tiistai 15. elokuuta 2017

Kuinka tulin uskoon

Loppujen lopuksi on vain yksi uskoontulokertomus: taivaallinen Isä on vetänyt ihmistä luokseen, ja tämä on alkanut uskoa Jeesukseen, Jumalan Poikaan, joka sovitti syntimme ristillä ja voitti kuoleman. Tämä kertomus yhdistää kaikkia uskovaisia.

Jokaisella uskovaisella on kuitenkin oma yksilöllinen kertomuksensa.





Kuinka tulin uskoon


  Olin lapsena teisti. Äitimme opetti minulle ja sisaruksilleni iltarukouksen sanoen: "rukoilkaa, jos tuntuu siltä". Rukoilin iltarukouksen joka ilta aina myöhäiseen teini-ikään asti, jolloin aloin kiinnostua erilaisista aatteista, maailmanselityksistä ja uskonnoista. Joskus parikymppisenä kirjoitin päiväkirjaani olevani "lähinnä agnostikko".

  Varsinkin opiskeluiden aloittamisen myötä elämänkatsomukseni alkoi muuttua. Jälkeenpäin ajatellen minusta vaikuttaa kuin olisin oikein tietoisesti yrittänyt irrottautua siitä, mitä lapsuudenuskostani oli jäljellä, että olisin enemmän samanlainen kuin opiskelukaverini: kyseenalaistava, riippumaton, edistysmielinen...

En ihan täysin sopeutunut porukkaan. Muistan tapauksen, jossa keskustelimme eräästä mediassa kohua herättäneestä, Jeesusta kuvaavasta taideteoksesta. En oikein hyväksynyt sitä, koska mielestäni se kuvasi Jeesusta epäkunnioittavasti. Muut olivat ällistyneitä: "Et sinä voi oikeasti olla noin ahdasmielinen?".

  Elin synnissä, mutta en silloin pitänyt tekojani synteinä – elin vain niin kuin useimmat muutkin. Tulin vahingossa raskaaksi, ja koska pidin tilannettani poikkeuksellisen hankalana, päädyin aborttiin.Valinta oli tunteellisesti rankka. En meinannut löytää sopivaa suhtautumista siihen: välillä itkin monta tuntia yhtäperää, välillä yritin suhtautua kokemaani tunteettomasti.


Ahdistus

  Joitain kuukausia abortin jälkeen aloin kärsiä voimakkaasta ahdistuksesta. Hieman myöhemmin minulla alkoi myös olla epämääräisiä neurologisia oireita, joita olin kokenut vaihtelevasti teini-iästä alkaen (paljon myöhemmin sain diagnoosin keskushermoston sairaudesta). Samanaikaisen sairauspelon takia en täysin osannut kytkeä ahdistustani aborttiin, johon suuri osa siitä oikeasti liittyi, kuten myöhemmin kävi ilmi.

Itkin pari vuotta liioittelematta lähes joka päivä ja yö. Olin hajamielinen, hämmentynyt, sekava. Minulla ei ollut motivaatiota mihinkään. Kuullessani ihmisten suosittelevan keskusteluterapiaa henkisiin ongelmiin, minua lähinnä nauratti – suhtauduin neuvoihin kyynisesti. Tiesin, ettei mikään määrä terapiaa korjaisi ongelmaani.

  Ostin uuden tv:n, ja virittäessäni kanavia löysin kristillisen tv-kanavan. Katsoin sitä viihteenä silloin tällöin. Uskovaiset puhuivat elämän suurista kysymyksistä tosissaan ja häpeilemättä, ilman pakonomaista tarvetta lieventää sanomaansa ivalla ja itseironialla. Pidin sitä aluksi hieman huvittavana, koska se oli niin epätyypillistä mediasisältöä. Toisaalta se vetosi minuun.

