Maailman vihaama, uskovaisten rakastama Paavali

   Maailma vihaa apostoli Paavalia, mutta uskovaisten keskuudessa tämä armoitettu evankelista on yksi rakastetuimmista Raamatun ihmisistä.

  Mielestäni Paavalin evankelioinnissa oli ja on jotain erityistä.

Maailma vastustaa Paavalia

  Apostoli Paavali, yksi Uuden Testamentin kirjeiden kirjoittajista, lienee Raamatun uskovaisista inhotuin nykymaailmassa. Häntä vastustetaan erilaisilta tahoilta ja eri syistä. Vaikuttaa siltä että vain uskovaiset rakastavat Paavalia. Vain uskovaiset tajuavat häntä.

Kuva: Pixabay / Dorothée Quennesson

  Monille Paavalin vastustajille hän on se vanhoillinen tyyppi joka "vihasi naisia ja homoja". He tapaavat esittää hänet Jeesuksen vastavoimana, ikään kuin Jeesus olisi ollut uudistusmielinen hahmo jonka vapaamieliset opetukset Paavali myöhemmin vääristi alkaen toistaa vanhatestamentillisia käsityksiä mm. sukupuolesta, avioliitosta ja homoseksuaalisuudesta. 

  Toisinaan törmää puheenvuoroihin joissa Paavalia vastustetaan toisenlaisesta kulmasta; nämä vastustajat kyseenalaistavat Paavalin aseman Jeesuksen apostolina. Luin kerran kristinuskoaiheiselta nettipalstalta kirjoituksen, jossa ranskalaisin viivoin jäsenneltynä yritettiin perustella lukijoille, että Paavali ei ole eikä ole koskaan ollut oikea Jeesuksen apostoli kuten vaikka Pietari, Johannes ja Jaakob. Perusteena esitettiin että Paavali ei kuulunut Jeesuksen opetuslapsiin eikä hän tavannut Jeesusta Tämän maanpäällisen elämän ja opetustyön aikana.

Mietin mikä mahtoi olla kirjoittajan oma suhtautuminen Jeesukseen ja kristinuskoon. Ei kai uskovainen pyrkisi mustamaalaamaan yhtä Herran apostoleista? Ei kai uskovainen pyrkisi synnyttämään epäluottamusta Raamattuun? Erikoisesti seikka johon kirjoittaja jatkuvasti palasi ja joka tuntui olevan hänen suurin ongelmansa oli Paavalin "liiallinen juutalaisuus". 

  Toisaalta olen törmännyt netissä juutalaiseen rabbiin, jonka mielestä Paavali ei ole tarpeeksi juutalainen! Rabbi kutsuu Paavalia teologian historian suurimmaksi katastrofiksi ("the biggest disaster in the history of theology"). Hänen tulkintansa mukaan Paavali opetti Jumalan antaman lain hylkäämistä ja halveksimista. 

Sehän ei pidä paikkaansa, vaan Paavali opetti, että ihminen ei voi pelastua lain kautta, vaan yksinomaan Jumalan armosta ja Kristuksen sovitustyön perusteella. Paavali vielä erikseen totesi että Jumalan laki itsessään kuitenkin on pyhä, oikea ja hyvä (Room. 7:12).

  Paavalia mustamaalataan ja hänen sanomisiaan vääristellään. Hänessä on oltava jotain erityistä, kun maailma häntä näin voimakkaasti vastustaa.

Evankelista Jumalan armosta

"Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi." (Room. 3:22-24)

  Paavalin vanhoillisuuden korostaminen tuntuu minusta aina hassulta koska itse näen hänet enemmänkin vallankumouksellisena hahmona. Hänen sanomansa Jumalasta ja pelastuksesta oli ja on yhä ihmiselämän perustukset mullistavalla tavalla uusi. Evankeliumi on aina uutinen tässä vanhassa toivottomassa maailmassa.

Näynomainen kohtaaminen ylösnousseen Jeesuksen kanssa tiellä Damaskukseen (Ap. t. 9:1-9) muutti Paavalin oman elämän suunnan pysyvästi. Hän kääntyi murhanhimoisesta Jeesuksen seurakunnan vainoajasta Jeesuksen väsymättömäksi julistajaksi. Päätellen siitä innosta, jolla hän alkoi julistaa evankeliumia, hän tuntui olettavan että jokainen joka hänen sanomansa kuulisi täyttyisi sillä samalla elämänmullistavalla riemulla. 

No, kaikki joille evankeliumi on julistettu eivät ole tulleet uskoon, mutta edelleen tänä päivänä monelle niin tapahtuu. Olen yksi heistä, ja kohdallani uskon välittäjänä oli nimenomaan Paavalin evankeliointi, tarkemmin sanottuna hänen Roomalaiskirjeensä. Siinä Paavali vääntää pelastuksen evankeliumin rautalangasta: kaikkien ihmisten syntisyyden, Jeesuksen ristinsovituksen ja uskon kautta vastaanotettavan pelastuksen, Jumalan armosta.

  Paavalin evankelioinnissa on jotain erityistä. Itse muotoilisin sen seuraavasti. Hän onnistuu sanoin ilmaisemaan ja johdonmukaisesti perustellen selittämään mittaamattoman suuria, ihmeellisiä, yliluonnollisia asioita. Mieleeni tulee se kielifilosofi Wittgensteinin tunnettu lausahdus, "siitä mistä ei voi puhua on vaiettava"; eli mielestäni Paavali onnistui puhumaan asioista joista emme normaalisti pystyisi puhumaan. Uskon että hänellä oli erityinen Jumalan antama sanojen armolahja evankeliumin kertomiseen.

Paavali puhui siitä mitä hengellisesti tapahtui Golgatan ristillä. Mitä tapahtui Jeesuksen ruumiissa Hänen verensä voimasta, ja mitä tapahtui Jumalan ja ihmisten välisessä suhteessa sillä hetkellä... 

"Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:25)

Paavali tosin itsekin tiesi että hänen hämmästyttävä puheensa rististä olisi uskomattomien korvissa hullutusta (1. Kor. 1:18). Se ei estänyt häntä julistamasta. Hän ei välittänyt siitä että häntä pidettäisiin seonneena. Tästäkin syystä rakastan Paavalia. Hän oli nöyrä.

  Paavali, nähdäkseni enemmän kuin kukaan toinen Jeesuksen apostoleista ja julistajista, käytti omaa heikkouttaan ja syntisyyttään esimerkkinä syntiin langenneen ihmiskunnan tilasta. Näin ollen hänen henkilökohtainen todistuksensa myös Jumalan armon saamisesta on niin voimallinen esimerkki meille kaikille. Paavali tiesi miten suuren armon hän on saanut Jumalalta ja iloiten omisti elämänsä evankeliumin julistamiselle vaikka joutui sen tähden kärsimään vainoa, väkivaltaa ja vankeutta.

"Eloon jäämiseni ei minulle kuitenkaan merkitse mitään sen rinnalla, että pääsen matkani päähän ja saatan loppuun Herralta Jeesukselta saamani palvelutehtävän: julistaa evankeliumia Jumalan armosta." (Ap. t. 20:24)

Kadotukseen joutumista pelkääville

  Pelkäätkö joutuvasi kadotukseen? Minulla on sinulle huojentavaa kerrottavaa.

Ahdinko

  Anonyymeissä nettikeskusteluissa törmää joskus ihmisiin jotka sanovat pelkäävänsä kadotukseen joutumista. Kristityn näkökulmasta tuollainen pelko kuulostaa erikoiselta: henkilö siis uskoo kadotuksen tai Helvetin olemassaoloon, eli siltä osin uskoo Raamatun ilmoituksen, mutta ei usko Raamatun ilmoituksen hyvää puolta eli pelastuksen ilosanomaa, ainakaan omalle kohdalleen.

Kuva: Pixabay / Anemone123

Tuosta tulee mielikuva jonkinlaiseen välitilaan pudonneesta ihmisestä tai ihmisestä joka on saanut huonoimmat mahdolliset kortit: hän kärsii tässä elämässä kadotukseen joutumisen aiheuttamasta pelosta ja ahdistuksesta, ja tuonpuoleisessa tulee kärsimään kadotuksesta. Ne jotka eivät usko Raamatun ilmoitukseen ollenkaan voivat sentään tässä elämässä elää iankaikkisuuskohtalonsa osalta suruttomasti, huolettomasti.

Kristityn näkökulmasta pelko kuulostaa nurinkuriselta siksi, että evankeliumi eli pelastussanoma on Raamatun pääsanoma, ydinsanoma. Evankeliumi on se perimmäinen syy miksi Jumala on toteuttanut ne asiat joista Raamatussa kerrotaan ja ilmoittanut Itsensä ihmiskunnalle. Jumala ei tahdo että Hänen ilmoituksensa menee perille vain osittain. Yleensäkin viestintään pätee se että vain osittainen viestin perille meno saattaa vääristää täysin lähettäjän tarkoituksen ja olla vastaanottajalle jopa kohtalokasta.

   On pari muutakin asiaa joita sanoisin kadotukseen joutumista pelkääville. 

Hän jolla on kaikki valta

  Miksi pelkäät vain kadotusta etkä sitä tahoa joka määrää kuka joutuu kadotukseen ja kuka ei? Jumala on valmistanut kadotuksen ja tekee päätöksen meidän jokaisen iankaikkisuuskohtalosta. Siten kadotuksen pelkäämisestä Jumalan pelkäämiseen siirtyminen, joka sekin kyllä saattaa kuulostaa ikävältä, on sentään pelon kohdistamista perustellusti.

Jeesus muistuttaa Matteuksen evankeliumissa (Matt. 10:28) että ihmisten tulisi tästä syystä ennemmin pelätä Jumalaa kuin mitään muuta. Olennainen kysymys kuuluu: millä perusteella Jumala tekee sen päätöksen joutuuko joku kadotukseen vai pelastuuko Taivaaseen?

Vastaus on kerrottu meille Raamatussa:

"Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen." (Mark. 16:16)

Tuossa puhutaan Jeesukseen uskomisesta. Jokainen syntinen on ansainnut kadotuksen – ja kaikki ihmiset paitsi Jeesus ovat syntisiä –, mutta jokainen joka uskoo Jeesukseen, pelastuu. Tärkein kysymys kadotusta pelkääville näin ollen kuuluu: tiedätkö oikeasti kuka Jeesus on?

Jeesus on Jumalan Poika joka syntyi ihmiseksi, eli täydellisen synnittömän elämän täällä maan päällä, kuoli ristillä meidän syntiemme sovitukseksi, ja nousi kuolleista! Syntien sovitus, anteeksianto ja iankaikkinen elämä Taivaassa otetaan vastaan uskossa Jeesukseen.

Jumala toteutti tämän kaiken että me voisimme pelastua. Joskus kohtaa ihmisiä jotka vaikuttavat ajattelevan että Jumala keksii kaiken aikaa perusteita miksi he eivät voisi pelastua. Mutta Raamatun mukaan Jumalan tahtotila on juuri päinvastainen: Hän antoi kaikkensa pelastaakseen sinut ja minut ja meidät kaikki. Jumala teki tämän koska rakasti meitä syntisiä ihmisiä.

Eikö olekin huojentava tieto? Hän jolla on valta päättää joudutko kadotukseen vai pelastutko Taivaaseen, haluaa että uskot Jeesukseen ja pelastut Taivaaseen. Jokainen joka tunnustaa olevansa syntinen ja pyytää Jumalan pelastavaa armoa, saa sen. Tässä armottomassa maailmassa evankeliumin pelastussanoma kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta, mutta totta se on.

Tuntuuko Jeesukseen uskominen silti vaikealta? Tai pelkäätkö olevasi liian syntinen tai tehneesi jotain minkä vuoksi et kelpaa Jumalalle? Tuollaiset huolet ovat itse asiassa merkki siitä että sydämesi ei ole paatunut ja että Jumala on lähellä sinua. Ne ovat siis hyvä merkki.

Rukoile Jumalalta apua, ota sillä tavalla evankeliumin lupaukseen luottaen (vaikka vain sen takia että toivot sen olevan totta kohdallasi) uskon askel. Heittäydy Jumalan armollisille käsivarsille epäuskoinesi kaikkinesi ja anna turhan ahdistuksen jäädä menneisyyteen.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi." (Joh. 3:16-17)

Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla

  Joulu on Jeesuksen syntymäjuhla, mutta se mitä Betlehemissä tapahtui kaksi vuosituhatta sitten oli enemmän kuin vain suloisen poikalapsen syntymä.

  Miksi Jeesuksen ihmiseksi syntyminen kuului Jumalan suunnitelmaan?

Jeesuksen ihmiseksi syntymisen juhla

  Suomen kieli on minulle rakas, mutta yhtä asiaa kadehdin englannin kielestä. Nimittäin sanaa Christmas. Se tulee muinaisenglannin sanoista Cristes Maesse ja tarkoittaa Kristuksen messua. Varhaisin teksti josta sanapari löytyy on vuodelta 1038. Suomen kielen joulu taas tiettävästi tulee sanasta yule, joka on muinainen germaanien talvijuhla. 

Kuva: Pixabay / Jeff Jacobs

Kuuntelin adventtiaikana äänikirjana Charles Dickensin klassikon Saiturin joulu. Kirja ei ole suorasanaisen kristillinen, mutta sisältää viittauksia joulun kristilliseen merkitykseen, jotka kuitenkin saattavat mennä ohi suomenkielisen käännöksen lukijalta. Saituri Scroogen sisarenpoika mainitsee joulun ihanuudesta puhuessaan "kunnioituksen joka sisältyy sen pyhään nimeen ja alkuperään". Sisarenpoika, kirjan sydämellisin hahmo, viittasi Kristuksen messuun.

Joulu on Jeesuksen syntymäjuhla. Kuten Joulurauhan julistuksessa sanotaan: "Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla." 

Mutta joulu on myös hämmästyttävää ihmettä kunnioittava juhla. 

  Matteuksen evankeliumissa kerrotaan kuinka salaperäiset miehet, idän tietäjiksi kutsutut, seurasivat taivaalla loistavaa tähteä, joka johdatti heidät todistamaan ihmettä: Jumalan Poikaa, ihmiseksi syntynyttä.

"Kuninkaan sanat kuultuaan tietäjät lähtivät matkaan, ja tähti, jonka he olivat nähneet nousevan taivaalle, kulki heidän edellään. Kun tähti tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen." (Matt. 2:9)

 

Jeesuksen ihmiseksi syntymisen ihmettä kuvaava teologinen sana inkarnaatio tarkoittaa lihaksi tulemista. Samaan tapahtumaan viittaa Johannes oman evankeliuminsa alussa sanoessaan ensin, että Sana oli Jumala ja sitten, että Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Jeesus on Jumalan Sana.

En oikein osaa sanoa tästä tapahtumasta muuta kuin todeta, että se oli ihme; toteutumistavan yksityiskohdat ovat mysteeri. Jeesus sikisi Pyhästä Hengestä ja syntyi neitsyt Mariasta, kuten uskontunnustuksessa muotoillaan. 

Tapahtui jotain minkä luultiin olevan mahdotonta. 

Mariakin, joka oli neitsyt, oli hämmentynyt, kun enkeli Gabriel tuli tervehtimään häntä ja kertomaan Jumalan suunnitelmasta:

"Älä pelkää, Maria, Jumala on suonut sinulle armonsa. Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimeksi Jeesus. Hän on oleva suuri, häntä kutsutaan Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen." (Luuk 1:30-32)

Tämän kuultuaan Maria kysyi: »Miten se on mahdollista? Minähän olen koskematon.» Enkeli vastasi tavalla, joka saa kaiken kuulostamaan vain entistä suuremmalta mysteeriltä: "Pyhä Henki tulee sinun yllesi, Korkeimman voima peittää sinut varjollaan."  (Luuk. 1:34-35)

Lopuksi enkeli lisää: "Jumalalle ei mikään ole mahdotonta." (Luuk. 1:37)

Vapahtajan syntymäjuhla

 Mutta siitä, miksi Jeesuksen ihmiseksi syntyminen kuului Jumalan suunnitelmaan, tiedän jotain varmuudella, koska se kerrotaan Raamatussa. Syy sisältyy pelastuksen evankeliumin ytimeen.

