Rakastatko kaikkia ihmisiä?

  Pitääkö kaikkia ihmisiä rakastaa? 

  Voiko kaikkia edes rakastaa?

"I love you all"

  Minut kasvatettiin ajattelemaan, että kaikkien kaveri pitää olla. Se vaikutti olevan yleisesti hyväksytty sääntö naapurustossani: kaikki lapset tiesivät että kaveripiirin ulkopuolelle sulkeminen on tuhmaa. Sääntöä kyllä rikottiin aika usein. Yleisin riidan aihe, jota vanhemmatkin joskus joutuivat selvittelemään, oli se että jotkut halusivat vain olla kahdestaan kulloisenkin parhaan ystävän kanssa ja "ylimääräinen kaveri" jätettiin pois leikeistä.

Johdonmukaisena jatkona säännölle omaksuin ajatuksen, että kaikkia pitää rakastaa. Tämä rakkauden muoto sai nimen lähimmäisenrakkaus. Jos minulta kysyttiin nuorena, rakastanko kaikkia maailman ihmisiä, vastasin että totta kai.

Ajatus että rakastaa kaikkia on tässä kyyniseksi sanotussa maailmassa yllättävän yleinen. Tietynlaisissa somesisällöissä oikein viljellään rakkaudentunnustuksia. Esim. moni youtubettaja sanoo videoidensa lopussa "I love you all". Englanninkielisissä kulttuureissa se on tavallisempaa, mutta tapa on alkanut levitä tännekin. Mielenkiintoista on, ettei tällaisia rakkaudentunnustuksia yleensä kyseenalaisteta ollenkaan, ainakaan "ääneen" eli kommenttiosastossa.

Kerran tosin erään nuoren youtubettajanaisen miesystävä naurahti, että on höpsöä tunnustaa rakkauttaan kymmenille tuhansille tuntemattomille ympäri maailmaa. Kun nainen vastasi, että kyllä hän oikeasti rakastaa kaikkia katsojiaan eikä pelkästään sano niin, miesystävä nauroi vielä enemmän.

  Vaikken nykyään enää tohtisikaan väittää, että oikeasti rakastan kaikkia, en rupea kyseenalaistamaan, jos kuulen jonkun toisen sanovan niin. Elän mieluummin sellaisessa maailmassa, jossa rakkaudentunnustuksissa mennään yli kuin sellaisessa, jossa niistä nipotetaan ja vaaditaan käytännön perusteluja.

Uskoisin että ihmiset kyllä ymmärtävät, että todellinen rakastaminen on paljon suurempi ja vaativampi asia kuin pelkkä yleinen hyväntahtoisuus ja myötätunto ihmiskuntaa kohtaan.

Liian korkea vaatimustaso

  Totuushan on ettemme rakasta kaikkia lähimmäisiämme, jos lähimmäisenrakkauden määritelmä otetaan Jeesuksen opetuksesta Raamatussa, mm. Vuorisaarnasta ja vertauksesta laupiaasta samarialaisesta. Jeesushan sanoi Vuorisaarnassaan, "Olkaa siis täydellisiä niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen" (Matt. 5:48). 

Totta kai Jeesus tiesi, etteivät Hänen sen hetkiset kuulijansa, tai kukaan meistä, pysty siihen. Ensinnäkin meidän kaikkien menneisyydessä on rakkaudettomia tekoja lähimmäisiämme kohtaan. Mutta vaikka tekisimme kaikkemme ja parhaamme tästä pisteestä eteenpäin, emme silti pystyisi siihen. Raamatussa opetettu lähimmäisenrakkauden vaatimustaso on niin korkea.

  Ymmärrän tämän, mutta minusta tuntuu silti ilkeältä sanoa vain, etten rakasta kaikkia ihmisiä. Nimittäin jollain tavalla koen rakastavani kaikesta huolimatta. Kyse lienee juuri sellaisesta yleisestä hyväntahtoisuudesta ja myötätunnosta ihmiskuntaa kohtaan. Se ei missään nimessä täytä rakkauden määritelmää, mutta kyllä sekin jotain on.

  Mitä siis nykyään sanoisin, jos minulta kysyttäisiin rakastanko kaikkia ihmisiä? Antaisin kaksiosaisen vastauksen: minun pitäisi rakastaa ja haluaisin rakastaa, mutten valitettavasti ole kyennyt siihen. Mainitsisin varmaan Raamatun opetuksen lähimmäisenrakkaudesta, jotta kuulija ymmärtää miten suurta asiaa tarkoitan puhuessani rakkaudesta.

Rakkaus hylkiöitä kohtaan

  Joillekuille on tärkeää vastata kysymykseen, että vaikka he enimmäkseen kyllä rakastavat, niin eivät kuitenkaan kaikkia ihmisiä. Yleisimmin mainittuja "hylkiöryhmiä" ovat psykopaattirikolliset, murhaajat, narsistit, hirmudiktaattorit, natsit sekä erityisesti pedofiilit.

Toisaalta jos heiltä lähtee kyselemään yksityiskohtaisemmin, miksi he sitten rakastavat vaikka terroristeja tai raiskaajia (joiden uhri on aikuinen) tai huijareita tai parisuhteessa pettäneitä, toisin sanoen jos heiltä vaatii perusteluja sille miksi he vetävät rajan juuri mainitsemiinsa ryhmiin, lista yleensä alkaa kasvaa... 

Eräs pastori, joka pitää netissä kysymys & vastaus -palstaa, kertoi saavansa säännöllisesti kysymyksen, kuoliko Jeesus pedofiilienkin puolesta. Hän vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi "kyllä": jos ja kun pedofiiliset teot ovat syntiä, Jeesus sovitti ne ristillä. Vastaus herätti närkästystä osassa ihmisiä – heidän mielestään Jumalan rakkaus on liian suurta, liian armahtavaa?

Jumalan rakkauden suuruus paljastuukin Jeesuksessa, joka sovitti ihmisten synnit ristinkuolemallaan. Evankeliumissa Jumala kutsuu syntisiä, siis meitä kaikkia tavalla tai toisella rakkaudessa epätäydellisiä ihmisiä, Jeesuksen luo parannukseen ja saamaan synnit anteeksi. 

  Yksi ihanimmista asioista kristinuskossa on, että evankeliumi on tarkoitettu julistettavaksi joka ainoalle. En voi viljellä omia rakkaudentunnustuksiani joka puolelle ja kaikille, mutta saan viljellä Jumalan rakkaudentunnustusta kaikille luoduille.

"Meistä ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta, kun aika koitti. Tuskin kukaan haluaa kuolla edes nuhteettoman ihmisen puolesta; hyvän ihmisen puolesta joku ehkä on valmis antamaan henkensä. Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä." (Room. 5:6-8)

Luo minuun uusi sydän!

  Lähimmäistään tulisi rakastaa, mutta entä jos kohtaa ihmisiä, joita ei vain pysty rakastamaan, kun rehellisesti tutkii sydäntään?

  Voiko ihmiseltä edes vaatia muuta kuin rehellisyyttä?

Rehellisesti rakkaudeton

 

"Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä näet sydämesi." (Sananl. 27:19)

  Vuosia sitten katsoin YouTubessa videon, jolla eräs äiti kuvasi arkeaan vaikeasti vammaisen lapsensa kanssa. Lapsi ei ollut vain kehitysvammainen, vaan hänellä oli jonkin geneettisen poikkeavuuden aiheuttamia epämuodostumia.

Kuten kuvitella saattaa, kommenttiosastossa oli runsaasti muka humoristisia törkykommentteja. Moni sanoi myös että tällaisia lapsia varten on sikiöseulonnat ja abortit. Jotkut pohtivat että jos vammainen lapsi on jo päässyt syntymään, niin ehkä eutanasia voisi tulla kyseeseen...

Eräs kommentti oli kuitenkin erilainen. Siitä tuli vaikutelma että kirjoittaja oli vakavasti pohtinut asiaa ennen kommentointia ja halusi olla rehellinen. Hän aloitti sanomalla olevansa hyvillään, että äiti rakastaa vammaista lastaan, mutta totesi että itse antaisi lapsen pois. Kommentin loppu on jäänyt mieleeni: "Ei. Sydämeni ei hyväksy tuollaista lasta."

Tulin surulliseksi. Ajattelin videon äitiä, joka kenties lukee kommenttiosastoa. Törkykommentit on helppo jättää omaan arvoonsa, mutta tässä kommentissa oli jotain pysäyttävää. Kirjoitin kommentoijalle: "Entä jos sydäntäsi voisi muuttaa? Antaisitko muuttaa sitä?" En koskaan saanut vastausta.

En muista että olisin kirjoittaessani ajatellut Jumalaa, mutta kysymyshän on kristinuskon ydinasioita.

Kristinuskossa kysymystä ei esitetä vain joillekuille, vaan kaikille. Kun mietin ihmisiä, joita olen kohdannut elämäni varrella, niin "sydämeni ei ole hyväksynyt" kaikkia niin kuin pitäisi. Jos lähimmäisen rakastamisen standardiksi otetaan Jeesuksen vertauksen laupias samarialainen, niin jään sydämeltäni kauas siitä millainen pitäisi olla.

Mikä on ihmiselle mahdotonta...

 

"Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka, ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden." (Ps. 51:8; käännös 1933/38)

  Rehellisyyttä pidetään yleensä ainoana välttämättömänä vaatimuksena, sellaisena vihoviimeisenä, jonka jälkeen on vain hyväksyttävä olemassa oleva asiantila: jos koluan sydämeni läpikotaisin enkä kerta kaikkiaan löydä sieltä rakkautta jotakuta lähimmäistäni kohtaan, niin minun on OK hyväksyä se, vaikkapa sitten valitettavana tosiasiana, ja jatkaa elämää niine hyvineni.

Kristinuskossa rehellisyys on välttämätön askel, muttei viimeinen. Kristinuskossa nimittäin mennään pitemmälle: kun olen kolunnut sydämeni pohjia myöten enkä kerta kaikkiaan löydä rakkautta lähimmäistäni kohtaan, pyydän Jumalaa muuttamaan sydämeni.

Ymmärrän käsityksen rehellisyydestä viimeisenä vaatimuksena eli että sitä pitemmälle ihminen ei tavallaan voi mennä. Niinhän se on, että tyhjästä on paha nyhjäistä. Mutta se mikä on ihmiselle mahdotonta, on Jumalalle mahdollista.

  Jotkut moittivat kristinuskoa jämähtäneisyyteen ohjaavaksi uskoksi, mikä varmaan johtuu kristillisten arvojen konservatiivisuudesta. Kristinusko kuitenkin on ihmistä sydämestä lähtien uudistava usko. Uudistumisen suunnan ja päämäärän vain päättää Jumala eikä ihminen itse.

Miksi luotan Jumalaan niin paljon, että luovutan sydämeni Hänelle muutettavaksi? Siksi että olen evankeliumissa, pelastussanomassa Jeesuksesta, saanut niin vahvan todistuksen Jumalan hyvyydestä ja rakkaudesta meitä kohtaan. 

"Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki." (Ps. 51:12)

  Olisi kiva tähän loppuun sanoa, että pohdin tuota kysymystä syvällisesti kerran, tullessani uskoon reilu kymmenen vuotta sitten, ja että siitä asiat lähtivät sujumaan, ja että olen päivä päivältä muuttunut yhä rakkaudellisemmaksi... Todellisuudessa kuitenkin olen monta kertaa sen jälkeen joutunut palaamaan samaan peruskysymykseen, pyytänyt Jumalaa uudistamaan sydämeni. Vaikken olekaan tullut täydellisen rakastavaksi, joka kerta Hän on auttanut.

Jumala ei ole niin kuin ihmiset

  Rakkaudettomuus ja hylkääminen läheisissä ihmissuhteissa saattavat vaikuttaa vääristävästi käsitykseemme Jumalasta. Onneksi meillä on Raamattu, josta saamme Hänestä luotettavan todistuksen.

  "Jos edes omat vanhempani eivät rakastaneet minua, miten Jumalakaan rakastaisi?", kysyvät jotkut. Raamatussa Jumala itse vastaa kysymykseen.

Mihin käsityksemme Jumalasta perustuu?

  Kuinka yleistä mahtaa olla, että paljon pahaa kokeneiden ihmisten on vaikeaa uskoa, että Jumala rakastaa heitä? Ajattelisin että hylkäämisen, välinpitämättömyyden, kovuuden ja ylipäätään monenlaisen rakkaudettomuuden kokemukset läheisissä ihmissuhteissa saattavat vaikuttaa vääristävästi siihen, millaisena näkee Jumalan.

Se on tietenkin tahatonta, tiedostamatonta – toisin sanoen, eivät ihmiset tietoisesti käytä omia pahoja kokemuksiaan lähteenä miettiessään, millainen Jumala on. 

Se kuitenkin pitää tietoisesti korvata oikealla tietolähteellä Jumalasta eli Raamatun ilmoituksella. 

Rakastan lukea Raamattua painottaen sitä näkökulmaa, että Jumala ei ole niin kuin ihmiset. Olen itse rakastavasta kodista, mutta mm. koulukiusatuksi tuleminen aikoinaan on saanut minut pohtimaan, onko minussa jotain vikaa, ettei minua voisi rakastaa. 

  Seuraavaksi kerron joitain lempikohtiani Raamatussa, jotka auttavat minua muistamaan, miten mieletöntä olisi antaa käsityksensä Jumalasta muodostua sen perusteella, millaisia ihmiset ovat.

"Ei Jumala ole niin kuin ihmiset"

  "Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa!" Näin rajuin sanoin alkaa eräs kappale Jeremian kirjan luvussa 17.

Maailma on täynnä filosofisia, uskonnollisia ja psykologisia oppeja, jotka pyrkivät selittämään pois ihmisen pahuuden milloin tietämättömyydellä, milloin traumoilla. Ihmiset niin kovasti haluaisivat ajatella, että pohjimmiltaan, jotenkin aidosti sisimmältään, ihminen olisi hyvä.

On siksi virkistävää lukea Raamatusta jakeita, joissa ykskantaan, ilman selityksiä, todetaan kaikkien ihmisten syntisyys. Kappaleessa sanotaan kirotuksi miestä, joka turvaa muihin ihmisiin sekä siunatuksi miestä, jonka luottamus on Herrassa. Sillä toisin kuin ihmisiin, Jumalaan voi luottaa täydellisesti:

"Ei Jumala ole ihminen, niin että hän valhettelisi,

eikä ihmislapsi, että hän katuisi.

Sanoisiko hän jotakin eikä sitä tekisi,

puhuisiko jotakin eikä sitä täyttäisi?" (4. Moos. 23:19; käännös 1933/38)

  Paitsi että ihmiset ovat petollisia, heitä itseään voi pettää. Jumala sen sijaan näkee ihmisen sydämeen. Tämän takia Hän pystyy toteuttamaan oikeuden. Jumalalta ei mikään vääryys pysy salassa. Tästä Jumalan ominaisuudesta puhutaan samaisessa Jeremian kirjan kappaleessa, mutta myös Sananlaskujen kirjassa:

"Mene väliin, kun syytöntä viedään surmattavaksi,

riennä apuun, kun hän hoippuu teloituspaikalle.

Älä selitä: »Enhän tunne koko asiaa»,

sillä sydänten tutkijaa sinä et petä." (Sananl. 24:11-12)

  Ihmiset ovat ailahtelevaisia. Olemme erehtyväisiä ja alttiita muuttuville olosuhteille. Järkevinkin meistä on tunteidensa vietävissä. Jumala taas on muuttumaton, ja Hänen sanansa ja päätöksensä pysyvät. Kun Jumala esimerkiksi antaa meille synnit anteeksi Jeesuksen ristinsovituksen tähden ja ottaa meidät lapsekseen, Hän on armossaan ja rakkaudessaan uskollinen.

"Jumala on kutsunut teidät Poikansa Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme, yhteyteen, ja hän pysyy sanassaan." (1. Kor. 1:9)

 

"Vaikka isä ja äiti minut hylkäisivät..."

  Muutaman kerran olen kuullut jonkun kysyvän suoraan: "Jos edes omat vanhempani eivät rakastaneet minua, miten Jumalakaan rakastaisi?" Kysymys on surullinen, mutta tavallaan melkein innostun kuullessani sen, koska siihen vastataan Raamatussa suoraan. 

Jesajan kirjan luvussa 49 Jumala kertoo rakkaudestaan ihmisille:

"– Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda." (Jes. 49:15)

Nämä Jumalan sanat ovat omiaan ravistelemaan käsityksiämme pohjia myöten. Jumala aloittaa vertaamalla omaa rakkauttaan äidinrakkauteen, josta tavataan puhua korkeimpana rakkauden muotona maailmassa. Äidinrakkaudella on myyttisen hohdokas asema runoudessa, ihmisten haaveissa ja toiveissa... Äidinrakkautta pidetään horjumattomana.

Toisaalta tiedämme sisimmässämme, että maailmassa on valtavasti lapsia, jotka ovat tulleet äitinsä hylkäämiksi esimerkiksi päihteiden, uuden parisuhteen tai silkan välinpitämättömyyden takia. Me ihmiset emme vain haluaisi ajatella raadollista todellisuutta, vaan mieluummin hellisimme myyttiä.

Jumala kuitenkin vastaa esittämäänsä kysymykseen raadollisen todellisuuden perusteella: vaikka äiti unohtaisikin lapsensa, minä en sinua unohda.

  Me ihmiset olemme heikkoja, mutta Jumala on vahva ja rakkaudessaan luotettava. Miten nurinkurista olisikaan muodostaa vajavaisten, erehtyväisten ja syntisten ihmisten perusteella käsityksensä siitä, millainen Jumala on!

Psalmissa 27 Daavid puhuu Herran rakkaudesta: 

"Vaikka isä ja äiti minut hylkäisivät, Herra pitää minusta huolen." (Ps. 27:10)