  Välillä päädyin lukemaan aborttiaiheisia keskusteluja netissä. Abortin puolustajat vetosivat naisten oikeuksiin ja viime kädessä Suomen lakiin; vastustajat syntymättömän lapsen oikeuteen elää. Usein keskustelut äityivät rajuiksi väittelyiksi. Vaikka olin itse tehnyt abortin (siitä oli kulunut tässä vaiheessa jo vuosia) huomasin asettuvani aborttivastaisten puolelle: minun oli oltava lapseni puolella... Kokemus oli ristiriitainen.

Kaduin aborttia, mutta katumus ei ollut menneisyyteen takertuvaa, "jossittelevaa", vaan se tuntui vievän eteenpäin – siihen sisältyi mahdollisuus toivoon, jota en osannut selittää...

Näin hieman minua vanhemman naisen kertovan henkilökohtaisen todistuksensa kristillisellä tv-kanavalla. Hänkin oli tehnyt menneisyydessään abortin. Naisen todistus syntiensä tunnustamisesta ja niiden anteeksisaamisesta kosketti minua voimakkaasti – se oli niin rohkea ja totuudellinen.

"Anna minulle jälleen pelastuksen riemu ja suo minun iloiten sinua seurata, niin opetan tiesi sinusta luopuneille, ja he palaavat sinun luoksesi." (Ps. 51:14-15)


Usko

  Eräänä päivänä katselin lumista, auringossa kimaltelevaa maisemaa linja-auton ikkunasta. Olin matkalla joululomalle vanhempieni ja sisarusteni luokse. Yhtäkkiä tunnustin Jumalalle abortin syntinä ja pyysin sitä anteeksi.

Jumala vastasi rakastavasti, että Hän on antanut sen minulle anteeksi. Tunsin niin suurta helpotusta, liikutusta ja iloa, että pystyin vaivoin istumaan aloillani. Olin hetkessä vapautunut vuosikausia jatkuneesta ahdistuksesta, ja minusta tuntui, että pystyin yhtäkkiä hengittämään vapaammin.

  Vaikka Jumala oli jo antanut minulle anteeksi, en vielä ollut ymmärtänyt evankeliumin kokonaisuutta siten, että olisin osannut selittää sen. Raamatun lukeminen ensimmäistä kertaa alusta asti oli paikoin aika hurja kokemus, koska olin jo alkanut uskoa, että luen Jumalan sanaa. Aina sivua kääntäessäni ounastelin, miten minut seuraavalla aukeamalla julistetaan kelvottomaksi Jumalan silmissä. Ja jatkuvasti niin tapahtui.

Vanhassa Testamentissa kerrottiin kuitenkin säännöllisesti myös Jumalan armollisuudesta, mm. Jesajan kirja oli tällä tavoin erityisen lohdullinen. Jumalan kerrottiin haluavan kelvottomat itselleen.

"Etsikää Herraa, kun hänet vielä voi löytää, huutakaa häntä avuksi, kun hän on lähellä! Hylätköön jumalaton tiensä ja väärintekijä juonensa, kääntyköön takaisin Herran luo, sillä hän armahtaa, turvautukoon Jumalaan, sillä hänen anteeksiantonsa on runsas." (Jes. 55:6-7)
  Kun lukee Uuden Testamentin evankeliumit kokonaan, käy ilmi, ettei Jeesus ole ollenkaan sellainen lepsu ja kaiken hyväksyvä hippi, jollaiseksi maailma Hänet usein kuvaa, vaan oikeamielisyydessään tinkimätön, mutta samalla armollinen aina ristinkuolemaansa ja ylösnousemukseensa asti...

"Sillä en minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä." (Matt. 9:13; 1938)
"Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni, ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois." (Joh. 6:37)
  Vaikka Apostolien teoissa tapahtuu kaikenlaista – siinä kuvataan runsaasti apostolien kärsimyksiä ja koettelemuksia – mieleeni tulee aina ensimmäisenä se ilo, joka heistä suorastaan tulvii, kun he lähtevät kertomaan evankeliumia maailmalle. Tunnistin sen samaksi iloksi, jota olin itse saanut jo tuntea...

Paavali, yksi lempievankelistoistani, selittää iloni syyn:

"...sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:23-25)
"Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu..." (1. Kor. 15:3-4)







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti