Kristityn anteeksianto – Erika Kirkin puheen synnyttämiä pohdintoja

  Anteeksi antaminen on voimallinen teko, varsinkin kun sen tekee Jeesuksen nimessä.

  Kristityn anteeksianto sisältää aina teon tuomitsemisen.

Lesken sanat

Kuva: Pixabay / Dennis Gries

  Yhdysvaltalainen kristitty konservatiivivaikuttaja Charlie Kirk salamurhattiin syyskuun 10. päivä, ja kahden päivän päästä sanoinkuvaamattomasta järkytyksestä toipuva leski Erika Kirk astui tiedotusvälineiden eteen. Itkuisen lesken katse muuttui uhmakkaaksi kun hän osoitti pari sanaa miehensä murhaajalle: "Sinulla ei ole aavistustakaan mitä olet juuri päästänyt valloilleen" ("you have no idea what you just have unleashed...").

Minulla oli aavistus. Toivoin että leski saisi Jumalalta voimaa käyttää sen tilaisuuden, joka hänen eteensä oli laskettu elämän pirstaleiksi lyöneen menetyksen myötä.

Ja se tapahtui. Erika Kirkin puhe miehensä muistotilaisuudessa oli yksi parhaista joita olen kuullut. Se oli henkilökohtainen, surevan vaimon ja isättömiksi jääneiden lasten äidin puhe. Se oli puolisonsa elämäntyön perintöä vaalivan yhteiskunnallisen vaikuttajan puhe. Ja ennen kaikkea se oli kristityn puhe. 

Viitaten Jeesuksen sanoihin ristillä, "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät." (Luuk. 23:34; käännös 1933-38), leski totesi antavansa anteeksi miehensä murhaajalle. Sitä todistivat miljoonat ihmiset ympäri maailman – ristin evankeliumin voimaa.

  Pääsääntöisesti Erikan valintaa kiitettiin, mutta jotkut esittivät kritiikkiä: miten noin nopea anteeksianto voi tulla sydämestä?

Itse olen sitä mieltä että kristitty paitsi voi antaa anteeksi nopeasti, siihen ehkä kannattaa jopa pyrkiä. Itse pyrin nopeaan anteeksiantoon. Kristitty tietää että jossain vaiheessa hänen on joka tapauksessa annettava anteeksi. Kristitty tietää että jossain vaiheessa hän joka tapauksessa tulee antamaan anteeksi, koska on kristitty. Tiedän jo nyt, että tulen antamaan anteeksi myös kaikki tulevat pahat teot, koska saan itse elää Jumalan armossa nyt ja tulevaisuudessa.

  Sitten on niitä kriitikkoja, jotka pitävät anteeksi antamista pehmeytenä, periksi antamisena pahuudelle. Kuinka väärässä he ovatkaan.

Anteeksianto ja oikea tuomio

  Kristittynä eläessäni olen alkanut nähdä anteeksiannon voimakkaana, järeänä tekona. Anteeksi antaminen on oikeastaan periksi antamisen vastakohta. Sillä kristityn anteeksianto sisältää aina anteeksi annettavan teon tuomitsemisen. Tietenkin, eihän tekoa tarvitse antaa anteeksi, ellei se ole paha, väärä. 

Anteeksi antaminen on rakkaudellista lujuutta pahan teon tehnyttä ihmistä kohtaan. Ja se on järkähtämätöntä kovuutta suhteessa pahaan tekoon. 

Anteeksi antamalla voi pysäyttää pahan etenemisen, moninkertaistumisen.

  Se joka ei anna anteeksi, jättäytyy itse vihan ja kostonhimon pyörteisiin, jotka tässä maailmassa myllertävät tauotta. Hän liittyy iskujen ja vastaiskujen loputtoman ketjun jatkoksi. Hän itse hukkuu pahuuden mereen, koska meistä jokainen on sekä itse syntinen että muiden syntien uhri. Hänen äänensä hukkuu muiden kostonhimoisten karman lakia julistaviin katkeriin ääniin.

