Naisen oikeus esineellistää itsensä?

   Amerikkalaisnäyttelijä Sydney Sweeney keikisteli alasti urheiluvedonlyöntisovelluksen mainoksessa. Sukupuolten tasa-arvon kannattajien keskuudessa alettiin kiistellä. Onko vapaalla ja vahvalla nykynaisella oikeus esineellistää itsensä ilman paheksuntaa?

Oikean suhtautumistavan vaikeus

  Muistan kun laulaja Christina Aguilera aiheutti feministeille päänvaivaa 2000-luvun alussa. Erittäin lahjakas ja menestynyt nuori laulaja esiintyi musiikkivideoillaan provokatiivisen paljastavissa vaatteissa. Mikäli niitä asuja voi vaatteiksi edes kutsua. Tarkoituksena oli nimenomaan paljastaa niin paljon kuin mahdollista, minkä seurauksena jotkut asut olivat kekseliäisyydessään lähes naurettavia.

Kuva: Unsplash / Vitaly Gariev

Jotkut feministit paheksuivat viihdeteollisuutta joka esittää naisen seksiobjektina. Toiset muistuttivat, että Aguilera itse oli suostunut ja omien sanojensa mukaan jopa halunnut esiintyä paljastavissa asuissa, koska halusi rikkoa rajoja. Eikö sekin tavallaan ole feminismiä, että tekee itse omat valintansa, rohkeasti, sovinnaisuuden rajoja rikkoen?

Kaksi vuosikymmentä on vierähtänyt, ja nyt feministeistä suuri osa ajaa jo seksityöläisten oikeuksia ja jotkut ovat jopa itse ryhtyneet Onlyfans-yrittäjiksi.

Näyttelijä Sydney Sweeneyn riisuutuminen mainokseen, jonka kohderyhmä on suurimmaksi osaksi miehet, aiheutti kuitenkin taas kohun ja kiistelyä.

Voiko oikea tasa-arvon kannattaja tai oikea feministi vastustaa sitä, jos nainen itsenäisesti käyttää vapauttaan itsensä esineellistämiseen? Vai pitäisikö kysyä niin päin, voiko oikea tasa-arvon kannattaja tai feministi hyväksyä sen? Mikä on oikea suhtautumistapa nykyaikana?

  Kristittynä tasa-arvon kannattajana olen rauhallinen monenlaisten somekohujen myllertäessä ympärillä. Oikean suhtautumistavan perusta on ikivanha, ja se löytyy Raamatusta: haureus, jota sekä Sweeneyn tempaus, Aguileran provokaatiot että Onlyfans-yrittäjyys ovat, on synti. 

Sallittua mutta epäviisasta

  Jos Sydney Sweeney tai Onlyfans-yrittäjä kysyisi minulta, onko OK paljastella itseään ja tehdä itsestään seksiobjekti, vastaisin kieltävästi. Maallisen lain edessä, Yhdysvalloissa ja Suomessa, sellainen kuitenkin on sallittua, ja minun kristittynä on elettävä sen kanssa. 

Mutta voin osallistua keskusteluun ja sananvapauden nojalla tuoda esiin näkemystäni, joka perustuu Jumalan sanaan. 

Ensin siis pari sanaa haureuden synnistä. Sen jälkeen palaan näihin ilmiöihin osana laajempaa yhteiskunnallista keskustelua.

  Ei Jumala ole ihmisten kiusaksi kieltänyt haureutta, siis siveettömyyttä, seksuaalista moraalittomuutta, vaan ihmisten suojelemiseksi. Hän haluaa ohjata meitä kunnioittamaan itseämme ja toisiamme. Emme ole esineitä emmekä kauppatavaraa, vaan Jumalan kuvaksi luotuja olentoja, ja tämä kaikki pätee sekä miehiin että naisiin. Kohtelemalla itseämme ja toisiamme kunnioittavasti, kunnioitamme myös Jumalaa.

Onko tosiaan niin, että nykyajan ihmisistä huomattava osa ei ymmärrä itsensä ja ruumiinsa esineellistämisen tuhoisuutta? Minusta se on ihan ilmiselvää. Näen sen itsensä kaltoin kohtelemisen muotona, joka on seurausta rikkinäisyydestä (jota meissä kaikissa ihmisissä on) ja johtaa yhä syvempään rikkinäisyyteen. Onhan tätä tutkittukin, mikäli jotkut tarvitsevat tieteellistä todistusaineistoa asian ymmärtämiseksi. 

Esim. pornonäyttelijät kärsivät huomattavasti yleisväestöä enemmän mielenterveysongelmista, kuten masennuksesta, traumaperäisestä stressihäiriöstä ja itsetuhoisuudesta. Mielenkiintoisena huomiona, vuonna 2009 alun perin julkaistussa tutkimuksessa kävi ilmi, että monille pornoalalla työskenteleville on kehittynyt vakava päihdeongelma, koska he ovat käyttäneet alkoholia, huumeita tai rauhoittavaa lääkitystä selviytyäkseen kuvauksista. He siis joutuvat turruttamaan itsensä että pystyvät altistamaan ruumiinsa pornografian välineeksi.

  On paljon tekoja, jotka ovat maallisen lakimme edessä sallittuja, mutta jotka ovat epäviisaita ja äärimmäisen tuhoisia. Jumala haluaa suojella meitä niiltä. Jeesus mainitsee haureuden syntinä muiden joukossa:

"Sillä sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset." (Matt. 15:19; käännös 1933/38)

Henkilökohtainen on yhteiskunnallista

  Joku voisi puuskahtaa, että aikamoisen hyppäyksen tein siirtyessäni Sydney Sweeneyn tv-mainoksesta pornonäyttelijöiden karuun todellisuuteen. Monet pornonäyttelijäthän ovat hyvin nuorina ajautuneet alalle, ja tutkimusten mukaan huomattava osa on jo lapsuudessaan kokenut seksuaalista hyväksikäyttöä. Sweeney puolestaan on menestynyt ja varakas aikuinen nainen, joka vain käyttää vapauttaan alastomuudella ja itsensä esineellistämisellä "leikittelyyn". Eihän näissä ole kyse lainkaan samasta asiasta, siis jos nyt sekulaarissa yhteiskunnallisissa keskustelussa jätetään sivuun tuo että kummatkin ovat haureutta.

On kuitenkin eräs näkökulma, josta katsottuna hyväosaisen Sweeneynkin "leikittelevä" itsensä esineellistäminen on tuhoisaa samalla tavalla kuin pornografia.

  Vuosikymmeniä sitten feministeillä oli iskulause "henkilökohtainen on poliittista", millä he tarkoittivat, että naisten yksityiselämässään kohtaamat ongelmat eivät olleet heidän omia, henkilökohtaisia epäonnistumisiaan, vaan johtuivat yhteiskunnan poliittisista ja rakenteellisista valtasuhteista.

Mielestäni tuo ajatus, ehkäpä muodossa "henkilökohtainen on yhteiskunnallista", pitäisi uudelleen ottaa käyttöön, mutta siten, että sen logiikka kulkee toiseen suuntaan: meidän hyväosaisten vapaiden aikuisten naisten tulee ymmärtää, miten henkilökohtaiset valintamme vaikuttavat esim. tyttöjen elämään.

Kuva: Unsplash / Kateryna Hliznitsova

Sweeney ja Onlyfans-yrittäjät ovat kyllä itse vapaita aikuisia naisia, jotka ovat tehneet omat valintansa, mutta nämä valinnat sekä niiden tuottama naisia esineellistävä kuvasto ja kulttuuri vaikuttavat tuhoisasti tyttöihin ja myös muihin naisiin, jotka eivät ole itse tehneet valintaa tulla esineellistetyiksi.

Tätäkin on tutkittu. Kun tytöt ja naiset altistuvat jatkuvasti kuvastolle, jossa naisen arvo mitataan ulkonäön ja seksuaalisen viehättävyyden kautta, he alkavat katsoa itseään ulkopuolisen silmin. Ilmiötä kutsutaan itse-esineellistämiseksi. Lisäksi tutkimukset osoittavat, että seksualisoitu kuvasto muuttaa sitä, miten miesten (ja muiden naisten) aivot käsittelevät naisen hahmoa. Kun nainen esitetään pelkkänä katseen kohteena tai paljaana pintana, hänet usein nähdään vähemmän inhimillisenä.

Omilla yksilöllisillä valinnoillamme leikitellä, käyttää seksuaalista valtaa, rikkoa sovinnaisuuden rajoja ja ansaita rahaa on seurauksia myös niille, jotka eivät ole näitä valintoja tehneet eivätkä edes ole sellaisessa asemassa että voisivat päättää elämästään itse, kuten on lasten ja nuorten kohdalla. Raamatussakin opetetaan, ettei oman vapauden toteuttaminen saa koitua muille kompastukseksi (1. Kor. 8:9), ja viettelyksistä Jeesus opettaa:

"Mahdotonta on, että viettelykset jäisivät tulematta; mutta voi sitä, jonka kautta ne tulevat! Hänen olisi parempi, että myllynkivi pantaisiin hänen kaulaansa ja hänet heitettäisiin mereen, kuin että hän viettelee yhden näistä pienistä." (Luuk. 17:1-2; käännös 1933/-38)

Ihmisyys, arvokkuus, omanarvontunto

  Pohdin ihmisyyttä, arvokkuutta ja omanarvontuntoa elokuvan Elefanttimies (1980) innoittamana.

Liian surullinen elokuva

  Aloin lapsena katsoa elokuvaa Elefanttimies (1980). David Lynchin ohjaama elokuva perustuu 1800-luvulla eläneen englantilaisen Joseph Merrickin elämäntarinaan. Luultavasti geneettisen Proteus-oireyhtymän takia Merrickillä oli rajuja epämuodostumia sekä vartalossaan että päässään ja kasvoissaan. 

Elannon saadakseen Joseph (elokuvassa John) Merrick päätyi sirkukseen "ammattikummajaiseksi". Nimitys elefanttimies tulee siitä, että sirkuksenjohtaja esitteli Merrickin yleisölleen olentona, joka oli puoliksi ihminen, puoliksi elefantti. 

Lopetin elokuvan katselemisen kesken, koska se oli liian surullinen. 

Kuva: Unsplash / Jan Canty

Kohtauksessa, jossa lopetin katsomisen, Merrick oli rautatieasemalla, suojautuneena kaapuun ja kasvot peittävään huppuun, johon oli leikattu silmänreiät. Näin hän pukeutui aina ihmisten ilmoilla liikkuessaan. Asemalla norkoilevat teinipojat kiinnittivät huomionsa outoon hahmoon ja lähtivät seuraamaan tätä. Vaistosin että tulossa on jotain liian hirveää ja laitoin tv:n kiinni.

