Kadotukseen joutumista pelkääville

  Pelkäätkö joutuvasi kadotukseen? Minulla on sinulle huojentavaa kerrottavaa.

Ahdinko

  Anonyymeissä nettikeskusteluissa törmää joskus ihmisiin jotka sanovat pelkäävänsä kadotukseen joutumista. Kristityn näkökulmasta tuollainen pelko kuulostaa erikoiselta: henkilö siis uskoo kadotuksen tai Helvetin olemassaoloon, eli siltä osin uskoo Raamatun ilmoituksen, mutta ei usko Raamatun ilmoituksen hyvää puolta eli pelastuksen ilosanomaa, ainakaan omalle kohdalleen.

Kuva: Pixabay / Anemone123

Tuosta tulee mielikuva jonkinlaiseen välitilaan pudonneesta ihmisestä tai ihmisestä joka on saanut huonoimmat mahdolliset kortit: hän kärsii tässä elämässä kadotukseen joutumisen aiheuttamasta pelosta ja ahdistuksesta, ja tuonpuoleisessa tulee kärsimään kadotuksesta. Ne jotka eivät usko Raamatun ilmoitukseen ollenkaan voivat sentään tässä elämässä elää iankaikkisuuskohtalonsa osalta suruttomasti, huolettomasti.

Kristityn näkökulmasta pelko kuulostaa nurinkuriselta siksi, että evankeliumi eli pelastussanoma on Raamatun pääsanoma, ydinsanoma. Evankeliumi on se perimmäinen syy miksi Jumala on toteuttanut ne asiat joista Raamatussa kerrotaan ja ilmoittanut Itsensä ihmiskunnalle. Jumala ei tahdo että Hänen ilmoituksensa menee perille vain osittain. Yleensäkin viestintään pätee se että vain osittainen viestin perille meno saattaa vääristää täysin lähettäjän tarkoituksen ja olla vastaanottajalle jopa kohtalokasta.

   On pari muutakin asiaa joita sanoisin kadotukseen joutumista pelkääville. 

Hän jolla on kaikki valta

  Miksi pelkäät vain kadotusta etkä sitä tahoa joka määrää kuka joutuu kadotukseen ja kuka ei? Jumala on valmistanut kadotuksen ja tekee päätöksen meidän jokaisen iankaikkisuuskohtalosta. Siten kadotuksen pelkäämisestä Jumalan pelkäämiseen siirtyminen, joka sekin kyllä saattaa kuulostaa ikävältä, on sentään pelon kohdistamista perustellusti.

Jeesus muistuttaa Matteuksen evankeliumissa (Matt. 10:28) että ihmisten tulisi tästä syystä ennemmin pelätä Jumalaa kuin mitään muuta. Olennainen kysymys kuuluu: millä perusteella Jumala tekee sen päätöksen joutuuko joku kadotukseen vai pelastuuko Taivaaseen?

Vastaus on kerrottu meille Raamatussa:

"Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen." (Mark. 16:16)

Tuossa puhutaan Jeesukseen uskomisesta. Jokainen syntinen on ansainnut kadotuksen – ja kaikki ihmiset paitsi Jeesus ovat syntisiä –, mutta jokainen joka uskoo Jeesukseen, pelastuu. Tärkein kysymys kadotusta pelkääville näin ollen kuuluu: tiedätkö oikeasti kuka Jeesus on?

Jeesus on Jumalan Poika joka syntyi ihmiseksi, eli täydellisen synnittömän elämän täällä maan päällä, kuoli ristillä meidän syntiemme sovitukseksi, ja nousi kuolleista! Syntien sovitus, anteeksianto ja iankaikkinen elämä Taivaassa otetaan vastaan uskossa Jeesukseen.

Jumala toteutti tämän kaiken että me voisimme pelastua. Joskus kohtaa ihmisiä jotka vaikuttavat ajattelevan että Jumala keksii kaiken aikaa perusteita miksi he eivät voisi pelastua. Mutta Raamatun mukaan Jumalan tahtotila on juuri päinvastainen: Hän antoi kaikkensa pelastaakseen sinut ja minut ja meidät kaikki. Jumala teki tämän koska rakasti meitä syntisiä ihmisiä.

Eikö olekin huojentava tieto? Hän jolla on valta päättää joudutko kadotukseen vai pelastutko Taivaaseen, haluaa että uskot Jeesukseen ja pelastut Taivaaseen. Jokainen joka tunnustaa olevansa syntinen ja pyytää Jumalan pelastavaa armoa, saa sen. Tässä armottomassa maailmassa evankeliumin pelastussanoma kuulostaa melkein liian hyvältä ollakseen totta, mutta totta se on.

Tuntuuko Jeesukseen uskominen silti vaikealta? Tai pelkäätkö olevasi liian syntinen tai tehneesi jotain minkä vuoksi et kelpaa Jumalalle? Tuollaiset huolet ovat itse asiassa merkki siitä että sydämesi ei ole paatunut ja että Jumala on lähellä sinua. Ne ovat siis hyvä merkki.

Rukoile Jumalalta apua, ota sillä tavalla evankeliumin lupaukseen luottaen (vaikka vain sen takia että toivot sen olevan totta kohdallasi) uskon askel. Heittäydy Jumalan armollisille käsivarsille epäuskoinesi kaikkinesi ja anna turhan ahdistuksen jäädä menneisyyteen.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi." (Joh. 3:16-17)

Eletään hiljaisemmin

  Mielestäni maailma on liian meluisa. Minusta onkin tullut hiljaisuusaktivisti. Harjoitan hiljaisuuden kulttuuria ja haaveilen että lapsille ja nuorille alettaisiin antaa hiljaisuuskasvatusta. 

  Mitä mieltä Jumala on meluisasta elämänmenostamme? Raamatussa ei taideta käsitellä hiljaisuuden merkitystä hyvinvoinnin näkökulmasta, mutta keksin keinon saada selville mitä Jumala todennäköisesti asiasta ajattelee!

Hiljaisuuden ystävä

  Keski-ikään tultuani olen havahtunut siihen miten paljon inhoan melua. Mielestäni maailma on liian meluisa. Sanon että olen havahtunut siihen, koska olen kyllä aina ollut hiljaisuuden ystävä, mutta en nuorempana tiedostanut sitä niin selvästi kuin nyt. Hiljaisuuden merkitys jää helposti huomaamatta, koska se on jonkin puuttumista. Hiljaisuus on äänen, tai melun, poissaoloa.

Kuva: Pixabay / Kerttu

Moni vetäytyi juhannukseksi kesämökille, luonnon hiljaisuuteen. Toisaalta sen seurauksena kaupunkikin hiljeni miellyttävästi. Vietin juhannuksen tällä kertaa yksin kaupungissa ja nautin liikenteen taukoamisesta. Ison kaupungin keskusta-alueella asuvana kuulen liikenteen kohinan jatkuvasti valveillaoloaikaan. 

Olen huomannut että väsyn nopeasti hälinässä enkä oikein tykkää erilaisten sähköisten viestimien merkkiäänistä ja hälytyksistä. Kaikista melutyypeistä kuitenkin eniten inhoan bassonjumputusta. Kuulun niihin jotka ihmettelevät nykymusiikin bassokeskeisyyttä. Vahvistettu basso vaikuttaa olevan hallitsevin elementti suuressa osassa nykymusiikkia. 

  Minusta on tullut jonkinlainen hiljaisuusaktivisti. Evankeliumin lisäksi levitän hiljaisuuden ilosanomaa. Olen haaveillut että perheissä ja ehkä kouluissakin otettaisiin käyttöön hiljaisuuskasvatus. Omassa elämänpiirissäni haluan harjoittaa hiljaisuuden kulttuuria. 

Hiljaisuuden kulttuuri lähtee arkisista asioista. Asun talossa johon kuljetaan porttikongin kautta. Monet kulkijat antavat rautaisen portin rämähtää kiinni perässään, niin kuin minäkin aiemmin, mutta nykyään suljen sen hiljaa, salpaa kääntäen. Kun jumppaan sisällä, teen lähinnä low impact -liikkeitä, jotta alakerran naapuri ei joutuisi kuuntelemaan töminää. Ja on sanomattakin selvää, että kuuntelen musiikkia vain kuulokkeilla. 

Kaikki ääni ei tietenkään ole pahasta. Esimerkiksi puhe ja arkisesta puuhastelusta kuuluvat äänet ovat ok. Luonnonäänet, kuten sateen ropina, lintujen laulu ja tuulen suhina puiden lehvissä ovat ihania – niitä en edes pidä hiljaisuutta rikkovina ääninä.

  Yritin etsiä Raamatusta tukea hiljaisuusaktivismilleni, mutta en löytänyt mitään. Raamatussa kyllä opetetaan että on parempi vaieta kuin puhua harkitsemattomasti ja että on hyvä hiljaa kuunnella Jumalaa sekä elää hiljaisesti ja nöyrästi, mutta hyvinvoinnin näkökulmasta en löytänyt aiheesta mitään. Syy on tietenkin, että Raamatun kirjoittamisen aikaan maailma oli hiljainen: ei ollut moottoriajoneuvoja ja äänekästä liikennettä, ei edes hurisevia sähkölaitteita kaiuttimista ja vahvistetusta bassosta puhumattakaan. 

Mutta keksin toisen keinon selvittää mitä Jumala todennäköisesti ajattelee nykyisestä meluisasta elämänmenostamme: tutkin mitä lääketiede on saanut selville melun ja toisaalta hiljaisuuden vaikutuksista terveyteemme. Jumala on luonut meidät, joten ruumiidemme biologista toimintaa tarkastelemalla saamme selville miten Hän on tarkoittanut meidän elävän.

Jumalan luomistyön tutkimusta: melun ja hiljaisuuden terveysvaikutukset

  Minulla on teoria siitä miksi nuoret kärsivät nykyään niin paljon häiriöstä nimeltä yleistynyt ahdistus. Ahdistushäiriön ruumiilliseen oireistoon kuuluvat sydämen tykytys, hengenahdistus ja levottomuuden tunne. Osa ahdistuneista pitää oireitaan selittämättöminä. Asiantuntijat ovat hakeneet syytä mm. koulunkäynnin paineista ja kiusaamisesta. 

Mutta mitä jos se osaltaan johtuu jatkuvasta altistumisesta bassonjumputukselle? Jotkut ovat sille keskimääräistä herkempiä. Vaikutus taatusti moninkertaistuu niillä jotka kittaavat kofeiinipitoisia energiajuomia.

Tieteellisen tutkimuksen perusteella näyttää että teoriani saattaa pitää paikkansa. Hiljaisen ympäristön hyvistä terveysvaikutuksista on ollut todistusaineistoa saatavilla jo kauan. Siksi ihmettelen miksi melun haitoista ei valisteta kuten vaikka päihteiden tai pikaruoan haitoista!

Esimerkiksi vuosina 2003 ja 2006 tehtiin tutkimuksia joiden tulokset osoittivat, että hiljaisessa ympäristössä sydämen syke ja verenpaine pysyvät alhaisempana sekä stressihormoni kortisolia erittyy vähemmän. Erot havaittiin jopa verrattaessa rauhallisen musiikin kuunteluun alhaisella äänentasolla; täysi hiljaisuus on parempi. Millaiset vaikutukset sydän- ja verisuoniterveydelle mahtaa olla pitkäaikaisesti meluisassa ympäristössä oleskelemisella? Kaikkea meteliä emme pysty poistamaan elämästämme, mutta voisimme edes karsia turhaa melua.

