Vai perustuuko arvomme ihmisinä meihin itseemme ollenkaan?
Kummallisia käsityksiä:
Onko ihmisarvoni toisten ihmisten käsissä?
Luin kerran lehtijutun toisen maailmansodan aikaisista hirmuteoista ja niiden kohteiksi joutuneista ihmisistä. Jutussa muotoiltiin toistuvasti, että uhreiksi joutuneet ihmiset "menettivät ihmisarvonsa" ja että heitä kohdeltiin "ihmisarvoa alentavalla tavalla". Vaikka tämä saattaa monista kuulostaa epäolennaiseen keskittymiseltä ja saivartelulta, minusta nämä ilmaukset kielivät merkittävästä taustaoletuksesta. Voiko ihmisen arvo alentua? Voiko ihminen menettää arvonsa?
Kun tämän kielellisen muotoilun on kerran pistänyt merkille, sitä huomaa viljeltävän kaikkialla. Tulkintani mukaan useimmiten on kyse siitä, että kielen käyttäjä ei ole tullut miettineeksi ilmauksen sisältämiä oletuksia, vaan käyttää sitä tottumuksesta.
Hiljattain luin nettikeskustelua aiheesta "Onko kaikilla ihmisillä sama ihmisarvo?", ja jotkut keskustelijoista vastasivat kieltävästi ja perustelivat, että monia ihmisiä maailmassa kohdellaan mitä hirvittävimmillä tavoilla. Tahattomaksi oletukseksi muodostuu, että väärä kohtelu kertoo kohteen arvosta sen sijaan, että se kertoisi yksinomaan kohtelijan moraalista.
Pari vuotta sitten mediassa käytiin harvinaista keskustelua abortista Omantunnonvapaus-kansalaisaloitteen yhteydessä. Kansalaisaloitteessa vaadittiin lääkäreille ja hoitajille oikeutta kieltäytyä tekemästä aborttia omantunnon syistä. Tv-ohjelmassa toimittaja kysyi keskustelijoilta rohkeasti, mistä ihmisyys (ja sen myötä ihmisarvo) sitten heidän mielestään alkaa (jos ei hedelmöityksestä), ja sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa pohti sen alkavan siitä, että lapsi otetaan vastaan. Tämän käsityksen mukaan toiset ihmiset siis tulevat antaneeksi lapselle ihmisyyden ja ihmisarvon, kun tai jos he ottavat tämän vastaan.
Oletuksena mainitsemissani esimerkeissä on, että ihmisarvo on toisten ihmisten käsissä; ihmisten on mahdollista (vaikkei se tällä tavoin olettavienkaan mielestä olisi toivottua) säädellä ja alentaa sitä, kieltää tai riistää sen...
Entä omissa käsissäni?
- esimerkkinä eutanasiakeskustelu
Eutanasiaa puoltavissa puheenvuoroissa käytetään subjektiivista käsitettä "arvokkuuden kokemus". Jos sairas tai vammainen ihminen on menettänyt arvokkuuden kokemuksensa ja haluaa kuolla, hän on menettänyt ihmisarvonsa siinä määrin, että yhteiskunnan tulisi eutanasialain turvin surmata hänet sen sijaan, että sillä edelleen olisi velvollisuus suojella hänen elämäänsä ja auttaa häntä.
Tyypillisesti eutanasialakia kannatetaan selektiivisenä (valikoivana), eli eutanasia olisi vain tiettyjen ihmisryhmien "oikeus". Kaikkien kuolemaa toivovien kohdalla ihmisarvo, syy suojella elämää, ei siis olisikaan pelkästään subjektiivisen kokemuksen varassa.
Belgiassa ja Hollannissa, joissa on voimassa eutanasian salliva laki, eutanasiaan ovat oikeutettuja ainoastaan "sietämättömästi kärsivät", mutta käytännössä se on tarkoittanut parantumattomasti sairaita, vammaisia sekä vaikeasti mielenterveysongelmaisia. Sveitsiläisellä, itsemurhassa laillisesti avustavalla Dignitas-yhdistyksen klinikalla eutanasian perusteeksi on riittänyt yksinkertaisesti ikääntyminen.