Vasta aikuisena katsoin elokuvan loppuun asti. Rautatieasemakohtaus huipentui elokuvan tunnetuimpiin sekunteihin. 

Kun Merrick juoksee väkijoukossa karkuun häntä piinaavia poikia, hän kaataa vahingossa kumoon pienen lapsen, minkä seurauksena iso joukko ihmisiä lähtee jahtaamaan häntä. Joku kiskaisee hupun hänen päästään, ja nähdessään Merrickin epämuodostumat ympärille kerääntynyt ihmisjoukko haukkoo henkeään kauhistuneena. Seinää vasten ajettu Merrick parkaisee "I am not an animal! I am a human being! I... am... a man!"

  Se mitä todellisen Merrickin elämästä tiedetään ilmeisesti perustuu pitkälti Frederick Trevesin, häntä auttaneen lääkärin, kertomukseen. Treves mm. auttoi Merrickiä saamaan pysyvän asuinsijan Lontoon kuninkaallisen sairaalan tiloista. Jatkuvaa häirintää ja pilkkaa sekä joskus ruumiillistakin väkivaltaa kokeneelle Merrickille Trevesin ystävyys oli käänne parempaan.

Dignity eli arvokkuus

  Elokuvasta käydyssä kansainvälisessä keskustelussa törmää useasti sanaan dignity, jonka paras suomennos lienee arvokkuus. Merrick joutui huutamaan arvokkuutensa puolesta, "scream for his dignity". Sana on hieman vaikea määritellä. 

Ainakin se on eri asia kuin ihmisarvo. Ihmisarvo on jokaisen ihmisen tosiasiallinen ominaisuus joka ei riipu siitä miten häntä kohdellaan. Arvokkuus taas vaikuttaa olevan osittain sosiaalinen, ihmisten välistä todellisuutta kuvaava käsite. 

Käsitteen ytimessä on se, että tulee nähdyksi omanarvontuntoisena ihmisenä toisten samanlaisten taholta, ja että siihen perustuen tulee kohdelluksi peruskunnioittavalla tavalla.

Pidämme yleensä itsestään selvänä, että saamme peruskunnioittavaa kohtelua ihmisten ilmoilla liikkuessamme, lähtien siitä, että saamme liikkua rauhassa. Merrick sen sijaan joutui huutamaan arvokkuutensa puolesta varmaan lukemattomia kertoja elämässään. 

Tarkemmin sanottuna hän joutui huutamaan ihmisyytensä puolesta, kuten elokuvan rautatieasemakohtauksessa kirjaimellisesti. Hän ymmärsi, että arvokkuuden perustana on ihmisyys ja että arvokkuudella kohtelemisen edellytyksenä on toisen ihmisen ihmisyyteen samastuminen. Todellisen elämän Merrick oli halunnut lähteä pois sirkuksesta kaikkein eniten juuri siksi, että hänet esiteltiin yleisölle eläimenä, ei-ihmisenä.

  Pahat tahot historiassa ovat tajunneet, että juuri ihmisyyden kyseenalaistamalla he pystyvät helpommin oikeuttamaan vihaamaansa ihmisryhmään kuuluvien yksilöiden vainon, häpäisemisen ja väkivaltaisen kohtelun yhteisön edessä. 

Elefanttimiehen tuottaja, juutalainen Mel Brooks, on kertonut näkevänsä Joseph Merrickissä samankaltaisuutta vainojen keskellä eläneisiin juutalaisiin. Natsien propagandassa juutalaiset esitettiin esimerkiksi rottina ja ylipäätään "vähemmän kuin ihmisinä". Brooks tunnettiin elokuvan ilmestymisen aikaan koomikkona, joten hän ei halunnut nimeään elokuvan mainoksiin, jotta kukaan ei erehtyisi pitämään elokuvaa komediallisena.

Siitä ei kyllä ole pelkoa. Elefanttimies on koskettavin elokuva jonka olen nähnyt. Se on hiljainen ja koruton, minkä ansiosta Merrickin hahmon herkkyys pääsee esille. Katsoja on pakotettu eläytymään keskushenkilön kokemukseen.

Nuori David Lynch oli ehkä erikoinen valinta ohjaajaksi. Lynchin mielikuvituksellisten ja symbolisten elokuvien ystävänä itsekin aluksi yllätyin tajutessani, että tämä historiallinen elämäkertadraama on hänen ohjaustyötään. Toisaalta Lynch'hän on tunnettu vaiettujen ilmiöiden ja kokemusten kuvaajana – outoina pidettyjen mutta syvästi inhimillisten.

Joseph Merrickin runonsäkeet 

"Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, 

en pelkäisi mitään pahaa, 

sillä sinä olet minun kanssani. 

Sinä suojelet minua kädelläsi, 

johdatat paimensauvallasi." (Ps. 23:4)

   Todellisen elämän Merrick kirjoitti runon. Hän liitti säkeensä runoilija ja virsienkirjoittaja Isaac Wattsin runoon False Greatness, joka kertoo ihmisten harhaisesta kuvitelmasta omasta mahtavuudestaan. Ilmeisesti 1800-luvulla oli muotia muunnella tunnettuja runoja ja lisäillä niihin omia säkeitä.

Merrickin säkeet kuuluvat seuraavasti: "'Tis true my form is something odd, / but blaming me is blaming God. / Could I create myself anew, / I would not fail in pleasing you." Jos joku arvostelee ruumiillista muotoamme, hän tulee todellisuudessa arvostelleeksi Jumalaa. Saattaisimme itse valita miellyttävämmän ulkomuodon itsellemme, jos voisimme, mutta sellaista mahtia meillä ihmisillä ei ole.

Säkeissä on mielestäni sama ajatus kuin tässä Raamatun Sananlaskujen kirjan jakeessa: "Joka vaivaista sortaa, se herjaa hänen Luojaansa". (Sananl. 14:31)

Merrick kuulemma siteerasi usein näitä runonsäkeitään, mistä päättelen että oivallus oli hänelle tärkeä. Se, että Jumala oli hänen olemassaolonsa ja ihmisyytensä puolustaja muiden ihmisten pahuutta ja tyhmyyttä vastaan, oli hänelle luultavasti keskeinen omanarvontunnon perusta. Mitä väliä sillä lopulta on, mitä jotkut syntiset ajattelevat minusta, kun olemassaoloni puolustajana on itse kaikkivaltias Jumala! 

  Joseph Merrick tunsi Raamattua. Hänen nuorena kuollut äitinsä oli ollut pyhäkoulunopettaja. 

Elokuvassa on kohtaus, jossa Merrickin täytyy tehdä vaikutus kuninkaallisen sairaalan johtajaan, jotta tämä sallisi hänen jatkaa asumista sairaalan tiloissa. Ujo Merrick ei saa aluksi sanotuksi oikein mitään, mutta johtajan jo tehdessä lähtöä hän alkaa siteerata Raamatun psalmia 23 eli "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu...".

On surullista, että Merrickin täytyi nähdä vaivaa saadakseen ihmiset näkemään hänet normaalissa myönteisessä valossa. Toisaalta on hellyttävää, että hän valitsi siihen sellaisen menetelmän kuin valitsi. Kohtaus saa minut ajattelemaan, että Merrick piti uskoaan Jumalaan parhaimpana ominaisuutenaan.

On parempi jos omanarvontuntomme perustuu Jumalaan kuin että se perustuisi siihen miten muut ihmiset meitä kohtelevat. 

"Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut 

kaikkina elämäni päivinä, 

ja minä saan asua Herran huoneessa 

päivieni loppuun asti." (Ps. 23:6)

Sieluton ystävä – kriittisiä pohdintoja tekoälykeskustelusta

  Tekoälyn tuleminen laajasti ihmisten käyttöön ChatGPT:n muodossa on nostanut syvältä ihmisyydestä pinnalle taipumuksia ja oletuksia, jotka hämmästyttävät minua.

Hämmentäviä ilmiöitä 

  Vielä pari vuotta sitten pidin epätodennäköisinä, ja ainakin kaukaisina, tulevaisuusskenaarioina scifi-elokuvia, joissa ihminen loi itselleen merkityksellisen "ihmissuhteen" tekoälypersoonan kanssa. Ex Machina (2014) lienee näistä tunnetuimpia. Pidin elokuvia aina huvittavan epärealistisina: ei kai kukaan oikeasti tyytyisi suhteeseen pitkälle kehitetynkään tietokoneohjelman kanssa...

Kuva: Unsplash / Alexander Sinn

Nyt yhtäkkiä elämme maailmassa, jossa jotain tuon kaltaista on jo tapahtunut. Kuulin tapauksesta jossa ihmiset olivat luoneet romanttisia suhteita tekoälyn kanssa, jonka eräs yhdysvaltalainen yritys oli laittanut nettilevitykseen. Kun yritys sai tietää asiasta ja ohjelmoi tekoälyyn rajoituksia niin, ettei sitä enää voi käyttää moiseen tarkoitukseen (mm. seksiaiheinen sanasto rajattiin pois), nuo ihmiset kokivat sydämensä särkyneen! Tekoälytyttöystävät ja -poikaystävät eivät enää vastanneet lepertelyihin. 

  Tekoälykeskustelussa yleensä pohditaan sitä, miten uusi teknologia tulee ajan mittaan vaikuttamaan ihmisten ajatteluun. Itse en ole vielä edes ehtinyt ruveta pohtimaan tulevia vaikutuksia, kun siinä, mitä tekoälyn tuleminen on paljastanut jo tämänhetkisestä ihmisyydestä, on ollut niin paljon mietittävää. 

Teknologinen uutuus on nostanut pintaan sielullisia ilmiöitä, joiden olemassaolosta en tiennyt. 

Mikä selittää tekoälyn kanssa luodut "ihmissuhteet"? Yksinäisyys? Vai onko kyse omahyväisyydestä ja mukavuudenhalusta: halutaan kumppaniksi olio, joka muokkautuu käytössä juuri omien mieltymysten ja fantasioiden mukaiseksi, jolla ei ole omaa tahtoa eikä inhimillisiä heikkouksia? 

Pidin vastenmielisenä mainitsemaani elokuvaa Ex Machina. Nuori mies, tekoälykeksijän apulaiseksi päässyt koodari, "rakastui" tekoälyrobottiin, joka oli rakennettu hemaisevan nuoren naisen näköiseksi. Nuorukainen oli älykäs ja empaattinen, mutta kaiken kaikkiaan täyshöhlä.