MS-tautia sairastavana pidän erityisen innostavana erästä hiiritutkimuksen tulosta. Vuonna 2013 tehdyssä tutkimuksessa todettiin että hiljaisuudessa elävien hiirien aivoissa tapahtui neurogeneesiä eli uusien hermosolujen syntymistä, mitä melulle altistettujen verrokkien aivoissa ei tapahtunut. Terveitäkin aiheen tulisi kiinnostaa. Aivokudos vähenee iän myötä kaikilla, mikä johtaa mm. kognitiivisten kykyjen heikkenemiseen, mutta elämäntapavalinnoilla prosessia voi hidastaa. Kuka tietää, ehkä hiiritutkimuksen tulos pätee myös ihmisiin?

Melu voi vaarantaa kuulonkin. Esimerkiksi säännöllinen altistuminen kovaääniselle musiikille voi johtaa jopa pysyvään kuulon alentumiseen ja/tai tinnitukseen eli korvien soimiseen.

Hiljaisen ympäristön on todettu parantavan keskittymiskykyä ja luovuutta sekä auttavan stressaantuneen mielen ja poukkoilevien ajatusten rauhoittumisessa. Kuulostaa lähinnä selviöltä, mutta ihan hyvä että tästäkin on tutkimustuloksia olemassa jos joku tohtii epäillä.

Kuva: Pixabay / Sabine van Erp

  Luoja, joka ruumiimme on luonut, on selvästi tarkoittanut, että normaali arkielämämme olisi enemmänkin hiljaista kuin meluisaa.

Ai niin, vielä yksi huomio joka puhuu sen puolesta että hiljaisempi elämänmeno on Jumalan tahto: Raamatussa meitä käsketään kunnioittamaan vanhuksia (3. Moos. 19:32), ja tutkimusten mukaan vanhukset kärsivät melusta enemmän kuin nuoret. Ikäihmisillä aivojen kuuloinformaatiota käsittelevä alue on herkistyneempi ja hermosto kokonaisuudessaan haavoittuvampi ympäristön stressinaiheuttajille, kuten melulle. Lisäksi taustamelu vaikeuttaa huonokuuloisten vanhusten kykyä kuulla puhetta. 

Arkisilla valinnoilla voimme tehdä maailmasta hiljaisemman ja sillä tavalla lisätä omaa ja toinen toisemme hyvinvointia, jopa ruumiillista terveyttä. Meluamattomuus on lähimmäisen kunnioittamista, lähimmäisenrakkautta.

"Lukemattomat ovat tekosi, Herra.

Miten viisaasti olet ne tehnyt!

Koko maa on täynnä sinun luotujasi." (Ps. 104:24)

Ajattomasti viisaita käytännön neuvoja Raamatusta

  Jumalan sanasta löytyy tuhansia vuosia vanhoja käytännöllisiä periaatteita ja neuvoja, joita voimme soveltaa arjessa nykyäänkin. Käytännöllisyyden vuoksi ne ovat hyödyllisiä kaikille, eivät vain uskovaisille. 

Periaate järkevään taloudenhoitoon

  1. Mooseksen kirjan luvusta 41 löytyy viisas taloudellinen periaate. Joosef on erinäisten vaiheiden kautta päätynyt Egyptiin, jossa jotkut ovat pistäneet merkille hänen kykynsä selittää unia. Joosefin viisaus kantautuu faaraon korviin ja tämä haetuttaa Joosefin luokseen, koska on itse nähnyt erikoisia unia.

Farao kertoo unestaan, jossa Niilin virrasta nousee ensin seitsemän lihavaa lehmää ja sen jälkeen seitsemän laihaa lehmää. Lopuksi nämä seitsemän laihaa lehmää syövät lihavat lehmät, mutta näyttävät sen jälkeen edelleen yhtä laihoilta.

Kuva: Unsplash / Timothy Eberly

Aluksi Joosef toteaa faraolle, ettei hän itse pysty selittämään unta, mutta Jumala voi antaa suotuisan vastauksen. Sitten hän antaa profeetallisen selityksen unelle: ensimmäiset seitsemän lihavaa lehmää merkitsevät seitsemää tulevaa yltäkylläisyyden vuotta Egyptissä, kun taas seitsemän laihaa lehmää merkitsevät seitsemää nälkävuotta, jotka tulevat seuraamaan yltäkylläisyyden vuosia. 

Sitten siihen periaatteeseen. Joosef jatkaa selitystään: Egyptissä tulisi vauraina vuosina koota talteen paljon kaikkea syötävää ja varastoida viljaa, joka otetaan käyttöön nälkävuosien koittaessa. Tällä tavoin maa ei suistu nälän vuoksi perikatoon.

Kuulostaa yksinkertaiselta ja järkevältä kansantaloudellisella tasolla: kun yhteiskunnalla menee taloudellisesti hyvin, tulee elää säästeliäästi, ja kun menee huonosti, tulee käyttää säästettyä varallisuutta. Säästetyn varallisuuden kuluttaminen huonona aikana samalla elvyttää taloutta uuteen nousuun.

  No, en ymmärrä taloustiedettä oikeastaan ollenkaan enkä tiedä miten hyvin periaate on sovellettavissa nykyisenlaisessa talousjärjestelmässämme, mutta ainakin sen viisaus on ilmeistä henkilökohtaisessa taloudenhoidossa.

Periaatteen noudattaminen antaa taloudellista turvaa, ja turvallisuudentunnetta, sekä vauraampina että köyhempinä aikoina. Vauraampana mutta säästeliäänä aikana voi ajatella, että kaikkea on kyllä riittävästi, vaikkei sitä kulutakaan, ja köyhempänä aikana voi ostaa kaikkea mitä tarvitsee ja joskus omaksi ilokseen jotain ylimääräistäkin, vaikka tulot ovat huonot.

Periaatteen mukaan eläminen myös leikkaa elämäntyylistä äärimmäisyydet pois: vauraampana aikana ei ylenpalttisella kuluttamisella totuta itseään liian korkeaan elintasoon eikä köyhempänä aikana tarvitse sopeutua romahtaneeseen elintasoon.

Periaatteen ytimessä ovat siis itsestä riippumattomiin olosuhdemuutoksiin varautuminen sekä kohtuullisuus.

Profeetalle annettu leipäresepti

  Pari vuotta sitten katselin amerikkalaista YouTube-videota jossa puhuttiin markkinoiden terveellisimmistä leivistä. Asiantuntija arvioi erilaisten leipien ravintoarvoja. Hän kehui Pohjois-Amerikassa Ezekiel bread -nimellä tunnettua leipää, johon on leivottu mukaan palkokasveja kuten linssejä, ja siten se sisältää merkittävästi myös proteiinia.

Kuva: Unsplash / Gabriel Alenius

Ajattelin että tuohan on nerokas keksintö ja googlasin leivän. Kävi ilmi, että resepti on Raamatusta! Ezekiel on suomenkielisen Raamatun profeetta Hesekiel.

Hesekielin kirjan luvussa 4 kerrotaan, että Herra oli vihainen syntiselle kansalleen ja laittoi profeettansa eräänlaiselle nälkäkuurille kansan nähden. Herra sanoi, että profeetta Hesekiel saa tuona aikana juoda vain tietyn määrän vettä joka päivä sekä syödä tietyn määrän seuraavanlaista leipää:

"Ota vehnää, ohraa, papuja, linssejä, hirssiä ja vaivaisvehnää, pane ne samaan astiaan ja leivo niistä itsellesi leipää. Se olkoon ravintosi niiden kolmensadanyhdeksänkymmenen päivän ajan, jotka makaat kyljelläsi." (Hes. 4:9)

Täytyy muistaa, että kuurin tarkoitus oli symboloida ihmisille Jumalan vihaa heidän syntiensä tähden. Sen takia Hesekiel sai Herralta ohjeeksi paitsi maata kyljellään, myös paistaa leipä tulella, jonka polttoaineena on käytetty lantaa (tämä valmistusohje ei tietenkään sisälly nykyiseen Hesekiel-leipään).

  Nykyisen proteiinibuumin aikana ihmiset yrittävät keksiä helppoja keinoja lisätä proteiinin saantiaan päivittäisessä ravinnossa. Mutta tosiaan, Raamatussa tämä ohje on ollut jo satoja vuosia. 

Googlaillessani aiheesta löysin joitain amerikkalaisten uskovaisten puheenvuoroja, joissa paheksutaan Hesekiel-leivän suosiota kristittyjen keskuudessa. Niissä tähdennetään reseptin kielteistä asiayhteyttä Raamatussa. 

Aiheellinen huomio, mutta itse silti ajattelisin, että leivän monipuolinen ravinteikkuus on, ja saattoi olla alkuperäisessä raamatullisessa yhteydessäänkin, merkityksellinen seikka. Ehkä Herra oli ajatellut, että Hesekiel saa erikoisleivästä tarvittavat ravintoaineet niiden kolmensadanyhdeksänkymmenen päivän aikana, jonka vähäisellä ravinnolla kituuttamisen oli määrä kestää?

Apostolin ihmissuhdeneuvo

  Teini-ikäisenä katselin äitini kanssa jotain draamaelokuvaa, joka kertoi aviokriisiin ajautuneesta pariskunnasta. Elokuvassa mainittiin seuraava viisaus: "Älkää antako auringon laskea riitanne ylle." Äitini kehui neuvon viisautta, ja itsekin kirjoitin lauseen päiväkirjaani muistiin.

Riidat on hyvä sopia ennen nukkumaan käymistä. Ensinnäkin elämä on onnellisempaa, kun herää jokaiseen aamuun sovussa. Toiseksi, pitkittyneinä riidat alkavat elää omaa elämäänsä osapuolten mielissä, mikä tuottaa ajan mittaan lisää ongelmia, esim. virheoletuksia ja väärinkäsityksiä.

Kuva: Unsplash / Jonny Gios

Parikymmentä vuotta myöhemmin löysin lauseen Raamatusta! Apostoli Paavali kirjoitti seuraavat sanat Efeson seurakunnalle, ohjeeksi seurakunnan jäsenten keskinäisiin ihmissuhteisiin:

"Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö." Älkää antako auringon laskea vihanne yli, älkääkä antako perkeleelle sijaa." (Ef. 4:26-27; käännös 1933/38)

Rauhasta ja sopusoinnusta huolehtimisessa tulisi pitää lyhyet välit. Sama pätee myös suhteessa Jumalaan. Itse ainakin aina iltarukouksessa pyydän anteeksi syntejäni ja kiitän Jumalaa Hänen uskollisuudestaan ja anteeksiannostaan.

Jeesuksen käsky parempaan mielenterveyteen

  Tästä periaatteesta olen kirjoittanut yksityiskohtaisemmin blogitekstissäni Kuinka katkaista ahdistuksen kehä. Kerroin vuosia sitten kokemastani ahdistusjaksosta, joka alkoi unettoman yön jälkeen. Mitä enemmän yritin nukkua, sitä vaikeampaa se oli, ja niin unettomuus, ja ahdistus, jatkuivat.

Ahdingon syövereissä ollessani luin Raamattua, ja silmiini osui Jeesuksen yksinkertainen käsky, jonka olin lukenut satoja kertoja aiemminkin: älkää murehtiko (Matt. 6:25-34). Pysähdyin sanojen äärelle ja tajusin, että ahdistus ei ollut käynnistynyt unettomuudesta, vaan siitä, että olin alkanut murehtia unettomuuden seurauksia mm. aivojen terveydelle. 

Oli päässyt syntymään tuhoisa noidankehä: unettomuuden murehtimisen seurauksena käynnistynyt ahdistus ylläpiti unettomuutta, joka luultavasti muutoin olisi jo poistunut! Ainoa kohta, josta voisin kehää itse yrittää katkaista, oli murehtiminen. Piti siis lopettaa murehtiminen.

  Älkää murehtiko! Kenen tahansa muun sanomana lause saattaisi ärsyttää, varsinkin siinä tilanteessa jossa olin. Miten muka voi noin vain, käskystä, lopettaa murehtimisen? Helpommin sanottu kuin tehty!

Mutta koska Jeesus on Jeesus, päätin luottaa siihen, että käskyn tietoinen ja ohjelmallinen noudattaminen on kokeilemisen arvoista.

Kuva: Unsplash / Jo San Diego

Joten lopetin murehtimisen. Käytännössä se tarkoitti, etten murehtinut yhtään enempää kuin oli "pakko". Jos mielen taustalla pyöri tahattomasti murehtimistyyppisiä mielikuvia ja tunteita, hyväksyin ne, koska niille en voinut mitään. 

En tehnyt sitä virhettä, että olisin luopunut koko murehtimiskiellosta sen takia, etten ollut saavuttanut täydellistä vapautta murehtimisen mielialasta. Saati että olisin ruvennut murehtimaan vielä sitäkin, että mielen taustalla pyöri murehtimista, jolle en voinut mitään...

Se auttoi merkittävästi! Ahdistuksen mörkö heikentyi, kun pidin huolen, etten ainakaan ruoki sitä ajatuksillani. Ahdistus hellitti, ja unettomuus hellitti.

  Entä kaikki ongelmat, joille emme voi mitään, kuten vaikka ne univaikeudet itsessään tai se mielen taustalla pyörivä murehtiminen? Ne voi ja tuleekin jättää Herran haltuun rukouksessa.

"Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4:6-7; käännös 1933/38)

Kuinka katkaista ahdistuksen kehä?

  Millaista apua olen saanut ahdistukseen Jumalan sanan äärellä?

Ahdistuksen kehä: esimerkkinä unettomuus

 Vuonna 2018 eräänä kesäkuun yönä heräsin nukuttuani vain kaksi tuntia enkä nukahtanut enää uudestaan. Kun seuraavana yönä sama toistui, aloin huolestua. Olin saanut vain 4 tuntia unta kahdessa vuorokaudessa. 

Mitä tapahtuu aivoille jos en saa riittävästi unta? Mitä jos univaje syöksee MS-tautini pahenemisvaiheeseen? Mitä jos unettomuus ei koskaan lopu?

Sitä seuraavaan yöhön valmistauduin rentoutusharjoituksilla sekä noudattamalla tarkkaa ns. unihygieniaa, johon löysin ohjelistan netistä. Tulos: en nukkunut yhtään! Yritin niin hirveästi rentoutua, etten pystynyt rentoutumaan edes sen vertaa, että olisin nukahtanut kahdeksi tunniksi. 

Seuraavien viikkojen aikana pääsin sukeltamaan ahdistuksen ytimeen. Sanon että "pääsin", koska nykyään pidän sitä tutkimusmatkana, jolla opin itsestäni, ihmisyydestä ja suhteesta Jumalaan. Silloin se tietenkin oli hirveää helvettiä.

  Ahdistus oli minulla ennen kaikkea ruumiillinen olotila: sydän hakkasi ja henkeä ahdisti. Mielen tasolla se ilmeni tahattomana valppautena: yritin havaita merkkejä siitä, että tietoisuuteni oli lipumassa unten maille, vaikka toki ymmärsin, että se juuri ylläpiti valvetilaa. Ei ihminen voi lipua tiedottomuuteen ja samanaikaisesti olla tietoinen että niin tapahtuu. 

Ahdistuksen ytimessä oli omituinen paradoksaalinen kokemus: kaikki yritykset lopettaa ahdistus pahensivat sitä. Ja se puolestaan pahensi unettomuutta, mikä taas pahensi ahdistusta...

Hirveä umpikuja. Rukoileminenkaan ei auttanut, ainakaan heti. 

  Unettomuus on erinomainen esimerkki ahdistuksen tuhovoimasta. Unettomuus jo sinänsä ymmärtääkseni lisää kortisoli-stressihormonin eritystä lisämunuaisen kuorikerroksesta, mutta unettomuuden murehtiminen lisää sitä vielä moninkertaisesti. Kortisolin aiheuttamat oireet, edellä mainitut kiihtynyt syke ja hengitys sekä kognitiivinen valppaus, ovat yhtä kuin ahdistus. 

Järkyttävää on, että ahdistus itsessään riittää ylläpitämään unettomuutta, vaikka se muuten olisi jo poistunut! Unettomuuteni siis alkoi jostain syystä (joka ei ole tiedossani) mutta jatkui ahdistuksen takia. 

Murehtimisesta se alkoi

 

 "Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet." (Matt. 6:34)

 Kun myöhemmin (saatuani taas jo vähän paremmin nukuttua) rukoilin ja siinä samalla pohdin ongelmaa, tajusin, että se askelma mistä eteenpäin kaikki kauheus oli lähtenyt vyörymään oli murehtiminen. 

Oli alkuperäinen ongelma, joka oli unettomuus. Sitten tuli murehtiminen, joka oli huoli tulevien öiden nukkumisesta ja muodostuneen univelan kuittaamisesta. Sen seurauksena alkoi ahdistus, joka ilmeni kyvyttömyytenä rentoutua (joka puolestaan ylläpiti unettomuutta).

Murehtiminen ei vielä ollut ahdistusta, vaan se oli askelma siihen. Murehtiminen on ajatuksia, ahdistus on olennaisesti ruumiillinen reaktio niihin ajatuksiin. Murehtiminen on se, josta ahdistuksen noidankehä kortisolioireineen käynnistyy. Murehtiminen lienee kaikkien ahdistustyyppisten mt-ongelmien alkujuuri?

Ei ihme, että Raamatussa suhtaudutaan vakavasti murehtimiseen. Jumala tietää ahdistuksen tuhovoiman, onhan Hän luonut meidät ja tietää miten meidän ruumiin ja sielun ja hengen muodostama kokonaisuutemme toimii.

Koska ahdistus on olennaisesti ruumiillinen tila, ja vielä itseään vahvistava eli se tuppaa voimistumaan mitä enemmän sitä yrittää lopettaa, sitä sinänsä ei voi lopettaa itse. Se minkä voimme lopettaa, on murehtiminen, joka käynnistää ahdistuksen. 

  Miten lopettaa murehtiminen? Minua auttoi suhtautumistapa jota kutsun "ongelman minimoimiseksi". Esimerkiksi unettomuuden aiheuttama ainoa välttämätön ongelma ("minimiongelma") on väsymys ja kirvelevät silmät. Näiden tai unettomuuden sinänsä tai sen mahdollisten seurausten murehtiminen on jo ylimääräistä, turhaa. 

Käytännössä se tarkoitti, että elin unetonta yötä seuraavana päivänä ihan normaalisti rajoitteenani vain väsymys ja kirvelevät silmät. Jos olin suunnitellut leipovani sämpylöitä, leivoin. Harrastin liikuntaa normaalin ohjelman mukaan, väsymyksen takia vain hitaammin. En valmistautunut mitenkään seuraavaa yötä varten, en yrittänyt rentoutua enkä varsinaisesti yrittänyt edes nukkua.

Pyrin tällä siihen etten päästäisi ongelmaa jatkumaan pelkän ahdistuksen takia.

"Ongelman minimoimisesta" oli apua. Varmaan jo sekin auttoi, että kun puuhailin kaikkea, en edes ehtinyt murehtia yhtä paljon.

Luojan asettamat mekanismit

  Onneksi rohkaistuin etsimään tietoa unesta ja unettomuudesta. Sain selville, että unettomien / vähäunisten öiden jälkeen aivot lisäävät syvän unen eli parantavan ja palauttavan univaiheen osuutta automaattisesti, vaikkei unen kokonaisaika lisääntyisi! 

Luoja on asettanut meihin mekanismin, joka parantaa unen laatua, kun sen määrä syystä tai toisesta alenee. Ongelma on että unettomuutta murehtiva, joka ei ole tietoinen tästä mekanismista, yleensä alkaa tarkkailla unen määrää eli laskea unitunteja. Niin minäkin alussa tein. Jos sain nukuttua yhtään, merkitsin herättyäni ylös tuntimäärän, jonka olin nukkunut. Laskin jopa viikon ajalta keskimääräisen tuntimäärän per yö, ja sitten kauhistelin pieniä numeroita ja ahdistuin entisestäni.

Ihmettelinkin kun olin joinain päivinä (unettomuusjakson jatkuttua siinä vaiheessa jo yli viikon) pirteä kuin peipponen, vaikka olin edellisenä yönä saanut vain pari tuntia unta. Nyt tiedän, että se johtui Jumalan mekanismista. 

Tiedon tuoma helpotus vähensi murehtimista (ja sitä myöten ahdistusta) huomattavasti.

Oma esimerkkini koskee unta ja unettomuutta, mutta vastaavia stressiä, ahdistusta ja uupumusta korjaavia automaattisia mekanismeja on muitakin. Yleisesti tiedetään, että jo syvään ja rauhallisesti hengittäminen voi parantaa oloa kokonaisvaltaisesti, koska se käynnistää hermojärjestelmää rauhoittavia prosesseja.

Oma kokemukseni kuitenkin on, että pelkkä syvään hengittäminen ei auta, jos se itsensä tarkkaileminen ja hallintaan pyrkiminen (joka on kehään johtava reitti, kuten edellä kuvailin) ei lopu.

Joten kuinka lopettaa tarkkailun ja hallinnan noidankehä?

Rukoileminen

 Olikohan se Jung, joka sanoi, ettei ihmismieli pysty tuottamaan ongelmaa, jota se ei itse pystyisi ratkaisemaan? Ihanan optimistinen näkemys, mutta oman kokemukseni mukaan ainakaan murehtimisesta seuraavan ahdistuksen kohdalla se ei ole totta.

Koin ahdistuksen lopettamisen olevan omassa vallassani: minä olen tilan saanut aikaan, voin myös lopettaa sen. Mutta eikö se, etten pysty lopettamaan ahdistusta, vaikka haluan, tarkoita sitä ettei se ole vallassani? Tämän itseni hallitsemisen harhan takia ahdistus oli minulle niin paradoksaalinen kokemus.

Kuulostaa varmaan naurettavan yksinkertaiselta probleemalta, mutta minulle oli suuri oivallus, etten pysty itse lopettamaan tilaa jonka olin murehtimalla lietsonut itseeni.

  Joku AA-kerhon raittiusohjelman läpikäynyt raitistunut alkoholisti sanoi jossain haastattelussa olevansa kiitollinen vaikeasta kamppailustaan riippuvuutensa kanssa, koska se sai hänet ymmärtämään heikkoutensa. Minulla on sama kokemus kamppailustani unettomuuden ja ahdistuksen kanssa. Ja kuten tuolla AA-kerholaisella, minullakin se johti Jumalaan turvautumiseen aiempaa aidommin ja kokonaisvaltaisemmin. 

Kun on epätoivoinen eikä pysty auttamaan itseään, rukoukset Jumalalle tulevat täydestä sydämestä.

Murehtimisen tietoinen vähentäminen ja Jumalan mekanismeista itseni muistuttaminen ovat auttaneet minua, mutta suurimman avun sain, kun tunnustin, että valta ahdistuksen lopettamiseen ei ole omissa käsissäni, vaan Jumalan käsissä. Oli helpottavaa lopettaa ahdistuksen lopettamisen yrittäminen. 

"Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4:6-7)

Jumalan armollisuuden elämänmuuttava voima

  Kun sisäistämme, mitä Jumalan armollisuus oikeastaan tarkoittaa ja mitä seurauksia sillä on meille, se voi mullistaa koko sisäisen elämämme. 

Rakastettu vai rakastettava?

  On eri asia olla rakkauden kohteena kuin olla rakastettava. Toisin sanoen rakkauden kohteena oleva ihminen ei välttämättä ole rakastettava ihminen.