Väitän jopa, että syntinen joka ei anna anteeksi ei onnistu koskaan täysin sinetöimään väärän teon tuomiota vääräksi. Anteeksiantamattomuus pitää asian keskeneräisessä tilassa: ainoastaan jos karma, tai teon ja seurauksen laki, joskus toteutuu, teko sen myötä osoittautuu vääräksi. Mutta usein tässä maailmassa se ei toteudu – paha ei aina saa palkkaansa. Siis vielä tässä ajassa.

  Kristityn anteeksianto sinetöi asian oikeudellisesti: teko oli synti Jumalan sanan nojalla. Se oli niin paha teko, että tarvitaan ihmiseksi syntyneen Jumalan Pojan viaton veri, että tekijä voi koskaan saada Jumalalta anteeksi. Jumalan anteeksiannon saa jos sitä synnintunnossa pyytää Jeesuksen ristinsovitukseen vedoten. Jos tekijä jonain päivänä saa tekonsa Jumalalta anteeksi, tiedämme että hän on silloin alkanut ymmärtää miten paha se oli. 

"Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen." (Ef. 5:25-26)

Anteeksiantaja vapauttaa itsensä

  Viha ja katkeruus uuvuttavat. Anteeksi antaminen vapauttaa voimavaroja. 

  Entä jos väärintekijä ei ole pyytänyt anteeksi eikä edes tunnustanut tehneensä väärin? Kannattaako silloinkin antaa anteeksi? 

Uuvuttava viha

  Ajatteleminen kuluttaa energiaa. Opin itse tämän vasta melko myöhäisessä iässä. Olin aina ajatellut, että mieli on tavallaan pelkkää ilmaa eikä sen käyttäminen voi väsyttää samalla tavalla kuin ruumiillinen toiminta. Kuitenkin tiedetään, ettei ihminen pysty tekemään ajatustyötäkään kuin rajallisen tuntimäärän päivässä. Ajatteleminen ja ajatuksiin liittyvien tunteiden tunteminen kuluttaa ihan kilokaloreina mitattavaa energiaa.

Jotkut mielen sisällöt kuluttavat enemmän kuin toiset. Vitkutteluun taipuvaisena ihmisenä olen huomannut, että tekemättömien tehtävien jono mielessä väsyttää. Minusta tuntuu, että uuvuttavinta siinä on asioiden keskeneräisyys. Olen vireämpi, kun hoidan arkiset asiat pois päiväjärjestyksestä saman tien. Joskus kun siirrän tehtäviä seuraavaan päivään, olen jo aamulla herätessäni väsynyt.

Kuva: Pixabay / Mark Filter

  Viha ja katkeruus, sekä tunteina että ajatuksina, lienevät kaikkein raskaimpia mielensisältöjä. Ilmaus "kantaa kaunaa" on osuva. Raskaita tunteita synnyttävien mielensisältöjen pyörittely on kuin vetäisi kivirekeä päivästä toiseen. 

Ehkä vihassakin uuvuttavinta on usein asioiden keskeneräisyys? Kun uhri kantaa kaunaa väärintekijää kohtaan, joka ei ole tunnustanut väärää tekoaan, uupumusta aiheuttaa se, että hän kokee asian oikeudellisesti keskeneräiseksi? 

Jumalan meille antama oikeudentunto ja luonnollinen tarve saada asiat päätökseen aiheuttavat sen, että kokemamme vääryydet vaivaavat mieltämme ja meidän on tavallaan pakko käydä tapahtumia läpi yhä uudestaan, kunnes saavutamme asialle jonkinlaisen päätöksen, johon voimme olla tyytyväisiä.

  Väitän, että anteeksi antaminen tuo rauhan jokaiselle, kunhan sen on ymmärtänyt oikein. 

Vastoin monien luuloa anteeksianto ei ole vääryyden hyväksymistä eikä väärintekijälle periksi antamista. Itse asiassa anteeksianto edellyttää nimenomaan tuomiota: väärä teko tuomitaan vääryydeksi, ja vasta sitten se annetaan tekijälle anteeksi. Ja tuohan on looginen selviö: vain väärän teon voi antaa anteeksi.

Toiseksi, anteeksianto on päätös, ei tunnetila. Jos pidämme sitä tunnetilana, sen perustahan on vaarassa hajota heti seuraavan kerran, kun olemme pahalla tuulella ja muistamme menneen vääryyden. Joskus kyllä tuntuu kuin anteeksianto olisi suorastaan taivaasta pudonnut rakkaudellinen tila joka valtaa sydämen, mutta silloinkin siihen kannattaa suhtautua päätöksenä. 