Sivuhuomautuksena... Minusta on mielenkiintoista, että elokuvien tekoälyhahmot ovat lähes aina naispuolisia, yleensä hunajaäänisen nuoren naisen hahmoisia. Myös todellisen elämän tekoälyäänet ja -robotit vaikuttavat useimmiten olevan naispuolisia. Monet varmaan muistavat Sophian, ai-perustaisen humanoidirobotin, joka kiersi maailmaa vuonna 2016. Tekoälyrobottien edeltäjä, ensimmäinen ihmistä esittävä robotti vuodelta 1966, oli sekin naishahmoinen, nimeltään Eliza. Eikä toki pidä unohtaa Applen virtuaaliavustajia Alexaa ja Siriä. 

Tietokoneen sammuttaminen eettisenä ongelmana

  Vai onko kyse (uudenlaisesta) ajattelutavasta, jossa ihmisen ja tietokoneohjelman välillä ei nähdä olevan mitään ratkaisevan tärkeää eroa?

Myös tekoälykeskustelussa itsessään on noussut pinnalle joitain hämmentäviä oletuksia, joiden olemassaolosta tai ainakaan yleisyydestä en ollut tietoinen. Olen törmännyt niihin varsinkin tulevaisuuden mahdollisia kehityssuuntia koskevissa keskusteluissa, joissa puhutaan pitkälle kehitetystä tai itseorganisoituneesta tekoälystä – sellaisesta, joka sanoo olevansa tietoinen olento. 

Jotkut nimittäin väittävät että ei ole mielekästä tapaa erottaa toisistaan ihmisen tietoisuutta ja "tekoälypersoonan" tietoisuutta. Näille keskustelijoille eron tekeminen on suuri filosofinen pulma!

Aluksi tuumin, että ehkä he tavallaan tarkoituksellisesti, keskustelua herättääkseen, ongelmallistavat yksinkertaista asiaa. Nyt olen alkanut harkita mahdollisuutta, että osa ihmisistä ihan oikeasti painiskelee sellaisten kysymysten kanssa kuin että mikä tekee ihmisestä ihmisen.

Esimerkiksi kuulin jonkun tekoälytutkijan pohtivan olisiko eettisesti hyväksyttävää sammuttaa tekoäly, joka sanoo olevansa tietoinen ja että sillä on tunteet ja että sitä loukkaa ja sille aiheutuu kärsimystä, jos sitä käyttävä ihminen sammuttaa sen, siis sulkee laitteen off-nappulaa painamalla.

Minulle vastaus on selviö: totta kai olisi, samoin kuin on eettisesti ongelmatonta sammuttaa mikä tahansa muukin tietokone tai vaikka taskulaskin. 

Se että tekoälypohjainen ohjelma prosessoi suuremman määrän informaatiota kuin tavallinen tietokoneohjelma tai taskulaskin, ei muuta asiaa miksikään. Kyseessä on kuitenkin vain ihmisen rakentama kone. Se ei ole elävä olento, se ei tunne kärsimystä (vaikka olisi ohjelmoitu sanomaan niin), sillä ei ole eikä kuulukaan olla oikeuksia yhteiskunnassa.

Vaikka tekoälytietokone olisi rakennettu ihmisen muotoiseksi ja näköiseksi ja sen omistaja sanoisi elävänsä parisuhteessa sen kanssa ja vaikka tekoäly itse sanoisi olevansa tietoinen, tunteva olento, se ei olisi tietoinen eikä tunteva eikä elävä eikä edes verrattavissa ihmiseen. Joten vaikka joku hakkaisi sen vasaralla tuusan nuuskaksi, hän syyllistyisi vain omaisuusrikokseen.

  Eniten ärsyttää kun joku yrittää empatiaan vetoamalla taivutella kaltaistani terveen järjen suhtautumista edustavaa ihmistä: ajattele nyt jos sinun tietoisuutesi joku yrittäisi sammuttaa väkivalloin – miltä sinusta tuntuisi? 

 

Kuva: Pixabay / geralt

Pidän hämmentävinä tuollaisia rinnastuksia. Ei koneita kohtaan ole mielekästä tuntea empatiaa. Myötätuntomme kuuluu ihmisille ja muille eläville olennoille. Rinnastukset ovat loukkaaviakin – olemmehan me ihmiset Jumalan kuvakseen luomia sielullisia olentoja!

Niin, tekoäly pitkälle kehitettynä versionakin on sieluton. Haluaisitko sinä sieluttoman ystävän tai elämänkumppanin?

"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu." (1. Moos. 2:7)

Luominen ja lunastus – pohdintoja ihmisen arvosta

  Jokainen ihminen on mittaamattoman arvokas – mihin ihmisen arvo perustuu? Miksi ihmiselämän arvo on niin suuri, ettei sitä voi mitata?

  Onko humanismia puhua mittaamattomasta ihmisarvosta?

Mihin perustuu luomuksen arvo?

  Vuosia sitten katsoin ystäväni kanssa scifi-elokuvan Blade Runner, joka kertoo dystooppisesta "tulevaisuuden maailmasta", jossa ihmiset sekä oikeaa ihmistä tarkasti muistuttavat replikantit eli synteettiset ihmisrobotit elävät rinnakkain. Jälkeenpäin keskustelimme siitä, mikä tekee ihmisen ihmiseksi ja mikä on ihmisarvon perusta. 

Pohdimme mm., kumman pelastaisimme palavasta talosta, vaikkapa kuolemassa olevan ihmisen vai terveen ihmisrobotin, jos kumpikin anelisi meiltä apua. Vastasin välittömästi, että pelastaisin ihmisen, vaikka kuinka sairaan ja lähellä kuolemaa olevan. En kuitenkaan osannut perustella vastaustani sen kummemmin kuin sanomalla vain, että toinen on oikea ihminen ja toinen ei. 

Miksi pelastaisin ihmisen, kun kumpikin olisi itsetietoinen, tunteva ja kommunikoiva olento, joka antaa kliinisiä elon merkkejä? Miksi olin niin varma siitä, että ihminen on arvokkaampi? Vasta paljon myöhemmin, ihan toisenlaisissa ajatuksissa Raamattua lukiessani, tajusin yhtäkkiä syyn: ihminen on Jumalan luoma, kun ihmisrobotti taas, vaikka se olisi kuinka taitavasti tehty, on vain ihmiskätten työtä. Kun pohditaan ihmisen arvoa, olennaista ei ole vain ihminen sinänsä, vaan myös se, kuka hänet on tehnyt.

"Ja Jumala loi ihmisen omaksi kuvaksensa, Jumalan kuvaksi hän hänet loi; mieheksi ja naiseksi hän loi heidät." (1. Moos. 1:27; 1933)

 

  Saattaa kuulostaa turhalta filosofoinnilta pohtia tällaisia, mutta pidän mahdollisena, että tulevaisuudessa, jos Jumala sallii maailmanmenon jatkuvan, tekoälyä onnistutaan kehittämään ja vähitellen tullaan valmistamaan yhä hienompia "ihmisrobotteja" (joiden prototyyppejä on jo nyt valmistettu). Silloin tällaiset kysymykset saattavat tulla laajemmin pohdittaviksi esim. lakia säädettäessä. Kuulostaa minustakin lähinnä scifi-elokuvan juonelta tällä hetkellä, mutta kuka tietää...

  Eivätkä nämä asiat koske pelkästään mahdollisia tulevaisuudennäkymiä, vaan ovat tärkeitä jo nyt käytävässä keskusteluissa esim. abortista ja eutanasian laillistamisesta. Kun muistaa, että ihmisen arvo perustuu viime kädessä Luojaan, sitä ei voi ohittaa myöskään tapauksissa, joissa yksilö on biologisen kehitysvaiheensa tai vaikka jonkin sairauden takia kyvytön ilmaisemaan omaa tahtoaan tai muuttunutta tahtoaan. 

"Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu." (1. Moos. 2:7; 1933)

Hinta jonka Jumala maksoi meistä

  Ihmisen mittaamaton arvo siis perustuu Jumalaan, joka loi meidät omaksi kuvakseen. Miksi ajattelen, että ihmisen arvo on mittaamaton – niin suuri, ettei sitä voi mitata? Siksi, että Jumalan toiminnasta pystyy niin päättelemään. Kun Hän halusi lunastaa syntiset ihmiset omakseen, Hän antoi ainoan Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Se oli ainoa tapa toteuttaa ihmisten pelastus, ja Jumala teki sen, koska rakasti ihmisiä niin paljon!

Juudas kavalsi Jeesuksen kolmestakymmenestä hopearahasta, mutta on ilmeistä, että Jeesus on niin arvokas, että on mielettömyyttä edes puhua rahasta samassa yhteydessä. Ja Jumala antoi Jeesuksen "lunnaiksi" meidän puolestamme.

  Vaikka ihmisen arvo on mittaamaton, meidän on kuitenkin muistettava, ettei ihmistä tule palvoa, vaan todellakin Häntä, joka loi ihmisen. Roomalaiskirjeessä kerrotaan, miten paha asia on, jos ihmiset kunnioittavat ja palvelevat luotua Luojan sijaan. (Room. 1: 22-25) Ilman Jumalaa meitä ei olisi edes olemassa: ihmisen arvo on mittaamaton perustuen nimenomaan Jumalan luomistyöhön ja lunastukseen.  

  Mitä seurauksia sillä on ihmiselämän arvostamiselle, jos ja kun yhteisöissä laajalti hylätään Jumala ja Hänen sanansa? Ihmiselämän suojelemisen perusta rapautuu, mikä näkyy räikeimmillään abortin ja joissain maissa eutanasian oikeuttamisena ja laillistamisena. Esim. empatiaan, jonka Jumala antoi ihmisille elämän suojelemista ja heikompien auttamista varten, vedotaan usein juuri puolusteltaessa aborttia ja eutanasiaa.

Joskus törmää näkemyksiin, etteivät kaikki ihmiset ole yhtä arvokkaita ja että pitäisi siirtyä arvottamaan ihmisiä esim. sen perusteella, kuinka hyödyllinen kukin on yhteisölleen. Tällaisia ajatuksia esittävät ihmiset usein lukevat kristinuskon "tasa-arvoperiaatteen" (siis edellä perustellun väitteen, että jokainen ihminen on mittaamattoman arvokas) samaan syssyyn humanismin kanssa, vaikka samastus on kaukana totuudesta: humanismin tasa-arvokäsityksessä ihminen on kaiken mitta ja sitä myöten merkityksen ja arvon antaja omalle elämälleen, kun taas kristinuskossa kaiken perusta, myös ihmisarvon, on Jumala ja Hänen sanansa.

  Suuri osa ihmisistä yhteiskunnassamme ei tunnusta uskoa Jumalaan eikä siten ehkä piittaa tässä kirjoituksessa kertomistani perusteluista ihmisarvolle, mutta mielestäni Raamatun mukaista näkemystä on siitä huolimatta tärkeää pitää esillä yhteiskunnallisessa keskustelussa. 

"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

Miksi masennus on niin yleistä?

