Kristityn pohdintoja romaanista Juuret

  Luin Alex Haleyn historiallisen romaanin Juuret. Hän kertoo kirjassa sukunsa tarinan alkaen vuonna 1750 syntyneestä Kunta Kintestä, miehestä, joka ryöstettiin orjaksi Pohjois-Amerikkaan. Samalla kirjasta on tullut eräänlainen afroamerikkalaisten orjien jälkeläisten kansalliseepos.

Juuret sai minut pohtimaan uskontojen näkökulmasta tätä julmaa lukua ihmiskunnan historiassa.

Kunta Kinten islam, "toubobien" kristinusko

  Kunta Kinte syntyi vuonna 1750 Juffuren kylässä nykyisen Gambian alueella Afrikassa. Kun hän oli 16-vuotiaana metsässä etsimässä sopivanlaista puuta rakentaakseen itselleen rummun, toubobit, kuten mandinkan kielellä valkoihoisia ihmisiä kutsuttiin, ryöstivät hänet kuljetettavaksi orjaksi valtameren taa.

Kuva: Unsplash / Seth

Luin Alex Haleyn (1921-1992) historiallisen romaanin Juuret ensimmäisen kerran lukiolaisena, kun sain sen vanhemmiltani joululahjaksi. Kun nyt lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin ja uskovaisena luin sen uudestaan, kokemus oli hieman erilainen. Tuntui ohittamattomalta seikalta se että Kunta Kinte oli muslimi.

  Uskontojen näkökulma korostui kuvauksissa orjiksi ryöstettyjen tuskallisesta matkasta valtameren yli Lord Ligonier -laivalla. Laivan kuumassa ja pimeässä ruumassa nuoren Kuntan kanssa kuljetettiin satoja orjiksi ryöstettyjä. He istuivat kivuliaine märkivine haavoineen (sillä heitä oli ruoskittu) kahlittuina toisiinsa ja joutuivat virtsaamaan ja ulostamaan alleen. 

Valtaosa orjiksi ryöstetyistä oli Kuntan tavoin muslimeja, ja pimeä ruuma täyttyi rukouksista ja epätoivoisesta huudosta: "Allah, minä en koskaan unohda viittä päivärukoustani! Kuule minua! Auta minua!" Laivan ylemmissä kerroksissa ja kannella valkoiset miehet, jotka edustivat kristillistä maailmaa, tosin kirjassa ei mitenkään korostettu tätä, olivat välinpitämättömiä vankiensa hädälle.

Matka kesti yli neljä kuukautta. Laivalla todettiin punatauti, ja kuolema korjasi satoa niin valkoisten kuin heidän vankiensa keskuudessa. Menehtyneet vangit heitettiin yli laidan.

  Kirjan alkupuolella, jossa kerrotaan Kuntan tiiviistä yhteisöllisestä elämästä Juffuren kylässä ennen toubobien käsiin joutumista, on aavistuksenomainen ja koskettava viittaus Raamattuun. Eräänä päivänä Juffureen kantautui naapurikylästä sana saapumassa olevasta kunnianarvoisasta vieraasta. Saapuja oli "moro", ylimmän asteen opettaja Gambiassa, joka oli niin viisas, että jopa kuninkaat pyysivät neuvoa häneltä. 

Kyläläiset kerääntyivät hiljaa vanhan miehen ympärille kuuntelemaan. Koraania opetettuaan moro kertoi toisen kirjan, "kritittyjen koraanin", suurista tapahtumista ja henkilöistä: Aadamista ja Eevasta, Joosefista ja tämän veljistä, Mooseksesta, Daavidista ja Salomosta sekä Aabelin kuolemasta. Kirjan myöhemmissä luvuissa ei käynyt ilmi, saiko Kunta Kinte koskaan tietää, että maassa, johon hänet oli ryöstetty orjaksi, oli valtauskontona se uskonto, josta kunnianarvoisa moro oli kertonut.

Epätoivo, hämmennys, outous

  Ennen Juuria olin lukenut Milan Kunderan kirjan Romaanin taide. Kundera esittää romaanille vaativan määritelmän: teos on romaani vain, jos se klassisessa eurooppalaisessa hengessä tekee löytöjä, valaisee ensimmäisen kerran tai ainutlaatuisella tavalla jotain ihmisenä olemisen aspektia. Ne ovat ihmisenä olemisen mahdollisuuksia (jotka toteutuvat tai jäävät toteutumatta historiassa). Romaanikirjailija on siis tavallaan filosofinen löytöretkeilijä.

Historialliset romaanit ja sukuromaanit ehkäpä harvemmin täyttävät Kunderan määritelmän, mutta Alex Haleyn Juuret mielestäni tekee sen. 

Haley kirjoitti teoksensa sukunsa suullisen perimätiedon, historiallisista asiakirjoista saamiensa tietojen sekä lopulta Gambiaan jäljittämänsä Kunta Kinten heimon sukukertomusten perusteella. Hän kuitenkin halusi kirjoittaa kertomuksen romaanin muotoon ja näin ollen joutui kuvittelemaan henkilöhahmojen mielenliikkeitä ja keskusteluja. Historiallisten tietojen perusteella ja niiden asettamissa raameissa hän yritti eläytyä kaksi sataa vuotta aiemmin eläneen esi-isänsä kokemuksiin.

  Ihmisenä olemisen tapa, jota Juuret kuvailee ainutlaatuisen elävällä ja kurkkua kuristavan ahdistavalla tavalla, on omasta yhteisöstään, elämänpiiristään ja kulttuuristaan irti revityn ja keskelle outoa todellisuutta heitetyn ihmisen hämmennys ja epätoivo.

Itkin käytännössä koko ajan lukiessani Kuntan saapumisesta Amerikkaan, siitä kun hänet myytiin orjaksi sekä hänen toivottomista pakoyrityksistään. Hän ei tiennyt ollenkaan missä oli ja mihin hänen pitäisi mennä. Kaikki oli uppo-outoa: luonto, maasto, tiet, rakennukset, esineistö, ihmiset vaatteineen, kieli jota puhuttiin. Yrittäessään paeta hän lähti juoksemaan umpimähkään. Hän tiesi vain että jossain on se iso vesi, jonka yli pitäisi jotenkin päästä, että pääsisi takaisin kotiin.

Eräällä pakomatkallaan hän näki metsässä rämpiessään jotain tuttua muutoin oudossa maastossa. Se oli virtaava vesi, joka muistutti häntä kotikylänsä lähellä virtaavasta Gambiajoesta.

Orjiksi ryöstetyt eivät alun perin edes tienneet, mitä varten heidät oli viety. He olivat kuulleet huhuja, että toubobit veisivät heidät omaan maahansa suuren veden taakse, ja että siellä heidät syötäisiin.

  Oli sydäntä särkevää lukea Kuntan hämmennyksestä ja oman elämänsä hallinnan täydellisestä menettämisestä, kun tiesi, millainen hän oli ollut kotona Juffuressa, Afrikassa. Romaanin ensimmäiset 130 sivua olivat kuvailleet hänen kasvuaan nuorukaiseksi, joka rakasti kotiseutuaan, sen ihmisiä ja luontoa, ja joka tunsi tarkkaan asuinympäristönsä reitit ja oppi kulkemaan arvaamattomassa luonnossa sekä opetteli taitoja ja urheutta käydessään läpi heimonsa ikäkausiriittejä ystäviensä kanssa. 

Hän oli tiennyt kuka oli ja millainen tulevaisuus häntä odotti. Hän oli Omoro ja Binta Kinten esikoinen, Mandinkan heimon jäsen. Hän oli vahva ja terve, täynnä elämää. Hän janosi varttua aikuiseksi mieheksi, joka toisi kunniaa suvulleen sekä lopulta viisaaksi vanhukseksi, esikuvaksi omille lapsilleen ja lapsenlapsilleen sekä yhteisönsä seuraaville sukupolville.

  Surullista kyllä, Kunta oli Amerikkaan jouduttuaan yksinäinen ja erilainen myös muiden orjien joukossa. Muut olivat syntyneet Amerikassa tai olleet siellä jo pitkään. Näiden silmissä kielitaidoton ja rajun selviytymistaistelun jo nuorella iällä läpi käynyt Kunta oli "tuo Afrikasta tullut", "hiljainen afrikkalainen" ja "juro afrikkalainen".

Jotain lohtua Kuntan elämään tuli, kun hän tutustui ja lopulta meni naimisiin Bell-nimisen naisen kanssa joka oli hänen naapurinsa orjaraitilla ja sai tämän kanssa tyttären, Kizzyn. Bellin kanssa ensimmäisiä kertoja jutellessaan Kunta tajusi, ettei ollut jutellut toisen ihmisen kanssa 20 vuoteen.

Oliko Kunta Kinte sankari?

  Kunta Kinten tarina loppuu yllättäen hieman kirjan puolivälin jälkeen, ja se loppuu riipaisevaan tilanteeseen: hänen ja Bellin teini-ikään ehtinyt Kizzy-tytär lähetetään pois rangaistuksena erään orjan pakoyritykseen osallistumisesta. Kunta ymmärtää, ettei tulisi enää koskaan näkemään tytärtään. Se on viimeinen isku. Hän lyyhistyy maahan itkemään toivonsa menettäneenä.

Tämän jälkeen romaanissa siirrytään seuraavien sukupolvien vaiheisiin, alkaen toiselle plantaasille orjaksi kuljetetusta Kizzystä. On armollista ettei Kunta saanut tietää mitä hänen tyttärelleen siellä tapahtui. Uusi isäntä nimittäin raiskasi tätä säännöllisesti. Tämän seurauksena Kizzy synnyttikin lopulta lapsen eli Kuntan lapsenlapsen, Georgen.

Mutta minua jäi vaivaamaan, mitä Kuntalle tapahtui. Miksi Alex Haley lopetti hänen tarinansa noin surkeaan tilanteeseen? Miksei hän, kun kerran oli mielikuvitustaan ruvennut käyttämään, voinut keksiä jonkinlaisen mieltä ylentävän lopun Kuntalle? Kun googlailin saadakseni tietää mitä muut lukijat arvelivat Kunta Kintelle lopulta käyneen, yleisin tulkinta oli että hän kuoli särkyneeseen sydämeen.

  Haley ei pyrkinyt maalaamaan Kunta Kintestä sankaria, ainakaan sellaisessa perinteisessä vaikeuksien kautta voittoon -mielessä. Toisaalta Kuntassa oli sankaruutta se, että hän ei sisäisesti koskaan alistunut isännilleen eikä orjuuteen. Hän ei hyväksynyt orjanimeään, Toby, joka hänelle annettiin plantaasilla. Hän lopetti pakoyritykset vasta siinä vaiheessa, kun hänet erään kerran rampautettiin rangaistuksena.

Kunta tiesi loppuun asti sisimmässään, että hänelle ja hänen ihmisilleen tehtiin vääryyttä. Vaikka isännillä, orjakauppiailla ja patrulleilla ruoskineen, verikoirineen, aseineen ja lakeineen olikin ylivoima, hän tiesi olevansa heihin verrattuna oikeamielinen ja siten heidän yläpuolellaan.

Se että hän oli muslimi oli hänelle omanarvontunnon lähde. Islamin sääntöjen noudattaminen mahdollisuuksien mukaan oli niitä harvoja kodista muistuttavia asioita, joita hän saattoi yhä kuljettaa mukanaan. Kunta kieltäytyi syömästä sianlihaa vaikka se olisi ollut ainoa tarjolla oleva ruoka. Hän ei myöskään tupakoinut eikä käyttänyt alkoholia kuten näki paitsi toubobien myös useiden orjaraitin ihmisten tekevän.

  Kunta piti huolen, että hänen tyttärensä oppii tietämään omat juurensa. Hän kertoi tälle Afrikasta ja kotiseudustaan ison veden tuolla puolen. Hän kertoi tälle kuinka toubobit olivat eräänä päivänä vieneet hänet pois kotoaan kun hän oli ollut metsässä etsimässä puuta josta voisi tehdä itselleen rummun. Tämä pieni kertomus säilyi sukupolvelta seuraavalle kunnes 1920-luvulla sen kuuli poikasena Alex Haley.

Kunta Kinten ja Alex Haleyn muistomerkki, Unsplash / Edouard TAMBA 

Kunta opetti tyttärelleen mandinkankielisiä sanoja, kuten että puu oli yiro, sade oli sanjio ja että virtaava vesi eli joki oli bolongo. Suullisena perimätietona säilyneet sanat olivat lähes kaksi sataa vuotta myöhemmin ratkaisevassa asemassa siinä, että Haley onnistui jäljittämään esi-isänsä juuret mandinkaheimon alueelle ja lopulta Juffuren kylään.

Kun tytär Kizzy oli syntynyt, Kuntalle oli ollut tärkeää jatkaa oman kansansa nimenantotapaa. Hän ei ollut kertonut tyttärelleen valitsemaansa nimeä kenellekään, vaan otti lapsen syliinsä, meni ulos ja kuiskasi nimen ensimmäisenä tämän omaan korvaan, "sillä jokaisen tulee saada itse tietää ensimmäisenä kuka on".

Uuden toivon seurakunta

  Kunta Kinten jälkipolvista tuli kristittyjä, kuten orjien jälkeläisistä pääosin muutenkin. Hänen vaimonsa Bell oli kristitty, ja heidän tyttärensä Kizzy sai kristillisen kasteen. Kristinusko alkaa näkyä romaanin sivuilla enemmän siinä kohtaa, kun Kizzyn poika George menee naimisiin Matilda-nimisen orjanaisen kanssa.

Matilda oli kasvanut tilalla, jonka isäntä oli saarnaaja, ja hänestä itsestäänkin oli tullut harras kristitty. Seudun orjat tiesivät Matildan, sillä tämä oli eräänä yönä karannut isäntänsä tilalta ja tullut nuhtelemaan ja saarnaamaan Jumalan pelkoa läheisessä metsässä yölystiä viettäneille juopuneille orjille.  

George matkusti paljon isäntänsä mukana kukkotappelukilpailuissa, joten Matilda käytännössä yksin kasvatti heidän kahdeksan lastaan kristilliseen kuriin ja nuhteeseen sekä kunnialliseen elämään. Samastuin Matildaan, jolla oli tapana tutkia mitä Raamatussa sanottiin erinäisistä asioista ja tilanteista, joihin hän arjessaan törmäsi.