Jeesuksen oli tarkoitus täyttää Jumalan laki meidän syntisten ihmisten puolesta, ja tämän takia Hänen oli synnyttävä ihmiseksi, ns. lain alaisuuteen: "Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa. Naisesta hän syntyi ja tuli lain alaiseksi lunastaakseen lain alaisina elävät vapaiksi, että me pääsisimme lapsen asemaan." (Gal. 4:4-5)

Toiseksi, Jeesuksen oli välttämätöntä vuodattaa viaton verensä meidän syntiemme sovitukseksi ja anteeksi antamiseksi. Ja sitä varten Hänen piti olla kaltaisemme lihaa ja verta oleva ihminen. Apostoli Pietari kirjoitti kirjeessään: "Tiedättehän, ettei teitä ole lunastettu isiltä perimästänne tyhjänpäiväisestä elämästä millään katoavalla tavaralla, hopealla tai kullalla, vaan Kristuksen, tuon virheettömän ja tahrattoman karitsan, kalliilla verellä." (1. Piet. 1:18-19)

Kuva: Pixabay / Davie Bicker

  Vapahtaja Jeesus kävi maailmassa toteuttamassa Jumalan pelastussuunnitelman. Hänen maanpäällinen elämänsä alkoi ihmeestä ja myös huipentui kuolleista nousemisen ihmeeseen, jonka senkin luultiin olevan mahdotonta. Jeesuksen ihmiseksi syntymisen ihmeen syy oli siis Jumalan armo ja rakkaus meitä kohtaan.

  Rauhaisaa joulua kaikille!

"Miehet näkivät tähden, ja heidät valtasi suuri ilo. He menivät taloon ja näkivät lapsen ja hänen äitinsä Marian. Silloin he maahan heittäytyen kumarsivat lasta, avasivat arkkunsa ja antoivat hänelle kalliita lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa." (Matt. 2:10-11)

  

Hetket kuoleman edellä

  Kuolemaan varaudutaan uskomalla Jeesukseen, mutta kuolemiseen, siis hetkiin kuoleman edellä, emme ehkä pysty varautumaan.

  Millaisia tulevat olemaan hetket oman kuolemani edellä? Entä jos rupean pelkäämään etten pääsekään Taivaaseen?

Arkiset hetket ennen kuolemaa

  Nuorena oletin, että kuoleman edellä ihmisen sielu jalostuu ja saavuttaa ylimaallisen viisauden. Oletin että kuoleva, jos hän pystyy puhumaan, sanoo viimeisiksi sanoikseen jotain suurta ja viisasta ja sitten nukkuu ikiuneen. 

Oletin että siihen liittyy jotain mystistä eli että jalostumisen saa aikaan jokin salaperäinen voima tai mekanismi ihmisen sielussa. Oletin ilmeisesti myös, että kuoleva on jollain tavalla jo osittain tuonpuoleisessa ja sen takia kuolinhetkessä on yliluonnollista pyhyyttä, jota me kokonaan tämänpuoleiset emme pysty ymmärtämään, vaikka tunnemme sen.

Kuva: Unsplash / Ante Samarzija

Aikuisenakin vielä elättelin moista ajatusta. Kristityksi tulemisen myötä oudot mystiset kuvitelmat jäivät pois, ja aloin olettaa, että se erityinen viisastuminen tapahtuu ruumiin ja sielun heikkenemisen aiheuttaman nöyrtymisen vuoksi. Ihminen tavallaan antaa periksi ja hyväksyy, että oma elämä on tullut päätökseen. Tämä puolestaan johtaa perspektiivin muutokseen: oman elämäntarinansa näkee tiiviimmin, elämän merkityksellisimmät ja arvokkaimmat tapahtumat korostuvat, kaikki turha on unohtunut tai menettänyt merkityksensä.

Tähän liittyen uskoin, että kuoleva kokee elämänsä "valmiiksi". Vanhana on valmis, kysymykset ovat saaneet vastauksensa, kaikki on sovittu, irralliset langanpäät päätelty osaksi merkityksellistä kokonaisuutta.

  Käsitykseni on muuttunut tiedon karttuessa. Tyypillisesti kuolema lienee arkisempi tapahtuma. Kuolevat eivät yleensä sano mitään suurta ja viisasta. Eräs kirjoittaja kuolema ja suru -aiheisessa nettikeskustelussa kertoi, että hänen puolisonsa oli viimeisiksi sanoikseen sanonut ärtyneellä äänensävyllä "osta nyt se uusi talvitakki". Kirjoittaja oli vuosia kulkenut vanhassa takissa, ja rispaantuneet hihansuut kiinnittivät kuolinvuoteella maanneen puolison huomion.

Saattohoitaja kertoi haastattelussa, että kuoleva saattaa yllättäen ruveta protestoimaan sitä vastaan että joutuu kuolemaan. Kuulemma sellaistakin sattuu, että ihmiset, jotka koko elämänsä ovat olleet rauhallisia ja myötämielisiä kaikessa, saattavat kuoleman edellä yllättäen olla vihaisia. Vanhakin ihminen saattaa olla pettynyt, että hänen elämänsä täytyy tulla päätökseen. Olisi vielä niin paljon tehtävää. Keskeneräisyyden kokemus ilmeisesti on melko yleinen. Ikään kuin kuoleminen tulisi yllätyksenä.

 

Elegia elämän päättymisestä

  Aiheesta on kirjoitettu runo. Tai ainakin minusta Eino Leinon runo Elegia kertoo kuolemisesta. Runo on monille tuttu alkusäkeen perusteella: "Haihtuvi nuoruus niin kuin vierivä virta...". Mielestäni kertoja on vanha ihminen kuolinvuoteellaan.

Kertoja on masentunut, koska se mikä vääjäämättä on edessä, kuolema, vie merkityksen läsnäolevalta hetkeltä: "Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiinni. Riemua ei suo rattoisa seura, ei viini." 

Kertoja on pettynyt. Kaikki ne taistelut, joita hän on elämänsä aikana voittanut, näyttäytyvät nyt turhina, koska ne eivät kuitenkaan johtaneet lopulliseen voittoon: "Notkosta nousin, taasko on painua tieni?". Mikä arvo on nyt silläkään, ettei hän aiemmin antanut periksi: "Siis oli suotta, kestetyt vaikeat vaivat...".

Vaikka kertoja on, tässä kuolinvuodetulkinnassani, kuolemassa vanhuuteen, hän etsii omasta luonteestaan syytä sille, ettei enää jaksa elää: "Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?". Ihan kuin ne elämän rajallisuuden yllättämät vanhat ihmiset, joista saattohoitaja puhui.

Ehkä runon kertoja oli luullut nuorempana, että tulee kuollessaan olemaan valmis? Harhakuva särkyi. Juuri kun elämän taisteluissa saadut haavat ovat ehtineet umpeutua, aika loppuu kesken: "Nytkö ma kaadun, kun oli kaikkeni tarpeen? Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?".

Kertoja ei tunne rauhaa, vaan kärsii tunnonvaivoista: "Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima".

  Viimeinen säkeistö alkaa mielestäni viittauksella tuonpuoleiseen: "Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan". Minusta "taivaan vallat" tarkoittaa Jumalaa. Kertojalla on "taisto" Jumalaa vastaan, koska Jumala on se joka on päättänyt, että hänen hetkensä on tullut. Kertoja ymmärtää, että taistelu Kaikkivaltiasta vastaan on toivoton.

Kertoja joutuu jättämään maailman. Luonnon kauneus synnyttää nyt vain surua: "Kaikuvi kannel, lohduta laulu ei lastaan". Luonnonvoimat pauhaavat kuten aina ennenkin, kutsuen eläviä uusiin seikkailuihin, mutta kertojalla ei enää ole voimia vastata kutsuun: "Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin. Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin".

Kuulostaa raadolliselta, onnettomalta lopulta. Ja tätä ajallista elämää ajatellen niin onkin. Kristittynä kuitenkin pohdin, että ehkä tuollainen täydellinen muserretuksi tulemisen kokemus sysää ihmistä turvautumaan Jumalaan. Ehkä moni ihminen, joka ei koskaan elämässään tunnustanut uskoa Jeesukseen, viime hetkillä huutaa sisimmässään Jumalaa avukseen?

Millaisia tulevat olemaan hetket ennen kuolemaani?

  Tässä on sekin, että kenelläkään meistä ei ole aiempaa kokemusta kuolemisesta. Saattohoitajan kuvaus on jäänyt askarruttamaan minua. Olen itse perusluonteeltani rauhallinen ja myötämielinen, mutta kuolemaa edeltävät hetket ovat erilaiset kuin kaikki aiemmat hetket elämän varrella, joten perusluonne ei kerro mitään – saatan olla millainen vain! 

Mitä jos rupean viimeisillä voimillani raivoamaan kaikista epäoikeudenmukaisuuksista, jotka elämäni varrella vain nielin hiljaa, kun tajuan, että käsillä on oikeasti viimeinen tilaisuus puhua suunsa puhtaaksi? 

Entä elämän rajallisuuden hyväksyminen? Nyt pidän varmana, että tulen hyväksymään oman kuolemani, kun aikani on täynnä. Tulen olemaan nöyrä ja seesteinen enkä kuten Eino Leinon runon kertoja ja kaltaisensa todellisen maailman vanhukset. Mutta voinko olla varma tästä? Mitä jos kuoleman läheisyyden tiedostaminen vääntää perspektiivini, ja elämäntarinani näyttäytyy minulle ihan toisenlaisena? Mitä jos minäkin yhtäkkiä koen, että hyvänen aika, kaikki jää kesken.

  Tai mitä jos koen jotain vielä pahempaa... Mitä jos minä, Jeesuksen tähden pelastusvarmuudessa elävä uskovainen kristitty, alankin yhtäkkiä pelätä mihin joudun?

Olisihan tuollainen pelkotila ikävä kokemus, mutta onneksi pelastus ei riipu tunteistamme ja ajatuksistamme, ei edes niistä jotka jäävät viimeisiksemme. Jeesukseen uskovana olen kerran syntynyt uudesti ylhäältä Jumalan lapseksi ja iankaikkisen elämän perilliseksi eikä sitä enää peruuta mikään eikä kukaan. 

  Minulle itselleni kuoleminen tulee olemaan tuntematon tilanne, mahdoton ennakoida, mutta Jumala on nähnyt kaiken edeltä käsin, myös sen mitä tulen ajattelemaan ja tuntemaan ennen kuolemaani.

Onko ihmisellä vapaa tahto?

  Onko meillä vapaa tahto? Onko kohtalomme avoin vai suljettu?

Vapaa tahto, avoin kohtalo?

  En ole koskaan ollut yhteiskunnallisesti mikään vapausaktivisti. Koronarajoitusten aikana mietin onko minussa jotain vikaa, kun minua ei olisi liiemmin hetkauttanut edes täysi ulkonaliikkumiskielto. Ajattelin tilannetta siitä näkökulmasta, että rajoitukset olivat hyvin perustellut. Yhteiskunnallisista vapauksista lähinnä vain sananvapaus voisi saada minut nousemaan barrikadeille. 

Mutta on yksi tulokulma, joka sytyttää minussa tunteen palon vapauden puolesta. Se on kohtalon avoimuus. 

  Tuoreena uskovaisena koin jonkinasteisen kriisin luettuani teologisia tekstejä erilaisista tavoista ymmärtää Jumalan ennaltamäärääminen. Äärimmäisimmän tulkinnan mukaan jokaisen ihmisen iankaikkisuuskohtalo on Jumalan ennalta määräämä ja siten ihmiselle itselleen suljettu. Jotkut ovat ennalta määrättyjä pelastukseen, toiset kadotukseen, ja siinä se.

Kuulostaa hirmuiselta opilta. Mutta toden totta, Raamatussa on joitain jakeita, joista noin olisi pääteltävissä. Toisaalta Raamatussa on paljon kohtia, joissa ihmisiä puhutellaan aidosti ja ratkaisevalla tavalla tahdoltaan vapaina ja itse iankaikkisuuskohtalostaan vastuullisina.

Olenkin päätynyt kantaan, että Jumalan ennaltamääräämiseen liittyvät kysymykset ovat liian tähtitieteellisiä meille ymmärtää. Se että Raamattu saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta aiheen osalta, tarkoittaa vain, että meiltä ihmisiltä puuttuu tässä maailmanajassa riittävä tieto ja ymmärrys. 

  Saatavilla olevan tiedon perusteella oma näkemykseni on, että Jumala on ennalta määrännyt joitain asioita, esimerkiksi maailman kohtalon, mutta että jokaisella yksittäisellä ihmisellä on avoin kohtalo. Avoin kohtalo tarkoittaa mahdollisuutta vaikuttaa omaan kohtaloonsa ratkaisevalla tavalla. Se tarkoittaa myös, että ihmisellä on aidosti vapaa tahto, vaikka Jumala tietääkin etukäteen miten kukin meistä sitä tulee käyttämään.

Mielestäni ihminen pelkällä olemassaolollaan suorastaan ansaitsee aidosti vapaan tahdon! Jumala loi ihmisen itsestään erilliseksi olennoksi, jolla on tietoisuus ja omatunto, ja Raamatussa ihmistä puhutellaan vastuullisena teoistaan. Tähän pakettiin mielestäni kuuluu välttämättä vapaa tahto ja sen myötä avoin kohtalo.

On selvää, että kukaan meistä ei ansaitse hyvää kohtaloa. Itse asiassa syntisyytensä takia jokainen ihminen ansaitsee pahan kohtalon eli Helvetin! 

Ajattelen siis, että pahan kohtalon lisäksi jokaiselle kuuluu avoin kohtalo. Palaan tähän päällekkäisyyteen myöhemmin.

Tietämättömyys ja pelottava vapaus

  Katselin hiljattain erään juutalaisen rabbin opetusvideota aiheesta, ja hän korosti vapaata tahtoa nimenomaan Jumalan meille antamana ominaisuutena. Hän huomautti, että luonnontiedehän on käytännössä todistanut, että puhtaan materialistisesti katsoen ihmisellä ei ole vapaata tahtoa, vaan että toimintamme on täysin determinoitua. 

Jos ja kun me ihmiset siis kuitenkin olemme edes jossain määrin tahdoltamme vapaita ja vastuullisia teoistamme, mistä muualta kuin Jumalalta olisimme ominaisuuden saaneet? Sen on pakko olla lähtöisin materialistisen todellisuuden ulkopuolelta, eli Luojalta.

  Jotta vapaasta tahdosta olisi meille hyötyä, tarvitsemme tietoa. Yksinkertainen esimerkki: kesälomamatkalla oleva Maija haluaa käyttää vapauttaan menemällä iltapäivällä pieneen rantakahvilaan josta on kuullut tuttavaltaan, mutta tietämättään lähtee kulkemaan väärää tietä ollen varma että se on oikea tie. Kun Maija lopulta löytää rantakahvilan, se on jo suljettu.

Jos Maija olisi kysynyt tietä vastaan tulleelta Liisalta, hän olisi löytänyt perille. Tieto oikeasta reitistä olisi auttanut Maijaa toteuttamaan vapaata tahtoaan, joka nyt jäi toteutumatta.

Entä sellainen tilanne, että joku kertoisi meille oikeasta tiestä, mutta kieltäytyisimme uskomasta?

Vapaus on pelottavaa. Olen jo riittävän vanha kyetäkseni näkemään, että jos olisin vapaasti nuorena saanut päättää joitain asioita elämässäni, olisin päätynyt katumaan niitä nyt myöhemmin. Onneksi kaikki toiveeni eivät toteutuneet.

Vapaan tahdon hyödyntämiseen tarvitaan paitsi tietoa, myös ymmärrystä ja viisautta arvioida, mikä on todellisesti ja pysyvästi hyvä päämäärä.

  Koska uskon Jumalaan joka on viisas, oikeamielinen, armollinen ja joka tietää tulevaisuuden ja jolla on hyvä tahto meitä ihmisiä kohtaan, ajattelen että voimme parhaiten toteuttaa vapaata tahtoamme siten, että luotamme Jumalaan. Olen varma, että Jumala haluaa auttaa meitä käyttämään vapautta, jonka on meille antanut.

Evankeliumi, vapauden sanoma

  Totesin edellä, että jokainen meistä ansaitsee syntisyytensä takia pahan iankaikkisuuskohtalon. Ja sen lisäksi kerroin ajattelevani, että jokaiselle kuuluu myös avoin kohtalo. 

  Evankeliumi, jota Jeesus käski julistaa kaikille luoduille, on minulle vahvasti avoimen kohtalon sanoma: menneisyydelle ja tekemillemme synneille emme mahda mitään, menneisyys on suljettu, mutta tulevaisuus on avoin! 

Menneisyytemme työntää meitä deterministisellä vääjäämättömyydellä tiettyyn suuntaan, oma syntimme työntää meitä kohti kadotusta, mutta pelastuksen evankeliumi avaa kohtalomme niin, että voimme välttyä siltä kohtalolta jonka omien tekojemme perusteella ansaitsemme.

Kun meille julistetaan Jumalan sanaa, meille annetaan tietoa, ja siten vapauttamme lisätään. Meille kerrotaan mikä tilanteemme on: olemme syntisiä ja jos jatkamme samaa tietä, päädymme kadotukseen, mutta jos käännymme Jeesus-tielle, pääsemme iankaikkiseen elämään Jumalan luo. 

Evankeliumissa meille avataan mahdollisuus hyvään kohtaloon Jumalan armosta.

"Jumalan työtovereina me vetoamme teihin: ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi! Hänhän sanoo:

– Oikealla hetkellä olen kuullut sinua,

pelastuksen päivänä olen tuonut sinulle avun.

Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä." (2. Kor. 6:1-2)

 

Ovatko uskovaiset edelleen syntisiä?

   Uskovainen on Raamatun ilmausta käyttäen kääntynyt ja tehnyt parannuksen. Tarkoittaako se että uskovainen ei enää ole syntinen?

  Oman syntisyytensä tiedostaminen ja syntiä vastaan taisteleminen saattaa kuulostaa masentavalta ja turhauttavalta tavalta elää, mutta Raamatussa opetetaan aiheesta rohkaisevasti.

Miksemme vain eläisi synnittömästi?

  Kuulin kerran jonkun puhuvan ihaillen tuntemastaan uskovaisesta, että tämä "on hylännyt synnin". Ikään kuin tuo ihminen ei enää uskoon tulonsa jälkeen olisi tehnyt syntiä ollenkaan. Ikään kuin synnin voisi vain heittää pois todeten että ei tästä mihinkään ole, ja jatkaa matkaa synnittömänä. 

Olisikin ihanaa vain karistaa synti pois ja elää täydellisen hyvänä koko loppuelämä tässä maailmassa. Synti aiheuttaa surua ja ahdistusta, pettymystä, turhautumista, häpeää, syyllisyyttä ja monenlaista kärsimystä itselle ja muille. Miksi vapaaehtoisesti kantaa moista taakkaa mukanaan?

Syntiä ja syntisyyttähän eivät ole vain jotkut suuret yksittäiset ilmeisen pahat teot kuten murha tai aviorikos tai varastaminen, vaan myös ajatusmaailmaa ja ihmissuhteita myrkyttävät "hiljaiset" asenteet kuten turhamaisuus, ylpeys, pikkumaisuus, katkeruus ja anteeksiantamattomuus jne. 

On vaikea uskoa, että kukaan kristitty olisi täydellisen vapaa noista niin, ettei edes hetkeäkään olisi vaikka turhamainen tai ylpeä.

Olisi kieltämättä paljon helpompaa elää ilman omasta syntisyydestä johtuvaa kärsimystä. Jos olisi mahdollista hetkessä vapautua synnistä, jokainen uskovainen tekisi sen ihan varmasti, ja niin meillä olisi täällä maailmassa virheettömien, suorastaan enkelimäisten ihmisten joukko: kristityt.

  Raamatun ilmaus "tehdä parannus" saattaa niin ikään kuulostaa siltä, että kertarysäyksellä hylkää synnin eikä sen jälkeen enää koskaan lankea. Itsekin tuoreena uskovaisena ajattelin, että opettaapa Raamattu tosi rohkeasti, kunnes selvitin, mitä ilmaus oikeasti tarkoittaa.

Parannuksen tekeminen

 Uuden Testamentin alkukielen eli kreikan parannuksen tekemistä tarkoittava sana on metanoia, joka tarkoittaa kääntymistä. Parannus tarkoittaa sisäistä kääntymistä, kokonaisvaltaista mielenmuutosta: ihminen kääntyy kohti Jumalaa ja Hänen tahtoaan. 

Parannuksessa ihminen herää ymmärrykseen, että Jumalan tahto on hyvä ja oikein, ja sitä myöten, koska hän itse toimii Jumalan tahtoa vastaan, hän itse on syntinen. Parannuksen tehnyt uskovainen "on samaa mieltä Jumalan kanssa", ja niin hänen sitkeä taipumuksensa syntiin, eli Jumalan tahdon vastaisuuteen, on siitä lähtien ongelma myös hänelle itselleen.

Parannus on suuri tapahtuma, joka siis käytännössä tapahtuu samaan aikaan uskoon tulemisen kanssa. 

  Tämä suuri mielenmuutos johtaa elämän muuttumiseen vähä vähältä, ja tätä prosessia puolestaan kutsutaan pyhitykseksi. Pyhitys kuulostaa kauniilta ja ylevältä, mutta se on oman syntisyytensä tiedostamista, taistelua sitä vastaan, lankeemuksista nousemista, Jumalan anteeksiantoon turvaamista yhä uudelleen. Paavali kuvailee tilaa näin:

"Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo." (Room. 7:18-19)

  Se että on tehnyt parannuksen ei siis tarkoita, että ihmisestä olisi tullut täydellinen niin, ettei hän enää tekisi syntiä. Se tarkoittaa, että ihminen haluaisi olla Jeesuksen kaltainen ja tavoittelee sitä, vaikka epäonnistuukin. Ja se tarkoittaa, että hän ymmärtää olevansa syntinen ja turvautuu Jumalan anteeksiantoon Jeesuksessa.

  Olen kiitollinen, että Raamatussa on näitä kohtia, joissa selkeästi todetaan uskovaisten olevan syntisiä, koska jos ei olisi, olisin varmaan jo menettänyt uskoni. Paitsi etten itse ole tullut näiden vuosien aikana synnittömäksi, en ole tavannut ketään toistakaan uskovaista, joka olisi enkeliksi muuttunut.

Raamatussa on muitakin kohtia, joissa muistutetaan uskovaisten olevan syntisiä. Yksi vahva varoitus löytyy Johanneksen kirjeestä:

"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä." (1. Joh. 1:8)

Paavalin rohkaisevat sanat

  "Tiedänhän ettei minussa --- ole mitään hyvää", Paavali sanoi edellä lainaamassani katkelmassa. Kuulostaa ikävältä elämältä, turhauttavalta ja masentavalta. Hän sanoo vielä: "Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta." (Room. 7:21) 

Siis vaikka Paavali (tai ylipäätään parannuksen tehneet uskovaiset) on tullut tietoiseksi omasta syntisyydestään, hän ei edes voi tehdä asialle mitään... 

Mutta kun lukee koko kappaleen, käy ilmeiseksi, etteivät Paavalin sanat kokonaisuudessaan ole mikään valitusvirsi, vaan hän käyttää syntisyytensä kuvailua rohkaisevasti ja uskoa vahvistavasti.

Ensinnäkin, vaikka meillä onkin taistelu syntiä vastaan, ja se sinänsä on ikävää, sen voi ottaa todisteena siitä, että Jumalan Henki vaikuttaa meissä, koska emmehän me ihmiset luontaisesti taistele syntiä vastaan! Jo oman syntisyytensä tiedostaminen on Jumalan tekoa meissä.

Toiseksi, se varsinainen helpottava ja riemullinen uutinen on, että vaikka emme itse pysty pääsemään irti synnistä emmekä tuhosta johon se johtaa, Jumala pelastaa meidät Jeesuksen ristinsovituksen tähden. Paavali toteaa lopuksi:

"Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden!" (Room. 7:24-25)

Onnellisuuden lähteitä: kiitollisuus ja toivo

 Omassa elämässäni varmimmat ja pitkäaikaisimmat onnellisuuden lähteet ovat olleet kiitollisuus ja toivo.

  Raamatussa puhutaan toivosta, joka on hieman erilainen kuin tavallinen toivo.

Plus miinus nolla vai kiitollisuus?

  Kun ajattelen viime vuosien ajalta onnellisia hetkiä elämässäni, huomaan tosi monen saaneen merkityksensä negaation kautta: jotain hirveää on tapahtumassa, mutta pelko osoittautuukin aiheettomaksi, ja saan iloita helpotuksesta. 

Negaation kautta toteutuvaan onnellisuuteen tavataan suhtautua nihkeästi. Sehän on plus miinus nolla -tilanne, toisin sanoen mitään positiivista hyvää ei saavuteta. Arvostelijoiden mielestä pitäisi aina pyrkiä parempaan, positiiviseen muutokseen eikä tyytyä iloon siitä, että jotain hirveää ei tapahtunutkaan.

Toisaalta jos se lisää onnellisuutta, miksi sitä ei voisi arvostaa yhtenä onnellisuuden lähteenä? Tämä ei missään nimessä poissulje aktiivista olosuhteittensa parantamista. Olen itsekin tehnyt tekoja, jotka ovat johtaneet onnellisuutta lisääviin muutoksiin, esim. säännöllisellä liikunnalla olen parantanut ruumiillista ja henkistä vointiani.

  Sama periaate on amerikkalaisen count your blessings -muistutuksen taustalla: sen sijaan että aina valittaa mikä kaikki on omassa elämässä huonosti, pitäisi edes silloin tällöin luetella mikä kaikki on hyvin. Hyviä asioita, monesti itsestään selvinä pidettyjä, on jokaisen elämässä.

Viime vuosina on keskusteltu somen onnettomuutta lisäävästä vaikutuksesta: tavalliset ihmiset seuraavat sometähtien kiiltokuvamaisena esitettyä elämää ja huomaamattaan vertailevat omaa vaatimattomampaa elämäänsä siihen – seurauksena kokevat tyytymättömyyttä, jota eivät kokisi ilman jatkuvaa vertailua.

Mielenkiintoista on, että myös käänteinen some-vaikutus on mahdollinen. Olen vahingossa tajunnut sen. Nimittäin jos minun pitää valita, katsonko YouTube-videon jonkun häämatkasta Havaijille vai videon jolla joku kertoo elämästään sairauden kanssa, valitsen jälkimmäisen. Vaikeuksiin liittyvät kertomukset kiinnostavat minua enemmän kuin onnelliset. Niissä pohditaan syvällisempiä kysymyksiä, kuten elämän tarkoitusta. 

Tällaisten some-sisältöjen seuraamisen sivuvaikutuksena on tullut oman elämäni hyvien asioiden arvostaminen aiempaa tietoisemmin. Vaikka minulla itsellänikin on parantumaton sairaus, saan olla valtavan paljosta kiitollinen Jumalalle.

Epäonnistunut positiivisuuskoe

  Aloin miettiä onnellisuutta ja sen lähteitä omassa elämässäni katsottuani YouTube-videon, jolla nuori nainen kertoi uudenvuodenlupauksestaan yrittää tulla onnellisemmaksi. Yksi hänen valitsemistaan strategioista oli positiivisen ajattelun tietoinen harjoittaminen.

Minulla on siitä huonoja kokemuksia. Vuosia sitten tein kokeen itselläni: päätin viikon ajan järjestelmällisesti ohjata ajatteluani myönteiseksi. Koe alkoi hyvin, mutta jäikin kestoltaan vain muutamaan päivään. Nimittäin huomasin pakotetun positiivisen ajattelun lisäävän pikemminkin ärtymystä. Ihan pienikin arkinen vastoinkäyminen, esim. tietokoneohjelman jumittaminen, ärsytti kahta kauheammin, mitä positiivisempana yritin pysytellä. Kokeen viimeisenä päivänä olin koko ajan huonolla tuulella, vaikka normaalisti olen arjessa hyväntuulinen.

  Toisaalta olen kyllä optimisti. Hyvänä esimerkkinä on suhtautuminen sairauteeni ja sen ennusteeseen. Saatuani diagnoosin aaltomaisesti etenevästä MS-taudista kymmenisen vuotta sitten ja rohjettuani lopulta etsimään siitä tilastoja, törmäsin tietoon, että viidellä prosentilla diagnosoiduista tauti osoittautuu hyvänlaatuiseksi eli ei aiheuta merkittävää vammaisuutta vuosikymmenienkään kuluessa. Olin aivan riemuissani, varsinkin, kun en ollut tiennyt että sellainenkin mahdollisuus on olemassa.

Viisi prosenttia on pieni luku, mutta optimistille sen avaama toivo on valtavan suuri: kertaheitolla olin vakuuttunut, että kuulun itse tuohon viiteen prosenttiin. Aika näyttää, ja kaikki on Jumalan käsissä – miten käykin. Toistaiseksi on mennyt hyvin.

Olen siis kiistatta optimisti, mutta minulla sen perustana ei ole positiivinen ajattelu vaan toivo. Mieleni etsii ja tarttuu löytämiinsä pieniinkin toivonhippusiin lujasti.

Positiivisuus ja toiveikkuus ovat sukua toisilleen, mutta ne ovat eri asioita. Positiivisuus on mielestäni aktiivisempaa ajattelunsa työstämistä. Siihen kuuluu monilla "fake it till you make it"-periaate. Toiveikkuudessa taas on keskeistä odottaminen ja mielen pitäminen avoimena hyville uutisille.

Tavallinen toivo ja evankeliumin toivo

  Raamatussa puhutaan toivosta, joka on hieman erilainen kuin tavallinen toivo. 

Nimittäin evankeliumista kirjoittaessaan apostoli Paavali määrittelee toivon hyväksi asiaksi, joka ei vielä ole tapahtunut, mutta tulee varmuudella tapahtumaan. Tavallisestihan toivo ymmärretään hyväksi asiaksi, joka saattaa tapahtua. Edellä mainitsemani hyvänlaatuisen MS-taudin tilastollinen mahdollisuus on esimerkki tavallisesta toivosta. 

Paavalille ainoa ero välittömästi havaittavien realiteettien ja ylösnousemuksesta alkavan ikuisen elämän välillä on se, että jälkimmäinen ei vielä ole toteutunut – vain siksi sitä kutsuttakoon tällä hetkellä pelkäksi toivoksi!

"Meidät on pelastettu, se on varma toivomme. Mutta toivo, jonka jo näkee täyttyneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoo sellaista, minkä jo näkee! Jos taas toivomme jotakin mitä emme näe, me myös odotamme sitä kärsivällisesti." (Room. 8:24-25)

Kristityillä on varma toivo pelastuksesta ja ikuisesta elämästä. Se perustuu Jeesuksen tuomaan pelastukseen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Joten vaikka olisimme onnettomia täällä maailmassa, Jeesuksessa meillä tie ikuisen elämän autuuteen, kunhan pysymme uskossa Häneen. Tämä toivo auttaa kestämään niitä vaikeuksia, joita meillä nyt on.

  Opetuslapset ja monet muut seuraajat olivat omin silmin nähneet Jeesuksen kuolleista nousseena. Joten en lainkaan ihmettele, että he puhuivat toivosta, joka on varma, sekä niin periksiantamattomasti ja useimmat aina marttyyrikuolemaan asti todistivat Hänestä ihmisille. 

Paavalikin, joka vasta myöhemmässä vaiheessa liittyi apostolien joukkoon, oli tavannut ylösnousseen Kristuksen ollessaan matkalla Damaskokseen (Apt. 9:1-19). Kohtaaminen muutti hänen elämänsä suunnan ja sai hänet julistamaan tätä varmaa toivoa.

"Kristus on avannut meille pääsyn tähän armoon, jossa nyt lujasti pysymme. Me riemuitsemme siitä toivosta, että pääsemme Jumalan kirkkauteen." (Room. 5:2-5)

Millaista Taivaassa tulee olemaan?

  Evankeliumi kertoo rakkaudesta, joka Taivaassa tulee vallitsemaan. Mikä rakkaudessa on siellä toisin kuin täällä maailmassa?

  Raamatussa sanotaan, että Taivaassa "entisiä ei enää muisteta". Tulemmeko muistamaan mitään tämänpuoleisesta?

Taivaassa vallitseva rakkaus

  Ihmisille on tyypillistä yrittää muuttaa itseään rakastettavammiksi. Eli jos jotakuta ei hyväksytä ja rakasteta, hän alkaa pohtia, mitä vikaa hänessä on. Se voi johtaa itsensä ja vikojensa jatkuvaan pohtimiseen sekä pyrkimykseen parannella itseään – persoonaansa, olosuhteitaan, ulkonäköään – sellaiseksi, minkä olettaa kelpaavan muille. Mutta aina jää jäljelle epävarmuus.

Täydellisessä rakkaudessa, Jumalan rakkaudessa, ei ole kyse kohteen rakastettavuudesta ja täydellisyydestä. Raamatussa apostoli sanoo:

"Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli meidän edestämme." (Room. 5:8)

Emme voi itseämme parantelemalla säädellä kaikkivaltiaan Jumalan rakkauden määrää ja voimaa meitä kohtaan. Koko ajatuskin on järjetön. Jumala on jo rakastanut meitä täydellisesti. Voimme vain torjua rakkauden tai ottaa sen iloiten ja kiitollisina vastaan.

Raamatun mukaan Jumala muovaa jokaista uskovaista Kristuksen kaltaisuuteen, ja tämä täydellistyy Taivaassa. Joten tulemme kyllä olemaan Kristuksen kaltaisen synnittömyyden, viisauden ja kaikkinaisen ihanuuden takia täydellisiä. Mutta se on Jumalan rakkauden seuraus eikä syy. 

  Mikä siis Taivaassa tulee olemaan rakkauteen liittyen toisin kuin täällä maailmassa? Se että siellä osaamme ottaa rakkauden vastaan täydellisesti ilman epäröintiä, epäluottamusta tai pelkoa siitä, ettemme olisi ansainneet sitä olemalla tarpeeksi rakastettavia. 

Uskon tuon kaiken Jumalan rakkaudesta jo nyt, mutta toisin kuin vielä täällä, Taivaassa ei tule enää olemaan syntisyyden ja tämän maailman ikävistä kokemuksista johtuvia häiriöitä ja katkoksia rakkaussuhteessa Jumalan kanssa.

Kristuksen kaltaisuus tarkoittaa sitäkin, että myös jokainen meistä itse tulee kykenemään Jumalan kaltaiseen muiden rakastamiseen, ja että rakastamme taivaallista Isää itseään täydellisesti kuten Jeesus!

Tulemmeko muistamaan elämäämme maailmassa?

  

  Jesaja profetoi Herran sanovan Taivaasta: 

"Sillä katso, minä luon uudet taivaat ja uuden maan. Entisiä ei enää muisteta, eivätkä ne enää ajatukseen astu" (Jes. 65:17). 

Ymmärrän jakeen siten, että mikään asia, tapahtuma tai kokemus ei enää vaivaa tai ahdista, kuten täällä maailmassa. Kaikkien menneiden asioiden suhteen vallitsee rauha sekä ymmärrys, mikä niiden perimmäinen tarkoitus oli. Edeltävässä jakeessa sanotaankin: "sillä entiset ahdistukset ovat unhotetut" (Jes. 65:16). 

En siis ajattele, että muistimme tullaan tyhjentämään. En usko, että kuoleman jälkeiseen elämään heräävät tulevat tuntemaan mitään hämmennystä tai epäselvyyttä siitä keitä ovat, mistä ovat tulossa ja mitä on tapahtumassa. 

Tuon että entiset asiat eivät "enää ajatukseen astu" voi ymmärtää siten, että maailmassa koetut asiat eivät tule mieleen, koska Taivaan uusi todellisuus täyttää ihanuudellaan koko tietoisuuden. Taivaassa ylipäätään emme tule keskittymään itseemme emmekä menneisiin oman elämämme tapahtumiin ja kokemuksiin, vaan Jumalaan.

Iloiset jälleennäkemisetkin läheisten ihmisten kanssa – perheenjäsenten, ystävien – tulevat olemaan iloitsemista siitä, keitä olemme Jumalassa. Mitä olimmekaan toisillemme täällä maailmassa, siellä olemme kaikki taivaallisen Isän lapsia.

Ja vaikka Taivas on uusi paikka sinne astuvalle, mikään ei tule tuntumaan vieraalta, vaan sinne saapuminen on kuin tulisi kotiin. Kotiin saapuminenhan se onkin.

  Muistammeko synnit? On selvää että niitä ei muisteta avoimina, keskeneräisinä tapauksina, koska Jeesus on sovittanut ne – tämähän pätee jo nyt eikä meidän nytkään tule muistella anteeksi annettuja syntejä, omia tai toisten!

Mutta tulemmeko muistamaan niitä edes tapahtumina sinänsä? Ajattelen, että joko emme tai sitten muistamme ne, mutta niin täydellisesti Jeesuksen sovitustyön ja voiton kautta, että tunnemme vain iloa niidenkin suhteen.

  Vaikka emme yksittäisiä syntejä muistaisikaan ollenkaan, uskon kuitenkin, että Taivaassa tulemme aina muistamaan, että Jumala rakasti meitä ensin – jo silloin kun olimme täällä maailmassa syntisiä ja kurjia. Joten Taivaassa vallitsevassa rakkaudessa tulee ikuisesti olemaan armon ydin sekä meidän puoleltamme kiitollisuus pelastuksesta, kun ylistämme Jumalaa.

"Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto." (Kol. 1:12; käännös 1992)

Lähimmäisenrakkaus

 Rakkauden kaksoiskäskyn jälkimmäinen osa kuuluu: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi". Kuka on se lähimmäinen?

 Jeesus opetti, että rakkauden kaksoiskäsky on käskyistä suurin ja tärkein. Pääseekö Taivaaseen siis sitä noudattamalla? Tai riittääkö taivaspaikkaan, että pyrkii oikein paljon sen noudattamiseen?

 

 

 Kuka on lähimmäinen?

"Jeesus vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." (Matt. 22:37-39)

 Rakkauden kaksoiskäsky synnyttää joskus pohdintaa, kuka on se lähimmäinen, jota meidän kunkin pitää rakastaa. Silloin tällöin aiheesta syntyy kiistaakin, esim. köyhyyskeskusteluissa ja turvapaikanhakijoita koskevissa keskusteluissa kuulee joskus puheenvuoroja, joissa yritetään määritellä lähimmäinen tavalla, joka sopii puhujan omiin tarkoitusperiin.

 Luukkaan evankeliumissa kerrotaan, kuinka eräs lainopettaja esitti kysymyksen Jeesukselle ihan suoraan: "Kuka sitten on minun lähimmäiseni?" Jeesus vastasi kertomalla vertauksen laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:25-37; koko tekstinkohdan voi lukea tästä). Vertauksessa pappi ja leeviläinen kulkivat ryöstetyn ja henkihieveriin pahoinpidellyn miehen ohi, mutta muuan samarialainen pysähtyi auttamaan häntä.

"Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?", Jeesus kysyi lainopettajalta, ja tämä vastasi: "Se, joka osoitti hänelle laupeutta." 

Vertauksessa Jeesus käänsi näkökulman odotusten vastaiseksi: lähimmäinen olikin se, joka rakasti ja auttoi, vaikka lainopettaja ja muut kuulijat varmaan odottivat, että lähimmäinen olisi se, jota rakastetaan ja autetaan ja että vastauksesta siten olisi hahmotettavissa jonkinlainen määritelmä sille, ketä pitää Jumalan käskyn mukaan rakastaa.

Lopuksi Jeesus kehottaa lainopettajaa toimimaan vertauksen laupiaan samarialaisen tavoin: "Mene ja tee sinä samoin."

 Jokaista, joka pohtii "kuka sitten on lähimmäiseni – se, jota minun tulee rakastaa?", Jeesus kehottaa itse olemaan se lähimmäinen, joka rakastaa ja auttaa, eli osoittaa laupeutta, eikä Hän anna rakastamisen ja auttamisen kohteelle muita kriteereitä kuin avun tarvitsemisen.

Lainopettajan kysymyksestä ja Jeesuksen vastauksesta hänelle ja muille kuulijoille (myös meille) mieleeni tulee kaksi ajatusta. Ensinnäkin se, että osoittamalla lähimmäisenä laupeutta tuntematontakin kohtaan kuulija tavallaan tulee tehneeksi hänestä lähimmäisensä. Ja toiseksi se, että tekemällä vertauksessa lähimmäisestä (siitä toisesta; siitä, jolle haettiin määritelmää) toimijaosapuolen Jeesus myös asemoi jokaisen kuulijan avun tarvitsijaksi.

 "Sinä rakastit minua ensin"

 Nuorena, ennen kuin minusta oli tullut uskovainen, selailin kerran kristillistä runokokoelmaa, jonka nimi oli "Sinä rakastit minua ensin". Nimi oli minusta koskettava jo silloin, vaikken osannut selittää miksi. Nyt ymmärrän, että se viittasi evankeliumiin, jonka ytimessä on Jumalan armahtava rakkaus epätäydellisiä, syntisiä ihmisiä kohtaan.

Jumala rakasti maailmaa – ihmisiä, jotka eivät rakastaneet Häntä. Hän rakasti ensin. Rakkaudestaan Jumala lähetti Poikansa Jeesuksen sovittamaan syntimme ristillä ja tuomaan pelastuksen. Jokainen, joka uskoo Herraan Jeesukseen saa iankaikkisen elämän (Joh. 3:16). Rakastamalla Jumala avasi ihmisille tien luokseen.

"Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10; 1938)

 Meidän tulee rakastaa toisiamme sillä rakkaudella, jolla Jumala on ensin rakastanut meitä; ei siksi, että lähimmäisenrakkauden teoilla tai niihin pyrkimällä pääsisimme Taivaaseen, vaan siksi, että se on hyvää, oikein ja tarpeellista tässä maailmassa. Lähimmäisenteot eli laupeuden osoitukset kaikessa vajavaisuudessaankin ja toisaalta tarpeellisuudessaan ovat tärkeitä, mutta eivät hinta taivaspaikasta.