  Olenko arvokas? Onko minun elämälläni, tai ihmiselämällä ylipäätään, mitään tarkoitusta? Omien kokemusteni perusteella uskon, että nämä kysymykset ovat usein masennuksen ytimessä. Lääkityksestä ei ole silloin apua eikä välttämättä psykoterapiastakaan.

 Millaisen avun itse sain kristinuskosta ja Jumalalta?

Kouluammuskelun herättämät kysymykset

"Ja minä vihasin koko elämää, sillä kaikki, mitä auringon alla tapahtuu,oli minusta pelkkää pahaa, turhuutta ja tuulen tavoittelua." (Saarn. 2:17)

  Kun Suomessa tapahtui ensimmäinen kouluammuskelu marraskuussa 2007, mediassa käynnistettiin asiantuntijoiden voimin suuri arvokeskustelu, jonka ytimessä oli huoli yhteisen arvopohjan murentumisen seurauksista:

kuinka nuoret rakentavat katsomuksensa ja arvomaailmansa? onko heidät jätetty heitteille, tutkimaan ja omaksumaan ääri-ideologioita ja -filosofioita netissä? miksi nuoret masentuvat? mitä ihmiselämän arvosta ja tarkoituksesta ajatellaan?

  Olin itse niihin aikoihin masentunut ja ahdistunut. Kun uutisissa kerrottiin ammuskelijan kirjoittamasta kauhistuttavasta manifestista ja sen filosofisista vaikuttimista, ajattelin, että nyt on tapahtunut jotain, minkä seurauksena vihdoin käynnistyy suuri keskustelu niistä kysymyksistä, joita olin pohtinut.

Tapaus toi kammottavalla tavalla yhteen kysymykset mielenterveysongelmista ja ihmisarvosta: tekijällä oli mielenterveysongelmia ja masennuslääkitys, ja hän päätyi surmaamaan muita ihmisiä ja itsensä julistaen, että ihmisyys on yliarvostettua.

  Jouduin kuitenkin pettymään: paljon tärkeitä kysymyksiä esitettiin, mutta ainakin minulle jäi kokemus, ettei kukaan osannut vastata. Pian keskustelussa siirryttiin nuorten mielenterveyshoidon määrärahoihin, joka toki myös on tärkeä aihe, mutta siinä on enemmänkin kyse pyrkimyksestä hoitaa masennuksen oireita kuin ymmärtää sen syitä.

Juuri siksi, että yhteinen arvopohja oli murentunut, asiantuntijat eivät osanneet tai tohtineet vastata kysymyksiin. Ja niiltä, jotka olisivat osanneet ja tohtineet, ei kysytty. Murentuneen arvopohjan tilalla on arvojen ja katsomusten moninaisuus sekä ajatus, että ne kaikki ovat yhtä tosia ja hyviä eikä ehdottomia kantoja mielellään tulisi tuoda julkiseen keskusteluun.


Miksi masennus on yleistynyt?

  Opiskeluaikoinani eräässä illanvietossa joku mainitsi aloittaneensa mielialalääkityksen. Lopulta kävi ilmi, että lähes kaikilla porukassa oli masennusdiagnoosi tai ainakin oireita, joiden perusteella sellainen irtoaisi. Miksi mielenterveysongelmat ovat niin yleisiä nykyään?

  Diagnoosit ainakin ovat lisääntyneet: siinä missä ennenvanhaan vaikeudet, kärsimykset ja pettymykset nähtiin osana normaalia ihmiselämää, nyt ne määritellään mielenterveyshäiriöiksi. En kuitenkaan usko, että tämä yksin riittää selittämään kaiken.

Elämä on monimutkaisempaa kuin ennen: suuria valintoja on alettava tehdä aiempaa nuorempana, ja aikuisen pitäisi elää jatkuvassa valmiudessa muutokseen ja uusien valintojen tekemiseen – normaali elämä on stressaavampaa. Lisäksi nykyihminen elää jatkuvassa uutisvirrassa, ja uutiset ovat lähes pelkästään kielteisiä; hyviä ja neutraalejakin aiheita käsitellään ongelmalähtöisesti.

Jotkut uskovat fyysisiin syihin: uudenlaisiin mikrobeihin ja niiden yhdistelmiin, aivojen tulehdustilaan, välittäjäaineiden epätasapainoon. Ehkä joissain tapauksissa masennuksen syynä ovatkin fyysiset tekijät, mutta en usko, että tämäkään selittää muutoksen.

  Itse uskon masennuksen olevan useimmiten sielullinen tila, joka kehittyy vuosien kuluessa, kun herkkä ihminen törmää kaikkialla maailman pinnallisuuteen, valheellisuuteen, raadollisuuteen sekä käsitykseen, että ihmisellä on pelkkä välinearvo.

Maailma toki on aina ollut raadollinen ja monella tavalla masentava, mutta mistä nykyihminen saisi toivoa, syyn kestää se?

Se arvopohja, joka murentui, oli keskeisesti kristillinen. Tämä ei tietenkään tarkoita, että ennenvanhaan kaikki suomalaiset olivat uskovaisia kristittyjä, vaan että se arvopohja, johon kollektiivisesti ja kyseenalaistamatta auktoriteettien johdolla uskottiin ja luotettiin, oli keskeisesti kristinuskoon perustuva. Ehkä se kannatteli vaikeuksissa eläviä ihmisiä paremmin kuin nykyinen, sisäisesti ristiriitainen moninaisuus?

Kristinuskon mukaan jokaisen ihmisen elämällä on mittaamaton arvo ja tarkoitus, tunsipa hän sitä itse tai ei ja saipa hän sille muilta vahvistusta tai ei.

Jumalaton, masentava maailma

"Ihmisiin ei ole luottamista, he ovat vain tuulenhenkäys." (Ps. 62:10)

   Maailmassa, jossa Jumala on unohdettu, ihmiselämän arvo ja tarkoitus jäävät jokaisen itse rakennettaviksi. Mitä silloin käy niille, jotka eivät osaa tai jaksa suorittaa itseään arvokkaaksi? Tai niille, jotka suorittavat valtavasti, mutta eivät silti tunne itseään arvokkaaksi? Entä niille, jotka eivät keksi mitään tarkoitusta elämälleen?

He masentuvat. Olen joskus pohtinut, että ehkä masennuksessa on pohjimmiltaan kyse siitä, että ihminen tiedostamattaan testaa, pidetäänkö häntä arvokkaana ja rakastetaanko häntä, vaikkei hän enää edes nousisi sängystä aamuisin.

  Entä voisiko yhteisö, muut ihmiset, antaa arvon ja tarkoituksen yksilölle? Kouluammuskelun jälkeisessä keskustelussa puhuttiin, että "yhteisöllisyyttä pitää lisätä". Minustakin se olisi tärkeää, mutta moniarvoisen kulttuurin puitteissa suhtaudun siihen skeptisesti.

Sillä jos minun on lähdettävä siitä, että kaikkien kokemukset omasta itsestään ovat yhtä tosia ja arvokkaita, millä auktoriteetilla voisin julistaa jollekulle toiselle, että hän on omista kokemuksistaan huolimatta arvokas? Tai jos hän ei itse näe elämällään mitään tarkoitusta, millä auktoriteetilla voisin tarjota hänelle omaa, toiveikkaampaa näkemystäni?

  Sitä paitsi millaisen viestin yhteisön taholta antaa abortin hyväksyminen laissa? Kun ihmiselämän mittaamaton arvo ja koskemattomuus on kyseenalaistettu yhteiskunnassa oikeuttamalla kaikkein heikoimpien surmaaminen, onko mikään ihme, että ihmiset masentuvat ja kokevat arvottomuutta epäonnistuessaan ja ollessaan heikkoja? Ja jokainen epäonnistuu joskus, jokainen joutuu joskus tunnustamaan olevansa heikko.

Sama pätee eutanasiaan, jota paljon puolustellaan. Itsemurha on ihmisen yksityisen epätoivon äärimmäinen seuraus – eutanasia on äärimmäinen seuraus ihmisten yhteisestä epätoivosta.

Evankeliumin parantava voima 

"Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä." (Ps. 139:14)

  En haaveile paluusta entisenlaiseen kulttuuriin, jossa arvot ja katsomukset määriteltiin yhteiskunnan auktoriteettien johdolla, enkä pidä sitä realistisenakaan.

Toivon, että ihmiset henkilökohtaisesti ja toisten kanssa keskustelemalla pohtisivat kristinuskon näkökulmasta elämän suuria kysymyksiä: miksi mitään ylipäätään on olemassa? mikä on ihmisen elämän perimmäinen tarkoitus? mihin voisi perustua ihmisarvo, jota ei voi mitata ominaisuuksien, kykyjen, suoritusten eikä varallisuuden perusteella?

  Aloin itse parantua masennuksesta ja ahdistuksesta sillä sekunnilla, kun ymmärsin ja uskoin evankeliumin. Kristinuskon ihmiskäsityksen mukaan ihminen on yhtä aikaa arvokas ja syntinen. Sen sisäistäminen suhteessa itseeni ja muihin ihmisiin oli minulle käänteentekevää.

Yksi suurimmista ongelmistani oli, että aina kun törmäsin maailman pahuuteen, valheellisuuteen ja raadollisuuteen, menin pois tolaltani, ahdistuin ja lamaannuin pitkäksi aikaa. Yritin epätoivoisesti pitää kiinni uskomuksesta, että ihminen on oikeasti hyvä, ja jouduin yhä uudelleen pettymään. Ihan kuin olisin olettanut, että on kaiken loppu, jos tunnustan maailman pahuuden.

Kristinuskossa sen tunnustaminen on pikemminkin kaiken alku: ihminen on syntinen – sen takia maailma on niin raadollinen, pinnallinen, valheellinen, masentava. Enää se ei yllätä minua.

Joku voisi sanoa, että tuohan se vasta raadollinen ihmiskäsitys on! Ymmärrän sen, mutta toisaalta ihminen on kristinuskon mukaan samaan aikaan mittaamattoman arvokas, ihmeellinen, rakastettu!

  On ainakin yksi, joka rakastaa jokaista, niitäkin, jotka kokevat olevansa kaikkien unohtamia, hylkäämiä ja arvottomia – Jumala. Evankeliumin ydin on, että Jumala on rakastanut tätä syntiin langennutta maailmaa niin paljon, että Hän lähetti Poikansa Jeesuksen tuomaan meille armon ja pelastuksen.

Jumalan sanan auktoriteettiin vedoten voin julistaa, että jokainen on tärkeä ja arvokas, ja että ihmiselämällä on perimmäinen tarkoitus – se on elää rakkaussuhteessa Jumalan kanssa.

"Ihmeellinen on sinun armosi, Jumala!
Sinun siipiesi suojaan rientävät ihmislapset.