Tällaisen eron tekeminen saattaa tuntua saivartelulta, sillä eikö se että minua rakastetaan ole tavallaan samalla merkki siitä, että olen rakastettava? Eivätkö ne ole vain kolikon eri puolet?

Meidän ihmisten kesken noin ehkä usein onkin. Esim. parisuhdemielessä rakastuminen perustuu kohteen viehättävyyteen, joka puolestaan perustuu hänen yksilöllisiin ominaisuuksiinsa (ulkoisiin ja sisäisiin). Emmehän me kaikkiin rakastu romanttisesti – näin ollen kohteessa on oltava jotain, minkä perusteella rakastumme juuri häneen.

Mutta mitä tulee Jumalan rakkauteen, Raamatun vastaus on kieltävä. Siitä että Jumala rakastaa meitä, meidän ei tule päätellä, että meidän siten täytyy olla jotenkin rakastettavia, ominaisuuksiltamme ja teoiltamme Jumalan rakkauden ansaitsevia. Sanaa armo käytetään kristinuskossa tämän eron tähdentämiseen.

Armohan tarkoittaa käytännössä, että joku antaa toiselle jotain hyvää ilman, että tämä on ansainnut sen. Se että saan jotain hyvää antajan armollisuuden tähden, siis lahjaksi, kertoo antajan hyvyydestä eikä minun. Edelleen se, että minua rakastetaan armollisesti, kertoo rakastajan rakkaudellisesta olemuksesta eikä minun rakastettavuudestani. Jumalan rakkaus meitä kohtaan on armollista rakkautta.

  Hiuksenhienolta vaikuttava ero on ratkaiseva ja seurauksiltaan elämänmuuttava. Sillä jos minua rakastetaan sen perusteella, että olen rakastettava, minuun kohdistuvan rakkauden ehdot ovat minussa, mistä puolestaan seuraa, että pysyäkseni rakkauden kohteena, minun täytyy ylläpitää niitä ehtoja, siis niitä ominaisuuksiani, jotka tekevät minusta rakastettavan. Jos menetän ne, minua ei enää rakasteta.

Kun taas jos minua rakastetaan puhtaasti rakastajan rakkaudellisuudesta ja armollisuudesta johtuen, rakkauden ehdot eivät ole minussa eikä ole minun tehtäväni ylläpitää minuun kohdistuvaa rakkautta. Minun ei tarvitse huolehtia, että pysyn rakastettavana. Minun ei tarvitse pelätä, että menetän ne ominaisuuteni, joiden perusteella minua rakastetaan. 

Jumala on rakkaus

  Uuden Testamentin apostolit näkivät paljon vaivaa sen selittämiseksi, että Jumalan rakkaus meitä kohtaan ei perustu meidän rakastettavuuteemme, vaan Jumalan rakkaudelliseen olemukseen, ja että Hänen rakkautensa meitä kohtaan siten on armollista rakkautta.

Syntisyyttämme emme ansaitse Jumalan rakkautta ja pelastusta ikuiseen elämään, mutta Hän rakasti meitä silti – siksi Hän lähetti Jeesuksen pelastamaan meidät.

Esimerkiksi seuraavissa jakeissa apostolit vääntävät tätä sanomaa rautalangasta:

"Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10)

"Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä." (Room. 5:8)

"Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta — se on Jumalan lahja — ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi." (Ef. 2 :8-9)

Raamatussa kerrotaan, että rakkaus on Jumalan olemus (1. Joh. 4:8) ja ettei Jumala voi kieltää olemustaan (2. Tim. 2:13). 

  On kuitenkin tähdennettävä erästä asiaa. Nimittäin vaikka Jumalan rakkaus meitä kohtaan perustuu Hänen rakkaudelliseen olemukseensa eikä meidän ominaisuuksiimme, se silti on syvällisesti henkilökohtaista. Jumala tuntee meistä jokaisen sisintämme myöten, paremmin kuin kukaan toinen ja paremmin kuin edes me itse. Suhteessa minun kanssani Jumalan rakkaus on rakkautta juuri minuun!

Armon parantava voima

  Sen sisäistäminen, että Jumala rakastaa meitä armollisesti, voi mullistaa sisäisen elämämme. 

Varmaan kaikki tietävät sen henkiseen pahoinvointiin tyypillisesti sisältyvän ilmiön, että ihminen yrittää ansaita hyväksynnän ja rakkauden. Toisin sanoen hän joko yrittää epätoivoisesti tehdä itsestään rakastettavan tai pelkää menettävänsä rakastettavuutensa. 

Ihminen saattaa esimerkiksi tarjota rakkauden hinnaksi ahkeruuttaan, pätevyyttään, sosioekonomista menestystään, viehättävää ulkonäköä, mahtavaa luonnetta... 

Mutta entä jos vaikka sairastuu eikä enää pysty olemaan ahkera? Mitä jos ei kaikesta yrittämisestä huolimatta ole pätevä valitsemallaan alalla? 

Mitä jos perustaa yrityksen ja tähtää menestykseen, mutta menestystä ei koskaan tule? Tai mitä jos on yrittäjänä ensin menestyvä, mutta sitten taloudelliset suhdanteet kääntyvät ja tulee konkurssi? 

Mitä jos ei saa itsestään viehättävän näköistä, vaikka kuinka puunaa ulkonäköään? Tai mitä jos on viehättävä, mutta menettää ulkonäkönsä vaikka onnettomuudessa? Tai mitä jos vanhenee ja ulkonäkö rapistuu?

Tai entä jos ei vain pysty olemaan hauska ja leppoisa tyyppi luonteeltaan? Entä jos kokee vaikka raskaita menetyksiä tai alkaa kärsiä jatkuvista kivuista ja on koko ajan huonotuulinen ja väsynyt eikä enää pysty olemaan hauskaa seuraa?

Itse asiassa jos omistamme elämämme sille pyrkimykselle, että ansaitsisimme rakkauden rakastettavien ominaisuuksien perusteella, häviämme aivan taatusti. Jokainenhan heikkenee, kokee menetyksiä, sairastuu, väsyy, rapistuu ruumiillisesti ja kognitiivisesti jne. 

Tämä langennut maailmamme on armoton paikka. Se logiikka, että kaikki hyvä täytyy itse ansaita, on syvään juurtunut meihin. Olen ollut suunnilleen kaksitoista vuotta uskossa, ja silti lähes aina ajatellessani Jumalan armollisuutta, ja sen kaiken muuttavaa voimaa, minusta tuntuu kuin olisin juuri oivaltanut jotain uutta kristinuskosta!

Rakkaussuhteessa Jumalan kanssa

  Kun sisäistämme sanoman Jumalan armollisesta rakkaudesta, se luo turvaa ja rauhaa elämäämme. Se auttaa meitä olemaan armollinen itseämme ja muita kohtaan. 

Se myös vapauttaa. Uskallan yrittää olla parempi ihminen, koska voin epäonnistua rauhassa – epäonnistuminen ei aiheuta mitään muutoksia siihen, että Jumala rakastaa minua. Sillä Jumalan rakkaus ei perustu minun rakastettaviin tekoihini, vaan siihen, että Hän on rakkaus.

  Edellä mainitsin, että Jumalan rakkaus on syvällisesti henkilökohtaista, kun elämme rakkaussuhteessa Hänen kanssaan. Miten pääsee henkilökohtaiseen suhteeseen Jumalan kanssa?

Jumala on rakastanut armollisesti kaikkia luotujaan lähettämällä Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi. Kun ihminen vastaanottaa Jeesuksen Herrakseen ja Pelastajakseen uskossa, hän uudestisyntyy Jumalan lapseksi. 

Taivaallisen Isän lapsena kasvamme ajan mittaan Hänen käsittämättömän suuren rakkautensa tuntemisessa.

"Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 8:38-39)

Kuoleman varjon maassa

   Profeetta Jesaja puhui ihmisistä, jotka "asuvat kuoleman varjon maassa". Hän lienee tarkoittanut erityisesti sodan keskellä eläneitä israelilaisia, mutta loppujen lopuksi kaikki ihmiset tässä maailmassa asuvat kuoleman varjon maassa.

  Kuolema on mahtava ja ylivertainen ihmisen nujertaja, mutta on yksi joka on voittanut kuoleman.

Kuoleman varjo 

 

"Kansa, joka pimeydessä vaeltaa,
näkee suuren valon.
Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa,
loistaa kirkkaus." (Jes. 9:1)

  Jesajan ilmaus "kuoleman varjo" koskee jokaista ihmistä tässä maailmassa joka hetki: tulemme kuolemaan, ja tietoisuus siitä heittää varjon elämämme ylle. 

Tuo varjon vertauskuva tuli minulle tutuksi kymmenisen vuotta sitten saatuani diagnoosin MS-taudista. Monet tämän taudin kanssa elävistä luonnehtivat, että diagnoosi "varjostaa" elämää. Sairauden olemassaoloa ei pysty vähäoireisenakaan täysin unohtamaan; diagnoosin myötä elämään on tullut uudenlainen murhe. Kaikessa kivassakin mitä suunnittelee, vaikka seuraavalle kesälle, täytyy aina huomioida tämä sairaus, jonka oireiden ilmaantumista ja varsinaisia pahenemisvaiheita ei voida ennustaa.

Koska MS-tauti on parantumaton keskushermoston rappeumasairaus, se on aina edessäni ja suunta on kokonaisuudessaan vain pahempaan. Ellei Jumala ihmeparanna minua, en tule koskaan tämän ajallisen elämäni aikana katsomaan taaksepäin MS-tautia, vaan se tulee varjostamaan koko loppuelämääni.

  Kuolema, ja tietoisuus kuolemasta, on samanlainen varjo. Kuolevaisuus on diagnoosi jonka jokainen ihminen on saanut. Kuolema on aina edessäpäin ja tulevaisuudesta käsin se heittää varjon koko elämän ylle.

Muista että kuolet

  Tietoon kuolevaisuudesta voi suhtautua myönteisestikin, hyödyntäen sitä, ja itse asiassa siihen pitäisikin suhtautua niin. Raamatussa kehotetaan pitämään mielessä, että aikamme on rajallinen eikä sitä kannata tuhlata turhuuksiin.

"Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen." (Ps. 90:12)

Monet sanovat lisäksi, että kuolevaisuutensa tiedostaminen auttaa arvostamaan ainutkertaista elämää täällä maailmassa. Voi pitää paikkansa, mutta uskoisin silti, että kuoleman ajatteleminen aiheuttaa ihmisille useimmiten ahdistusta.

  Kuolemiseen yleensä liittyvä kärsimys on merkittävä osa sen luomaa varjoa. Sille on syynsä, ettei kuolemaa juhlita kuten monia muita lähtöjä. Esimerkiksi työyhteisöstä poistuvalle järjestetään läksiäisjuhlat kiitokseksi yhteisestä ajasta. Joskus kuulee jonkun kuolevan toivovan, että hänen hautajaisissaan juhlittaisiin elettyä elämää kuoleman voivottelun sijaan, mutta silloinkin päivänsankari itse on jo poissa.

Yhä useammin kuollessaan ihminen on täysin yksin jossain sairaalaosaston potilasvuoteessa. Huomioiden miten suuri asia kuolema on, on outoa, että se on niin syrjään sysätty tapahtuma. On outoa, miten vähän kuolemasta puhutaan.

  Minulla oli nuorena teoria, että tieto kuolevaisuudesta vaikuttaa ihmisten alitajunnassa, ja että monet ihmisten toimista, maailman jatkuva melu, ovat lopulta vain yrityksiä ohjata ajatukset muualle tästä ahdistavasta tiedosta. 