Ei sairaita, vammaisia, mielenterveysongelmaisia ja vanhuksia pakolla tietenkään surmata näissäkään yhteiskunnissa, mutta mahdollisuutta siihen empaattisesti tarjotaan...
Eutanasiakeskusteluihin osallistuneet vammaisjärjestöt ovat järjestäen torjuneet ehdotetun "oikeuden" ja perustelevat kielteistä kantaa ihmisarvolla. Miksi yhteiskunta, jonka perustavin tehtävä on suojella kansalaisia, luopuisi tästä tehtävästä joidenkin ihmisten, ja nimenomaan kaikkein heikoimpien, kohdalla? Jos yhteiskunta sallii (valikoivan) eutanasian, sen viesti vammaisille, sairaille ja vanhuksille ei ainakaan ole omiaan lisäämään heidän arvokkuuden kokemustaan.
Ihmisarvon perusta on ulkopuolellamme
Vaikka ilmaus "itsessään arvokas" on merkitykseltään juuri oikea kuvaamaan kristinuskon käsitystä ihmisen arvosta, sanatarkasti se on hieman harhaanjohtava. Kristinuskon mukaan jokaisen ihmisen arvon perusta on oikeastaan ulkopuolellamme, Jumalassa. Näin on riippumatta siitä, uskooko Jumalaan vai ei.
"Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät." (1. Moos. 1:27)Jokaisen ihmisen elämä on Jumalan omaisuutta eikä muilla kuin Jumalalla ole oikeutta päättää ihmisen kuolemasta ja surmata ihmistä (1. Moos. 9:6, 2. Moos. 20:13). Toisen ihmisen kohteleminen väärin, eli Jumalan tahdon vastaisesti, on synti – väärä kohtelu ei vähennä kohteen arvoa ihmisenä.
Emme itsekään mahda mitään omalle arvollemme. Vaikka meiltä puuttuisi arvokkuuden kokemus, arvollemme sinänsä ei ole tapahtunut mitään. Arvomme ihmisinä on ollut muuttumatonta todellisuutta aina ensimmäisen ihmisen luomisesta alkaen. Kristinuskossa ihmisen arvoon viitataan usein sanoilla absoluuttinen, ehdoton, mittaamaton. Näiden lisäksi sitä voi kuvata sanalla peruuttamaton.
Kristinuskon ydin, evankeliumi, kirkastaa ihmisen arvon:
"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)Jumalan pelastus Jeesuksen kautta on tarkoitettu kaikille ihmisille ominaisuuksiin katsomatta. Jumalan tahto on, että kaikki pelastuisivat (1. Tim. 2:4).
Jos joku on ajatellut arvonsa perustuvan ominaisuuksiinsa, kuten terveyteen, työkykyisyyteen, varallisuuteen, tiettyyn älykkyystasoon tai tietynlaiseen ulkonäköön, uskoisin evankeliumin olevan hänelle vapauttava viesti, koska minkä tahansa ominaisuuden voi menettää hetkenä minä tahansa. On varmasti kuluttavaa pelätä arvonsa menettämistä ja huolehtia sen jatkuvasta uusintamisesta.
Evankeliumi kirkastaa myös sen, ettei ihmisen arvo ole välineellinen: emme pelastu tekojemme kautta, olemalla hyödyllisiä (Ef. 2:8-9) eikä syntimmekään, eli se kuinka hyödyttömästi tai haitallisesti olemme eläneet, ole esteenä pelastukselle, koska Jeesus on sovittanut syntimme (Room. 3:25-26).
Myöskään toisten ihmisten hyväksyntä, sen puuttuminen tai suoranainen torjunta ja viha eivät vaikuta arvoomme ihmisinä. Eihän Jeesustakaan, ihmiseksi syntynyttä Jumalan Poikaa ja elämän Herraa, otettu vastaan (Joh. 1:11).
Evankeliumin perusteella meillä on velvollisuus kohdella toisiamme muuttumatonta ihmisarvoamme vastaavalla tavalla:
"Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:10-11; 1938)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti