Kristityn anteeksianto – Erika Kirkin puheen synnyttämiä pohdintoja

  Anteeksi antaminen on voimallinen teko, varsinkin kun sen tekee Jeesuksen nimessä.

  Kristityn anteeksianto sisältää aina teon tuomitsemisen.

Lesken sanat

Kuva: Pixabay / Dennis Gries

  Yhdysvaltalainen kristitty konservatiivivaikuttaja Charlie Kirk salamurhattiin syyskuun 10. päivä, ja kahden päivän päästä sanoinkuvaamattomasta järkytyksestä toipuva leski Erika Kirk astui tiedotusvälineiden eteen. Itkuisen lesken katse muuttui uhmakkaaksi kun hän osoitti pari sanaa miehensä murhaajalle: "Sinulla ei ole aavistustakaan mitä olet juuri päästänyt valloilleen" ("you have no idea what you just have unleashed...").

Minulla oli aavistus. Toivoin että leski saisi Jumalalta voimaa käyttää sen tilaisuuden, joka hänen eteensä oli laskettu elämän pirstaleiksi lyöneen menetyksen myötä.

Ja se tapahtui. Erika Kirkin puhe miehensä muistotilaisuudessa oli yksi parhaista joita olen kuullut. Se oli henkilökohtainen, surevan vaimon ja isättömiksi jääneiden lasten äidin puhe. Se oli puolisonsa elämäntyön perintöä vaalivan yhteiskunnallisen vaikuttajan puhe. Ja ennen kaikkea se oli kristityn puhe. 

Viitaten Jeesuksen sanoihin ristillä, "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät." (Luuk. 23:34; käännös 1933-38), leski totesi antavansa anteeksi miehensä murhaajalle. Sitä todistivat miljoonat ihmiset ympäri maailman – ristin evankeliumin voimaa.

  Pääsääntöisesti Erikan valintaa kiitettiin, mutta jotkut esittivät kritiikkiä: miten noin nopea anteeksianto voi tulla sydämestä?

Itse olen sitä mieltä että kristitty paitsi voi antaa anteeksi nopeasti, siihen ehkä kannattaa jopa pyrkiä. Itse pyrin nopeaan anteeksiantoon. Kristitty tietää että jossain vaiheessa hänen on joka tapauksessa annettava anteeksi. Kristitty tietää että jossain vaiheessa hän joka tapauksessa tulee antamaan anteeksi, koska on kristitty. Tiedän jo nyt, että tulen antamaan anteeksi myös kaikki tulevat pahat teot, koska saan itse elää Jumalan armossa nyt ja tulevaisuudessa.

  Sitten on niitä kriitikkoja, jotka pitävät anteeksi antamista pehmeytenä, periksi antamisena pahuudelle. Kuinka väärässä he ovatkaan.

Anteeksianto ja oikea tuomio

  Kristittynä eläessäni olen alkanut nähdä anteeksiannon voimakkaana, järeänä tekona. Anteeksi antaminen on oikeastaan periksi antamisen vastakohta. Sillä kristityn anteeksianto sisältää aina anteeksi annettavan teon tuomitsemisen. Tietenkin, eihän tekoa tarvitse antaa anteeksi, ellei se ole paha, väärä. 

Anteeksi antaminen on rakkaudellista lujuutta pahan teon tehnyttä ihmistä kohtaan. Ja se on järkähtämätöntä kovuutta suhteessa pahaan tekoon. 

Anteeksi antamalla voi pysäyttää pahan etenemisen, moninkertaistumisen.

  Se joka ei anna anteeksi, jättäytyy itse vihan ja kostonhimon pyörteisiin, jotka tässä maailmassa myllertävät tauotta. Hän liittyy iskujen ja vastaiskujen loputtoman ketjun jatkoksi. Hän itse hukkuu pahuuden mereen, koska meistä jokainen on sekä itse syntinen että muiden syntien uhri. Hänen äänensä hukkuu muiden kostonhimoisten karman lakia julistaviin katkeriin ääniin.

Väitän jopa, että syntinen joka ei anna anteeksi ei onnistu koskaan täysin sinetöimään väärän teon tuomiota vääräksi. Anteeksiantamattomuus pitää asian keskeneräisessä tilassa: ainoastaan jos karma, tai teon ja seurauksen laki, joskus toteutuu, teko sen myötä osoittautuu vääräksi. Mutta usein tässä maailmassa se ei toteudu – paha ei aina saa palkkaansa. Siis vielä tässä ajassa.

  Kristityn anteeksianto sinetöi asian oikeudellisesti: teko oli synti Jumalan sanan nojalla. Se oli niin paha teko, että tarvitaan ihmiseksi syntyneen Jumalan Pojan viaton veri, että tekijä voi koskaan saada Jumalalta anteeksi. Jumalan anteeksiannon saa jos sitä synnintunnossa pyytää Jeesuksen ristinsovitukseen vedoten. Jos tekijä jonain päivänä saa tekonsa Jumalalta anteeksi, tiedämme että hän on silloin alkanut ymmärtää miten paha se oli. 

"Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen." (Ef. 5:25-26)

Pohdintoja uhraamisesta

   Miten valita viisaasti ne asiat, joiden hyväksi tekee uhrauksia? Minkälaista uhrausta ei tarvitse koskaan katua?

Kaksi esimerkkiä 

  Uhraaminen tarkoittaa laajasti ymmärrettynä sitä, että antaa omastaan jotain kallisarvoista tärkeäksi katsomaansa tarkoitukseen. Tässä merkityksessä uhri voi olla mitä vain raha-avustuksesta, omaan aikaan, jopa omaan terveyteen ja henkeen.

Kuva: Pixabay / LukasJohnns

  Olen kuunnellut Ukrainan sotaan vapaaehtoistaistelijoiksi lähteneiden suomalaisten haastatteluja. Ihailen heidän haluaan auttaa ukrainalaisia. Toisaalta minua kiinnostaa valtavasti se, miten he ovat käsitelleet sen ilmeisen riskin, että voivat sodassa menettää terveytensä, vaikka raajansa tai näköaistinsa, tai jopa henkensä. Jotkut heistä ovat kertoneet vaarallisista taistelutilanteista, joissa vieressä oleva taistelutoveri on vammautunut pahasti tai kuollut. Suomalaisiakin on Ukrainan puolesta kuollut tietääkseni jo viisi.

Ovatko he käsitelleet riskin miten tarkkaan ennen päätöstään lähteä? Vai kuuluuko sotaan lähtevän tyypilliseen ajatusprosessiin se, ettei etukäteen jossittele liikoja? 

Entä jälkikäteen? Voiko ihminen katua sitä, että lähti sotaan? Mitä jos Ukraina häviää sodan (Jumala auttakoon ettei niin tapahdu, ja itse uskonkin Ukrainan voittoon)? Kokisivatko terveytensä menettäneet siinä tapauksessa, että heidän uhrinsa oli turha?

  Toinen, ihan erilainen esimerkki. Perheen perustaminen tarkoittaa nykyäänkin monelle uhraamista. Paitsi omasta ajasta ja voimavaroista, moni, yleensä nainen, joutuu luopumaan omasta urastaan joko osittain tai kokonaan. Toisaalta uhrin antanut myös saa paljon: lasten ja myöhemmin mahdollisten lastenlasten myötä elämään tulee ainutlaatuista rakkautta, jonka saa jakaa aviopuolisonsa kanssa vanhempina ja isovanhempina.

Mutta entä jos se yhteinen rakkaudentäyteinen tulevaisuus jääkin toteutumatta? Entä jos aviomies keski-ikäisenä ottaakin eron ja vaikka lähtee nuoremman matkaan? Ihana yhteinen tulevaisuus, jonka vuoksi uhrasi niin paljon, hajoaa kuin tuhka tuleen ilman omaa syytä. Lapsiaan tuskin kukaan katuu, mutta voiko joutua katumaan sitä, että antoi valtavan uhrin avioliittonsa eteen?

  Tässä sanan laajassa merkityksessä me kaikki uhraamme elämässämme jotain: aikaa, voimavaroja, unelmia, rahaa... Kuinka voimme uhrata siten, että vältämme katkeroitumisen, jos tavoittelemamme ja toivomamme hienot asiat eivät toteudukaan?

Pysyvästi arvokas tarkoitus

  Minua puhuttelee se tapa jolla uhraamista käsitellään Raamatussa. Uhrin antamisesta puhutaan myönteisenä asiana. Jumalan mielenmukainen antaja haluaa antaa täydestä sydämestään ja iloiten!

Iloinen uhraaminen edellyttää ensinnäkin, että olemme tehneet antamispäätöksen itsenäisesti, omasta halustamme. Pelkästään toisten painostuksen vuoksi ei kannata tehdä ainakaan suuria uhrauksia. Uhrin antaja antaa täydestä sydämestään ja iloiten siksi, että hän ymmärtää sen asian tai tarkoituksen arvon, jonka hyväksi uhraa. Jos teemme uhrauksen pelkästään jonkun toisen ihmisen painostuksesta, arvon ymmärtää se toinen, mutta emme me itse.

  Toiseksi, ehkä uhraamisen ilo selittyy Raamatun opetuksessa sillä, että kohteena oleva asia, tarkoitus tai taho on pysyvästi arvokas? Uhrin antaja tietää, että hänen tekemänsä uhraus ei tule koskaan olemaan turha, sillä se tarkoitus jonka hyväksi hän uhraa, ei koskaan menetä arvoaan.

  Sovellan periaatetta edellä mainitsemiini esimerkkeihin.

On itsestään selvää, että sotaan lähtevän välittömänä ja konkreettisena tarkoituksena on sodan voittaminen. Sen taustalla kuitenkin on suurempia, yleensä aineettomia ja arvoihin palautuvia tarkoituksia, kuten hädässä olevien lähimmäisten auttaminen ja oikeudenmukaisuuden puolesta taisteleminen. Eräs Ukrainan sotaan vapaaehtoisena lähtenyt suomalainen painottikin haastattelussa voimakasta haluaan auttaa. 

Auttaminen ja oikeudenmukaisuus eivät koskaan menetä arvoaan, kävi sodassa miten vain. Tällaisten asioiden puolesta taistelleen uhri ei koskaan ole ollut turha.

On ilmeistä, että avioliiton ja perheen hyväksi uhraava tavoittelee rakkaudentäyteistä loppuelämää yhdessä puolison kanssa. Mutta vaikka se ei lopulta toteutuisikaan, hänen ei tarvitse katua tekemäänsä uhrausta. Avioliitto Jumalan säätämänä liittona, rakkaus ja uskollisuus eivät koskaan menetä arvoaan.

  Elämme maailmassa jossa avioliittoja hajoaa ja oikeutettuja sotia hävitään, mutta vielä surkeampi olisi sellainen maailma, jossa kukaan ei koskaan uhraisi avioliiton, perheen, rakkauden, lähimmäisen auttamisen tai oikeudenmukaisuuden hyväksi.

Uhraaminen kristittynä

  Kristinuskossa uhraamisen kohde ei ole pelkästään pysyvästi arvokas, vaan katoamaton. Meidän tulee antaa katoavaisia asioita, kuten aikaamme, lahjojamme ja voimavarojamme, katoamattoman Jumalan valtakunnan hyväksi.

Kuva: Pixabay / Dennis Gries

 Kaikkein rajuimmalta kuulostava uhraamista kristityn elämässä käsittelevä kohta löytyy Roomalaiskirjeestä, jossa apostoli kehottaa uskovia antamaan ruumiinsa eläväksi uhriksi Jumalalle (Room. 12:1; käännös 1933/38). Ymmärrän sen tarkoittavan yksinkertaisesti, että kristityn tulee elää Jumalalle.

Jumalalle elämiseen sisältyy kaikki elämämme asiat, olipa kyse sisäisestä taistelusta syntiä vastaan, lähimmäisen rakastamisesta, parannuksen tekemisestä, syntiensä tunnustamisesta ja niiden anteeksiannetuiksi uskomisesta. Näissä ja kaikessa muussa meidän tulee luottaa ja turvautua Jumalaan.

Kun esimerkiksi autamme lähimmäisiämme, olemme uskollisia avioliitossa, julistamme evankeliumia tai taistelemme totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta, teemme sen Herralle. Monilla näistä teoista autamme lähimmäisiämme, mutta perimmäisesti palvelemme niillä Jumalaa.

"Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä." (1. Joh. 4:19)

Uskoakseni on niin, että mitä kokosydämisemmin elämme Jumalalle, sitä vahvemmaksi kasvaa uskomme Häneen. Yleensäkin vaikuttaa olevan niin, että sitoutuminen siihen tarkoitukseen, jonka hyväksi on tehnyt uhrauksia, kasvaa uhrauksen myötä. 

  Kaiken perustana kuitenkin on Jumalan tekemä uhraus. Se että me ylipäätään voimme elää Jumalalle ja että voimme saada ikuisen elämän Taivaassa, on mahdollista siksi, että Jumala antoi Poikansa Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi. Jumala ei koskaan kadu mittaamattoman kallisarvoista uhria jonka antoi puolestamme rakkaudesta.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)