Jussi Hakulisen Joutsenlaulu teki minuun tuolloin suuren vaikutuksen. Laulussa puhutaan juuri siitä mitä ihmiset eivät haluaisi ajatella: "Taas hetken lähempänä kuolemaa, ei haihdu tuska milloinkaan..." Vaikuttavin kohta Joutsenlaulussa on sen loppu. Kertoja ei anna mitään toivoa, vaan lohduttomasti parkaisten julistaa kuolevaisuuden tuskan olevan ylivertainen: "Tuo tuska kiinni saa kenet vaan – tuo tuska kiinni saa kenet vain haluaa!"

Kuoleman voittaja

  Minusta Jesaja 9 alkukappale on aina ollut jouluinen. "Kansa joka pimeydessä vaeltaa näkee suuren valon..." – joulukuu on pimeä, synkkä ja kylmä, ja joulu on valon ja lämmön juhla. 

Mutta kohta on jouluinen ennen kaikkea siksi, että se päättyy profeetallisiin jakeisiin Vapahtajan syntymästä, joulun sanomasta:

"Sillä lapsi on syntynyt meille,

poika on annettu meille.

Hän kantaa valtaa harteillaan,

hänen nimensä on

Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala,

Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas." (Jes. 9:5)

Jesajan sanat saavat minut ajattelemaan, että evankeliumi Vapahtajasta Jeesuksesta on se suuri valo joka loistaa maailman pimeydessä.  

  Kuolemaan ja sen varjoon joulun sanoma liittyy siten, että maailmaan syntynyt Vapahtaja voitti kuoleman! Kuolema on synnin palkka, ja syntimme sovittamalla Jeesus avasi meille pääsyn ikuiseen elämään. Jeesukseen uskoville se varjo, jonka kuolevaisuus langettaa elämämme ylle, ei enää muistuta vain ajallisen elämän päättymisestä, vaan ikuisen elämän alkamisesta.

  Kuolema kieltämättä on mahtava, mutta Jeesus on mahtavampi! Apostoli sanookin:

"– Kuolema on nielty ja voitto saatu.

Missä on voittosi, kuolema?

Missä on pistimesi, kuolema?" (1. Kor. 15:54-55)

Ja toisessa kohtaa:

"Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto." (Fil. 1:21)

Psalmien parantava voima

  Raamatun Psalmit on Jumalan antama rukouskirja ihmisille. Aivan vapaasti omin sanoinkin voi rukoilla, mutta psalmit auttavat meitä ilmaisemaan itseämme Jumalalle.

  Ahdistuneelle raamatunlukijalle psalmit ovat aivan ihmeellinen apu.

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa...

 

"Herra on minun paimeneni,

ei minulta mitään puutu.

Hän vie minut vihreille niityille,

hän johtaa minut vetten ääreen,

siellä saan levätä." (Ps. 23:1-2)

Vaikeina hetkinä psalmit ovat olleet henkireikäni. Aloin ymmärtää psalmien erityisen hienouden ollessani sairaalassa kymmenisen vuotta sitten MS-taudin pahenemisvaiheen takia. Minulla ei vielä silloin ollut älypuhelinta, josta olisin voinut lukea Raamattua, mutta löysin sairaalan kirjahyllystä Uusi Testamentti ja Psalmit -kirjasen.

Ahdistuneena, masentuneena, huolestuneena tai peloissaan voi olla haastavaa keskittyä Raamatun opetusteksteihin tai teksteihin joissa kerrotaan tapahtumista. Psalmien lyhyeen kerrontaan sen sijaan on helppo syventyä ahdistuneenakin, ja Jumalan sana pääsee rauhoittamaan sydäntä.

Lyhyellä kerronnalla tarkoitan, että psalmeissa on tyypillisesti yksi ajatus per jae ja että kukin psalmi on oma itsenäinen kokonaisuutensa. Ja koska useimmat psalmit ovat melko lyhyitä, kokonaisuuden lukeminen yhdeltä istumalta on helppoa.

  Ehkä vielä tärkeämpi syventymistä helpottava ominaisuus on, että psalmeissa puhuja eli psalmista yleensä ilmaisee itseään tunteellisesti. Se ei tarkoita tunteiden myllerrystä ja sekasortoista kerrontaa, vaan että psalmista kuvailee sisäistä kokemustaan kokonaisvaltaisen avoimesti, usein vihlaisevin vertauskuvin: "Minut on unohdettu kuin olisin kuollut, minut on hylätty kuin särkynyt ruukku.", kuvailee Daavid psalmissa 31.

Kun tekstin puhujakin on tunteellisessa tilassa, eläytyminen siihen mitä hän sanoo käy luontevasti. Tässä ei aina edes ole merkitystä, mikä psalmistan tunnetila on – ilo ja riemu, ahdinko, epätoivo, huojennus – tai että onko se sama kuin itsellä sillä hetkellä. Sitä paitsi joissain psalmeissa puhuja ilmaisee aluksi ahdistusta ja epätoivoa, mutta lopuksi iloa, toivoa ja luottamusta Herraan.

Esimerkiksi psalmin 13 alussa murheellinen Daavid kokee Herran unohtaneen hänet: "Kuinka kauan, Herra, minut yhä unhotat, kuinka kauan kätket minulta kasvosi?", ja kuitenkin psalmi päättyy kiitollisuuteen: "Mutta minä turvaan sinun armoosi; riemuitkoon minun sydämeni sinun avustasi. Minä veisaan Herralle, sillä hän on tehnyt minulle hyvin."

Murhe vaihtuu iloksi, vaikkei rukoilija mainitse minkään maallisissa olosuhteissaan muuttuneen. Jumala vahvistaa ja rohkaisee ihmisen sydäntä, kunhan vain turvaudumme Häneen.

  Kolmas syy, miksi psalmeihin on helppo syventyä rauhattomassa mielentilassa on psalmien "hiljaisuus". Koska psalmit ovat rukouksia, niissä tyypillisesti puhutellaan Herraa sinä-muodossa – läsnä ovat vain rukoilija ja Jumala. 

"Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa,

en pelkäisi mitään pahaa,

sillä sinä olet minun kanssani.

Sinä suojelet minua kädelläsi,

johdatat paimensauvallasi." (Ps. 23:4)

Jumalan rukouskirja ihmisille

  Uudessa Testamentissa kehotetaan uskovia viemään kaikki huolet rukouksessa Herralle: 

"Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4:6-7)

Psalmit on Jumalan antama rukouskirja ihmisille. Se on täydellinen apu sellaisiin hetkiin, kun haluaa lukea Raamattua ja rukoilla samaan aikaan. Aina voi toki rukoilla ihan vapaasti omin sanoinkin, mutta joskus saattaa tarvita apua sen ilmaisemiseen, mitä haluaa Jumalalle sanoa.

  Psalmit on kirjoitettu Vanhan Testamentin aikaan, joten niissä ei puhutella Herraa nimellä Jeesus, mutta kristittynä minulla on evankeliumi sydämessäni, ja rukoilen aina Jeesuksen nimessä.

  Edellä mainitsin joitain psalmien keskittymistä helpottavia ominaisuuksia, kuten lyhyen kerronnan ja tunteellisen ilmaisun, mutta uskon psalmien, niin kuin koko Raamatun, olevan ihmeellinen kerrassaan selittämättömällä, yliluonnollisella tavalla. Sillä mikään muu teksti koko maailmassa, vaikka se olisi tarkkaan räätälöity ahdistuneelle lukijalle, ei anna samanlaista rauhaa sydämeen.  

"Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut

kaikkina elämäni päivinä,

ja minä saan asua Herran huoneessa

päivieni loppuun asti." (Ps. 23:6)

Onko sinua kohtaan tehty väärin?

  Vaivaako sinua vääryys, jonka kohteeksi olet joutunut? Maailmassa ei aina saa oikeutta, mutta Jumalaan voi luottaa hyvän ja pahan tuomarina ja oikeuden toteuttajana.

  Kuinka päästä yli vääryydestä ja sen aiheuttamasta ahdistuksesta?

Nykyajan ongelma: tunteisiin keskittyminen

  Minua kummastuttaa nykyajassa tunteisiin keskittyminen yli kaiken muun, kun puhutaan henkisestä pahoinvoinnista. Jos joku on vaikka ahdistunut tai masentunut, ei aina edes kysytä, mikä on syynä sille, vaan avuksi tarjotaan lääkkeitä, hengitysharjoituksia, hetkeen keskittymistä tai terapiaa, jossa omaa suhtautumista ja tunteita käsitellään. Apua tarjotaan siis "oireisiin" eikä syyhyn.

Ehkä se on ainoa apu, mitä jumalaton maailma pystyy antamaan? Ajatellaan vaikka ihmistä, jonka ahdistus johtuu häntä kohtaan tehdystä vääryydestä. Jos oletuksena on, että jokaisella on oma totuutensa, myös oikeasta ja väärästä, ei maailma kai muuta voikaan kuin jättää vääryyttä kokenut oman onnensa nojaan ja antaa mukaan ohjeet "hengittää ahdistus pois". 

Tietenkin yhteiskunnassa on laki ja tuomioistuin, mutta on paljon vääryyttä, joka ei ole lain mukaan rikollista, esim. uskottomuus parisuhteessa, koulu- ja työpaikkakiusaaminen, toisesta ihmisestä väärän todistuksen antaminen ja valheiden levittäminen. Eikä tuomioistuinkaan, silloin kun voi sieltä hakea oikeutta, ole erehtymätön.

  Minulle kristittynä on ollut sanoinkuvaamattoman suuri mielenrauhan lähde, että voin luottaa Jumalaan oikeuden toteuttajana. Raamatun mukaan Jumala ei katso vääryyttä läpi sormien, vaan maksaa kullekin tämän tekojen mukaan. Jumala tarjoaa jokaiselle ihmiselle, "kaikille luoduille", Jeesuksessa syntien sovitusta ja anteeksiantoa – se on kristinuskon ydinsanoma –, mutta Hän ei milloinkaan suhtaudu vääryyteen välinpitämättömästi.

Tunteita ei tule ohittaa ja mitätöidä, muttei myöskään tule keskittyä niihin, kun kyseessä on esimerkiksi vääryydestä johtuva kärsimys. Pitää kysyä, mistä ahdistus, suru, pelko, murhe, masennus jne. johtuu. 

Silloinkin, kun emme tiedä, mikä on pahan olon syynä, voimme pyytää apua Jumalalta. Psalmin 42 kirjoittaja kysyy "miksi olet sieluni niin levoton?" Vaikkei kirjoittaja edes osannut sanoa, mikä häntä vaivaa, hän uskoi, että Jumalan läsnäolo virvoittaa ja tuo rauhan.

"Miksi olet masentunut, sieluni, miksi olet niin levoton? Odota Jumalaa! Vielä saan kiittää häntä, Jumalaani, auttajaani." (Ps. 42:12)

Kuinka päästä yli vääryydestä?

"Jumala vaatii tuomiolle kaikista salatuistakin teoista, niin hyvistä kuin pahoista." (Saarn. 12:14)

  

  Psalmin 43 kirjoittaja pyytää: "Hanki minulle oikeutta, Jumala". Häntä kohtaan on tehty väärin eikä hän ole saanut oikeutta ihmisten keskuudessa. Jumala näkee sellaisenkin vääryyden, jota ihmiset eivät näe. Hän sanoo viimeisen sanan ja antaa oikean tuomion. Vaikka väärintekijä olisi kuinka vahva ja kunnioitettu maailmassa, hänenkään pahat tekonsa eivät pysy Jumalalta piilossa.

Jos sinua kohtaan on tehty väärin ja tunnet sen takia ahdistusta, et ole yksin asian kanssa etkä edes vain toisten ihmisten avun varassa. Itse asiassa kaikki vääryys, synti, on vääryyttä myös Jumalaa vastaan. Jumala on sinun puolellasi, jos sinua vastaan on tehty syntiä. 

"Älkää siis pelätkö ihmisiä. Ei ole kätköä, joka ei paljastuisi, eikä salaisuutta, joka ei tulisi ilmi." (Matt. 10:26)

Kun ajattelee asiaa tästä näkökulmasta, näkee kirkkaasti, ettei ongelmana ole vääryydestä seurannut tunnetila ajatuksineen, vaan se vääryys. Se on se mikä täytyy käsitellä. Kun syyn eli vääryyden on käsitellyt, seurauskin eli ahdistunut tunnetila raukeaa. Omien kokemusteni mukaan niin käy, viimeistään ajan mittaan.

  Miten tapahtunut vääryys käsitellään? Raamatun äärellä olen päätynyt seuraavaan vastaukseen. Jätän asian Herran haltuun, Hänen ratkaistavakseen; itse annan anteeksi, koska Jeesus käski tehdä niin. Ennen kuin voi antaa anteeksi, on tietysti todettava, että vääryys on tapahtunut. Anteeksi antaminen ei siis tarkoita vääryyden hyväksymistä ja oikeuttamista, päinvastoin.

 

"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6:14-15)

  

Anteeksi antaminen ei poista sitä, että yhteiskunnan lain mukaan rikollisista teoista tulee tehdä rikosilmoitus. Ja jos tapahtunut vääryys on mahdollista selvittää tekijän kanssa, niin on hyvä tehdä. Aina ei ole mahdollista eikä joissain tapauksissa viisastakaan nostaa esiin ruodittaviksi vanhoja ristiriitoja; anteeksi tulee silti antaa.

Anteeksi antaminen ei poista sitäkään, että meidän tulee toimia sen puolesta, että oikeudenmukaisuus lisääntyisi maailmassa ja vääryys vähentyisi.

"Vaikka minä vaellan ahdistuksen keskellä, niin sinä virvoitat minut. Sinä ojennat kätesi minun vihamiesteni vihaa vastaan, ja sinun oikea kätesi auttaa minua. Herra vie minun asiani päätökseen." (Ps. 138:7-8)

 

  Kristinusko siis sopii oikeudenjanoisille. Onko mitään ihanampaa, kauniimpaa ja korkeampaa kuin se, että Jumala toteuttaa oikeuden viimeisellä tuomiolla? On: se että Hän antaa anteeksi, koska rakastaa. Me kaikki olemme tehneet syntiä ja olemme Jumalan anteeksiannon tarpeessa. Kuten Jumala sanoo, yksikään Hänen luoduistaan ei kestäisi Hänen edessään, jos Hän loputtomiin syyttäisi (Jes. 57:16).

Itse asiassa Jeesuksessa Kristuksessa Jumala toteutti sekä tinkimättömän oikeudenmukaisuutensa että anteeksiantonsa: Jeesus kantoi ristillä meidän syntimme, että me voisimme saada anteeksi. Jumala ei anteeksiantajanakaan jätä oikeutta toteuttamatta, vaan toteutti sen sijaiskärsijän kautta – ja Hän itse asettui sijaiskärsijäksi Pojassa Jeesuksessa ristillä. Parannusta ja anteeksiantoa Jeesuksessa Jumala tarjoaa kaikille.

Miksi masennus on niin yleistä?

  Olenko arvokas? Onko minun elämälläni, tai ihmiselämällä ylipäätään, mitään tarkoitusta? Omien kokemusteni perusteella uskon, että nämä kysymykset ovat usein masennuksen ytimessä. Lääkityksestä ei ole silloin apua eikä välttämättä psykoterapiastakaan.

 Millaisen avun itse sain kristinuskosta ja Jumalalta?

Kouluammuskelun herättämät kysymykset

"Ja minä vihasin koko elämää, sillä kaikki, mitä auringon alla tapahtuu,oli minusta pelkkää pahaa, turhuutta ja tuulen tavoittelua." (Saarn. 2:17)

  Kun Suomessa tapahtui ensimmäinen kouluammuskelu marraskuussa 2007, mediassa käynnistettiin asiantuntijoiden voimin suuri arvokeskustelu, jonka ytimessä oli huoli yhteisen arvopohjan murentumisen seurauksista:

kuinka nuoret rakentavat katsomuksensa ja arvomaailmansa? onko heidät jätetty heitteille, tutkimaan ja omaksumaan ääri-ideologioita ja -filosofioita netissä? miksi nuoret masentuvat? mitä ihmiselämän arvosta ja tarkoituksesta ajatellaan?

  Olin itse niihin aikoihin masentunut ja ahdistunut. Kun uutisissa kerrottiin ammuskelijan kirjoittamasta kauhistuttavasta manifestista ja sen filosofisista vaikuttimista, ajattelin, että nyt on tapahtunut jotain, minkä seurauksena vihdoin käynnistyy suuri keskustelu niistä kysymyksistä, joita olin pohtinut.

Tapaus toi kammottavalla tavalla yhteen kysymykset mielenterveysongelmista ja ihmisarvosta: tekijällä oli mielenterveysongelmia ja masennuslääkitys, ja hän päätyi surmaamaan muita ihmisiä ja itsensä julistaen, että ihmisyys on yliarvostettua.

  Jouduin kuitenkin pettymään: paljon tärkeitä kysymyksiä esitettiin, mutta ainakin minulle jäi kokemus, ettei kukaan osannut vastata. Pian keskustelussa siirryttiin nuorten mielenterveyshoidon määrärahoihin, joka toki myös on tärkeä aihe, mutta siinä on enemmänkin kyse pyrkimyksestä hoitaa masennuksen oireita kuin ymmärtää sen syitä.

Juuri siksi, että yhteinen arvopohja oli murentunut, asiantuntijat eivät osanneet tai tohtineet vastata kysymyksiin. Ja niiltä, jotka olisivat osanneet ja tohtineet, ei kysytty. Murentuneen arvopohjan tilalla on arvojen ja katsomusten moninaisuus sekä ajatus, että ne kaikki ovat yhtä tosia ja hyviä eikä ehdottomia kantoja mielellään tulisi tuoda julkiseen keskusteluun.


Miksi masennus on yleistynyt?

  Opiskeluaikoinani eräässä illanvietossa joku mainitsi aloittaneensa mielialalääkityksen. Lopulta kävi ilmi, että lähes kaikilla porukassa oli masennusdiagnoosi tai ainakin oireita, joiden perusteella sellainen irtoaisi. Miksi mielenterveysongelmat ovat niin yleisiä nykyään?

  Diagnoosit ainakin ovat lisääntyneet: siinä missä ennenvanhaan vaikeudet, kärsimykset ja pettymykset nähtiin osana normaalia ihmiselämää, nyt ne määritellään mielenterveyshäiriöiksi. En kuitenkaan usko, että tämä yksin riittää selittämään kaiken.

Elämä on monimutkaisempaa kuin ennen: suuria valintoja on alettava tehdä aiempaa nuorempana, ja aikuisen pitäisi elää jatkuvassa valmiudessa muutokseen ja uusien valintojen tekemiseen – normaali elämä on stressaavampaa. Lisäksi nykyihminen elää jatkuvassa uutisvirrassa, ja uutiset ovat lähes pelkästään kielteisiä; hyviä ja neutraalejakin aiheita käsitellään ongelmalähtöisesti.

Jotkut uskovat fyysisiin syihin: uudenlaisiin mikrobeihin ja niiden yhdistelmiin, aivojen tulehdustilaan, välittäjäaineiden epätasapainoon. Ehkä joissain tapauksissa masennuksen syynä ovatkin fyysiset tekijät, mutta en usko, että tämäkään selittää muutoksen.

  Itse uskon masennuksen olevan useimmiten sielullinen tila, joka kehittyy vuosien kuluessa, kun herkkä ihminen törmää kaikkialla maailman pinnallisuuteen, valheellisuuteen, raadollisuuteen sekä käsitykseen, että ihmisellä on pelkkä välinearvo.

Maailma toki on aina ollut raadollinen ja monella tavalla masentava, mutta mistä nykyihminen saisi toivoa, syyn kestää se?

Se arvopohja, joka murentui, oli keskeisesti kristillinen. Tämä ei tietenkään tarkoita, että ennenvanhaan kaikki suomalaiset olivat uskovaisia kristittyjä, vaan että se arvopohja, johon kollektiivisesti ja kyseenalaistamatta auktoriteettien johdolla uskottiin ja luotettiin, oli keskeisesti kristinuskoon perustuva. Ehkä se kannatteli vaikeuksissa eläviä ihmisiä paremmin kuin nykyinen, sisäisesti ristiriitainen moninaisuus?

Kristinuskon mukaan jokaisen ihmisen elämällä on mittaamaton arvo ja tarkoitus, tunsipa hän sitä itse tai ei ja saipa hän sille muilta vahvistusta tai ei.

Jumalaton, masentava maailma

"Ihmisiin ei ole luottamista, he ovat vain tuulenhenkäys." (Ps. 62:10)

   Maailmassa, jossa Jumala on unohdettu, ihmiselämän arvo ja tarkoitus jäävät jokaisen itse rakennettaviksi. Mitä silloin käy niille, jotka eivät osaa tai jaksa suorittaa itseään arvokkaaksi? Tai niille, jotka suorittavat valtavasti, mutta eivät silti tunne itseään arvokkaaksi? Entä niille, jotka eivät keksi mitään tarkoitusta elämälleen?

He masentuvat. Olen joskus pohtinut, että ehkä masennuksessa on pohjimmiltaan kyse siitä, että ihminen tiedostamattaan testaa, pidetäänkö häntä arvokkaana ja rakastetaanko häntä, vaikkei hän enää edes nousisi sängystä aamuisin.

  Entä voisiko yhteisö, muut ihmiset, antaa arvon ja tarkoituksen yksilölle? Kouluammuskelun jälkeisessä keskustelussa puhuttiin, että "yhteisöllisyyttä pitää lisätä". Minustakin se olisi tärkeää, mutta moniarvoisen kulttuurin puitteissa suhtaudun siihen skeptisesti.

Sillä jos minun on lähdettävä siitä, että kaikkien kokemukset omasta itsestään ovat yhtä tosia ja arvokkaita, millä auktoriteetilla voisin julistaa jollekulle toiselle, että hän on omista kokemuksistaan huolimatta arvokas? Tai jos hän ei itse näe elämällään mitään tarkoitusta, millä auktoriteetilla voisin tarjota hänelle omaa, toiveikkaampaa näkemystäni?

  Sitä paitsi millaisen viestin yhteisön taholta antaa abortin hyväksyminen laissa? Kun ihmiselämän mittaamaton arvo ja koskemattomuus on kyseenalaistettu yhteiskunnassa oikeuttamalla kaikkein heikoimpien surmaaminen, onko mikään ihme, että ihmiset masentuvat ja kokevat arvottomuutta epäonnistuessaan ja ollessaan heikkoja? Ja jokainen epäonnistuu joskus, jokainen joutuu joskus tunnustamaan olevansa heikko.

Sama pätee eutanasiaan, jota paljon puolustellaan. Itsemurha on ihmisen yksityisen epätoivon äärimmäinen seuraus – eutanasia on äärimmäinen seuraus ihmisten yhteisestä epätoivosta.

Evankeliumin parantava voima 

"Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä." (Ps. 139:14)

  En haaveile paluusta entisenlaiseen kulttuuriin, jossa arvot ja katsomukset määriteltiin yhteiskunnan auktoriteettien johdolla, enkä pidä sitä realistisenakaan.

Toivon, että ihmiset henkilökohtaisesti ja toisten kanssa keskustelemalla pohtisivat kristinuskon näkökulmasta elämän suuria kysymyksiä: miksi mitään ylipäätään on olemassa? mikä on ihmisen elämän perimmäinen tarkoitus? mihin voisi perustua ihmisarvo, jota ei voi mitata ominaisuuksien, kykyjen, suoritusten eikä varallisuuden perusteella?