Hampaat irvessä ei kuitenkaan tarvitse antaa anteeksi, mutta se kannattaa tehdä heti kun tulee hetki, joka vähänkin tuntuu otolliselta.

Anna taakkasi Jumalalle

  Entä jos väärintekijä ei ole tunnustanut tekoaan eikä pyytänyt anteeksi? Mielestäni silloinkin kannattaa, ihan itsensä takia, antaa anteeksi. Voi vaikka ajatella lähettävänsä anteeksiannon ilmoille, ja että jos väärintekijä joskus sydämessään tulee totuuteen tekonsa kanssa, anteeksianto löytää perille.

Tällaisessa tilanteessa Jumalaan uskovat ovat kyllä paremmassa asemassa. Sen uuvuttavan keskeneräisen oikeudellisen prosessin voi nimittäin antaa Jumalalle hoidettavaksi. Hän toki muutenkin hoitaa kaiken tuomitsemisen ja armahtamisen ihmiskunnassa, mutta siitä voi olla apua, että rukouksessa kertoo itse antaneensa anteeksi ja pyytää Jumalaa ottamaan keskeneräisen asian hoidettavakseen.

Tarkemmin ajateltuna tuohan on aivan ihanteellinen tapa vapautua taakasta. Jumala on tuomarina vanhurskas eli virheettömän oikeamielinen, toisin kuin tämän maailman tuomarit. Jumalalla on kaikki tieto, kaikki viisaus ja Hän näkee meistä kunkin sydämeen. 

  On totta ihan kirjaimellisesti, että anteeksiantaja vapauttaa itsensä. Jumala nimittäin on sitonut meistä kunkin kohdalla anteeksi antamisen ja anteeksi saamisen yhteen. Jokainen meistähän on paitsi ollut vääryyksien uhri, myös itse tehnyt vääryyttä, syntiä. Jeesus sanoi: 

"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6:14-15)

Olen joskus ajatellut, että ehkä Jumala on sitonut nuo kaksi yhteen, koska haluaa niin paljon vapauttaa meidät vihan ja katkeruuden taakoista. Jokaisella meistä on omakohtainen motiivi valita anteeksianto. 

Uskon myös, että sisäinen rauha ja vapautumisen tunne, joita joskus saamme kokea annettuamme anteeksi, toimivat meille todistuksena evankeliumin puolesta. Ilman anteeksiantoa ei ole mitään toivoa ihmiskunnalle.

  Kerroin edellä syitä miksi kannattaa antaa anteeksi ja luovuttaa vihan ja katkeruuden taakat Jumalalle. Yksi syy on, että Jumala erityisesti haluaa kantaa taakkamme! Tämä tieto Jumalasta sisältyy ihan Raamatun ydinsanomaan, evankeliumiin: Jeesus on kantanut syntiemme taakan ristillä. Siihen perustuen Jumala tarjoaa meille jokaiselle anteeksiantoa.

Laumailmiöt ja väärässä oleva enemmistö

  Jos joutuu enemmistön vihan kohteeksi, täytyykö siitä päätellä, että syy on itsessä?

 Laumailmiöt ja juutalaisvastaisuus

  "Juutalaiset eivät voi hyvin laumojen aikakaudella", eräs juutalainen toimittaja pohti. Sosiaalinen media (joka mahdollistaa paljon hyviäkin asioita) on kuin luotu kielteisiä laumailmiöitä varten. Väärät käsitykset, suoranaiset valheet, salaliittoteoriat ja viha leviävät hetkessä somen kautta. Tunnekuohut leimahtelevat ja tarttuvat. Joukossa tyhmyys tiivistyy.

Kuva: Pixabay / TheDigitalArtist

Laumailmiöitä kuvaa valitettavasti sekin sanonta, että joukossa on voimaa. Valheellisenkin väitteen vakuuttavuus tuntuu kasvavan, jos iso joukko ihmisiä kannattaa sitä: kyllä tuossa kommentissa varmaan jotain perää on, ainakin osittain, kun se on kerännyt noin paljon tykkäyksiä.

Ja mitä enemmän kommentti saa tykkäyksiä, sitä enemmän se saa näkyvyyttä, ja sitä enemmän taas tykkäyksiä.

  2010-luvun lopulla havahduin outoon ilmiöön YouTubessa. Yhteiskunnallisia asioita ja historiaa käsittelevien videoiden kommenttiosastoissa oli juutalaisvastaisia salaliittoteorioita levittäviä kommentteja, jotka olivat niiden saamien satojen tykkäysten takia nousseet kommenttiosaston yläpäähän eli jatkuvasti näkyville. Joissain niistä saatettiin mm. kiistää holokaustin koskaan tapahtuneen, joissain taas sanottiin vain "Hitler oli oikeassa". Tunsin ahdistusta ja voimattomuutta nähdessäni niitä.

Ihmettelin ensin, mikä ihmisiä oikein vaivaa, kun antavat tykkäyksiä moisille kommenteille. Sitten aloin ymmärtää, että somehan soveltuu myös laumailmiöiden tietoiseen luomiseen tykkäyksiä koordinoimalla. Esim. tietty video voidaan linkata salaliittoteorioita levittävälle sivustolle, ja sivuston käyttäjät käyvät porukalla tykkäämässä salaliittoteoriaa levittävää kommenttia. 

Sittemmin YouTube ilmeisesti on kiristänyt moderointiaan eli rasistisiksi tms. ilmoitettuja kommentteja poistetaan herkemmin. Tai ehkä moiset käyttäjät ovat enimmäkseen poistuneet muille videofoorumeille.

  Israel-vastaisissa mielenosoituksissakin on näkynyt edellä mainitsemiani laumailmiöiden tunnusmerkkejä. Osallistujat ovat mm. julistaneet kuorossa "From the river to the sea" -iskulausetta ilman, että ovat kysyttäessä tienneet, mistä joesta ja mistä merestä siinä puhutaan.

Ja niistäkin, jotka tietävät, osa ei kenties ymmärrä millaista ratkaisua siinä esitetään. Israelin valtion rajan siirtäminen Jordan-virralta Välimerelle tarkoittaisi koko Israelin maa-alueen valtaamista eli Israelin hävittämistä maailmankartalta. Kuorossa huutajat ehkä pitävät sitäkin vain Israelin hallinnon kritisoimisena?

Jos kuulisin julistuksia, joissa haaveillaan vaikka Suomen hävittämisestä maailmankartalta, pitäisin sitä kyllä suomalaisiin kohdistuvana ankarana vihana.

  Iskulausetta on käyttänyt vuoden 2017 päivitetyssä peruskirjassaan myös itse Hamas, jonka raakalaismaisesta hyökkäyksestä Israeliin Gazan sota käynnistyi viime lokakuussa. Viimeistään tämä käyttöyhteys paljastaa lauseen todellisen, käytännön merkityksen. 

Mutta on helpompi liittyä "oikeassa olijoiden" laumaan huutamaan kuin ottaa asioista selvää.

Nooa ja väärässä oleva enemmistö

  Koulukiusattuna saattaa tulla "kaikki vihaavat minua" -kokemus. Se puolestaan voi johtaa "syyn on oltava minussa" -päätelmään. Jos vain jokunen yksilö vihaisi minua, vika ei olisi minussa, vaan siinä vihaajassa, mutta jos kaikki vihaavat minua, vian on pakko olla minussa.

No kiusaamisessahan on niin, että oikeasti "kaikki" eivät vihaa kiusattua, vaan se on kiusaamisesta ja yksinäisyydestä muodostuva virheellinen kokemus. 

Varsinainen pommi kuitenkin on se, että vaikka kaikki oikeasti vihaisivatkin, niin siitä silti ei voi päätellä, että vika olisi kiusatussa. Syy voi todella olla niissä kaikissa muissa!

Raamattuun perustuva ihmiskäsitys, että ihmiskunta on syntiin langennut, muistuttaa että tämä tulkinta on aina mahdollinen. Ihmisillä, kaikilla ihmisillä (Jeesusta lukuun ottamatta), on taipumus olla väärässä.