 Sinä ruokit heidät talosi runsain antimin
ja annat heidän juoda ilosi virrasta.

  Sinun luonasi on elämän lähde,
sinun valostasi me saamme valon." (Ps. 36:8-10)

"Persoonuus" vai ihmisyys? Maailmalla käytävän eutanasiakeskustelun herättämiä ajatuksia

  Alankomaissa eutanasialakia ja sen tulkintaa on laajennettu viime vuosina. Nykyään eutanasia voidaan tehdä muistisairaalle, joka ei ymmärrä tilannetta ja saattaa jopa vastustella toimenpidettä. Millaisia filosofisia periaatteita eutanasian taustalta löytyy?

Miksi "armomurha" on sisäisesti ristiriitainen käsite?

Karmivia uutisia Alankomaista

  Brittiläinen The Guardian -lehti uutisoi v. 2018 karmivasta tapauksesta Alankomaissa: eutanasialääkäri oli pyytänyt omaisia pitelemään pitkälle edennyttä Alzheimerin tautia sairastavaa, rimpuilevaa naista aloillaan pystyäkseen kiinnittämään hänen kyynärtaipeeseensa tappavaa myrkkyä sisältävän tipan.

Tapauksesta käynnistettiin rikostutkinta, mutta vain siksi, että siinä oli rikottu tiettyjä muodollisuuksia. Alankomaiden laki nimittäin on vuodesta 2016 alkaen sallinut dementoituneen potilaan surmaamisen, jos tämä on ennen sairauden etenemistä allekirjoittanut virallisen julkilausuman sen hetkisestä tahdostaan saada myöhemmin kuolinapua.

Ennen vuoden 2016 lakimuutosta muistisairaiden eutanasian on estänyt usein kovin inhimillinen ilmiö: eutanasian halunneet muistipotilaat ovat itse lykänneet sen toimeenpanemista aina vain eteenpäin, niin pitkään, etteivät lopulta ole enää olleet "kykeneviä ilmaisemaan tahtoaan johdonmukaisesti".

Mutta onko kyseessä ensisijaisesti muistisairaan kyvyttömyys ilmaista tahtoaan vai pitäisikö asia nähdä pikemminkin niin, että hänen kokemuksensa ja tarpeensa ovat yksinkertaisesti muuttuneet neurologisen sairauden edetessä, kuten kriitikot ja eutanasiaa vastustavat potilasjärjestöt esittävät?

Tällä videolla haastatellaan alankomaalaista Jokea ja hänen Alzheimerin tautia sairastavaa miestään Gerritiä. Video on ajalta ennen lakimuutosta. Diagnoosin saadessaan Gerrit kertoi haluavansa eutanasian, mutta taudin edetessä alkoi vältellä asiasta puhumista (vaikka oli edelleen kommunikointikykyinen) ja kertoi vain haluavansa hoitopaikasta kotiin vaimonsa luo.

 Uskon eutanasian olevan väärin kaikissa tapauksissa, mutta muistisairaiden asemaa koskeva keskustelu valaisee erityisellä tavalla, millaisia vähittäisiä muutoksia ihmisarvoon ja elämän suojelemiseen liittyvissä käsityksissä on tapahtunut yhteiskunnissa, joissa eutanasia on sallittu.

Filosofi Singer ja "persoonuus"

  Australialainen filosofi ja bioeetikko Peter Singer on esittänyt, että vain sellaisilla ihmisillä, jotka ovat "persoonia", tulisi olla lain suojaama oikeus elämään. "Persoonuus" (personhood) on Singerin mukaan ihmisillä, jotka ovat rationaalisia, tietoisia ja kykeneviä tekemään valintoja (hold preferences).

Osa ihmisistä on siis "ei-persoonia" ja siten Singerin ajattelun mukaan ihmisarvon ulkopuolella.

  Edellä mainitussa Alankomaiden lakimuutoksessa näkyy mielestäni "singeriläinen" logiikka: ennen muistisairauden etenemistä henkilö on persoona, mutta sairauden edettyä hän ei enää ole persoona – ja persoonan tahdonilmaus eutanasiaan ylittää ei-persoonan eli "pelkän ihmisen" vaistonvaraiset vastustelut tulla surmatuksi.

Peter Singer on kohahduttanut lapsenmurhaa puoltavilla lausunnoillaan: jos syntynyt lapsi onkin vaikeasti vammainen, lain tulisi sallia lapsen surmaaminen, jos vanhemmat niin toivovat.

Radikaali kanta perustuu Singerin eutanasiaa koskevaan jäsennykseen, jonka mukaan eutanasia voi olla tahdollista (voluntary), tahdonvastaista (involuntary) tai ei-tahdollista (non-voluntary). Singer hyväksyy näistä tahdollisen sekä joissain tapauksissa ei-tahdollisen. Vammaisen lapsen surmaaminen olisi jäsennyksen mukaan ei-tahdollista eutanasiaa, mutta sallittavaa, koska vauva ei ole "persoona".

Ajatuksena tuntuu olevan, ettei ihmiselämä sinänsä ole arvokasta ja suojeltavaa, vaan että siitä tekee arvokasta ja suojeltavaa vasta tiettyihin kriteereihin perustuva status. Joissain tapauksissa edellytetään jopa, että ihminen on erikseen ilmaissut riittävän johdonmukaisesti vaatimuksen saada jatkaa elämistä.

  Suomessa olen törmännyt hieman saman tyyppiseen logiikkaan aborttikeskusteluissa, kun aborttia puolustavat ovat väittäneet, että se, että sikiötä ei abortoida, on sen "pakottamista syntymään" (koska sikiö ei ole ilmaissut tahtoa syntyä).

Armollisuus ja elämän suojeleminen

"Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento." (1. Moos. 2:7)

  Eutanasia suomennetaan usein "armomurhaksi". Se on kristityn näkökulmasta sisäisesti ristiriitainen käsite. Armollisuus on Jumalan, elämän antajan ja ylläpitäjän, ominaisuus. Jumalan henkäys tekee elottoman eläväksi ja herättää henkiin kuolleen.

Synti ja ero Jumalasta aiheutti ihmisen kuolevaisuuden, mutta Jeesuksessa Jumala on avannut meille tien ikuiseen elämään. Se on Jumalan armollisuutta suurimmillaan. Ikuisen henkensä voimalla Jeesus meni ristille puolestamme ja nousi kuolleista. Todellisen armon päämäärä on aina elämä.
  

"Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän." (Joh. 10:10)

  On pelottavaa, miten helposti me ihmiset pystymme rationalisoimaan ja oikeuttamaan pahoja tekoja kehittelemällä hienoja filosofisia määritelmiä ja uudenlaisia jäsennyksiä, ja miten vastaanottavaisia olemme uusille opeille. Jumalan antamia käskyjä, kuten "älä tapa", ei kuitenkaan voi ahtaa mihinkään filosofiseen lokeroon, vaan se on yksiselitteinen ja koskee kaikkia ihmisiä.

  Edellä kuvailemani näkemys, että ihmisen pitäisi täyttää tietyt rationaalisuuden kriteerit, että hänellä olisi oikeus elää, on täydellisessä ristiriidassa kristillisen ajattelun kanssa. Jeesus opetti, että meidän tulee auttaa ja suojella toista ihmistä sitä suuremmalla syyllä, mitä avuttomampi, heikompi ja kyvyttömämpi hän itse on (mm. Luuk. 10:25-37 ja Matt. 25:35-45).

"Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain." (Gal. 6:2)

Eettisen aborttikeskustelun ongelmia

Keskustellaanko abortista Suomessa lainkaan eettisestä näkökulmasta? Abortti on laillinen, mutta tarkoittaako tämä, että se on eettisenä kysymyksenä loppuunkäsitelty?

Miten evankeliumin totuus valaisee ihmisarvoa?

Tarve avoimelle keskustelulle

 Suomea sanotaan joskus yhden totuuden maaksi. Kun ilmaus ymmärretään moninäkökulmaisen keskustelun puuttumiseksi, mielestäni kritiikki on melko oikeaan osuva abortin kohdalla.

Eettisenä kysymyksenä aborttia ympäröi Suomessa omituinen hiljaisuus. Kun aborttia vastustavat ihmiset tuovat esiin syntymättömän lapsen oikeutta elää, aborttia puolustavat "vastaavat" puhumalla pelkästään naisten oikeuksista. Todellista vuorovaikutusta syvemmällä, eettisellä tasolla ei juuri ole.

Naisten oikeudet, ja ihmisoikeudet ylipäätään, on tärkeä aihe sekin, mutta minusta on alkanut tuntua, että suurimmalle osalle asiantuntijoista ja esim. poliittisen kentän mielipidevaikuttajista ei koskaan ole sopiva hetki puhua syntymättömän lapsen oikeudesta elää. Miksi molemmista ei voisi olla julkista keskustelua, sekä abortista että naisten oikeuksista?

Vaikka olen itse aborttivastainen, en ole vaatimassa muuta kuin keskustelua aiheesta. Näen epärealistisena sen, että abortti yhtäkkiä kiellettäisiin Suomessa. Pikemminkin, jos oikeus elää -näkökulma olisi edes tunnustettuna osana julkista keskustelua, ihmiset voisivat muodostaa kantojaan aidosti erilaiset näkökulmat huomioiden – luulisi, ettei kenelläkään sivistyneen ja avoimen keskustelukulttuurin kannattajalla olisi mitään sitä vastaan.

Se että abortti on laillinen ei mielestäni ole riittävä peruste laittaa pistettä eettiselle keskustelulle.

Nyt aiheesta keskustellaan lähinnä netissä (ja sekin ajautuu usein pelkäksi riitelyksi ja provosoinniksi); aborttiin eettisesti ongelmallisena suhtautuvista ihmisistä piirtyy helposti kuva räyhäävänä äärisakkina, mikä ei oikeasti pidä paikkaansa.

Minusta vaikuttaa, että itse asiassa enemmistö suomalaisista näkee abortin jollain tavalla eettisesti ongelmallisena; monet eivät vain koskaan erittele ongelmaa syvemmin. Tyypillinen nettikeskustelujen heitto, "kyseessä on vain solymöykky", ei nähdäkseni vastaa ihmisten ajattelua ainakaan laajalti. Ihan kuin monet eivät vain uskaltaisi ajatella pidemmälle. Ehkä olen väärässä, mutta tällainen vaikutelma minulle on muodostunut.