  Aloin itse parantua masennuksesta ja ahdistuksesta sillä sekunnilla, kun ymmärsin ja uskoin evankeliumin. Kristinuskon ihmiskäsityksen mukaan ihminen on yhtä aikaa arvokas ja syntinen. Sen sisäistäminen suhteessa itseeni ja muihin ihmisiin oli minulle käänteentekevää.

Yksi suurimmista ongelmistani oli, että aina kun törmäsin maailman pahuuteen, valheellisuuteen ja raadollisuuteen, menin pois tolaltani, ahdistuin ja lamaannuin pitkäksi aikaa. Yritin epätoivoisesti pitää kiinni uskomuksesta, että ihminen on oikeasti hyvä, ja jouduin yhä uudelleen pettymään. Ihan kuin olisin olettanut, että on kaiken loppu, jos tunnustan maailman pahuuden.

Kristinuskossa sen tunnustaminen on pikemminkin kaiken alku: ihminen on syntinen – sen takia maailma on niin raadollinen, pinnallinen, valheellinen, masentava. Enää se ei yllätä minua.

Joku voisi sanoa, että tuohan se vasta raadollinen ihmiskäsitys on! Ymmärrän sen, mutta toisaalta ihminen on kristinuskon mukaan samaan aikaan mittaamattoman arvokas, ihmeellinen, rakastettu!

  On ainakin yksi, joka rakastaa jokaista, niitäkin, jotka kokevat olevansa kaikkien unohtamia, hylkäämiä ja arvottomia – Jumala. Evankeliumin ydin on, että Jumala on rakastanut tätä syntiin langennutta maailmaa niin paljon, että Hän lähetti Poikansa Jeesuksen tuomaan meille armon ja pelastuksen.

Jumalan sanan auktoriteettiin vedoten voin julistaa, että jokainen on tärkeä ja arvokas, ja että ihmiselämällä on perimmäinen tarkoitus – se on elää rakkaussuhteessa Jumalan kanssa.

"Ihmeellinen on sinun armosi, Jumala!
Sinun siipiesi suojaan rientävät ihmislapset.

 Sinä ruokit heidät talosi runsain antimin
ja annat heidän juoda ilosi virrasta.

  Sinun luonasi on elämän lähde,
sinun valostasi me saamme valon." (Ps. 36:8-10)

Uskonkriisit ja -ahdistukset

 Joskus kristitty voi kokea uskonelämässään ahdistuksia ja kriisejä. Esim. jotkut opilliset kysymykset voivat alkaa vaivata mieltä suhteettoman paljon. Samoin ristiriidat ja epävarmuudet suhteessa muihin uskoviin voivat äärimmillään johtaa koko uskon mielekkyyden kyseenalaistamiseen. Tai joku tietty lause Raamatussa voi alkaa ahdistaa uskovaista tai kristinuskosta kiinnostunutta etsijää.

(Pidän kahden viikon helleloman. Seuraava blogikirjoitus siis tiistaina 14.8!)

Ei pelkkää ruusuilla tanssimista

 Minulla on ollut pari "ahdistuksen jaksoa" näiden reilun seitsemän vuoden aikana, kun olen ollut uskossa. Pahoja kriisejä en ole kokenut, mutta tiedän, että sellaisiakin uskovainen voi käydä läpi. Minun ahdistukseni ovat yleensä koskeneet joitain vaikeasti ymmärrettäviä teologisia oppeja, kuten predestinaatio- eli ennaltamääräämisoppia.

Yhdessä vaiheessa, melko tuoreena uskovaisena, aloin pohtia Taivaan ja ikuisen elämän mielekkyyttä: kristinuskossa puhutaan jatkuvasti pelastuksesta eli Taivaaseen, Jumalan yhteyteen pääsemisestä – aloin pohtia, mitä se Taivaassa oleminen, tämän kaiken päämäärä, sitten oikein on.

Joskus kuulee kristityn kertovan paikallisseurakunnassa kokemistaan vaikeuksista, joiden myötä hän on ajautunut pahimmillaan kyseenalaistamaan koko uskon mielekkyyttä. On seurakuntia, joissa opetus keskittyy suhteettoman paljon hengellisiin erityiskokemuksiin (esim. kielillä puhumisen armolahjaan ja ihmeparantumiseen sairauksista) ja uskovainen alkaa kokea, että hänessä ja hänen uskossaan on jotain vialla, jos hänellä ei ole tuollaisia kokemuksia.

Joskus taas seurakunnan jäsenet kokevat, että heiltä odotetaan tarkkaan määrättyä olemusta, puhetta ja käyttäytymistä. Ts. yhteisössä muodostuu yhdenmukaisuuden paine sellaisten ominaisuuksien ja tapojen osalta, jotka eivät edes kuulu mitenkään Raamatussa ilmaistuun, Jumalan tahdon mukaisen opetuksen piiriin.

Tai kristitty saattaa alkaa muiden kokemuksista kuullessaan ajatella, että uskossa Jeesukseen olemisen pitäisi tuntua tietynlaiselta, ja jos hänen oma elämänsä on vain ihan "tavallista", vailla sen kummempia elämyksiä, hän voi alkaa hakea juuri niitä elämyksiä eri tahoilta ja ahdistua lisää.

 Monet, varsinkin tuoreet uskovaiset sekä kristinuskosta kiinnostuneet, saattavat jumittua johonkin tiettyyn lauseeseen Raamatussa, kokea sen jollain tavalla muodostavan esteen itsensä ja Jumalan välille, jolloin hänen elämänsä ja suhteensa Jumalaan täyttyy ilon ja toivon sijaan huolella ja masennuksella.

Palaaminen yksinkertaiseen evankeliumiin

 Blogissani tuon jatkuvasti esiin evankeliumin totuutta. Se nimittäin on koko kristinuskon perusta ja Raamatun ydinsanoma aina Vanhan Testamentin alusta Uuden Testamentin loppuun.

Vaikka esim. edellä mainitsemani ongelmat, ristiriidat ja uskonkriisit edellyttävät toisinaan myös tapauskohtaista selvittelyä, ja joskus kristitty tai kristinuskosta kiinnostunut etsijä tarvitsee sielunhoidollista apua, parantava yleislääke uskonelämän ahdistuksiin ja kriiseihin on minusta juuri kristinuskon perusasiaan eli evankeliumiin palaaminen.

Evankeliumi on siis, että Jumala lähetti Poikansa Jeesuksen syntymään ihmiseksi ja pelastamaan meidät, syntiin langenneet ihmiset – meidät, joilla ei muutoin ollut toivoa. Ikuisen henkensä voimalla Jeesus sovitti syntimme Golgatan ristillä ja nousi kuolleista! Jeesus voitti synnin ja kuoleman. Jokainen joka uskoo Pelastajaan ja Herraan Jeesukseen, perii ikuisen elämän Taivaallisen Isän luona. Evankeliumia tarjotaan jokaiselle.

 Jos jokin opillinen erityiskysymys alkaa vaivata minua suhteettoman paljon sekä mahdollisesti muodostaa kiilaa minun ja kyseisen opin kohdalla eri kannalla olevien uskovaisten välille, muistutan itseäni siitä, että evankeliumin totuus on kristinuskon ydin, josta lähtien Jumalan Pyhä Henki yhdistää kaikki uskovaiset.

Minusta kannattaa ihan olla tarkkana, ettei ajaudu pois evankeliumista kristillisen uskon keskiönä, vaikka välillä pohtisi oikein syvällisestikin jotain erityiskysymystä.

 Tämä on mielestäni erityisen hyvä lääke niissä ongelmissa, joiden aiheuttajana on suhteeton elämyskeskeisyys ja oletus, että jos uskossa oleminen ei tunnu tietynlaiselta, jotain on vialla. Jos kristityllä on olo, että mikään ei tunnu miltään (vaikka aiemmin mahdollisesti on tuntunut), on vain pysyttävä Jumalan sanassa ja evankeliumissa, koska siinä on pelastus – ja vain sitä kautta se aito ilo ja innostuskin voivat tulla koettaviksi (uudelleen).

Keskiössä emme ole me ja meidän kokemuksemme ja tekomme, vaan Jeesus, jossa Jumala on toteuttanut pelastussuunnitelmansa.

Ehkä joskus on niinkin, että evankeliumin ihmeellisyys ja hyvyys ei tunnu miltään, jos ihminen on unohtanut olevansa jatkuvasti Jumalan armon tarpeessa? Jos vertailee itseään muihin ihmisiin ja kokee sillä perusteella olevansa itse asiassa hyvä ihminen ja suurin piirtein virheetön omana itsenään, niin mihin ilosanomaa Jumalan anteeksiannosta edes kokisi tarvitsensa? Tämän takia on tärkeää, että synti reilusti saarnataan synniksi. Se ei ole tarpeen luomista, vaan meidän tosiasiallisesta tilastamme muistuttamista.

 Parantava lääke yhteen Raamatunlauseeseen jumittumiseen niin ikään on evankeliumi, koska se todellakin on Raamatun ydinsanoma: jo Raamatun alussa profetoidaan Jeesuksen tuoma pelastus, ja profetiat tulevat yksityiskohtaisemmiksi Vanhan Testamentin profeettojen kirjoissa, kunnes Uudessa Testamentissa kerrotaan Jeesuksen syntymä ihmiseksi, elämä maailmassa sekä ristinkuolema ja ylösnousemus.

Tarvittaessa sielunhoitotaitoinen ja Raamatun tunteva uskovainen voi auttaa löytämään evankeliumin punaisen langan halki Raamatun kirjojen ja siten osoittaa yhteen lauseeseen jumittumisen suhteettomuuden. Ilosanoma Jumalan armahtavasta rakkaudesta on se, minkä Jumala haluaa meille sanassaan kertoa.

 Mainitsin edellä, että uskonelämäni alkutaipaleella ajoin itseni pikku kriisiin pohtiessani Taivaan ja ikuisen elämän mielekkyyttä. Evankeliumin äärellä oivalsin, että Jumalan luona kaikki on vihdoin niin kuin pitää ja "olemme perillä"; sen takia eksistentiaalista kaipuuta, joka usein vaivaa ihmisiä täällä maailmassa ja on mm. tylsistymisen aiheuttaja, ei enää ole.

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.
Sillä ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan tuomitsemaan maailmaa, vaan sitä varten, että maailma hänen kauttansa pelastuisi." (Joh. 3:16-17; 1938)

Entä jos pahin tapahtuu?

Mistä voisi saada sisäisen rauhan, jos tulevaisuus pelottaa? Miten uskaltaa ottaa seuraava askel tilanteessa, jossa näyttää olevan pelkkiä huonoja vaihtoehtoja?

 Jaakobin esimerkki

Olen aina arastellut muutoksia. Muutokseen sisältyy riski, mahdollisuus, että tapahtuu jotain pahaa. Varsinkin huonojen kokemusten jälkeen pessimistinen suhtautuminen muutoksiin on ihan ymmärrettävää.

Pahojen kokemusten jättämä pelko voi toisaalta olla niin voimakas, että helposti unohtaa kaikki ne kerrat, joissa pelko onkin jälkeenpäin osoittautunut turhaksi. Omassa elämässäni on ollut valtavasti turhia pelkoja; vain harvoin olen Jobin tavoin joutunut toteamaan: "Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui, mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut." (Job 3:25)

Hiljattain olin jälleen tilanteessa, jossa jouduin pohtimaan "entä jos pahin vaihtoehto tapahtuu?". Raamattua lukiessani pistin merkille Jaakobin toiminnan ja sanat vastaavassa tilanteessa (näistä vaiheista kerrotaan 1. Moos. 37-45). Sain hänen esimerkistään paljon apua – niin paljon, että ahdistukseni vähentyi lähes olemattomiin.