  Kaikki orjanomistajaisännät eli "massat" (kirjassa orjien käyttämä puhekielinen ilmaus joka tulee sanasta master = isäntä) eivät olleet yhtä pahoja ja julmia. Esimerkiksi Matildan nuoruuden tilan saarnaajaisäntä ilmeisesti oli kohdellut orjiaan inhimillisesti, samoin massa Murray, jonka tupakkaplantaasille Georgen ja Matildan perhe myytiin.

Matilda oli helpottunut kun hänelle selvisi, että Murray oli kristitty, koska se antoi hänelle toivoa, että olot tilalla olisivat edes hiukan paremmat ja että isännän hyväsydämisyyteen saattoi vedota. Kun laki orjuuden lopettamiseksi astui voimaan vuonna 1865, monet isännät tarjosivat orjilleen mahdollisuutta jäädä tilalleen työntekijöiksi, ja ilmeisesti jotkut siihen tarttuivatkin.

Jäin miettimään, missä määrin orjanomistajaisännät sekä orjakauppiaat pitivät itseään kristittyinä. He kuitenkin aivan peittelemättä kohtelivat mustaihoisia ihmisiä alempiarvoisina ikään kuin se olisi ollut maailman itsestään selvin asia. Jos he kokivat olevansa kristittyjä, miten he pystyivät oikeuttamaan sen miten elivät? Minun pitää etsiä käsiini Pohjois-Amerikan orjuutta käsittelevä historiatieteellinen teos, jossa yritetään vastata näihin kysymyksiin.

  Vapauteen päässeet ja Tennesseehen asettuneet Kunta Kinten jälkeläiset rakensivat vuonna 1874 Matildan johdolla kirkon, joka sai nimekseen Uuden Toivon Värillinen Metodistinen Episkopaalikirkko.

Kirjan loppuvaiheilla viitataan siellä täällä Raamatun kertomukseen luvatusta maasta, jonka Herra oli antanut Israelin kansalle. Kunta Kinten jälkeläiset, kuten ilmeisesti orjien jälkeläiset laajemminkin, olivat mieltyneet kertomukseen. 1960-luvulla pastori ja mustien siviilioikeustaistelun johtaja Martin Luther King jr. käytti teemaa vertauskuvallisesti viimeiseksi jääneessä saarnassaan "I've been to the Mountaintop, I've seen the Promised Land". Orjien jälkeläisille luvattu maa oli vapaus.

"Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä." (Room. 12:12)

Anteeksiantaja vapauttaa itsensä

  Viha ja katkeruus uuvuttavat. Anteeksi antaminen vapauttaa voimavaroja. 

  Entä jos väärintekijä ei ole pyytänyt anteeksi eikä edes tunnustanut tehneensä väärin? Kannattaako silloinkin antaa anteeksi? 

Uuvuttava viha

  Ajatteleminen kuluttaa energiaa. Opin itse tämän vasta melko myöhäisessä iässä. Olin aina ajatellut, että mieli on tavallaan pelkkää ilmaa eikä sen käyttäminen voi väsyttää samalla tavalla kuin ruumiillinen toiminta. Kuitenkin tiedetään, ettei ihminen pysty tekemään ajatustyötäkään kuin rajallisen tuntimäärän päivässä. Ajatteleminen ja ajatuksiin liittyvien tunteiden tunteminen kuluttaa ihan kilokaloreina mitattavaa energiaa.

Jotkut mielen sisällöt kuluttavat enemmän kuin toiset. Vitkutteluun taipuvaisena ihmisenä olen huomannut, että tekemättömien tehtävien jono mielessä väsyttää. Minusta tuntuu, että uuvuttavinta siinä on asioiden keskeneräisyys. Olen vireämpi, kun hoidan arkiset asiat pois päiväjärjestyksestä saman tien. Joskus kun siirrän tehtäviä seuraavaan päivään, olen jo aamulla herätessäni väsynyt.

Kuva: Pixabay / Mark Filter

  Viha ja katkeruus, sekä tunteina että ajatuksina, lienevät kaikkein raskaimpia mielensisältöjä. Ilmaus "kantaa kaunaa" on osuva. Raskaita tunteita synnyttävien mielensisältöjen pyörittely on kuin vetäisi kivirekeä päivästä toiseen. 

Ehkä vihassakin uuvuttavinta on usein asioiden keskeneräisyys? Kun uhri kantaa kaunaa väärintekijää kohtaan, joka ei ole tunnustanut väärää tekoaan, uupumusta aiheuttaa se, että hän kokee asian oikeudellisesti keskeneräiseksi? 

Jumalan meille antama oikeudentunto ja luonnollinen tarve saada asiat päätökseen aiheuttavat sen, että kokemamme vääryydet vaivaavat mieltämme ja meidän on tavallaan pakko käydä tapahtumia läpi yhä uudestaan, kunnes saavutamme asialle jonkinlaisen päätöksen, johon voimme olla tyytyväisiä.

  Väitän, että anteeksi antaminen tuo rauhan jokaiselle, kunhan sen on ymmärtänyt oikein. 

Vastoin monien luuloa anteeksianto ei ole vääryyden hyväksymistä eikä väärintekijälle periksi antamista. Itse asiassa anteeksianto edellyttää nimenomaan tuomiota: väärä teko tuomitaan vääryydeksi, ja vasta sitten se annetaan tekijälle anteeksi. Ja tuohan on looginen selviö: vain väärän teon voi antaa anteeksi.

Toiseksi, anteeksianto on päätös, ei tunnetila. Jos pidämme sitä tunnetilana, sen perustahan on vaarassa hajota heti seuraavan kerran, kun olemme pahalla tuulella ja muistamme menneen vääryyden. Joskus kyllä tuntuu kuin anteeksianto olisi suorastaan taivaasta pudonnut rakkaudellinen tila joka valtaa sydämen, mutta silloinkin siihen kannattaa suhtautua päätöksenä. 

Hampaat irvessä ei kuitenkaan tarvitse antaa anteeksi, mutta se kannattaa tehdä heti kun tulee hetki, joka vähänkin tuntuu otolliselta.

Anna taakkasi Jumalalle

  Entä jos väärintekijä ei ole tunnustanut tekoaan eikä pyytänyt anteeksi? Mielestäni silloinkin kannattaa, ihan itsensä takia, antaa anteeksi. Voi vaikka ajatella lähettävänsä anteeksiannon ilmoille, ja että jos väärintekijä joskus sydämessään tulee totuuteen tekonsa kanssa, anteeksianto löytää perille.

Tällaisessa tilanteessa Jumalaan uskovat ovat kyllä paremmassa asemassa. Sen uuvuttavan keskeneräisen oikeudellisen prosessin voi nimittäin antaa Jumalalle hoidettavaksi. Hän toki muutenkin hoitaa kaiken tuomitsemisen ja armahtamisen ihmiskunnassa, mutta siitä voi olla apua, että rukouksessa kertoo itse antaneensa anteeksi ja pyytää Jumalaa ottamaan keskeneräisen asian hoidettavakseen.

Tarkemmin ajateltuna tuohan on aivan ihanteellinen tapa vapautua taakasta. Jumala on tuomarina vanhurskas eli virheettömän oikeamielinen, toisin kuin tämän maailman tuomarit. Jumalalla on kaikki tieto, kaikki viisaus ja Hän näkee meistä kunkin sydämeen. 

  On totta ihan kirjaimellisesti, että anteeksiantaja vapauttaa itsensä. Jumala nimittäin on sitonut meistä kunkin kohdalla anteeksi antamisen ja anteeksi saamisen yhteen. Jokainen meistähän on paitsi ollut vääryyksien uhri, myös itse tehnyt vääryyttä, syntiä. Jeesus sanoi: 

"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6:14-15)

Olen joskus ajatellut, että ehkä Jumala on sitonut nuo kaksi yhteen, koska haluaa niin paljon vapauttaa meidät vihan ja katkeruuden taakoista. Jokaisella meistä on omakohtainen motiivi valita anteeksianto. 

Uskon myös, että sisäinen rauha ja vapautumisen tunne, joita joskus saamme kokea annettuamme anteeksi, toimivat meille todistuksena evankeliumin puolesta. Ilman anteeksiantoa ei ole mitään toivoa ihmiskunnalle.

  Kerroin edellä syitä miksi kannattaa antaa anteeksi ja luovuttaa vihan ja katkeruuden taakat Jumalalle. Yksi syy on, että Jumala erityisesti haluaa kantaa taakkamme! Tämä tieto Jumalasta sisältyy ihan Raamatun ydinsanomaan, evankeliumiin: Jeesus on kantanut syntiemme taakan ristillä. Siihen perustuen Jumala tarjoaa meille jokaiselle anteeksiantoa.

Onko ihmisellä vapaa tahto?

  Onko meillä vapaa tahto? Onko kohtalomme avoin vai suljettu?

Vapaa tahto, avoin kohtalo?

  En ole koskaan ollut yhteiskunnallisesti mikään vapausaktivisti. Koronarajoitusten aikana mietin onko minussa jotain vikaa, kun minua ei olisi liiemmin hetkauttanut edes täysi ulkonaliikkumiskielto. Ajattelin tilannetta siitä näkökulmasta, että rajoitukset olivat hyvin perustellut. Yhteiskunnallisista vapauksista lähinnä vain sananvapaus voisi saada minut nousemaan barrikadeille. 

Mutta on yksi tulokulma, joka sytyttää minussa tunteen palon vapauden puolesta. Se on kohtalon avoimuus. 

  Tuoreena uskovaisena koin jonkinasteisen kriisin luettuani teologisia tekstejä erilaisista tavoista ymmärtää Jumalan ennaltamäärääminen. Äärimmäisimmän tulkinnan mukaan jokaisen ihmisen iankaikkisuuskohtalo on Jumalan ennalta määräämä ja siten ihmiselle itselleen suljettu. Jotkut ovat ennalta määrättyjä pelastukseen, toiset kadotukseen, ja siinä se.

Kuulostaa hirmuiselta opilta. Mutta toden totta, Raamatussa on joitain jakeita, joista noin olisi pääteltävissä. Toisaalta Raamatussa on paljon kohtia, joissa ihmisiä puhutellaan aidosti ja ratkaisevalla tavalla tahdoltaan vapaina ja itse iankaikkisuuskohtalostaan vastuullisina.

Olenkin päätynyt kantaan, että Jumalan ennaltamääräämiseen liittyvät kysymykset ovat liian tähtitieteellisiä meille ymmärtää. Se että Raamattu saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta aiheen osalta, tarkoittaa vain, että meiltä ihmisiltä puuttuu tässä maailmanajassa riittävä tieto ja ymmärrys. 

  Saatavilla olevan tiedon perusteella oma näkemykseni on, että Jumala on ennalta määrännyt joitain asioita, esimerkiksi maailman kohtalon, mutta että jokaisella yksittäisellä ihmisellä on avoin kohtalo. Avoin kohtalo tarkoittaa mahdollisuutta vaikuttaa omaan kohtaloonsa ratkaisevalla tavalla. Se tarkoittaa myös, että ihmisellä on aidosti vapaa tahto, vaikka Jumala tietääkin etukäteen miten kukin meistä sitä tulee käyttämään.

Mielestäni ihminen pelkällä olemassaolollaan suorastaan ansaitsee aidosti vapaan tahdon! Jumala loi ihmisen itsestään erilliseksi olennoksi, jolla on tietoisuus ja omatunto, ja Raamatussa ihmistä puhutellaan vastuullisena teoistaan. Tähän pakettiin mielestäni kuuluu välttämättä vapaa tahto ja sen myötä avoin kohtalo.

On selvää, että kukaan meistä ei ansaitse hyvää kohtaloa. Itse asiassa syntisyytensä takia jokainen ihminen ansaitsee pahan kohtalon eli Helvetin! 

Ajattelen siis, että pahan kohtalon lisäksi jokaiselle kuuluu avoin kohtalo. Palaan tähän päällekkäisyyteen myöhemmin.

Tietämättömyys ja pelottava vapaus

  Katselin hiljattain erään juutalaisen rabbin opetusvideota aiheesta, ja hän korosti vapaata tahtoa nimenomaan Jumalan meille antamana ominaisuutena. Hän huomautti, että luonnontiedehän on käytännössä todistanut, että puhtaan materialistisesti katsoen ihmisellä ei ole vapaata tahtoa, vaan että toimintamme on täysin determinoitua. 

Jos ja kun me ihmiset siis kuitenkin olemme edes jossain määrin tahdoltamme vapaita ja vastuullisia teoistamme, mistä muualta kuin Jumalalta olisimme ominaisuuden saaneet? Sen on pakko olla lähtöisin materialistisen todellisuuden ulkopuolelta, eli Luojalta.

  Jotta vapaasta tahdosta olisi meille hyötyä, tarvitsemme tietoa. Yksinkertainen esimerkki: kesälomamatkalla oleva Maija haluaa käyttää vapauttaan menemällä iltapäivällä pieneen rantakahvilaan josta on kuullut tuttavaltaan, mutta tietämättään lähtee kulkemaan väärää tietä ollen varma että se on oikea tie. Kun Maija lopulta löytää rantakahvilan, se on jo suljettu.

Jos Maija olisi kysynyt tietä vastaan tulleelta Liisalta, hän olisi löytänyt perille. Tieto oikeasta reitistä olisi auttanut Maijaa toteuttamaan vapaata tahtoaan, joka nyt jäi toteutumatta.

Entä sellainen tilanne, että joku kertoisi meille oikeasta tiestä, mutta kieltäytyisimme uskomasta?

Vapaus on pelottavaa. Olen jo riittävän vanha kyetäkseni näkemään, että jos olisin vapaasti nuorena saanut päättää joitain asioita elämässäni, olisin päätynyt katumaan niitä nyt myöhemmin. Onneksi kaikki toiveeni eivät toteutuneet.

Vapaan tahdon hyödyntämiseen tarvitaan paitsi tietoa, myös ymmärrystä ja viisautta arvioida, mikä on todellisesti ja pysyvästi hyvä päämäärä.

  Koska uskon Jumalaan joka on viisas, oikeamielinen, armollinen ja joka tietää tulevaisuuden ja jolla on hyvä tahto meitä ihmisiä kohtaan, ajattelen että voimme parhaiten toteuttaa vapaata tahtoamme siten, että luotamme Jumalaan. Olen varma, että Jumala haluaa auttaa meitä käyttämään vapautta, jonka on meille antanut.

Evankeliumi, vapauden sanoma

  Totesin edellä, että jokainen meistä ansaitsee syntisyytensä takia pahan iankaikkisuuskohtalon. Ja sen lisäksi kerroin ajattelevani, että jokaiselle kuuluu myös avoin kohtalo. 

  Evankeliumi, jota Jeesus käski julistaa kaikille luoduille, on minulle vahvasti avoimen kohtalon sanoma: menneisyydelle ja tekemillemme synneille emme mahda mitään, menneisyys on suljettu, mutta tulevaisuus on avoin! 

Menneisyytemme työntää meitä deterministisellä vääjäämättömyydellä tiettyyn suuntaan, oma syntimme työntää meitä kohti kadotusta, mutta pelastuksen evankeliumi avaa kohtalomme niin, että voimme välttyä siltä kohtalolta jonka omien tekojemme perusteella ansaitsemme.

Kun meille julistetaan Jumalan sanaa, meille annetaan tietoa, ja siten vapauttamme lisätään. Meille kerrotaan mikä tilanteemme on: olemme syntisiä ja jos jatkamme samaa tietä, päädymme kadotukseen, mutta jos käännymme Jeesus-tielle, pääsemme iankaikkiseen elämään Jumalan luo. 

Evankeliumissa meille avataan mahdollisuus hyvään kohtaloon Jumalan armosta.

"Jumalan työtovereina me vetoamme teihin: ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi! Hänhän sanoo:

– Oikealla hetkellä olen kuullut sinua,

pelastuksen päivänä olen tuonut sinulle avun.

Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä." (2. Kor. 6:1-2)

 

Millainen on jumalaapelkäävä ihminen?

  Maallistuneessa yhteiskunnassamme jumalanpelko nähdään vihoviimeisenä taantumuksellisena asenteena. Mielikuvien mukaan jumalaapelkäävä ihminen on säälittävä, heikkotahtoinen ja mieleltään rajoittunut.

Mutta miten Raamatussa kuvaillaan ihmistä, jonka sydämen asenne on jumalaapelkäävä?

  En pyri vastaamaan kysymykseen, mitä jumalanpelko on, vaan tutkimaan Raamatun valossa, millainen jumalaapelkäävä ihminen on käytännössä. Ja millainen hän ei ole.

 Vallitseva ennakkoluulo

  Yksi ihannoiduimmista kreikkalaisen mytologian hahmoista on Prometheus, titaani, joka varasti jumalilta tulen ja antoi sen ihmisille. Prometheus nähdään vapauden ja itsenäisen ajattelun symbolina. Ateismissa (ja humanismissa) se symboloi ihmisjärkeä ylimpänä järjen muotona nimenomaan siten, että usko jonkin jumalallisen järjen olemassaoloon hylätään. 

Kuva: Unsplash / Aaron Burden

Filosofeista Nietzsche tunnetusti haukkui kristinuskon ja sen "herranpelkoisen orjamoraalin" lyttyyn.

Se että ateismi / humanismi on (länsimaisissa yhteiskunnissa) melko lailla syrjäyttänyt kristinuskon, nähdään vapautuksena näissä filosofisissa virtauksissa.

Vaikka ateismissa "ei uskota mihinkään jumaliin", muut maailman uskonnot eivät näyttäydy yhtä pahoina kuin monoteistiset eli Lähi-idästä lähtöisin olevat juutalaisuus, kristinusko ja islam. 

Hindulaisuuden monijumalaisuutta ja buddhalaisuuden panteismia tai vaikka eurooppalaisia kristinuskoa edeltäneitä luonnonuskontoja pidetään harmittomina monoteistisiin verrattuna. Niiden jumalat ovat lepsuja, ihmisten rituaalien mukaan toimivia, tahdottomia tai kerrassaan persoonattomia.

Monoteistisissa uskonnoissa, tai ainakin raamatullisessa uskossa, puolestaan suurimmaksi ongelmaksi yksilöityy jumalanpelko, sen vaatimus ja sen pitäminen hyveenä. Usko siihen, että on yksi Jumala, Korkein, joka vaatii että häntä kunnioitetaan ja pelätään, nähdään taantumuksellisena ja ihmisten omaa ajattelua, luovuutta ja järjenkäyttöä rajoittavana. 

  Millainen on tyypillinen ateistinen ennakkoluulo jumalaapelkäävästä ihmisestä? 

Jumalaapelkäävä on arka, alistuva, heikkotahtoinen, tekee asioita vain velvollisuudesta ja pakon edessä. Jumalaapelkäävä aiheuttaa tuhoa yhteisölleen olemalla tuomitseva ja ahdasmielinen paitsi itseään, myös muita kohtaan. Jumalaapelkäävä ei kykene luovaan ajatteluun eikä kyseenalaistamiseen. Jumalaapelkäävä on epärehellinen ja teeskentelevä, koska pelkää että ajatustensa ja tunteidensa ilmaiseminen rehellisesti loukkaa Jumalaa.

Tällaisiin ennakkoluuloihin olen törmännyt keskusteluissa kristinuskoon aggressiivisen torjuvasti suhtautuvien ateistien ja agnostikkojen kanssa. Ne tavallaan ovat ymmärrettäviä, ja olen itsekin joskus pitänyt Herran pelkoa jokseenkin kiusallisena käsitteenä nykyajan uskovaiselle, sellaisena, joka vaatii selitystä.

Jumalaapelkäävä ihminen Raamatun mukaan

  Miten jumalaapelkäävyys sitten oikeasti ilmenee käytännössä? Millainen tavallinen syntinen ihminen voi parhaimmillaan olla, kun hänen sydämensä asenne on jumalaapelkäävä?

Raamatussa joitain uskovaisia kutsutaan jumalaapelkääviksi, esim. Simeonia, hurskasta jerusalemilaista miestä, joka oli hartaasti odottanut profetoitua Messiasta ja kaikkien kansojen pelastusta syntyväksi sekä vanhoilla päivillään sai nähdä Hänet, kun Jeesus tuotiin vauvana temppeliin (Luuk. 2:25-35). 

Kattavin kuvaus jumalaapelkäävästä ihmisestä löytyy Vanhasta Testamentista:

"Herra kysyi: »Oletko pannut merkille palvelijani Jobin? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa.»" (Job 1:8)

"Ei ole toista yhtä jumalaapelkäävää...", Jumala itse sanoo Jobista. Näin ollen Job on erinomainen käytännön esimerkki. 

  Siitä miten Jobia kuvaillaan voimme päätellä, että jumalaapelkäävyys ilmenee myötätuntona ja laupeuden tekoina vähäosaisia ja avuttomia kohtaan (Job 29:12). Job oli syvästi tietoinen siitä, että oli saanut kaiken Jumalalta lahjaksi, ja käytti hyväosaisuuttaan lähimmäistensä palvelemiseen: vaurauttaan, viisauttaan, valtaansa yhteisössä ja kunnioitettua asemaansa.