  Kertomus Nooasta ja vedenpaisumuksesta havainnollistaa tätä järkyttävällä tavalla: Jumala tuhosi kaikki muut ihmiset maan päällä, paitsi Nooan ja hänen seitsemän perheenjäsentään. Kaikki muut, oletettavasti miljoonat ihmiset, "kuluttivat elämänsä pahuudessa". Vaikka Nooakin oli vain ihminen ja siten osallinen perisynnistä, hän oli ainut joka vaelsi Jumalalle kuuliaisena.

"Kun Herra näki, että ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat, hän katui, että oli tehnyt ihmisen, ja murehti sitä sydämessään. Ja Herra sanoi: »Minä pyyhin maan päältä ihmisen, jonka olen luonut, ja ihmisen mukana karjaeläimet, pikkueläimet ja taivaan linnut, sillä minä kadun, että olen ne tehnyt.» Mutta Nooa oli Herralle mieluinen." (1. Moos. 6:5-8)

Aikalaiset varmaan pilkkasivat Nooaa, joka Jumalan ohjeiden mukaan ryhtyi rakentamaan arkkia tulevaa vedenpaisumusta varten. Kunnes eräänä päivänä alkoi rankkasade, jonka loppua he eivät koskaan nähneet.

Nooan aikalaisista tulee mieleen silmittömänä sinne tänne räyhäävä väkivaltainen ihmislauma, mutta kyllä heilläkin varmaan oli omat aatteensa ja oikeutuksensa teoilleen. He kaikki vain olivat väärässä.

Kuva: Unsplash / Grahame Jenkins

  Kertomuksella on jonkinmoinen rauhoittava loppu. Vedenpaisumuksen jälkeen ihmiskunta alkoi kasvaa uudelleen Nooan jälkeläisistä, ja Jumala asetti sateenkaaren muistutukseksi itselleen liitosta, jonka teki kaikkien maan päällä elävien kanssa: Hän ei enää koskaan hävittäisi elämää maasta vedenpaisumuksella.

Ei se kuitenkaan mikään onnellinen loppu ollut. Nooasta polveutunut ihmiskunta on edelleen syntinen eikä vanhurskas Jumala edelleenkään hyväksy syntiä. Onneksi Jumala toteutti Jeesuksessa pelastussuunnitelmansa ihmiskunnalle. Ne, jotka ovat kuuliaisia Jumalalle, pelastuvat ikuiseen elämään. Kuuliaisuutta Jumalalle on se että kääntyy pahoilta teiltään ja uskoo Jeesukseen. 

Kolme näkökulmaa rauhaan kristinuskossa

  Elämme syntiinlangenneessa ihmisyydessä ja pysyvästi rauhattomassa maailmassa – kuitenkin kristityn tulee pyrkiä elämään rauhassa muiden kanssa.

  Toisaalta rauhaan, yhteisymmärryksen merkityksessä, ei pidä pyrkiä hinnalla millä hyvänsä. On rohkeasti pitäydyttävä Jumalan sanassa, vaikka se synnyttäisi epäsopua ja jopa vihaa ja vainoa. 

  Jeesus, Rauhan Ruhtinas, sanoi seuraajilleen: "Oman rauhani minä annan teille". Millaista on Jeesuksen rauha?

Rauha on maailmassa poikkeustila

  Pari päivää sitten, ollessani matkalla kotiin paikasta jossa olin viettänyt joulun, kuulin auton radiosta keskustelun rauhasta. Aloin kuunnella kesken ohjelman, mutta oletan, että yhtenä keskustelun teemoista oli joulurauha.

Keskustelijat pohtivat, miksi rauha ja sovinto sosiaalisessa kanssakäymisessä on usein poikkeustila, joka on mahdollista saavuttaa vain, jos nähdään vaivaa sen eteen. Yksi keskustelija kertoi hyviin vuorovaikutustaitoihin keskittyvästä Rauhanfutis-kampanjasta, johon jossain koulussa oltiin osallistuttu. Kun oppilaille myöhemmin jalkapalloa pelatessa oli tullut riitaa ja tappelua, ja osapuolilta kysyttiin, mihin kampanjassa opitut taidot olivat unohtuneet, oppilas vastasi: "niin siis se oli sitä rauhanfutista – tämä on taas ihan tavallista futista".