Minusta Jaakob vaikutti vanhemmiten tulleen muutoksia arastelevaksi ja ehkä vähän pessimistiseksikin. Siihen oli erityinen syy. Hän oli menettänyt traagisesti rakkaan poikansa Joosefin, kun tämä oli ollut vanhempien veljiensä kanssa paimenessa. Jaakob luuli Joosefin kuolleen villipedon raatelemana, vaikka oikeasti tämä oli elossa, Egyptissä. Hän oli alkanut suhtautua suojelevasti erityisesti nuorimpaan poikaansa Benjaminiin, joka oli Joosefin ainoa täysveli.

Nälkäkuolema uhkasi Jaakobin perhettä ja koko Kanaanin maata. Egyptistä perhe olisi saanut ruokaa, mutta vain yhdellä ehdolla: kaikkien veljesten oli lähdettävä ruoanhakumatkalle, myös Benjaminin.

Jaakob oli valintatilanteessa: pitäisikö hänen ottaa riski ja päästää Benjamin veljiensä mukana Egyptiin vai pitäisikö antaa nälänhädän pahentua hitaasti, mutta varmasti? Tuohon aikaan muukalaisena vieraan kansan keskuuteen meneminen sisälsi oikeita vaaroja, ja lisäksi Jaakob traagisen kokemuksensa takia varmaankin pelkäsi, etteivät vanhemmat veljet huolehtisi Benjaminista.

Jaakob kieltäytyi voimakkaasti päästämästä Benjaminia ruoanhakumatkalle, vaikka vanhemmat pojat kuinka häntä maanittelivat.

 "Mutta Jaakob sanoi: "Minun poikani ei lähde teidän mukaanne. Hänen oma veljensä on kuollut, ja vain hän on enää jäljellä. Jos hänen käy huonosti matkalla, suru murtaa minut, ja niin te syöksette harmaapään isänne tuonelaan."" (1. Moos. 42:38)

Aika kului ja nälänhätä paheni. Lopulta Jaakobin oli käytännössä pakko ottaa riski ja päästää Benjamin matkaan. Päätöksestä ilmoittaessaan Jaakob ei enää vaikuttanutkaan tuskaiselta ja voivottelevalta, vaan rauhalliselta. "Jumala, Kaikkivaltias, auttakoon teitä...", hän aloitti ja päätti sanoen "Mutta jos minun täytyy menettää lapseni, käyköön sitten niin." (1. Moos. 43:14)

Tekstin perusteella minusta vaikuttaa, että Jaakobia oli rauhoittanut ajatus, että jos (meidän rajallisesta näkökulmastamme) pahin tapahtuu, sekin kuuluu Jumalan, Kaikkivaltiaan, suunnitelmiin. Kun Jaakob sanoi "käyköön sitten niin", hän ilmaisi viimekädessä haluavansa, että Jumalan tahto toteutuu – mikä se sitten onkaan.

Niin rajulta ja "piruja seinille maalailevalta" kuin Jaakobin sanat ehkä kuulostavatkin, ne olivat myös realistiset. Sitäpaitsi Joosefin kohdallahan Jaakobille (hänen näkökulmastaan) oli tapahtunut "se pahin". Ja kuten meille toisaalla Raamatussa kerrotaan, sekin oli kuulunut Jumalan suunnitelmiin (1. Moos. 50:20).

Pahin ei kuitenkaan tapahtunut. Vaikka Jaakob oli ollut valmis jopa luopumaan pojastaan, hän ei sittenkään menettänyt tätä. Lisäksi tapahtui paljon sellaista hyvää, josta hän ei varmasti ollut osannut uneksiakaan.

 "Tapahtukoon sinun tahtosi"

 Mutta vaikka tapahtumilla ei olisikaan ollut ajallisesti onnellista loppua, minusta olennaista on Jaakobin suhtautuminen tilanteessa, kun hän ei vielä tiennyt, miten asiat tulisivat menemään: Jaakob pystyi ottamaan riskejä sisältävän askelen vasta kun oli hahmottanut mahdolliseksi, että hänen näkökulmastaan pahin tapahtumien kulkukin saattoi sisältyä Jumalan tahtoon: kaikki on Jumalan käsissä. Näin ainakin tulkitsen hänen suhtautumistaan.

Minulle, koska olen tällaista riskejä kaihtavaa ja muutoksia arastelevaa tyyppiä, Jaakobin esimerkistä on paljon apua. Muistutan itseäni mahdollisuudesta, että pelottavimman mieleeni tulevan vaihtoehdon tapahtuessakin voin luottaa Jumalaan; jos en omilla valinnoillani riko Jumalan tahtoa vastaan, voin luottaa siihen, että kaikki käy lopulta parhain päin.

"Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut." (Room. 8:28)

Kun Jeesus opetti ihmisiä rukoilemaan, Hän sisällytti rukoukseen kohdan "tapahtukoon sinun tahtosi" (Matt. 6:9-13). Olen monta kertaa kuullut ihmisten sanovan tuota lausetta Isä meidän -rukouksen vaikeimmaksi kohdaksi lausua. Minustakin sitä on joskus vaikea sanoa, mutta olen alkanut ajatella niinkin päin, että lause on sisäisen rauhan lähde, koska se muistuttaa Jumalan hallinnasta ja asettaa rukoilijan luottamaan Häneen.

Oletko kaunis vai turhamainen?

Turhamainen ihminen on sellainen, joka kantaa huolta kauneudestaan... vai onko? Mitä on todellinen kauneus?

Katoavaisesta ikuiseen

Millainen ihminen on turhamainen? Minun ymmärtääkseni sellainen, joka keskittyy ajalliseen ja katoavaiseen yli sen, mikä on ikuista – yli Jumalan.

Jokainen meistä tarvitsee kohtuullisesti ajallisia hyödykkeitä kuten ruokaa, vaatteita ja katon päänsä päälle (Matt. 6:31-33), mutta turhamaiselle katoavaiset asiat ovat kaiken mitta: mm. oman arvon ja elämän tarkoituksen. Raha ja tavara, omat kyvyt ja suoritukset, ihmiskunnia, monenlaiset yhteiskunnallista statusta lisäävät asiat, muiden ihmisten mielipiteet ja näkemykset itsestä jne. ovat katoavaisia asioita.

Ulkonäkökeskeisyys ja siitä johtuva ruumiillisen ikääntymisen pelko on yksi merkittävimmistä turhamaisuuden ilmenemismuodoista. Voin myöntää, että se on ollut oma ns. helmasyntini eli sitkeä väärä asenne, jota vastaan olen joutunut taistelemaan.

Vaikken ikinä menisikään "kauneusleikkauksiin", olen silti taipuvainen suremaan ja tuntemaan pientä ahdistusta, jos näen peilistä esim. juonteita silmieni ympärillä, en ehdi meikata (edes kevyesti) kotoa lähtiessäni tai olen tyytymätön siihen, miltä näytän jonkun ottamassa valokuvassa. Väärää asennetta vastaan taisteleminen (keskittymällä enemmän siihen, mikä on pysyvästi arvokasta) on silti auttanut: olen nykyään vähemmän ulkonäkökeskeinen kuin nuorempana.


Ahdistuksen aiheet

Koska katoavainen maailma on jatkuvassa muutoksen tilassa ja kaiken siihen kuuluvan voi menettää hetkenä minä hyvänsä, turhamaisella ihmisellä lienee alituinen menettämisen pelko: hän voi menettää turvansa, sen minkä varaan on laskenut omanarvontuntonsa, kaiken mikä on tehnyt hänen elämästään mielekästä hänelle itselleen.

"Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä. Ja maailma himoineen katoaa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy iäti." (1. Joh. 2:16-17)

Katoavaiseen ja muuttuvaiseen keskittyminen synnyttää rauhattomuutta ja ahdistusta – Jumalan todellisuus, pysyvä ja ikuinen, on sisäisen rauhan perusta.

Ovatko uskovaiset sitten vapaita ahdistuksesta? Omasta puolestani vastaan kieltävästi. Uskovainenkin joutuu elämään jatkuvassa muutoksessa olevan maailman ja erilaisten uhkien keskellä. Jokainen kärsii esim. sairastuessaan, ihmissuhderistiriidoissa tai rahavaikeuksissa. Jo ei-toivottujen muutosten uhka aiheuttaa pelkoa, ahdistusta. Tänä päivänä koen ahdistuksen silti radikaalisti eri tavoin kuin ennen.

Uskovaisena nimittäin ymmärrän, että tämä muuttuvainen ja katoavainen maailma uhkineen on vain väliaikaista. Vapahtajaan Jeesukseen uskovan tie tulee päättymään ikuiseen elämään Jumalan luona, ja siellä kaikki on pysyvästi niin kuin pitää. Koen siis joskus edelleen ahdistusta, mutta nyt, kun minulla on lisäksi suhde Jeesukseen, kokonaiskokemus on toisenlainen.

Yksi lempiraamatunopettajistani kertoi ystävästään, joka vastaa aina kuulumisten kyselyyn "Hyvin menee – täällä olosuhteiden yläpuolella". Hän elää katoavan maailman olosuhteissa, joihin vääjäämättä liittyy muutosta ja uhkia, mutta samanaikaisesti hänen sydämensä keskittyy Jumalaan, joka on katoavan maailman yläpuolella.

Todellinen kauneus

"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita. Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista." (1. Piet. 3:3-4)

Todellinen kauneus on sydämen ominaisuus. Katoava maailmamme tykittää väsymättömästi toisenlaista viestiä, minkä vuoksi sitä saattaa olla vaikea uskoa.

Toisaalta kumpi on sinusta uskottavampi tiedon lähde: turhamaiset ja pinnalliset ihmiset, jotka epätoivoisesti takertuvat ulkokuoreensa, äärimmillään turvautuvat hämmästyttäviin hullutuksiin sen nuorekkuutta ylläpitääkseen, mutta sukupolvi sukupolvelta joutuvat vääjäämättä pettymään viimeistään iän myötä – vai ikuisen Jumalan sana?

Taistelen katoavan maailman vakuutteluja vastaan mm. siten, etten enää käytä sanaa kauneus pelkästä ulkonäöstä ollenkaan, vaan käytän tarvittaessa ilmausta "ulkoisesti viehättävä". Viehättävyys on subjektiivista, se riippuu kokijasta: mikä viehättää ketäkin. Kauneus sen sijaan on objektiivista, vaihtelevista mielipiteistä riippumatonta, se on jotain tiettyä, pysyvää, ja Jumala on sen määrittäjä.

Kuitenkin todellinen kauneus vaikuttaa myös ulkoiseen olemukseen. Sydämen kauneus näkyy eleissä, ilmeissä, hymyssä, katseessa, käytöksessä... Jos ojentaudut sydämessäsi sen mukaan, mikä on Jumalan silmissä arvokasta ja annat sen näkyä ulospäin, olet todellisesti kaunis, pitivätpä muut sinua viehättävänä tai eivät.

Edellä mainitsemani raamatunopettaja kertoi tavanneensa vanhan naisen, jolla oli poikkeuksellisen kauniit kasvot. Nainen kertoi, ettei ollut ollut nuorena kovin viehättävä, vaan oli yleensä jäänyt tanssiaisten seinäruusuksi, mutta vanhuusiässä monet olivat huomauttaneet hänen kauneudestaan. Nainen kertoi kauneutensa salaisuudeksi Jeesuksen: "Ihminen alkaa muistuttaa sitä, jota rakastaa."

Todellinen kauneus on sydämen ominaisuus, ja sen lähde on Herra Jeesus. Turhamainen ihminen on kiinnittänyt sydämensä katoavaiseen, mutta kauniin ihmisen sydän on kiinnittyneenä Jeesukseen.

"Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon." (Matt. 11:29)