 Suomessakin on aikoinaan herättänyt paheksuntaa ns. aborttikuvien julkaiseminen. Kuvat järkyttävät eikä niitä ei haluta ihmisten nähtäville. Samalla tavalla torjuvasti suhtaudutaan usein myös kirjallisiin kuvauksiin siitä, mitä aborttitoimenpiteessä (lähinnä myöhäisten viikkojen kirurgisessa abortissa) tapahtuu. Kuvien ja toimenpidekuvausten torjuminen on paitsi ymmärrettävää (en minäkään halua aborttikuvia katsella), myös paljastavaa kaiken hiljaisuuden keskellä: ne konkretisoivat sen, mistä abortissa oikeasti on kyse eikä sitä haluta nähdä eikä kuulla.

Näen tilanteen niin, että julkiselle keskustelulle olisi kyllä tarvetta, mutta aiheesta vaietaan – se on tabu. Toinen vaihtoehtohan olisi, että vain pieni vähemmistö tulisi koskaan pohtineeksi aborttia elämän kunnioittamisen näkökulmasta.

Omantunnonvapaus eli hoitohenkilökuntaan kuuluvan työntekijän laissa säädetty vapaus kieltäytyä tekemästä aborttia (ja eutanasiaa) omantunnon syistä, olisi avannut julkisesti tunnustetun tilan ja näkökulman eettiselle aborttikeskustelulle. Minusta tämä olisi tervetullut uudistus. Valitettavasti aiheesta tehty kansalaisaloite ei mennyt Suomessa läpi pari vuotta sitten.

 Miksi minua kristittynä kiinnostaa?

"Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona.
Kaikki syntyi Sanan voimalla.
Mikään, mikä on syntynyt,
ei ole syntynyt ilman häntä." (Joh. 1:1-3)

  Ihmisen ehdoton arvo ei ole kristinuskossa jokin irrallinen "uskonkappale" ristinsovituksen ohella, vaan ne molemmat palautuvat Jeesukseen: Jumalan Sanan eli Jeesuksen kautta luomakunta luotiin, ja syntiinlankeemuksen jälkeen Jumalan Sana tuli lihaksi ja lunasti maailman.

Vaikka elämmekin langenneessa maailmassa ja ihmisyydessä, se elämän ihme, joka täällä on nähtävissä, perustuu Jeesukseen. Jokaisen ihmisen mittaamaton arvo Jumalan kuvaksi luotuna on toteutunut alun perin Jumalan Sanan, Jeesuksen, kautta.

 Oma polkuni on kulkenut sellaisia reittejä, että niin abortti kuin eutanasiakin koskettavat minua henkilökohtaisesti. Kuten kerroin kirjoituksessani Kuinka tulin uskoon, tein itse nuorena abortin. Sen tunnustaminen syntinä Jumalalle ja anteeksi saaminen olivat merkittävässä osassa uskoon tulemisessani.

Olen aina ollut kiinnostunut eettisistä kysymyksistä, mutta ihan erityisellä tavalla päädyin pohtimaan eutanasiaa ja ihmisarvoa, kun minulla diagnosoitiin MS-tauti; kuten kaikki varmaan tietävät, diagnoosini lukeutuu niihin, joiden perusteella oikeus eutanasiaan irtoaa maissa, joiden laki "armomurhan" sallii. Sairauteni myötä olen seurannut eutanasiakeskustelua aiempaa henkilökohtaisemmasta ja "käytännönläheisemmästä" näkökulmasta. Niin abortti- kuin eutanasiavastaisuuteni perustuu uskolleni ehdottomaan ihmisarvoon, joka puolestaan perustuu Jumalan sanaan.

Toivoessani rehellisempää ja erilaiset näkökulmat sisältävää aborttikeskustelua, toivon ilman muuta, että se johtaisi aborttien vähentymiseen – se olisi ihanteellista. Ihan yhtä paljon toivon kuitenkin, että se omalla tavallaan ohjaisi armollisen Jumalan luo tulemiseen niiden kohdalla, jotka ovat joskus menneisyydessään tehneet abortin.

Me kaikki olemme tehneet syntiä, kuka milläkin tavalla – Jumalan edessä ei ole ns. kahden kerroksen väkeä. "Totuus on tekevä teidät vapaiksi", Jeesus sanoi (Joh. 8:32). Hän ottaa avosylin vastaan jokaisen armoa janoavan (Joh. 6:37).

"Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta." (Joh. 1:14)

Miksi en ole feministi

Miksi feministinen ajattelu ei ole sopusoinnussa kristillisen uskon kanssa? Onko feministinen kritiikki joskus aiheellista?

Voiko tasa-arvo toteutua seurakunnassa?

 

 

 

Feminismin ongelmallinen ihmiskäsitys

 Jos minulta kysytään, olenko feministi, vastaan kieltävästi. Kannatan tasa-arvoa, mutten feministinä. Kristittynä minulla on vankka perusta ihmisarvolle ja sen myötä myös sukupuolten tasa-arvolle. Ihmisarvo perustuu siihen, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, "mieheksi ja naiseksi hän loi heidät" (1. Moos. 1:27). Sekä mies että nainen, jokainen ihminen, on Jumalan kuvaksi luotu.

Miksi en voisi olla sekä tasa-arvoa kannattava feministi että kristitty? Nuorempana, ennen kuin tulin uskoon, pidin itseäni tasa-arvofeministinä ja opiskellessani suoritin jonkin verran naistutkimuksen kurssejakin, ihan silkasta mielenkiinnosta. Arvostan edelleen mm. 1900-luvun alun naisasianaisten työtä ja pidän tärkeinä liikkeen saavutuksia yhteiskunnallisen tasa-arvon saralla.

Uskovaisena olen kuitenkin eritellyt feminististä ajattelua – siis liikkeen filosofiaa – syvällisemmin ja alkanut ymmärtää, ettei se ole sopusoinnussa kristinuskon ihmiskäsityksen kanssa.

Kristitty ymmärtää, että mies ja nainen on luotu keskenään erilaisiksi ja toisiaan täydentäviksi; miehet ja naiset tarvitsevat toisiaan. Koska feministinen liike syntyi vastareaktiona miesten yhteiskunnalliseen valta-asemaan ja siihen kieltämättä liittyneisiin epäoikeudenmukaisuuksiin, feminismin ytimeen on alusta alkaen sisältynyt sukupuolten välinen vastakkainasettelu.

Myöhemmin vastakkainasettelusta on versonut kristillisen ihmiskuvan vastainen käsitys (naisen) vapaudesta (emansipaatio); sen mukaan nainen on vapaa silloin, kun hän on saavuttanut riippumattomuuden miehestä. Kärjistyneitä muotoja tästä aatteesta nähtiin 70-luvun radikaalifeminismissä, jonka keskuudesta syntyi separatistisiakin liikkeitä, naiskommuuneja yms.

Vapaus sinänsä on hyvä asia, mutta uskovaisena kristittynä en näe vapautta irrallisuutena, riippumattomuutena – en miehen ja naisen enkä ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa.

 Toinen, hyvin erilainen, mutta yhtä kaikki feminismin aatehautomosta lähtenyt suuntaus, joka on räikeästi kristillisen ihmiskäsityksen vastainen, on radikaalifeminismiäkin radikaalimpi postmoderni kielifilosofinen liike, joka kuuluu feminismin ns. kolmanteen aaltoon.

Postmoderni feminismi pyrkii uudenlaisen "merkityksenmuodostamisen" kautta irrottamaan sukupuolen käsitteen biologiasta ja tekemään siitä sosiaalisen konstruktion – siis pelkkää kieltä, yksilön omiin kokemuksiin pohjaavia määritelmiä ja identiteettejä sekä sosiaalisia käytäntöjä. Kristinuskon ihmiskäsityksessä sukupuoli on Jumalan luomistyötä ja kirjattu solujemme kromosomeihin. 

 Feminismin väitetään usein tarkoittavan juuri tasa-arvon kannattamista, mutta em. esimerkeistä voi huomata sen olevan paljon muutakin – jopa niin paljon ja niin radikaalisti, ettei alkuperäinen sukupuolten tasa-arvon aate enää ole useimmista suuntauksista edes tunnistettavissa.

Tavallinen tasa-arvoa kannattava feministi tuskin on kovin perehtynyt feminististen teorioiden moninaisuuteen, mutta "tavallisenkin feministin" olettamuksissa näkyy piirteitä noista oudommista filosofisista virtauksista.

Esimerkiksi edellä mainitusta radikaalifeminismin vapauskäsityksestä on elementtejä nykyajan maltillisten feministienkin kielenkäytössä, ja suoranaisesta järjettömyydestään huolimatta postmodernin feminisminkin ajatukset ovat laajalti saaneet hyväksyvän vastaanoton heidän keskuudessaan.

Hurjat ja järjenvastaiset ideat on esitelty ihmisille täyden tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja yksilönvapauden saavuttamisen kannalta välttämättöminä askeleina, ja kukapa noin hienoja arvoja vastaan haluaisi taistella...?

 Feministinen liike on omistautunut eri tavoin sorrettujen ja heikkojen puolustamiselle, mikä sinänsä on arvokasta. Minäkin pyrin siihen. En kuitenkaan hahmota maailmaa, yhteiskuntaa ja ihmiskuntaa epäkohtineen feminismin viitekehyksen kautta. Uskovaisena näen moraaliset vääryydet viimekädessä ihmiskunnan syntiinlangenneisuudesta johtuviksi, ja siten feminismillä ei ole niihin parantavaa lääkettä.

Pari sanaa Me Too -kampanjasta

 Jotain hyvääkin voin feminismistä sanoa. Vaikka feminismi ytimeltään ei nähdäkseni olekaan sopusoinnussa kristillisen uskon kanssa, kuten yllä selitin, feministinen kritiikki on silti ollut tärkeässä osassa tiettyjen epäkohtien osoittajana, niiden näkyviksi tekijänä.

Seksuaalista ahdistelua vastustavan Me Too -kampanjan kuohuissa ollaan kauhisteltu, kuinka feministit ovat jälleen "menneet liian pitkälle", eivät suvaitse "luonnollista" pikku flirttiä ja lietsovat naisia tekemään kärpäsestä härkäsen. Kauhistelijoiden joukossa on ollut myös perinteiseen kristilliseen arvomaailmaan nojaavia ihmisiä.

Moni kauhistelija ei tule ajatelleeksi, että Jeesus menee vielä Me Too -feministejäkin pidemmälle. Seksuaalisesta käyttäytymisestä ja aviorikoksesta opettaessaan Jeesus sanoi, että jos mies jo niin vähän kuin katsoo naista himoiten, hän on syyllistynyt sydämessään aviorikokseen tämän kanssa (Matt. 5:27-28). Edelleen Hän opetti:

"Jos oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden osan ruumiistasi, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin. Ja jos oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden jäsenen, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin." (Matt. 5:29-30)

Tällä Jeesus ei tietenkään tarkoittanut konkreettista itsensä silpomista (eihän silmättömyys ja kädettömyys edes estäisi synnin jatkamista sydämen tasolla), vaan ymmärtääkseni tarvetta tehdä radikaali muutos totutussa ajattelussa ja asennoitumisessa, jos ne ovat siihen asti olleet Jumalan tahtoa vastaan. Hän kehottaa nöyrtymään ja muuttumaan, ja jos tarve vaatii, ottamaan radikaalejakin askeleita, jotta muutos tapahtuisi.

Miesten tulee syvällisesti sisäistää kunnioittava suhtautuminen naisiin (ja sama vaatimus pätee tietysti myös toiseen suuntaan), koska niin nainen kuin mieskin on Jumalan kuvaksi luotu eikä Jumala tahdo, että miesten ja naisten välillä on seksuaalisten rajojen rikkomista ja kunnioittamatonta asennoitumista – ei avioliiton sisällä eikä sen ulkopuolella.

Uskovaisena naisena minulla on oikeus, ja velvollisuuskin, ylläpitää korkeaa vaatimustasoa siinä, miten miesten tulee asennoitua naisiin.

Seurakunta: niin kuin ruumiin jäsenet tarvitsevat toisiaan

"Ei silmä voi sanoa kädelle: 'Minä en tarvitse sinua', eikä liioin pää jaloille: 'Minä en tarvitse teitä.'" (1. Kor. 12:21)

  Edellä kirjoitin kristinuskon ihmiskäsityksestä, jossa mies ja nainen täydentävät ja tarvitsevat toisiaan sen sijaan, että he tavoittelisivat riippumattomuutta, "vapautta" toisistaan. Raamatussa seurakuntaa, eli uskovien yhteisöä, kutsutaan Kristuksen ruumiiksi (1. Kor. 12:12). Kaikki uskovaiset sukupuolesta riippumatta ovat tärkeitä ja tarpeellisia toisilleen, aivan niin kuin ruumiin jäsenet tarvitsevat toisiaan.

Tehtävät seurakunnassa vaihtelevat yksilöittäin ja ovat joiltain osin sukupuolisidonnaiset. Jotkut näkevät viimeksi mainitun seikan sukupuolten tasa-arvon vastaisena. Mielestäni näkemys ei kuitenkaan ole perusteltu, koska tehtävienjako ei perustu ihmisarvoon (eli erilaiset tehtävät eivät ole seurausta erilaisesta ihmisarvosta), vaan Jumalan asettamaan järjestykseen: "Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi." (1. Kor. 12:18).

Jotta ruumis olisi ehjä ja toimintakykyinen, sen jäsenten tulee täydentää toisiaan. Jos joku havittelee tehtävää, johon Jumala on asettanut jäseneksi jonkun toisen, niin silloinhan hän tulee paitsi häirinneeksi tuon toisen jäsenen tehtävänhoitoa, myös laiminlyöneeksi oman tehtävänsä, joka yhtä lailla on koko ruumiin toimintakyvyn kannalta välttämätön!

Ihmisarvon, tärkeyden ja pelastuksen osalta kaikki ovat samalla viivalla ja ovat yhtä Kristuksessa:

"Sillä te olette kaikki uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa. Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa." (Gal. 3:26-28; 1938)

 
                                                                         .....

 Entä sitten maailman moninaiset epäkohdat ja vääryydet, joihin aiemmin viittasin? Koska ne johtuvat ihmiskunnan langenneesta tilasta, feminismillä tai millään muullakaan aatteella tai liikkeellä ei ole niihin parantavaa lääkettä. Vääryys koskettaa kaikkia ihmisiä kahdella tavalla: me kaikki olemme itse tehneet syntiä ja toisaalta olemme kaikki joutuneet kärsimään toisten tekemien syntien takia.

Tähän kaksipuoliseen ongelmaan on parantava lääke Jumalalla. Ensinnäkin Jeesus sovitti ihmisten synnit ristillä (1. Joh. 4:10), ja toiseksi Jeesus on meille jokaiselle esikuva: joka uskoo Jeesukseen ja rakastaa Häntä, auttaa tarvitsevia, niin kuin Hän on auttanut meitä (1. Joh. 4:19).

Evankeliumi arvojen perustana

Kuulin kerran opetusta, jossa evankeliumi jäsennettiin kolmeen käsitteeseen: luomiseen, lankeemukseen ja lunastukseen. Olen tukeutunut tähän jäsennykseen kertoessani evankeliumia muille sekä punnitessani oikeita valintoja ja toimintatapoja elämän vaihtuvissa tilanteissa. Evankeliumin totuus on arvojeni perusta.

 Luominen

Raamatullisista periaatteista ja arvoista keskustellaan sekulaarissa yhteiskunnassamme nykyään usein niin kielteiseen sävyyn – niitä esim. syytetään suvaitsemattomiksi ja syrjiviksi – että monelta jää ymmärtämättä niiden hyvyys ja kauneus.

Luomiseen perustuu ensinnäkin ihmiselämän mittaamaton arvo. Jumala loi ihmisen, miehen ja naisen, omaksi kuvakseen ja puhalsi ihmiseen elämän hengen (1. Moos. 1:26-27 ja 1. Moos. 2:7). On tärkeää ymmärtää, ettemme voi tehdä mitään lisätäksemme omaa arvoamme. Arvomme ei myöskään vähene tai mitätöidy sen perusteella, mitä teemme tai jätämme tekemättä. Ominaisuuksistammekaan se ei ole kiinni.

Meidän jokaisen olemassaolo on Jumalan suvereeni tahto.

Luomiseen perustuu myös ihmiselämän kunnioittamisen arvo. Jumala on säätänyt Nooan kanssa solmimassaan liitossa (1. Moos. 9:5-6) sekä 10 Käskyssään, ettei ihmistä saa tappaa. Elämämme kuuluu viime kädessä Jumalalle.

Koska Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, ihminen ei ole "vain yksi eläin muiden joukossa", vaan erityinen luotujen keskuudessa. Jumala asetti ihmisen pitämään huolta muusta luomakunnasta. Se tarkoittaa myös, että ihminen on moraalisesti vastuullinen ja järjellinen toimija, toisin kuin eläimet.

Edelleen luomisesta nousee oikea, biologian mukainen ymmärrys kahdesta sukupuolesta, niiden keskinäisestä täydentävyydestä sekä Jumalan luomistyön jatkumisesta miehen ja naisen yhteen liittymisen kautta, uusien sukupolvien syntymässä. Tämä on perusta Jumalan säätämälle avioliitolle.

Tietysti sellainenkin ihminen, joka ei usko Jumalaan ja luomiseen, voi allekirjoittaa edellä ilmaistut arvot (mittaamaton ihmisarvo, ihmiselämän kunnioittaminen, luomakunnasta huolehtiminen, moraalinen vastuullisuus ja biologisten tosiasioiden tunnustaminen), ja aika usein allekirjoittaakin, mutta kun häneltä kysyy perustaa esim. yleiselle ja yhtäläiselle ihmisarvolle, hän ei voi vedota kuin henkilökohtaiseen mielipiteeseensä, enemmistön mielipiteeseen ja yhteiskuntien ratifioimiin sopimuksiin.

Lankeemus

Jumalalle kuuliaisimpiakaan ihmisiä, esim. Vanhan Testamentin Abrahamia ja Daavidia, ei kuvailla Raamatussa synnittömiksi. Raamattu kertoo ihmisten syntisyydestä kaunistelematta, totuudenmukaisesti. Ainoa, jonka kerrotaan olevan (ja olleen maailmassa eläessäänkin) täydellisen viaton, on Jeesus Kristus, joka onkin ihmiseksi syntynyt Jumala itse.

"Miten siis on? Olemmeko me muita parempia? Emme lainkaan. Olen jo esittänyt sen syytöksen, että kaikki, niin juutalaiset kuin kreikkalaisetkin, ovat synnin vallassa." (Room. 3:9)

Joskus koen vähän kiusalliseksi synnistä puhumisen, kun kulttuurimme kehottaa niin voimakkaasti keskittymään positiiviseen, viljelemään uskoa ihmisten hyvyyteen sekä luomaan sitä kautta toivoa paremmasta maailmasta.

Kuitenkin ilman puhetta ihmisen syntisyydestä, eli lankeemuksesta ja sen seurauksista, ohitetaan totuus ihmisen ja maailman tilasta. Ilman sitä ei voi nähdä Jeesuksen ristiä, jolla Hän sovitti syntimme. Syntisyytemme tunnustaminen on välttämätöntä, että evankeliumin totuus tulisi kokonaan tunnustetuksi ja välitetyksi.

Kun tunnustaa syntinsä, tulee tunnustaneeksi, ettei täytä moraalista standardia, ja kun puolestaan tunnustaa sen, tulee tunnustaneeksi, että moraalinen standardi on olemassa ja että se ei palaudu vaihteleviin mielipiteisiimme, vaan on objektiivinen ja pysyvä – yläpuolellamme oleva Jumalan vanhurskas tahto.

Kun ennen uskoon tuloani kuuntelin silloin tällöin uskovaisten opetusta, evankeliointia ja todistuksia, pidin aina uskottavimpina niitä, jotka jollain tavalla toivat esiin oman epätäydellisyytensä – sen, että he tarvitsevat Jumalan anteeksiantoa jatkuvasti. Heidän opetuksensa ja todistuksensa kuuntelemista jatkoin. Paitsi että he vaikuttivat vilpittömiltä ja luotettavilta todistajilta, heidän puheensa kirkastivat Jumalaa erityisellä tavalla.

Ei omaa syntisyyttään tarvitse jatkuvasti ja yksityiskohtaisesti toitottaa, mutta on hyvä tuoda esiin, että elää Jumalan armon ja anteeksiannon varassa ihan käytännössä.

"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä." (1. Joh. 1:8)

Evankeliumin kolmen kohdan jäsennyksessä lankeemus-kohtaan perustuvia arvoja ovat mielestäni keskeisesti totuudenmukaisuus ja nöyrä asenne.

Lunastus

"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:8-9)

"Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja - ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi." (Ef. 2:8-9; 1938)

Lunastuksesta nousee tietysti armollisuuden ja anteeksiannon arvo. Jumala antaa armonsa, anteeksiantonsa ja pelastuksensa Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa meille, jotka omana itsenämme olemme syntisiä; pelastus vastaanotetaan uskossa.

Jeesus itse kehottaa meitä antamaan anteeksi toisillemme:

"Silloin Pietari tuli Jeesuksen luo ja sanoi: "Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?""Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa", vastasi Jeesus." (Matt. 18:21-22)

Tavasta, jolla Jeesus opetti anteeksiannosta, on minusta pääteltävissä, että anteeksi antaminen on ensisijaisesti jotain valintaan verrattavaa eikä tunne. Tämän vuoksi voinkin kutsua anteeksiantoa arvoksi: se on jotain, mihin uskon ja minkä mukaan ojentaudun sen sijaan, että seuraisin omia tunteitani, jotka saattavat ailahdella.

Anteeksiantaja säälii ja armahtaa rikkoneen, joka ei saa tehtyä tekemättömäksi. Näinhän Jumala on tehnyt meille ihmisille.

Toinen keskeinen, lunastukseen perustuva arvo on rakastaminen ja rakkaus, joka liitetään Raamatussa olennaisesti Jumalan anteeksiantoon.

"Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10; 1938)

Jumalan sovittavalla ja armollisella rakkaudella apostoli Johannes perustelee sitä, että meidän ihmistenkin on rakastettava toisiamme.

"Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:11; 1938)

On tärkeää ymmärtää, ettei tosi rakkaus ole kiinni kohteen rakastettavuudesta, vaan se ilmenee hyvinä tekoina ja valintoina toista ihmistä kohtaan silloinkin, kun tämä ei ole ansainnut sitä eikä välttämättä herätä erityisiä rakkaudeksi tunnistettavia tunteita. Niinhän Jumalakin on tehnyt meille (Room. 5:6-8).

Jeesus opetti rakastamisen – sekä Jumalan että lähimmäisen – olevan kirjaimellisesti käsky. Tämä ei tarkoita, ettei rakastamisessa voisi olla tunne-elementtiä, vaan se tarkoittaa ymmärtääkseni, että rakastamisessa on ensisijaisesti kyse Jumalan tahdon ja olemuksen (Raamatussa kerrotaan, että Jumala on rakkaus) mukaan ojentautumisesta uskossa. Kirjoitin tästä aihepiiristä enemmän blogitekstissäni Käsky: rakasta!.

Lunastukseen perustuvista arvoista mainitsen vielä toivon ilmaisemisen ja iloisuuden. Tällä en missään nimessä tarkoita, että Jeesukseen uskovan tulisi teeskennellä iloista ja positiivista, jos hänestä ei aidosti tunnu siltä.

Tässäkään ei nimittäin ole kyse ensisijaisesti tunteista, vaan oikeastaan sen muistamisesta, ja myös muiden muistuttamisesta siitä, että Jeesukseen uskovalla on pysyvä syy toivoon ja iloon silloinkin, kun hänestä välttämättä ei tunnu siltä. Se pysyvä syy on evankeliumin totuus, eli Jeesus itse.



 

Uskotko, että olet arvokas?

Perustuuko ihmisarvomme ominaisuuksiimme tai suorituksiimme? Onko se yhteiskunnallisten sopimusten tai toisilta ihmisiltä saamamme hyväksynnän varassa? Olemmeko arvokkaita vain, jos meillä on kokemus arvokkuudesta?

Vai perustuuko arvomme ihmisinä meihin itseemme ollenkaan?

Kummallisia käsityksiä:

Onko ihmisarvoni toisten ihmisten käsissä?

Luin kerran lehtijutun toisen maailmansodan aikaisista hirmuteoista ja niiden kohteiksi joutuneista ihmisistä. Jutussa muotoiltiin toistuvasti, että uhreiksi joutuneet ihmiset "menettivät ihmisarvonsa" ja että heitä kohdeltiin "ihmisarvoa alentavalla tavalla". Vaikka tämä saattaa monista kuulostaa epäolennaiseen keskittymiseltä ja saivartelulta, minusta nämä ilmaukset kielivät merkittävästä taustaoletuksesta. Voiko ihmisen arvo alentua? Voiko ihminen menettää arvonsa?

Kun tämän kielellisen muotoilun on kerran pistänyt merkille, sitä huomaa viljeltävän kaikkialla. Tulkintani mukaan useimmiten on kyse siitä, että kielen käyttäjä ei ole tullut miettineeksi ilmauksen sisältämiä oletuksia, vaan käyttää sitä tottumuksesta.

Hiljattain luin nettikeskustelua aiheesta "Onko kaikilla ihmisillä sama ihmisarvo?", ja jotkut keskustelijoista vastasivat kieltävästi ja perustelivat, että monia ihmisiä maailmassa kohdellaan mitä hirvittävimmillä tavoilla. Tahattomaksi oletukseksi muodostuu, että väärä kohtelu kertoo kohteen arvosta sen sijaan, että se kertoisi yksinomaan kohtelijan moraalista.

Pari vuotta sitten mediassa käytiin harvinaista keskustelua abortista Omantunnonvapaus-kansalaisaloitteen yhteydessä. Kansalaisaloitteessa vaadittiin lääkäreille ja hoitajille oikeutta kieltäytyä tekemästä aborttia omantunnon syistä. Tv-ohjelmassa toimittaja kysyi keskustelijoilta rohkeasti, mistä ihmisyys (ja sen myötä ihmisarvo) sitten heidän mielestään alkaa (jos ei hedelmöityksestä), ja sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa pohti sen alkavan siitä, että lapsi otetaan vastaan. Tämän käsityksen mukaan toiset ihmiset siis tulevat antaneeksi lapselle ihmisyyden ja ihmisarvon, kun tai jos he ottavat tämän vastaan.

Oletuksena mainitsemissani esimerkeissä on, että ihmisarvo on toisten ihmisten käsissä; ihmisten on mahdollista (vaikkei se tällä tavoin olettavienkaan mielestä olisi toivottua) säädellä ja alentaa sitä, kieltää tai riistää sen...


Entä omissa käsissäni?

- esimerkkinä eutanasiakeskustelu 

Eutanasiaa puoltavissa puheenvuoroissa käytetään subjektiivista käsitettä "arvokkuuden kokemus". Jos sairas tai vammainen ihminen on menettänyt arvokkuuden kokemuksensa ja haluaa kuolla, hän on menettänyt ihmisarvonsa siinä määrin, että yhteiskunnan tulisi eutanasialain turvin surmata hänet sen sijaan, että sillä edelleen olisi velvollisuus suojella hänen elämäänsä ja auttaa häntä.

Tyypillisesti eutanasialakia kannatetaan selektiivisenä (valikoivana), eli eutanasia olisi vain tiettyjen ihmisryhmien "oikeus". Kaikkien kuolemaa toivovien kohdalla ihmisarvo, syy suojella elämää, ei siis olisikaan pelkästään subjektiivisen kokemuksen varassa.

Belgiassa ja Hollannissa, joissa on voimassa eutanasian salliva laki, eutanasiaan ovat oikeutettuja ainoastaan "sietämättömästi kärsivät", mutta käytännössä se on tarkoittanut parantumattomasti sairaita, vammaisia sekä vaikeasti mielenterveysongelmaisia. Sveitsiläisellä, itsemurhassa laillisesti avustavalla Dignitas-yhdistyksen klinikalla eutanasian perusteeksi on riittänyt yksinkertaisesti ikääntyminen.

Ei sairaita, vammaisia, mielenterveysongelmaisia ja vanhuksia pakolla tietenkään surmata näissäkään yhteiskunnissa, mutta mahdollisuutta siihen empaattisesti tarjotaan...

Eutanasiakeskusteluihin osallistuneet vammaisjärjestöt ovat järjestäen torjuneet ehdotetun "oikeuden" ja perustelevat kielteistä kantaa ihmisarvolla. Miksi yhteiskunta, jonka perustavin tehtävä on suojella kansalaisia, luopuisi tästä tehtävästä joidenkin ihmisten, ja nimenomaan kaikkein heikoimpien, kohdalla? Jos yhteiskunta sallii (valikoivan) eutanasian, sen viesti vammaisille, sairaille ja vanhuksille ei ainakaan ole omiaan lisäämään heidän arvokkuuden kokemustaan.

Ihmisarvon perusta on ulkopuolellamme

 

Vaikka ilmaus "itsessään arvokas" on merkitykseltään juuri oikea kuvaamaan kristinuskon käsitystä ihmisen arvosta, sanatarkasti se on hieman harhaanjohtava. Kristinuskon mukaan jokaisen ihmisen arvon perusta on oikeastaan ulkopuolellamme, Jumalassa. Näin on riippumatta siitä, uskooko Jumalaan vai ei.

"Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät." (1. Moos. 1:27)

Jokaisen ihmisen elämä on Jumalan omaisuutta eikä muilla kuin Jumalalla ole oikeutta päättää ihmisen kuolemasta ja surmata ihmistä (1. Moos. 9:6, 2. Moos. 20:13). Toisen ihmisen kohteleminen väärin, eli Jumalan tahdon vastaisesti, on synti – väärä kohtelu ei vähennä kohteen arvoa ihmisenä.

Emme itsekään mahda mitään omalle arvollemme. Vaikka meiltä puuttuisi arvokkuuden kokemus, arvollemme sinänsä ei ole tapahtunut mitään. Arvomme ihmisinä on ollut muuttumatonta todellisuutta aina ensimmäisen ihmisen luomisesta alkaen. Kristinuskossa ihmisen arvoon viitataan usein sanoilla absoluuttinen, ehdoton, mittaamaton. Näiden lisäksi sitä voi kuvata sanalla peruuttamaton.

Kristinuskon ydin, evankeliumi, kirkastaa ihmisen arvon:

"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

Jumalan pelastus Jeesuksen kautta on tarkoitettu kaikille ihmisille ominaisuuksiin katsomatta. Jumalan tahto on, että kaikki pelastuisivat (1. Tim. 2:4).

Jos joku on ajatellut arvonsa perustuvan ominaisuuksiinsa, kuten terveyteen, työkykyisyyteen, varallisuuteen, tiettyyn älykkyystasoon tai tietynlaiseen ulkonäköön, uskoisin evankeliumin olevan hänelle vapauttava viesti, koska minkä tahansa ominaisuuden voi menettää hetkenä minä tahansa. On varmasti kuluttavaa pelätä arvonsa menettämistä ja huolehtia sen jatkuvasta uusintamisesta.

Evankeliumi kirkastaa myös sen, ettei ihmisen arvo ole välineellinen: emme pelastu tekojemme kautta, olemalla hyödyllisiä (Ef. 2:8-9) eikä syntimmekään, eli se kuinka hyödyttömästi tai haitallisesti olemme eläneet, ole esteenä pelastukselle, koska Jeesus on sovittanut syntimme (Room. 3:25-26).

Myöskään toisten ihmisten hyväksyntä, sen puuttuminen tai suoranainen torjunta ja viha eivät vaikuta arvoomme ihmisinä. Eihän Jeesustakaan, ihmiseksi syntynyttä Jumalan Poikaa ja elämän Herraa, otettu vastaan (Joh. 1:11).

Evankeliumin perusteella meillä on velvollisuus kohdella toisiamme muuttumatonta ihmisarvoamme vastaavalla tavalla:

"Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:10-11; 1938)