  Kristittyä maailman rauhattomuuden ei pitäisi yllättää, ajateltiinpa sosiaalista kanssakäymistä tai isompia kokonaisuuksia, kuten yhteiskunnallista elämää tai valtioiden välisiä suhteita. Kristinuskon yksi pääopeista on, että koko ihmiskunta on syntiinlangennut ja sitä myöten elämme langenneessa, pahassa maailmassa. 

"Heidän ajatuksensa ovat turmion ajatuksia, he jättävät jälkeensä tuhoa ja hävitystä. Rauhan tietä he eivät tunne, oikeus ei johda heidän askeliaan." (Jes. 59:7-8)

Viha ja piittaamattomuus lähimmäistä kohtaan, halu loistaa itse polkemalla jotakuta toista, ylpeys, ahneus ja anteeksiantamattomuus ovat esimerkkejä Raamatussa mainituista synneistä, jotka aiheuttavat rauhattomuutta, riitaa ja sotaa maailmassa.

  Pitäisikö kristityn sitten vain hyväksyä rauhattomuus, riita, tappelut ja jopa verenvuodatus? Eli jos syntiinlankeemus on keskeinen oppi kristinuskossa, ja siitä seuraten uskomme, että rauhattomuus on pysyvä tosiasia tässä maailmassa – niin jokaisen omassa sisimmässä ja ihmissuhteissa kuin isommissa yhteyksissä – seuraako siitä, että meidän pitää vain seisoa tumput suorina ja voivotellen hyväksyä kaikki? 

Raamatun mukaan vastaus kysymykseen on kieltävä. Ihmisen syntisen luonnon tunnustaminen tosiasiana ei tarkoita, ettei vaivaa tarvitsisi nähdä sellaisten asioiden eteen, jotka eivät tule luonnostaan ihmisen sisimmästä. Päinvastoin: syntiä vastaan tulee taistella. Paikka, mistä taistelu syntiä vastaan lähtee Jeesukseen uskovalla, on kunkin oma sisin. Maailmaan ja omiin ihmissuhteisiin voi luoda rauhaa siten, että itse ottaa muut huomioon, kohtelee muita oikein, myöntää virheensä ja väärät tekonsa, on kärsivällinen ja anteeksiantavainen.

Raamatussa opetetaan myös, että pitää puuttua vääryyteen, kun sellaista kohtaa. Se on Jumalan tahdon noudattamista ja lähimmäisen rakastamista. Vaikka taistelu syntiä vastaan lähtee uskovaisen sisimmästä, myös muiden harjoittaman vääryyden katsominen läpi sormien on Jumalan tahtoa vastaan. 

  Kristittyjen päätehtävä on julistaa pelastuksen evankeliumia. Usko Jeesukseen saa ihmisen sydämessä aikaan mm. edellä mainittuja asenteita eli kärsivällisyyttä, nöyryyttä, epäitsekkyyttä, anteeksiantavaisuutta. Ne voivat parhaimmillaan lisätä rauhaa toisten kanssa – paitsi muiden uskovaisten, myös niiden kanssa, jotka eivät usko Jeesukseen.

"Karta pahaa ja tee hyvää, pyri sopuun, rakenna rauhaa!" (Ps. 34:15)

Ei Jumalan sanan kustannuksella

  Toisaalta rauhaan, yhteisymmärryksen merkityksessä, ei pidä pyrkiä hinnalla millä hyvänsä. Rauhantahtoisuus ei tarkoita, että pitäisi olla myötämielinen kaikkia mielipiteitä ja näkemyksiä kohtaan, jotta sopu säilyisi.  

  Roomalaiskirjeessä sanotaan uskovaisille "Älkää mukautuko tämän maailman menoon" (Room. 12:2), minkä ymmärrän tarkoittavan paitsi sitä, ettei uskovaisen tule itse elää sen mukaan, mitä maailma opettaa ja pitää hyväksyttävänä, myös sitä, että täytyy olla valmis kertomaan rohkeasti Jumalan sanaan perustuvat näkemyksensä, vaikkei niitä hyväksyttäisi. Tulee siis elää, tunnustaa ja opettaa Jumalan sanan mukaisesti, vaikka sen takia saisi vihaa osakseen ja vaikka seurauksena olisi epäsopua.

