Tunteellinen suhde Jumalaan

  Tunnen syvää rakkautta ja loputonta kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. Joskus liikutun ilon kyyneliin ajatellessani evankeliumia ja Jeesuksen ihanuutta.

  Usko ei kuitenkaan perustu tunteisiin.

"Mikä lämmin läikähti rinnassani..."

  Kirjailija ja suomentaja Hilja Haahti (1874-1966) kirjoitti runon Huurteinen aamu. Kertoja lähtee aamuvarhain kävelemään metsään, "kuusten ja honkien holvistoon", ja ihastelee kuinka "joka oksalle aamu helmiä tuhlaa, sananjalka ja sammal viettävät juhlaa".

Runo päättyy sykähdyttäviin säkeisiin. Kertoja näkee huurteisessa maassa jalanjäljet: "Vain yhdet ainoat askeleet ovat valkoista polkua astuneet. Mikä lämmin läikähti rinnassani: on tästä kulkenut rakkaimpani."

Hän tuntee ensin rakkauden läikähtävän rinnassaan, ja vasta sitten tajuaa, mikä tunteen aiheutti: askeleet olivat hänen rakkaimpansa, ehkä puolison, jättämät.

Kuva: Unsplash / Annie Spratt

  Olen itsekin kokenut sen, että rakkauden tunne läikähtää sydämessä ennen kuin tiedostaa, mikä sen on aiheuttanut. Sellainen tunne on voimakkaasti kouraiseva ja liikuttava, koska tavanomaiset ajatukset rakkauden kohteesta ja suhteesta häneen eivät vielä ole vaikuttaneet siihen. 

Vaikka nuo ajatukset olisivat myönteisiäkin, ne ohjaavat tunnetta tiettyihin tuttuihin uomiin ja heikentävät sen latausta nimenomaan tunteena. Tiedostamista edeltävä tunne on puhdas tunne.

Muistan erään tällaisen kokemuksen muutaman vuoden takaa. Olin markkinoilla ihmisjoukon keskellä. Katsellessani joitain koriste-esineitä ihan omissa ajatuksissani tunsin yhtäkkiä selittämättömän rakkauden läikähdyksen sydämessäni. Korvani olivat hahmottaneet jotain tuttua ja rakasta arkisen puheensorinan keskeltä. 

Käännyin ympäri ja näin kojun, jossa myytiin sisustustauluja, niissä luki mietelauseita ja muita sitaatteja. Joku oli lukenut ääneen eräässä taulussa olevan sitaatin: "Minä olen tie, totuus ja elämä." (Joh. 14:6)

Entä uskoa nakertavat tunteet?

  Tuoreena uskovaisena ihmettelin, miksi pastorit ja raamatunopettajat niin paljon painottivat, että usko ei ole tunneasia. Jumalan sanaan täytyy vain luottaa, "tuntui miltä tuntui".

Se vaikutti melkein tunteiden vähättelyltä, ainakin verrattuna valtakulttuuriimme, jossa korostetaan tunteita ja "sydämensä seuraamisen" tärkeyttä. Yhtäkkiä olinkin keskellä ihan toisenlaista kulttuuria, jossa etsittiin vastauksia ja suuntaa elämälle Kirjoituksista, Jumalan ilmoituksesta.

Nyt ymmärrän miksi sitä on tarpeen painottaa.

  Rakkaudenläikähdykset ja vaikka voimakkaat kiitollisuuden tunteet Jumalaa kohtaan ovat ihania, mutta entä jos tunteet ovat kielteisiä: ahdistusta, epäluottamusta, häpeää, pelkoa, pettymystä...? 

Muistan jonkun uskovaisen tilityksen netissä. Anonyymi kirjoittaja kertoi, että hänestä oli alkanut tuntua, että Jumala oikeasti vihaa häntä. Hänelle ja hänen perheenjäsenilleen oli sattunut niin paljon menetyksiä ja kärsimystä, että hänen oli vaikea enää uskoa, että Jumala, joka oli sallinut sen kaiken, voisi rakastaa häntä.

Tuollaiset tunteet ovat inhimillisiä eikä niitä saa eikä tarvitse mitätöidä. Psalmien kirjoittajatkin ilmaisevat vuolaasti kaikenlaisia tunteitaan Jumalalle, mukaan lukien syvää epätoivoa. Yksi rajuimmista on psalmi 88, jonka kirjoittaja on vakuuttunut siitä, että Jumala on hänet hylännyt. Psalmi päättyy lohduttomiin sanoihin "nyt on seuranani enää pimeys."