  Job oli rohkea ja puolueettoman oikeamielinen (29:16). Hän puhui muukalaisten oikeudenmukaisen kohtelun puolesta. Useinhan, ja luulisin että varsinkin tuon ajan heimomaailmassa, yhteisöt pitivät omiensa puolta, mutta Job piti huolen, että jos muukalaiselle tuli jokin riita-asia hänen yhteisönsä jäsenen kanssa, asia ratkaistaan puolueettomasti ja oikein.

Job oli rohkea silläkin tavalla, että hän puuttui vääryyksiin ja haastoi pahantekijän (29:17)

  Jumalaapelkäävä Job oli rehellinen. Tämä tulee lukijalle rajulla tavalla ilmi siinä kohtaa, kun hänen onnensa kääntyy. Kärsimysten uuvuttama Job vuodattaa sydämensä pohjasta kaiken: tuskan, katkeruuden, epätoivon, kammon, alistuneisuuden, voimattomuuden, itsesäälin, ahdistuksen... Jopa uhon: Job vaati Kaikkivaltiaalta selitystä koettelemuksilleen. Hän tiesi paitsi sen ettei Jumalalle, sydäntentutkijalle, pysty valehtelemaan, myös sen, ettei teeskentelyssä ole mitään järkeä. 

"Kaikkivaltiaalle minä tahdon puhua, tahdon selvittää asiat Jumalan kanssa." (Job 13:3)

Vaikka rehellisyys ehdottomasti kuuluu jumalaapelkäävän ihmisen ominaisuuksiin, en ajattele enkä väitä, että Jobin uhmakkaimmat lauseet olisivat ilmentäneet jumalanpelkoa. Kertomuksen loppupuolella, kun Jumala puhuu Jobille suoraan, Hän nuhtelee tätä liian suurista puheista (Job 38:2). 

Toisaalta Jobin jumalanpelko tulee esiin siinä, miten hän suhtautuu nuhteluun: hän välittömästi myöntää puhuneensa asioista, joihin hänen ymmärryksensä ei kerta kaikkiaan riitä (Job 42:3). Job tunnusti oman ymmärryskykynsä, tietämyksensä ja viisautensa rajallisuuden Jumalan edessä. Jumalanpelon ytimessä on nöyryys.

  Kaiken kaikkiaan Job vaikutti olleen avaramielinen ja -sydäminen, rehellinen, syvällinen ja kyseenalaistava ajattelija ja monella tavalla rohkea  – suorastaan vastakohta jumalaapelkäävästä ihmisestä vallitsevalle mielikuvalle. Ja juuri häntä Jumala itse kuvaili erityisen jumalaapelkääväksi! 

"Silloin Job sanoi Herralle:

– Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa." (Job 42:1-2)

Miksi en ole feministi

Miksi feministinen ajattelu ei ole sopusoinnussa kristillisen uskon kanssa? Onko feministinen kritiikki joskus aiheellista?

Voiko tasa-arvo toteutua seurakunnassa?

 

 

 

Feminismin ongelmallinen ihmiskäsitys

 Jos minulta kysytään, olenko feministi, vastaan kieltävästi. Kannatan tasa-arvoa, mutten feministinä. Kristittynä minulla on vankka perusta ihmisarvolle ja sen myötä myös sukupuolten tasa-arvolle. Ihmisarvo perustuu siihen, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, "mieheksi ja naiseksi hän loi heidät" (1. Moos. 1:27). Sekä mies että nainen, jokainen ihminen, on Jumalan kuvaksi luotu.

Miksi en voisi olla sekä tasa-arvoa kannattava feministi että kristitty? Nuorempana, ennen kuin tulin uskoon, pidin itseäni tasa-arvofeministinä ja opiskellessani suoritin jonkin verran naistutkimuksen kurssejakin, ihan silkasta mielenkiinnosta. Arvostan edelleen mm. 1900-luvun alun naisasianaisten työtä ja pidän tärkeinä liikkeen saavutuksia yhteiskunnallisen tasa-arvon saralla.

Uskovaisena olen kuitenkin eritellyt feminististä ajattelua – siis liikkeen filosofiaa – syvällisemmin ja alkanut ymmärtää, ettei se ole sopusoinnussa kristinuskon ihmiskäsityksen kanssa.

Kristitty ymmärtää, että mies ja nainen on luotu keskenään erilaisiksi ja toisiaan täydentäviksi; miehet ja naiset tarvitsevat toisiaan. Koska feministinen liike syntyi vastareaktiona miesten yhteiskunnalliseen valta-asemaan ja siihen kieltämättä liittyneisiin epäoikeudenmukaisuuksiin, feminismin ytimeen on alusta alkaen sisältynyt sukupuolten välinen vastakkainasettelu.

Myöhemmin vastakkainasettelusta on versonut kristillisen ihmiskuvan vastainen käsitys (naisen) vapaudesta (emansipaatio); sen mukaan nainen on vapaa silloin, kun hän on saavuttanut riippumattomuuden miehestä. Kärjistyneitä muotoja tästä aatteesta nähtiin 70-luvun radikaalifeminismissä, jonka keskuudesta syntyi separatistisiakin liikkeitä, naiskommuuneja yms.

Vapaus sinänsä on hyvä asia, mutta uskovaisena kristittynä en näe vapautta irrallisuutena, riippumattomuutena – en miehen ja naisen enkä ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa.

 Toinen, hyvin erilainen, mutta yhtä kaikki feminismin aatehautomosta lähtenyt suuntaus, joka on räikeästi kristillisen ihmiskäsityksen vastainen, on radikaalifeminismiäkin radikaalimpi postmoderni kielifilosofinen liike, joka kuuluu feminismin ns. kolmanteen aaltoon.

Postmoderni feminismi pyrkii uudenlaisen "merkityksenmuodostamisen" kautta irrottamaan sukupuolen käsitteen biologiasta ja tekemään siitä sosiaalisen konstruktion – siis pelkkää kieltä, yksilön omiin kokemuksiin pohjaavia määritelmiä ja identiteettejä sekä sosiaalisia käytäntöjä. Kristinuskon ihmiskäsityksessä sukupuoli on Jumalan luomistyötä ja kirjattu solujemme kromosomeihin. 

 Feminismin väitetään usein tarkoittavan juuri tasa-arvon kannattamista, mutta em. esimerkeistä voi huomata sen olevan paljon muutakin – jopa niin paljon ja niin radikaalisti, ettei alkuperäinen sukupuolten tasa-arvon aate enää ole useimmista suuntauksista edes tunnistettavissa.

Tavallinen tasa-arvoa kannattava feministi tuskin on kovin perehtynyt feminististen teorioiden moninaisuuteen, mutta "tavallisenkin feministin" olettamuksissa näkyy piirteitä noista oudommista filosofisista virtauksista.

Esimerkiksi edellä mainitusta radikaalifeminismin vapauskäsityksestä on elementtejä nykyajan maltillisten feministienkin kielenkäytössä, ja suoranaisesta järjettömyydestään huolimatta postmodernin feminisminkin ajatukset ovat laajalti saaneet hyväksyvän vastaanoton heidän keskuudessaan.

Hurjat ja järjenvastaiset ideat on esitelty ihmisille täyden tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja yksilönvapauden saavuttamisen kannalta välttämättöminä askeleina, ja kukapa noin hienoja arvoja vastaan haluaisi taistella...?

 Feministinen liike on omistautunut eri tavoin sorrettujen ja heikkojen puolustamiselle, mikä sinänsä on arvokasta. Minäkin pyrin siihen. En kuitenkaan hahmota maailmaa, yhteiskuntaa ja ihmiskuntaa epäkohtineen feminismin viitekehyksen kautta. Uskovaisena näen moraaliset vääryydet viimekädessä ihmiskunnan syntiinlangenneisuudesta johtuviksi, ja siten feminismillä ei ole niihin parantavaa lääkettä.

Pari sanaa Me Too -kampanjasta

 Jotain hyvääkin voin feminismistä sanoa. Vaikka feminismi ytimeltään ei nähdäkseni olekaan sopusoinnussa kristillisen uskon kanssa, kuten yllä selitin, feministinen kritiikki on silti ollut tärkeässä osassa tiettyjen epäkohtien osoittajana, niiden näkyviksi tekijänä.

Seksuaalista ahdistelua vastustavan Me Too -kampanjan kuohuissa ollaan kauhisteltu, kuinka feministit ovat jälleen "menneet liian pitkälle", eivät suvaitse "luonnollista" pikku flirttiä ja lietsovat naisia tekemään kärpäsestä härkäsen. Kauhistelijoiden joukossa on ollut myös perinteiseen kristilliseen arvomaailmaan nojaavia ihmisiä.

Moni kauhistelija ei tule ajatelleeksi, että Jeesus menee vielä Me Too -feministejäkin pidemmälle. Seksuaalisesta käyttäytymisestä ja aviorikoksesta opettaessaan Jeesus sanoi, että jos mies jo niin vähän kuin katsoo naista himoiten, hän on syyllistynyt sydämessään aviorikokseen tämän kanssa (Matt. 5:27-28). Edelleen Hän opetti:

"Jos oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden osan ruumiistasi, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin. Ja jos oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden jäsenen, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin." (Matt. 5:29-30)

Tällä Jeesus ei tietenkään tarkoittanut konkreettista itsensä silpomista (eihän silmättömyys ja kädettömyys edes estäisi synnin jatkamista sydämen tasolla), vaan ymmärtääkseni tarvetta tehdä radikaali muutos totutussa ajattelussa ja asennoitumisessa, jos ne ovat siihen asti olleet Jumalan tahtoa vastaan. Hän kehottaa nöyrtymään ja muuttumaan, ja jos tarve vaatii, ottamaan radikaalejakin askeleita, jotta muutos tapahtuisi.

Miesten tulee syvällisesti sisäistää kunnioittava suhtautuminen naisiin (ja sama vaatimus pätee tietysti myös toiseen suuntaan), koska niin nainen kuin mieskin on Jumalan kuvaksi luotu eikä Jumala tahdo, että miesten ja naisten välillä on seksuaalisten rajojen rikkomista ja kunnioittamatonta asennoitumista – ei avioliiton sisällä eikä sen ulkopuolella.

Uskovaisena naisena minulla on oikeus, ja velvollisuuskin, ylläpitää korkeaa vaatimustasoa siinä, miten miesten tulee asennoitua naisiin.

Seurakunta: niin kuin ruumiin jäsenet tarvitsevat toisiaan

"Ei silmä voi sanoa kädelle: 'Minä en tarvitse sinua', eikä liioin pää jaloille: 'Minä en tarvitse teitä.'" (1. Kor. 12:21)

  Edellä kirjoitin kristinuskon ihmiskäsityksestä, jossa mies ja nainen täydentävät ja tarvitsevat toisiaan sen sijaan, että he tavoittelisivat riippumattomuutta, "vapautta" toisistaan. Raamatussa seurakuntaa, eli uskovien yhteisöä, kutsutaan Kristuksen ruumiiksi (1. Kor. 12:12). Kaikki uskovaiset sukupuolesta riippumatta ovat tärkeitä ja tarpeellisia toisilleen, aivan niin kuin ruumiin jäsenet tarvitsevat toisiaan.

Tehtävät seurakunnassa vaihtelevat yksilöittäin ja ovat joiltain osin sukupuolisidonnaiset. Jotkut näkevät viimeksi mainitun seikan sukupuolten tasa-arvon vastaisena. Mielestäni näkemys ei kuitenkaan ole perusteltu, koska tehtävienjako ei perustu ihmisarvoon (eli erilaiset tehtävät eivät ole seurausta erilaisesta ihmisarvosta), vaan Jumalan asettamaan järjestykseen: "Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi." (1. Kor. 12:18).

Jotta ruumis olisi ehjä ja toimintakykyinen, sen jäsenten tulee täydentää toisiaan. Jos joku havittelee tehtävää, johon Jumala on asettanut jäseneksi jonkun toisen, niin silloinhan hän tulee paitsi häirinneeksi tuon toisen jäsenen tehtävänhoitoa, myös laiminlyöneeksi oman tehtävänsä, joka yhtä lailla on koko ruumiin toimintakyvyn kannalta välttämätön!

Ihmisarvon, tärkeyden ja pelastuksen osalta kaikki ovat samalla viivalla ja ovat yhtä Kristuksessa:

"Sillä te olette kaikki uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa. Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa." (Gal. 3:26-28; 1938)

 
                                                                         .....

 Entä sitten maailman moninaiset epäkohdat ja vääryydet, joihin aiemmin viittasin? Koska ne johtuvat ihmiskunnan langenneesta tilasta, feminismillä tai millään muullakaan aatteella tai liikkeellä ei ole niihin parantavaa lääkettä. Vääryys koskettaa kaikkia ihmisiä kahdella tavalla: me kaikki olemme itse tehneet syntiä ja toisaalta olemme kaikki joutuneet kärsimään toisten tekemien syntien takia.

Tähän kaksipuoliseen ongelmaan on parantava lääke Jumalalla. Ensinnäkin Jeesus sovitti ihmisten synnit ristillä (1. Joh. 4:10), ja toiseksi Jeesus on meille jokaiselle esikuva: joka uskoo Jeesukseen ja rakastaa Häntä, auttaa tarvitsevia, niin kuin Hän on auttanut meitä (1. Joh. 4:19).

Todellinen vapaus

Mitä on todellinen vapaus? Jeesus lupasi tekevänsä todellisesti vapaaksi ihmisen, joka uskoo Häneen. Mitä se tarkoittaa?

Irrallisuus vs. suhde

Pari vuotta sitten kuulin pitkästä aikaa The Beatlesin laulun Free As a Bird (nuorena kuuntelin sitä aika usein) ja ensimmäistä kertaa tajusin sanojen sisältämän hienon oivalluksen – tai ainakin tulkinnassani niistä hahmottuu sellainen.

Kertoja väittää, että vapaana eläminen on vasta toiseksi parasta: "Free as a bird... It's the next best thing to be". Laulun edetessä tulkintani mukaan paljastuu, mikä on hänen mukaansa parasta, mutta minkä hän on menettänyt – ja se on suhde ja yhteys toiseen: "Where did we lose the touch, that seemed to mean so much, it always made me feel so free... as a bird...".