Tuskinpa meistä kukaan on täydellinen rakastamisessa, niin että rakastaisimme laupeuden teoin aina, kaikkialla ja kaikkia ihmisiä, ja ettemme koskaan tulisi rikkoneeksi Jumalaa ja toisia ihmisiä vastaan.

 Vain täydellisen Jumalan rakkaus meitä epätäydellisiä kohtaan – se "ensimmäinen rakkaus" – on tie iankaikkiseen elämään.

"Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä." (1. Joh. 4:19; 1938)

Kuinka tulin uskoon

Loppujen lopuksi on vain yksi uskoontulokertomus: taivaallinen Isä on vetänyt ihmistä luokseen, ja tämä on alkanut uskoa Jeesukseen, Jumalan Poikaan, joka sovitti syntimme ristillä ja voitti kuoleman. Tämä kertomus yhdistää kaikkia uskovaisia.

Jokaisella uskovaisella on kuitenkin oma yksilöllinen kertomuksensa.

Kuinka tulin uskoon

  Olin lapsena teisti. Äitimme opetti minulle ja sisaruksilleni iltarukouksen sanoen: "rukoilkaa, jos tuntuu siltä". Rukoilin iltarukouksen joka ilta aina myöhäiseen teini-ikään asti, jolloin aloin kiinnostua erilaisista aatteista, maailmanselityksistä ja uskonnoista. Joskus parikymppisenä kirjoitin päiväkirjaani olevani "lähinnä agnostikko".

  Varsinkin opiskeluiden aloittamisen myötä elämänkatsomukseni alkoi muuttua. Jälkeenpäin ajatellen minusta vaikuttaa kuin olisin oikein tietoisesti yrittänyt irrottautua siitä, mitä lapsuudenuskostani oli jäljellä, että olisin enemmän samanlainen kuin opiskelukaverini: kyseenalaistava, riippumaton, edistysmielinen...

En ihan täysin sopeutunut porukkaan. Muistan tapauksen, jossa keskustelimme eräästä mediassa kohua herättäneestä, Jeesusta kuvaavasta taideteoksesta. En oikein hyväksynyt sitä, koska mielestäni se kuvasi Jeesusta epäkunnioittavasti. Muut olivat ällistyneitä: "Et sinä voi oikeasti olla noin ahdasmielinen?".

  Elin synnissä, mutta en silloin pitänyt tekojani synteinä – elin vain niin kuin useimmat muutkin. Tulin vahingossa raskaaksi, ja koska pidin tilannettani poikkeuksellisen hankalana, päädyin aborttiin.Valinta oli tunteellisesti rankka. En meinannut löytää sopivaa suhtautumista siihen: välillä itkin monta tuntia yhtäperää, välillä yritin suhtautua kokemaani tunteettomasti.


Ahdistus

  Joitain kuukausia abortin jälkeen aloin kärsiä voimakkaasta ahdistuksesta. Hieman myöhemmin minulla alkoi myös olla epämääräisiä neurologisia oireita, joita olin kokenut vaihtelevasti teini-iästä alkaen (paljon myöhemmin sain diagnoosin keskushermoston sairaudesta). Samanaikaisen sairauspelon takia en täysin osannut kytkeä ahdistustani aborttiin, johon suuri osa siitä oikeasti liittyi, kuten myöhemmin kävi ilmi.

Itkin pari vuotta liioittelematta lähes joka päivä ja yö. Olin hajamielinen, hämmentynyt, sekava. Minulla ei ollut motivaatiota mihinkään. Kuullessani ihmisten suosittelevan keskusteluterapiaa henkisiin ongelmiin, minua lähinnä nauratti – suhtauduin neuvoihin kyynisesti. Tiesin, ettei mikään määrä terapiaa korjaisi ongelmaani.

  Ostin uuden tv:n, ja virittäessäni kanavia löysin kristillisen tv-kanavan. Katsoin sitä viihteenä silloin tällöin. Uskovaiset puhuivat elämän suurista kysymyksistä tosissaan ja häpeilemättä, ilman pakonomaista tarvetta lieventää sanomaansa ivalla ja itseironialla. Pidin sitä aluksi hieman huvittavana, koska se oli niin epätyypillistä mediasisältöä. Toisaalta se vetosi minuun.

  Välillä päädyin lukemaan aborttiaiheisia keskusteluja netissä. Abortin puolustajat vetosivat naisten oikeuksiin ja viime kädessä Suomen lakiin; vastustajat syntymättömän lapsen oikeuteen elää. Usein keskustelut äityivät rajuiksi väittelyiksi. Vaikka olin itse tehnyt abortin (siitä oli kulunut tässä vaiheessa jo vuosia) huomasin asettuvani aborttivastaisten puolelle: minun oli oltava lapseni puolella... Kokemus oli ristiriitainen.

Kaduin aborttia, mutta katumus ei ollut menneisyyteen takertuvaa, "jossittelevaa", vaan se tuntui vievän eteenpäin – siihen sisältyi mahdollisuus toivoon, jota en osannut selittää...

Näin hieman minua vanhemman naisen kertovan henkilökohtaisen todistuksensa kristillisellä tv-kanavalla. Hänkin oli tehnyt menneisyydessään abortin. Naisen todistus syntiensä tunnustamisesta ja niiden anteeksisaamisesta kosketti minua voimakkaasti – se oli niin rohkea ja totuudellinen.

"Anna minulle jälleen pelastuksen riemu ja suo minun iloiten sinua seurata, niin opetan tiesi sinusta luopuneille, ja he palaavat sinun luoksesi." (Ps. 51:14-15)

Usko

  Eräänä päivänä katselin lumista, auringossa kimaltelevaa maisemaa linja-auton ikkunasta. Olin matkalla joululomalle vanhempieni ja sisarusteni luokse. Yhtäkkiä tunnustin Jumalalle abortin syntinä ja pyysin sitä anteeksi.

Jumala vastasi rakastavasti, että Hän on antanut sen minulle anteeksi. Tunsin niin suurta helpotusta, liikutusta ja iloa, että pystyin vaivoin istumaan aloillani. Olin hetkessä vapautunut vuosikausia jatkuneesta ahdistuksesta, ja minusta tuntui, että pystyin yhtäkkiä hengittämään vapaammin.

  Vaikka Jumala oli jo antanut minulle anteeksi, en vielä ollut ymmärtänyt evankeliumin kokonaisuutta siten, että olisin osannut selittää sen. Raamatun lukeminen ensimmäistä kertaa alusta asti oli paikoin aika hurja kokemus, koska olin jo alkanut uskoa, että luen Jumalan sanaa. Aina sivua kääntäessäni ounastelin, miten minut seuraavalla aukeamalla julistetaan kelvottomaksi Jumalan silmissä. Ja jatkuvasti niin tapahtui.

Vanhassa Testamentissa kerrottiin kuitenkin säännöllisesti myös Jumalan armollisuudesta, mm. Jesajan kirja oli tällä tavoin erityisen lohdullinen. Jumalan kerrottiin haluavan kelvottomat itselleen.

"Etsikää Herraa, kun hänet vielä voi löytää, huutakaa häntä avuksi, kun hän on lähellä! Hylätköön jumalaton tiensä ja väärintekijä juonensa, kääntyköön takaisin Herran luo, sillä hän armahtaa, turvautukoon Jumalaan, sillä hänen anteeksiantonsa on runsas." (Jes. 55:6-7)

  Kun lukee Uuden Testamentin evankeliumit kokonaan, käy ilmi, ettei Jeesus ole ollenkaan sellainen lepsu ja kaiken hyväksyvä hippi, jollaiseksi maailma Hänet usein kuvaa, vaan oikeamielisyydessään tinkimätön, mutta samalla armollinen aina ristinkuolemaansa ja ylösnousemukseensa asti...

"Sillä en minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä." (Matt. 9:13; 1938)

"Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni, ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois." (Joh. 6:37)

  Vaikka Apostolien teoissa tapahtuu kaikenlaista – siinä kuvataan runsaasti apostolien kärsimyksiä ja koettelemuksia – mieleeni tulee aina ensimmäisenä se ilo, joka heistä suorastaan tulvii, kun he lähtevät kertomaan evankeliumia maailmalle. Tunnistin sen samaksi iloksi, jota olin itse saanut jo tuntea...

Paavali, yksi lempievankelistoistani, selittää iloni syyn:

"...sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:23-25)

"Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu..." (1. Kor. 15:3-4)