Sain kuitenkin muiden keskusteluun osallistuneiden uskovaisten kanssa muistuttaa tätä nettikirjoittajaa, että usko ei perustu tunteisiin, vaan Jumalan sanaan, jonka ytimessä on evankeliumi: "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)

Jos kerran uskomme, että evankeliumi on totta, meidän on uskottava myös, että Jumala rakastaa meitä. Nettikirjoittaja kaikesta huolimatta kertoi uskovansa evankeliumin, kun kysyin. Hänen pahat kokemuksensa ja niihin perustuvat tunteensa vain "väittivät" vastaan. 

Evankeliumin sanoma eli Jumalan rakkaus Jeesuksessa on se suurin ja keskeisin asia uskonsuhteessamme Jumalan kanssa. Mikään onnettomuus tai kärsimys, jonka Jumala meille sallii, ei kumoa sitä eikä voi painaa vaakakupissa enempää. 

Ainut varma perusta

  Todellinen usko Jeesukseen ei perustu tunteisiimme ollenkaan, ei edes niihin hyviin tunteisiin, kuten voimakkaisiin rakkaudenläikähdyksiin tai hetkittäin tulvahteleviin ihaniin ilon ja kiitollisuuden tunteisiin. Se perustuu Jumalan lupauksiin Raamatussa. 

Koska entä sitten, kun jonain päivänä tunne-elämämme joutuu myllerrykseen? Entä jos vaikka uupumuksen, ruumiillisen kivun tai taloudellisten huolien takia ne ihanat tunteet vaimenevat ja niiden tilalle tulee surua, pelkoa, epäluottamusta... Silloinhan suhteemme Jumalaan on vaarassa luhistua.

Jumalan sanaan perustuva usko taas on varmalla perustuksella silloinkin. Jumalan Pyhä Henki voi toki synnyttää meissä ilon tunteita keskellä murhettakin, olen itsekin saanut sen kokea, mutta senkin edellytyksenä on usko, jonka perusta on Jumalan sana. 

"Ruoho kuivuu, kukka lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iäti." (Jes 40:8)

Lääkkeitä katastrofiajatteluun

   Minulla on aina ollut taipumus maalailla mielessäni kauhukuvia ongelmien paisumisesta ja kaiken hajoamisesta. Sitä kutsutaan katastrofiajatteluksi tai joskus mörköjen pelkäämiseksi. Kolme sanontaa ovat auttaneet minua; yksi on isältäni, toinen äidiltäni ja kolmas Vanhan Testamentin Jaakobilta.

"Asioilla on tapana järjestyä"

  Parikolmekymppisenä opiskelijana kärsin sairauksienpelosta. Minulla oli outoja, vaihtelevia oireita, joita kirjoitin ylös ja joille yritin hakea selitystä lääkärikirjoista ja lääketieteellisistä artikkeleista. Vietin tällaista elämää yhtäjaksoisesti muutaman vuoden.

Kerran ollessani opiskelijaterveydenhuollon lääkärin vastaanotolla luin oireitani muistilapuilta sekä ehdotin pariakin eri diagnoosia ja tutkimuksia niiden poissulkemiseksi. Polveilevan yksinpuheluni jälkeen lääkäri pamautti: "Minusta vaikuttaa, että sä pelkäät nyt mörköä."

Loukkaannuin hieman, koska oireeni olivat ilmeisen todellisia ja ruumiillisia eivätkä psykosomaattisia laadultaan (vuosia myöhemmin sain todella diagnoosin MS-taudista, joka selitti ne kaikki). Toisaalta näin, että lääkäri tarkoitti hyvää. Juttelimme pelosta ja lähdin vastaanotolta hieman kevyemmällä mielellä sillä erää. Taisin saada myös lähetteen joihinkin tavallisiin verikokeisiin, varmaan ihan mielenrauhani vuoksi.

Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että vaikka oireideni aiheuttajana ei ollutkaan mörkö eli kuviteltu pelko, vaan oikea sairaus, samalla pelkäsin myös mörköä. Ymmärtämättäni harjoitin vuosien ajan jatkuvaa katastrofiajattelua. Mielessäni väikkyi sekasortoisia kauhukuvia sokeutumisesta, pyörätuolista ja pysyvästi laitoksessa asumisesta. Mikään niistä ei ole toteutunut vieläkään, kaksi vuosikymmentä myöhemmin.

  Isäni käyttää sanontaa "asioilla on tapana järjestyä". Nuorena epäilin sitä, koska ymmärsin sen väärin. Sanontahan ei tarkoita, että lopputulos olisi välttämättä toiveiden mukainen, vaan se tarkoittaa, että sitä mukaa kun asiat etenevät ja pelot joko toteutuvat tai jäävät toteutumatta, tilanteeseen alkaa löytyä sopiva suhtautuminen. Tiedon ja kokemuksen lisääntyessä uuteen, tuntemattomaan tilanteeseen alkaa hahmottua jonkinlainen kartta mielen sisällä. Sekasorto muuttuu järjestykseksi.

Mörön pelkääminen ja MS-diagnoosin saaminen on loistava esimerkki sanonnan paikkansapitävyydestä. Oireiden pähkäilyn lopputulos ei ollut toiveideni mukainen, vaan sain todella diagnoosin sairaudesta, jota olin pelännyt. Toisaalta sekasorto on diagnoosin myötä muuttunut järjestykseksi. Olen vapautunut ahdistuksesta, jossa tietämättömyyden ja kauhukuvien pyörittelyn takia vietin vuosikausia.

"Jos se on Herran tahto, niin käyköön niin"

  Tämä lainaus, ainakin suurin piirtein, on Vanhan Testamentin Jaakobilta, joka oli menettänyt rakkaan poikansa Joosefin. Eräänä iltana muut pojat palasivat paimenesta, mutta Joosef oli kadonnut. Veljet ojensivat isälle Joosefin repaleisen vaatteen. Isä päätteli, että petoeläimet olivat raadelleet pojan kuoliaaksi ja oli siitä lähtien surun murtama.

Katovuosien koittaessa Jaakobille tuli lisää surua ja huolta. Tilanne oli se, että hän menetti jo toisen poikansa, Simeonin, veljesten ollessa ruoanhakumatkalla Egyptissä. Egyptin käskynhaltija oli epäillyt veljeksiä vieraan valtakunnan vakoojiksi eikä ollut päästänyt Simeonia palaamaan kotiin muiden kanssa. Seuraavalle matkalle Jaakobin piti päästää myös kuopuksensa, Benjamin. Tuo Egyptin salaperäinen käskyhaltija oli esittänyt moisen vaatimuksen.

Jaakob ei millään olisi päästänyt poikiaan lähtemään. Egypti oli selvästi vaarallinen paikka. Mutta puute ja kurjuus pahenivat ja alkoivat kääntyä nälänhädäksi. Lopulta Jaakob, raskain sydämin, antoi pojilleen luvan lähteä uudestaan matkalle: 

"Jumala, Kaikkivaltias, auttakoon teitä, kun joudutte sen miehen eteen, niin että hän päästää Simeonin ja myös Benjaminin lähtemään kanssanne. Mutta jos minun täytyy menettää lapseni, käyköön sitten niin." (1. Moos. 43:14)

Jaakob oli varmaan viettänyt useita päiviä huoneessaan rukoillen ja käyden läpi erilaisia lopputuloksia uhkaavalle tilanteelle: ilman ruokaa he kaikki kuolevat varmasti, toisaalta Egyptin-reissu sisälsi lukemattomia vaaroja, esim. rosvojoukko saattaisi hyökätä erämaassa tai perillä Egyptissä he saattaisivat muukalaisina joutua jälleen epäilysten kohteeksi ja päätyä vankilaan tai jopa surmatuiksi.

Jaakobin sanoista kuultaa nöyryys Kaikkivaltiaan edessä ja sen kautta rauhan saaminen. Se oli palauttanut hänen toimintakykynsä. Jaakob hyväksyi pahimman kauhukuvansa mahdollisena lopputuloksena ja osana Herran suurta suunnitelmaa. 

Olen itse käyttänyt menetelmää tilanteissa, joissa olen ollut pelkojen lamauttama. Tämä Jaakobilta oppimani menetelmä on hieman eri kuin pelkkä Herran haltuun -asenne. Tässä kerta kaikkiaan kuvitellaan se pahin lopputulos ja tietoisesti käynnistetään prosessi sen hyväksymiseksi. Jos se pahin tapahtuukin, niin ainakin on jo aloittanut asian käsittelyn jollain tavalla.

Saattaa kuulostaa vanhalta tutulta "pessimisti ei pety"-ajatukselta, mutta ei kyse ole siitäkään, koska olennaista tässä on Jumalan tahtoon nöyrtyminen: "tapahtukoon sinun tahtosi".

"Kyllä kaikki vielä iloksi muuttuu"

  Tyypillisesti katastrofiajattelu liitetään persoonallisuuden piirteeseen, jossa ihminen pyrkii täydelliseen oman elämänsä hallintaan. Kauhukuvissa elämä riistäytyy hallinnasta... Toki se että kaikki lähtökohtaisesti olisi omassa hallinnassa on ilmeinen virheoletus.

En itse ole tältä osin tyypillinen katastrofiajattelija – en ole kontrollifriikki koskaan ollutkaan. Minulla katastrofiajattelu painottuu pelkoon, että elämä muuttuu pysyvästi jollain tavalla hirveäksi enkä enää voisi olla oma perusiloinen ja hyväntuulinen itseni. Lähes aina kauhukuvani ovat liittyneet jotenkin terveyteen.

 Olen aiemmin blogissani kehunut olevani toiveikas optimisti, mutta nyt paljastankin olevani mörköjä pelkäävä katastrofiajattelija, joka saa rauhankin kuvittelemalla pahimman kauhukuvansa toteutuvan ja hyväksymällä sen etukäteen!

Molemmat kuvailut kuitenkin pitävät paikkansa. Sillä kun pohdin mihin kaikki ihan loppujen lopuksi johtaa, olen toiveikas optimisti. Siinä välissä saatan kyllä joutua kokemaan ties mitä hirveyksiä.

  Äitini on aina sanonut minulle ja sisaruksilleni "kyllä kaikki vielä iloksi muuttuu", jos meillä on ollut paha mieli jostain pienestä tai isommasta asiasta. Tähän mennessä sanonta on pätenyt: surujen ja menetysten jälkeen on aina tullut se hetki, kun havahdun siihen että olen jälleen iloinen. 

Sitä paitsi ihan loppujen lopuksi, siis tämän maallisen vaelluksen jälkeen, kaikki todella muuttuu pysyvästi iloksi uskovaisille. Kantava voima elämässäni on Jumala ja Hänen lupauksensa ikuisesta elämästä Taivaassa, johon Jeesus on tie. 

  Joskus suuri suru muuttuu valtavaksi iloksi jo tässä elämässä. Jaakobin kohdalla näin tapahtui lähes käsittämättömällä tavalla. Joosefin menetettyään hän oli nöyrtynyt siihen, että saattaa menettää muutkin poikansa. Paitsi että kauhukuva ei toteutunut, hän sai jopa Joosefin takaisin! 

                                            

                                             Jaakobin ja Joosefin jälleennäkeminen Egyptissä

Joosef ei ollutkaan kuollut, vaan oli päätynyt Egyptiin korkeaan asemaan. Joosef oli se salaperäinen ja ankaralta vaikuttanut käskynhaltija, joka oli vaatinut kaikki veljet matkustamaan luokseen. Lopulta myös vanha isä sai kutsun matkustaa Egyptiin. 

Kun Jaakobille kerrottiin Joosefin olevan elossa, hän ei aluksi pystynyt uskomaan sitä. Hänen mielensä oli, Raamatun sanoin "niin turtunut" kaikesta murheesta (1. Moos. 45:26). Kyllä se silti totta oli, ja Jaakob sai viettää lopun elämänsä koko perheensä ympäröimänä.

Maria-äidin tie Jeesuksen ristille – pohdintoja ilosta, ahdingosta ja Jumalan huolenpidosta

  Maailma vihasi Jeesusta, Jumalan lähettämää Vapahtajaa. Miten Maria-äiti mahtoi kokea sen, että hänen lapsensa oli paitsi rakastettu ja juhlittu, myös väkivaltaisesti vihattu ja vainottu?

Raamatussa kerrotaan Marian kokemuksista ja ajatuksista vain vähän, ja sen takia pohdin aihetta kysymysten kautta.

Betlehemin lastenmurha

"Silloin Maria sanoi:  

– Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani, sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa. Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi, sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja. Hänen nimensä on pyhä, polvesta polveen hän osoittaa laupeutensa niille, jotka häntä pelkäävät." (Luuk. 1:46-50)

  Muutama vuosi sitten pääsiäisenä aloin ajatella tarkemmin Betlehemin lastenmurhaa (Matt. 2:1-23). Jeesuksen synnyttyä Jumala varoitti Joosefia unessa: "Nouse, ota lapsi ja hänen äitinsä mukaasi ja pakene Egyptiin. Pysy siellä, kunnes käsken sinun palata. Herodes aikoo etsiä lapsen käsiinsä ja surmata hänet."

  Yhtäkkiä aloin ensimmäistä kertaa ajatella, miten järkyttävä ja käsittämätön kokemus se varmaan oli Marialle ja Joosefille: maan mahtavat tavoittelivat heidän vastasyntyneen lapsensa henkeä niin paljon, että surmasivat koko alueen poikavauvat toivoen, että yksi heistä olisi Jeesus.

Maria toki tiesi, että lapsi oli erityinen: Herran enkeli Gabriel oli tullut hänen luokseen ja kertonut, että hän tulee raskaaksi Pyhästä Hengestä ja synnyttää Jumalan Pojan, vaikka on neitsyt (Luuk. 1:26-35). Joosefille Herran enkeli oli ilmestynyt unessa, ja kertonut mitä on tapahtumassa (Matt. 1: 20-25).

Maria oli iloinnut ja ylistänyt Herraa ihmeestä, jonka sai kokea, mutta heti kun lapsi syntyi, iloon sekoittui varmasti suuri huoli ja suru. Vaikka hän ja Joosef luottivat Jumalan huolenpitoon, oli varmaan hirveää ymmärtää, että jotkut tahot, joilla vieläpä on paljon valtaa maailmassa, vihaavat heille syntynyttä viatonta vauvaa.

  Joosef perheen päänä oli vastuussa vaimonsa ja heille syntyneen lapsen pitämisestä turvassa – Jumala antoi toimintaohjeet Egyptiin pakenemisesta hänelle. Ehkä Joosef ei edes kertonut kaikkea Marialle, vaan säästi tätä turhalta järkytykseltä? Sen vähän perusteella, mitä Joosefista Raamatussa kerrotaan, hän vaikutti olleen paitsi uskollinen ja Jumalalle kuuliainen, myös poikkeuksellisen hyväsydäminen mies (Matt. 1:18-19).

"Kun Herodes oli kuollut, Herran enkeli ilmestyi Egyptissä Joosefille unessa ja sanoi: »Nouse, ota lapsi ja hänen äitinsä mukaasi ja palaa Israelin maahan. Ne, jotka halusivat surmata lapsen, ovat kuolleet.»" (Matt. 2:19-20)

Tavallisia ihmisiä erityisissä tehtävissä

  Helposti ajattelee, että evankeliumien ihmisten kokemus oli jotenkin kategorisesti erilainen kuin meidän tämän päivän uskovaisten. Luemme tapahtumista tiivistetyn, jälkikäteen kirjoitetun selostuksen, jossa niistä kerrotaan sen valossa, mitä myöhemmin tapahtui.

Voi tulla vaikutelma, että heidän kokemuksensa oli siisti ja selkeä, vaikka luultavasti se oli hetkittäin hämmentävä ja repaleinen.

On totta, että Raamatun ihmisillä oli Jumalan tahdon toteutumisessa erityisiä tehtäviä – Jeesuksen äitinä Maria on tästä äärimmäinen esimerkki –, mutta toisaalta hekin olivat vain ihmisiä, jotka pelkäsivät, iloitsivat ja nauroivat, hoitivat arkisia tehtäviä, tottuivat ja hämmästyivät, olivat unohtaa, muistivat.

  Sinä yönä kun Jeesus syntyi, Herran enkeli ilmestyi paimenille kedolla ja sanoi: »Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.» (Luuk. 2:10-12)

Paimenet kiiruhtivat Marian, Joosefin ja vastasyntyneen Jeesuksen luo ja kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Luukkaan seuraava maininta saa minut ajattelemaan sitä, että Marialla oli tapahtumiin oma, erityinen näkökulma, joka on kaikilta muilta, Jumalaa lukuunottamatta, salattu:

"Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä." (Luuk. 2:17-19)

Simeonin sanat Jeesuksesta

  Yksi lempikohdistani Raamatussa on Simeonin sanat Jeesus-lapsesta, jonka Maria ja Joosef olivat tuoneet temppeliin:

"– Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille." (Luuk. 2:29-32)

Marian ja Joosefin kerrotaan olleen ihmeissään siitä, mitä lapsesta sanottiin (Luuk. 2:33). He olivat kyllä tienneet ja uskoneet, että heille syntynyt lapsi oli Jumalan Poika ja luvattu Messias – miksi he sitten olivat niin ihmeissään?

Ehkä Luukas viittaa lauseella kaikkeen, mitä lapsesta oli siihen asti sanottu: he olivat ihmeissään kaikesta, aina enkeli Gabrielin sanoista Simeonin sanoihin?

Tai ehkä heitä ihmetytti se, että heille entuudestaan tuntematon (?) ihminen tulee heidän luokseen ja alkaa puhua noin suuria asioita heidän lapsestaan, ja vielä niin rakastavasti ja liikuttuneesti? Toisaalta heillä oli jo ollut sellainen kohtaaminen idän tietäjien ja paimenten kanssa.

Mutta ehkä kohtaaminen Simeonin kanssa oli ensimmäinen, jossa he näkivät käytännössä toteutuvan sen tarkoituksen, mitä varten Jumala oli lähettänyt Jeesuksen maailmaan: ihminen voi kuolla rauhassa. Simeon oli ymmärtääkseni jo iäkäs. Mariasta ja Joosefista oli varmaan ihmeellistä kuulla vanhuksen laskevan koko elämänsä ja iankaikkisen kohtalonsa Jeesuksen varaan, joka kuitenkin oli silloin vasta pieni vauva, jota he olivat hoivanneet, jonka itkuun heränneet ja jonka vaippoja vaihtaneet?

  Simeon siunasi heitä ja sanoi Maria-äidille:

»Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.» (Luuk. 2:34-35)

Jeesuksen aloitettua julkisen palvelutyönsä noin 30-vuotiaana israelilaisten kahtia jakautunut suhtautuminen Häneen tuli räikeästi ilmi: monille Jeesus antoi lohdun, toivon ja tarkoituksen elämälle, mutta monet loukkaantuivat Jeesuksen sanoista ja torjuivat Hänet. Jotkut eivät pelkästään olleet uskomatta, vaan vihasivat Jeesusta väkivaltaisesti.

Lauseella "ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä" Simeon ehkä viittasi kaikkeen tulevaan ahdinkoon, minkä Maria Jeesuksen äitinä oli kokeva – hänen poikaansa vihattiin ja vainottiin ja Hänet yritettiin tappaa jo ennen ristiä (Luuk. 4:29) –, mutta äärimmillään sanat toteutuivat Golgatalla.

Murheesta iloon

"Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria." (Joh. 19:25)

  Jeesuksen sanoma oli niin kertakaikkinen ja tinkimätön – se joka uskoo Häneen, on pelastuva, mutta se joka ei usko, on tuomittu –, että sen synnyttämä ristiriita ja jännite saivat ihmiset todennäköisesti odottamaan tilanteen ratkeamista jollain rajulla tavalla.

Uskoisin Maria-äidin itkien kysyneen monta kertaa Jumalalta, mihin kaikki vielä johtaa.

Hän oli saanut nähdä, kuinka Jumala oli yliluonnollisella tavalla pelastanut vastasyntyneen Jeesuksen Herodeksen surma-aikeelta Betlehemissä, mutta Jeesuksen vangitsemisen jälkeen tapahtumat vain vyöryivät muuttuen jatkuvasti hirvittävämmiksi. Kaikkivaltias olisi voinut pysäyttää tapahtumien vyöryn, mutta ei tehnyt sitä. "Nyt on pimeydellä valta" (Luuk. 22:53), kuten Jeesus itse oli sanonut Getsemanessa, kun Häntä tultiin vangitsemaan.

  Kansan mylviessä Jeesusta ruoskittiin, pilkattiin ja häväistiin, ja lopuksi Hänet naulittiin ristille kuolemaan. Maria-äiti oli Jeesuksen luona ristin juurella.

Enkeli Gabriel oli aikoinaan sanonut hänelle, että lapsi, jonka hänelle syntyy, on Korkeimman Poika ja että "hänen kuninkuudellaan ei ole loppua" (Luuk. 1:33). Ehkä tuskan keskellä sanat kävivät hänen mielessään? Mitä hän ajatteli niiden tarkoittavan käytännössä: jos Jeesus nyt kuolee, miten Hän kuitenkin hallitsee ikuisesti? Kaikki muu oli käynyt toteen – jollain tavalla tämäkin toteutuisi.

  Ehkei kukaan paikalla olleista ymmärtänyt, että juuri siinä hetkessä, ristinkuoleman kautta, Jeesuksen ikuinen kuninkuus ja Jumalan suunnitelma olivat toteutumassa: Jeesus kuoli ristillä ihmisten syntien sovitukseksi.

Vaikka kaikki oli johtanut Jeesuksen kuolemaan, kaikki ei kuitenkaan päättynyt siihen: kolmantena päivänä Jeesus Kristus nousi kuolleista, ja Maria-äiti sai muiden kanssa todistaa tätä ihmettä!

  Raamatun viimeinen maininta Mariasta löytyy Apostolien tekojen ensimmäisestä luvusta, jossa kerrotaan ylösnousseen Jeesuksen Taivaaseen ottamisesta. Apostolit pitivät "kaikki yhtä ja rukoilivat lakkaamatta yhdessä joukkoonsa kuuluvien naisten sekä Jeesuksen äidin Marian ja Jeesuksen veljien kanssa." (Ap.t. 1:14)

Vaikka Apostolien teoissa kerrotaan monista kärsimyksistä ja ahdingoista, joita Jeesuksen omat joutuivat kokemaan maailman vainon ja väkivallan kohteena, se on minusta ilon ja voitonriemun kirja: ahdinkojen keskellä he tiesivät sydämessään, että Jeesus oli jo voittanut maailman, ja iloitsivat.

"Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä! Suuressa laupeudessaan hän on synnyttänyt meidät uuteen elämään ja antanut meille elävän toivon herättämällä Jeesuksen Kristuksen kuolleista." (1 Piet. 1:3)

Evankeliumi arvojen perustana

Kuulin kerran opetusta, jossa evankeliumi jäsennettiin kolmeen käsitteeseen: luomiseen, lankeemukseen ja lunastukseen. Olen tukeutunut tähän jäsennykseen kertoessani evankeliumia muille sekä punnitessani oikeita valintoja ja toimintatapoja elämän vaihtuvissa tilanteissa. Evankeliumin totuus on arvojeni perusta.

 Luominen

Raamatullisista periaatteista ja arvoista keskustellaan sekulaarissa yhteiskunnassamme nykyään usein niin kielteiseen sävyyn – niitä esim. syytetään suvaitsemattomiksi ja syrjiviksi – että monelta jää ymmärtämättä niiden hyvyys ja kauneus.

Luomiseen perustuu ensinnäkin ihmiselämän mittaamaton arvo. Jumala loi ihmisen, miehen ja naisen, omaksi kuvakseen ja puhalsi ihmiseen elämän hengen (1. Moos. 1:26-27 ja 1. Moos. 2:7). On tärkeää ymmärtää, ettemme voi tehdä mitään lisätäksemme omaa arvoamme. Arvomme ei myöskään vähene tai mitätöidy sen perusteella, mitä teemme tai jätämme tekemättä. Ominaisuuksistammekaan se ei ole kiinni.

Meidän jokaisen olemassaolo on Jumalan suvereeni tahto.

Luomiseen perustuu myös ihmiselämän kunnioittamisen arvo. Jumala on säätänyt Nooan kanssa solmimassaan liitossa (1. Moos. 9:5-6) sekä 10 Käskyssään, ettei ihmistä saa tappaa. Elämämme kuuluu viime kädessä Jumalalle.

Koska Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, ihminen ei ole "vain yksi eläin muiden joukossa", vaan erityinen luotujen keskuudessa. Jumala asetti ihmisen pitämään huolta muusta luomakunnasta. Se tarkoittaa myös, että ihminen on moraalisesti vastuullinen ja järjellinen toimija, toisin kuin eläimet.

Edelleen luomisesta nousee oikea, biologian mukainen ymmärrys kahdesta sukupuolesta, niiden keskinäisestä täydentävyydestä sekä Jumalan luomistyön jatkumisesta miehen ja naisen yhteen liittymisen kautta, uusien sukupolvien syntymässä. Tämä on perusta Jumalan säätämälle avioliitolle.

Tietysti sellainenkin ihminen, joka ei usko Jumalaan ja luomiseen, voi allekirjoittaa edellä ilmaistut arvot (mittaamaton ihmisarvo, ihmiselämän kunnioittaminen, luomakunnasta huolehtiminen, moraalinen vastuullisuus ja biologisten tosiasioiden tunnustaminen), ja aika usein allekirjoittaakin, mutta kun häneltä kysyy perustaa esim. yleiselle ja yhtäläiselle ihmisarvolle, hän ei voi vedota kuin henkilökohtaiseen mielipiteeseensä, enemmistön mielipiteeseen ja yhteiskuntien ratifioimiin sopimuksiin.

Lankeemus

Jumalalle kuuliaisimpiakaan ihmisiä, esim. Vanhan Testamentin Abrahamia ja Daavidia, ei kuvailla Raamatussa synnittömiksi. Raamattu kertoo ihmisten syntisyydestä kaunistelematta, totuudenmukaisesti. Ainoa, jonka kerrotaan olevan (ja olleen maailmassa eläessäänkin) täydellisen viaton, on Jeesus Kristus, joka onkin ihmiseksi syntynyt Jumala itse.

"Miten siis on? Olemmeko me muita parempia? Emme lainkaan. Olen jo esittänyt sen syytöksen, että kaikki, niin juutalaiset kuin kreikkalaisetkin, ovat synnin vallassa." (Room. 3:9)

Joskus koen vähän kiusalliseksi synnistä puhumisen, kun kulttuurimme kehottaa niin voimakkaasti keskittymään positiiviseen, viljelemään uskoa ihmisten hyvyyteen sekä luomaan sitä kautta toivoa paremmasta maailmasta.

Kuitenkin ilman puhetta ihmisen syntisyydestä, eli lankeemuksesta ja sen seurauksista, ohitetaan totuus ihmisen ja maailman tilasta. Ilman sitä ei voi nähdä Jeesuksen ristiä, jolla Hän sovitti syntimme. Syntisyytemme tunnustaminen on välttämätöntä, että evankeliumin totuus tulisi kokonaan tunnustetuksi ja välitetyksi.

Kun tunnustaa syntinsä, tulee tunnustaneeksi, ettei täytä moraalista standardia, ja kun puolestaan tunnustaa sen, tulee tunnustaneeksi, että moraalinen standardi on olemassa ja että se ei palaudu vaihteleviin mielipiteisiimme, vaan on objektiivinen ja pysyvä – yläpuolellamme oleva Jumalan vanhurskas tahto.

Kun ennen uskoon tuloani kuuntelin silloin tällöin uskovaisten opetusta, evankeliointia ja todistuksia, pidin aina uskottavimpina niitä, jotka jollain tavalla toivat esiin oman epätäydellisyytensä – sen, että he tarvitsevat Jumalan anteeksiantoa jatkuvasti. Heidän opetuksensa ja todistuksensa kuuntelemista jatkoin. Paitsi että he vaikuttivat vilpittömiltä ja luotettavilta todistajilta, heidän puheensa kirkastivat Jumalaa erityisellä tavalla.

Ei omaa syntisyyttään tarvitse jatkuvasti ja yksityiskohtaisesti toitottaa, mutta on hyvä tuoda esiin, että elää Jumalan armon ja anteeksiannon varassa ihan käytännössä.

"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä." (1. Joh. 1:8)

Evankeliumin kolmen kohdan jäsennyksessä lankeemus-kohtaan perustuvia arvoja ovat mielestäni keskeisesti totuudenmukaisuus ja nöyrä asenne.

Lunastus

"Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:8-9)

"Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta - se on Jumalan lahja - ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi." (Ef. 2:8-9; 1938)

Lunastuksesta nousee tietysti armollisuuden ja anteeksiannon arvo. Jumala antaa armonsa, anteeksiantonsa ja pelastuksensa Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa meille, jotka omana itsenämme olemme syntisiä; pelastus vastaanotetaan uskossa.

Jeesus itse kehottaa meitä antamaan anteeksi toisillemme:

"Silloin Pietari tuli Jeesuksen luo ja sanoi: "Herra, jos veljeni yhä uudestaan tekee väärin minua kohtaan, niin kuinka monta kertaa minun on annettava hänelle anteeksi? Peräti seitsemän kertaako?""Ei seitsemän, vaan seitsemänkymmentäseitsemän kertaa", vastasi Jeesus." (Matt. 18:21-22)

Tavasta, jolla Jeesus opetti anteeksiannosta, on minusta pääteltävissä, että anteeksi antaminen on ensisijaisesti jotain valintaan verrattavaa eikä tunne. Tämän vuoksi voinkin kutsua anteeksiantoa arvoksi: se on jotain, mihin uskon ja minkä mukaan ojentaudun sen sijaan, että seuraisin omia tunteitani, jotka saattavat ailahdella.

Anteeksiantaja säälii ja armahtaa rikkoneen, joka ei saa tehtyä tekemättömäksi. Näinhän Jumala on tehnyt meille ihmisille.

Toinen keskeinen, lunastukseen perustuva arvo on rakastaminen ja rakkaus, joka liitetään Raamatussa olennaisesti Jumalan anteeksiantoon.

"Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10; 1938)

Jumalan sovittavalla ja armollisella rakkaudella apostoli Johannes perustelee sitä, että meidän ihmistenkin on rakastettava toisiamme.

"Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:11; 1938)

On tärkeää ymmärtää, ettei tosi rakkaus ole kiinni kohteen rakastettavuudesta, vaan se ilmenee hyvinä tekoina ja valintoina toista ihmistä kohtaan silloinkin, kun tämä ei ole ansainnut sitä eikä välttämättä herätä erityisiä rakkaudeksi tunnistettavia tunteita. Niinhän Jumalakin on tehnyt meille (Room. 5:6-8).

Jeesus opetti rakastamisen – sekä Jumalan että lähimmäisen – olevan kirjaimellisesti käsky. Tämä ei tarkoita, ettei rakastamisessa voisi olla tunne-elementtiä, vaan se tarkoittaa ymmärtääkseni, että rakastamisessa on ensisijaisesti kyse Jumalan tahdon ja olemuksen (Raamatussa kerrotaan, että Jumala on rakkaus) mukaan ojentautumisesta uskossa. Kirjoitin tästä aihepiiristä enemmän blogitekstissäni Käsky: rakasta!.

Lunastukseen perustuvista arvoista mainitsen vielä toivon ilmaisemisen ja iloisuuden. Tällä en missään nimessä tarkoita, että Jeesukseen uskovan tulisi teeskennellä iloista ja positiivista, jos hänestä ei aidosti tunnu siltä.

Tässäkään ei nimittäin ole kyse ensisijaisesti tunteista, vaan oikeastaan sen muistamisesta, ja myös muiden muistuttamisesta siitä, että Jeesukseen uskovalla on pysyvä syy toivoon ja iloon silloinkin, kun hänestä välttämättä ei tunnu siltä. Se pysyvä syy on evankeliumin totuus, eli Jeesus itse.