Kertojan mukaan on siis vasta toiseksi parasta, että on vapaa – parasta on elää sitoutuneena toiseen suhteessa, jossa tuntee olevansa vapaa.

Ajatellessani vapautta evankeliumin äärellä sekä omien kokemusteni kautta huomaan, että oivalluksessa on totuuden siemen: vapaus, jos se käsitetään irrallisuudeksi ja sitoutumattomuudeksi, ei ehkä vastaa ihmisen tarpeeseen. Jumala haluaa ihmisen, joka elää Hänestä irrallaan, sitoutuneeseen suhteeseen kanssaan sekä sitä kautta tehdä hänet vapaaksi.

Koska sellaiset käsitteet kuin siteettömyys, rajattomuus ja riippumattomuus tavataan liittää vapauteen, kristinuskon Jumala-suhteeseen liittyvät käsitteet, kuten rajat, sitoutuminen ja tarvitsevuus, saavat monet ajattelemaan, että uskossa Jeesukseen elävä ihminen on menettänyt vapautensa. Näinhän jotkut perustelevatkin sitä, etteivät ole kristittyjä.


Suhde Jumalaan, kokonaisuuden näkijään

Olennaista kuitenkin on, keneen sitoutuu. Aiemmassa blogitekstissäni Rukous muuttaa rukoilijaa
kirjoitin siitä, kuinka Jumala näkee kokonaisuuden: Hänellä on meidän jokaisen elämästä tietoa ja ymmärrystä, jota meillä itsellämme ei ole. Jumalan tahto on, että kuljemme tietä, joka johtaa meille hyvään päämäärään – ikuiseen elämään Hänen yhteydessään.

"...Tällainen rukous on oikea ja mieluisa Jumalalle, meidän pelastajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden." (1. Tim. 2:3-4)

Jos joku elää "vapaana Jumalasta", kokonaisuuden näkijästä, ja ajautuu lopulta itselleen huonoon päämäärään, mitä iloa vapaudesta hänelle oli? Onko edes mielekästä kutsua sellaista tilaa vapaudeksi? Eikö tietämättömyys ole yhdenlainen kahle?

Jumala on asettanut meille rajoja ja suuntaviivoja, sillä Hän haluaa johdattaa meidät hyvään päämäärään. Koska luotan Jumalaan – ja miksi en luottaisi elämän antajaan ja pelastuksen lahjoittajaan? – myös tunnen olevani vapaa.

Käskijä  

Sitä paitsi onko Jumalasta irrallaan elävä ihminen edes vapaa? Raamatun mukaan ei ole.

Yksi lempikohdistani Raamatussa on Jesajan kirjan yhdeksännen luvun alkuosa (Jes. 9:1-6). Se on monille tuttu kohta, joka alkaa sanoilla "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon...". Profeetta Jesaja puhuu Jeesuksesta, Jumalan pelastuksesta kaikille ihmisille.

Jakeessa 3 Jesaja sanoo: "...ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat". Ihmisellä siis lähtökohtaisesti on käskijä, jonka vallan Jumala, Vapahtajan Jeesuksen kautta, murskaa. Raamatun mukaan on virheellinen oletus, että ilman Jumalaa ihminen olisi vapaa.

Syntiinlankeemuksen myötä ihmiskunta joutui eroon Jumalasta ja synnin valtaan. Jumalan vastustaja ja ihmissielun vihollinen, Saatana, toimii ihmissydänten kautta. Saatanan mainitseminen joskus johtaa ajatukset erikoisiin ja eeppisiin "henkimaailman" tapahtumiin Hollywood-kuvastolla höystettyinä, vaikka oikeasti ongelma on paljon arkisempi, valitettavasti.

Maailman kaoottisuus, väkivaltaisuus, valheet ja välinpitämättömyys eivät ole seurausta jonkinlaisen poltergeistin riehumisesta planeetallamme, vaan ihmisten toiminta sitä aiheuttaa ja ylläpitää.

Jesajan mainitsema käskijä, Jumalan vastustaja, toimii intiimisti osana langennutta ihmisyyttä. Yksinkertaisesti se, että teemme syntiä, on osoitus käskijän vallasta – käänteisesti ilmaistuna siitä, että emme ole vapaita langenneessa tilassamme.

"Jeesus vastasi heille: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja.-" (Joh. 8:34; 1938)

Jeesus, ihmisen Vapahtaja

"Niin Jeesus sanoi niille juutalaisille, jotka uskoivat häneen: "Jos te pysytte minun sanassani, niin te totisesti olette minun opetuslapsiani; ja te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi"." (Joh. 8:31-32; 1938)

Jeesus lupaa, että totuus tekee vapaaksi sen, joka Häneen uskoo. Lisäksi Jeesus kertoo itse olevansa totuus (Joh. 8:31-36 ja Joh. 14:6).

Kun kohtaa Jeesuksen, totuuden, kohtaa Jumalan kirkkauden ihmislihassa, eli sellaisen ihmisen, jonkalaisia meidän kaikkien pitäisi olla. Samanaikaisesti joutuu kohtaamaan myös totuuden siitä, ettemme itse ole sellaisia kuin Jeesus: vanhurskaita, synnittömiä, aina ja kaikessa Jumalalle kuuliaisia ja Hänen tahtonsa tekijöitä.

Jeesuksen luo tuleminen on totuuteen tulemista – oman syntisyytemme ja Hänen vanhurskautensa tunnustamista – eikä Jeesus torju ketään, joka Hänen luokseen tulee (Joh. 6:37).

Mitä Jeesus sitten on tehnyt synneillemme? Hän on vapauttanut meidät synneistämme sovittamalla ne ristinkuolemallaan (Hepr. 9:14-15). Jumalan vastaus Jesajan mainitsemalle käskijälle on siis syntiemme sovitus ja armo Pojassa Jeesuksessa, joka ikuisen henkensä voimalla voitti synnin ja kuoleman.

"Jeesus vastasi heille: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja. Mutta orja ei pysy talossa iäti; Poika pysyy iäti. Jos siis Poika tekee teidät vapaiksi, niin te tulette todellisesti vapaiksi.-" (Joh. 8:34-36; 1938)

Jumalan armosta herruus on vaihtunut ihmisessä, joka uskoo Jeesukseen: nyt se ei enää ole Jumalan vastustaja, orjuuttaja ja käskijä, vaan Herrana on Jeesus. Uskovainen vaeltaa Jeesusta seuraten ja pysyy totuudessa myös silloin, kun on langennut syntiin.

"Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä." (1. Joh. 1:5-7)

"Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:9)

Edellä kirjoitin, että ihminen, joka elää "vapaana Jumalasta", ajautuu lopulta kuitenkin itselleen huonoon määränpäähän eikä hänen tilaansa ole siksi edes mielekästä kutsua vapaudeksi. Jeesus kertoi olevansa ainoa Tie, jota kautta pääsee hyvään päämäärään, Jumalan luo Taivaaseen. Tälläkin tavoin suhde Jumalaan, Jeesuksen Kristuksen kautta, on todellista vapautta.

"Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6)