 Matteuksen evankeliumissa Jeesus sanoo: "Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan." (Matt. 10:34). Jeesus opetti tässä kohtaa tunnustautumisesta Hänen omakseen ihmisten edessä sekä kertoi vihasta ja vainosta, jota siitä voi seurata usein kaikkein lähimpien ihmisten parissa.

  Vaikka kristittyjen täytyy pitäytyä Jumalan sanaan vihasta huolimatta, rauhaan pitä pyrkiä tällaisissakin tilanteissa. Edellä mainitsemassani Roomalaiskirjeessä kehotetaan myöhemmin: "Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa." (Room. 12:18) Miten nämä kaksi voi sovittaa yhteen: tinkimättömästi Jumalan sanassa pitätymisen sekä toisaalta rauhassa elämisen muiden kanssa? 

Nähdäkseni olennaista on se, millä tavalla näkemyksensä ilmaisee. On epäsopua, jota emme voi välttää, vaikka yrittäisimme, mutta sen lisäksi on paljon turhaa epäsopua ja riitaa. Raamatussa kehotetaan sävyisyyteen ja kunnioittavaan suhtautumiseen kaikkia kohtaan. 

Yksi kaikkein pahimmista turhan epäsovun synnyttäjistä on ylimielinen asenne, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että keskittyy paasaamaan toisen ihmisen synneistä ja ohittaa kokonaan sen tosiasian, että on itsekin tehnyt syntiä ja saanut anteeksi Jumalalta. Keskustelun sävystä riippuen joskus on parempi sanoa "me ihmiset olemme syntisiä, mutta Jumala on lähetti Poikansa Jeesuksen sovittamaan syntimme ristillä". 

"Oman rauhani minä annan teille" 

  Radiokeskustelua kuunnellessani aloin miettiä, mitä rauha minulle perimmäisesti tarkoittaa – mitä vastaisin, jos minua haastateltaisiin aiheesta, vaikka tuollaista radio-ohjelmaa varten?

Väkivallattomuus, riita-asioiden ratkominen keskustelemalla, lain noudattaminen, rauhanvälitystyö sekä joulurauhan yhteydessä usein mainittu arjen kiireiden keskellä rauhoittuminen ovat kaikki tärkeitä asioita. Kuitenkin perimmäisesti rauha tarkoittaa minulle sitä, että Jeesus sovitti syntimme ja toi rauhan ihmisen ja Jumalan välille uskossa vastaanotettavaksi. 

Jeesus sanoi: "Oman rauhani minä annan teille" (Joh. 14:27) Millaista on Jeesuksen antama rauha? Ymmärrän sen siten, että Jeesus on tie Taivaaseen, jossa ei enää ole keskeneräisyyttä, kaaosta, syntiä, väkivaltaa, vihaa, riitoja, vainoja, kärsimystä eikä vaaroja, vaan kaikki on niin kuin pitää, kaikki on hyvin. Eikä ole kiirettä eikä kaipuuta jonnekin muualle, vaan Jumalan luona olemme jo perillä. Vaikka nyt vielä olemme täällä langenneessa maailmassa, Jeesukseen uskova on tiellä Taivaaseen. Jeesuksen rauha tässä elämässä on olennaisesti sitä, että uskon ja luotan kaiken päättyvän hyvin.

  Olen visuaalinen ajattelija eli ajattelen kuvina, ja aina kun mietin Jeesuksen antamaa rauhaa, näen mielessäni piirretyn kuvan, jonka näin ensimmäisen kerran joskus nuorena, ehkä jo lapsena. Kuva perustuu Jeesuksen sanoihin Johanneksen evankeliumin luvussa 10: "Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta." (Joh. 10:14-15) Kuvassa on niityllä seisova paimen, jonka ympärillä on lampaita, takana näkyy synkkä metsä. Paimen pitää sylissään karitsaa ja katsoo katsojaan.

Tässä pyhäkoulutyyppisessä kuvassa, tai ainakin omassa muistikuvassani siitä, Jeesus-paimenen katse on rauhallinen. Se sanoo, että vaikka koettelemuksia vielä on edessä, ne on jo voitettu. Jeesus on voittanut maailman.

"Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon." (Joh. 14:27)