Buddhan virhepäätelmä

  Siddhartha Gautaman, Buddhan, elämäntarina sekä valaistumisoivallus puhuttelevat minua. 

  Mielestäni Siddhartha kuitenkin teki virhepäätelmän.

Buddhan syntykertomus: palatsista lähteminen

  Miten rikkaan kuningassuvun perillisestä, Siddhartha Gautamasta, tuli valaistunut eli Buddha ja sittemmin buddhalaisuuden perustaja?

Siddhartha Gautama syntyi n. 500 eKr. nykyisen Nepalin alueella. Hänen isänsä Suddhodana oli tiettävästi klaaninsa kuningas. Äiti Maya kuoli pian lapsen syntymän jälkeen. Vaikka isä oli onnellinen lapsestaan, häntä oli jäänyt vaivaamaan eräs asia. 

Kuva: Unsplash / Nandha kumar

Nimittäin pojan syntymäjuhlassa eräs erakkotietäjä oli ennustanut, että tästä saattaa aikuisena miehenä tulla sadhu, pyhimys. Tie pyhimykseksi kulki askeettina elämisen kautta. Askeetti on ihminen joka vapaaehtoisesti elää köyhyydessä, omistautuneena elämän tarkoituksen etsimiseen mietiskelemällä. 

Isä pelkäsi, että ennustus toteutuu – hän halusi että Siddharthasta tulee kuningas hänen jälkeensä –, ja sen vuoksi tarkoin suojasi poikaa koskaan näkemästä kärsimystä, köyhyyttä ja askeetteja. Hän rakennutti palatsien ympärille korkeat muurit. 

Poika eli aikuiseksi täysin suojattua elämää kuningasisänsä palatseissa, muurien ympäröimänä. Elämä oli yltäkylläistä ja onnellista. Se oli huoletonta, kaikki tarpeet tyydytettiin eikä mistään ollut puutetta. 

29-vuotiaana Siddharthan oli aika lähteä palatseista ja käydä katsomassa kaupunkiaan, jota tulisi kuninkaana hallitsemaan. Koska isä pelkäsi, että nähdessään kärsimystä ja askeetteja poika haluaisi ryhtyä itsekin askeetiksi, kuten oli ennustettu, hän antoi määräyksen siivota kaupungin kadut köyhistä, vanhoista ja sairaista ihmisistä visiitin ajaksi.

Niin kuitenkin kävi, että Siddharthan elämä mullistui täysin ja peruuttamattomasti. Sillä edes kuninkaan mahtikäskyllä katuja ei onnistuttu siivoamaan kärsimyksestä. Siddhartha näki kaupungin kaduilla vanhuudenheikon ihmisen, sitten sairaan, sitten kuolleen ihmisen ruumiin, ja lopuksi vielä riutuneen askeetin...

  Kärsimyksen näkeminen vaikutti Siddharthaan juuri siten kuin isä oli pelännyt: hän ei enää kokenut mielekkääksi elämää palatsin yltäkylläisyydessä, vaan päätti jättää sen kaiken ja ryhtyä askeetiksi, elämän tarkoituksen, ja kärsimyksen syyn, mietiskelijäksi. 

Valaistuminen

  Nuo neljä näkyä – vanhuudenheikko, sairas, kuollut ja köyhä/askeetti – olivat alkaneet vaivata Siddharthaa. Hän ymmärsi, että ainoa mahdollinen reitti vapautua rauhattomuudesta olisi mietiskely, joka johtaisi kaiken tarkoituksen oivaltamiseen. Ensimmäistä kertaa hän oli alkanut ymmärtää senkin, ettei itsekään ole suojassa vanhuudelta, sairaudelta, kuolemalta.

  Eräänä päivänä, elettyään askeettina joitain vuosia, Siddhartha istuutui temppeliviikunapuun alle aikomuksenaan mietiskellä niin kauan, kunnes saisi suuren oivalluksensa. Ja se tapahtui. 

Suuri valaistumiseen johtanut oivallus koski kärsimyksen syytä: kärsimys johtuu siitä, että ihminen kaipaa ja janoaa jotain mitä ei ole olemassakaan. Näin ollen kärsimyksestä voi vapautua lakkaamalla janoamasta.

Ymmärrän Buddhan valaistumisoivalluksen tarkoittavan, että sen mukaan ei ole mitään tämän hetken ja välittömän olemassaolon ulkopuolella olevaa tyydytystä, vastausta kaipuuseen, "täydellistäjää", janon sammuttajaa. Kuulostaa masentavalta, mutta myönteisenä kääntöpuolena ilmeisesti on, että kun ei ole mitään täyttä, ei ole mitään vajaatakaan. Kun ei ole janon sammuttajaa, ei oikeasti ole janoakaan. Kun ei ole mitään täydellistä, ei ole mitään epätäydellistäkään. Ja niin edelleen.

Jos ihminen tuntee olevansa vajavainen, tyhjä, rauhaton, epätäydellinen, se johtuu siitä, että hän olettaa, että jossain hänen ulkopuolellaan on jokin "täydellistäjä". Molemmat ovat Buddhan mukaan harhaa. Mitään ikuista, pysyvää, ei ole, joten takertuminen ilmiöihin siinä toivossa, että ne olisivat pysyviä, synnyttää kärsimyksen.

Näin ollen hän päätteli, että kärsimys lakkaa, kun lopettaa turhan janoamisen ja ymmärtää, että kaikki, mitä on, sisältyy jo tähän hetkeen ja välittömään olemassaoloon. Myös ruumiillisen kärsimyksen kuulemma pitäisi helpottaa tämän valaistumisen, ja siinä pysymisen, myötä.

  Koska buddhalaisuus on uskonto, yleensä panteistisena pidetty, eikä pelkkä elämänfilosofia, herää kysymys, missä se jumala/jumaluus siinä on.

Ymmärtääkseni se on juuri se välittömästi olemassa oleva tietoisuus, jonka uskotaan avautuvan koettavaksi valaistuneisuuden tilassa. Panteismihan tarkoittaa uskoa, että jumala/jumaluus on kaikessa (pan=kaikki, theos=jumala). 

  Kristittynä kiinnitän valaistumisoivalluksessa erityisesti huomiota siihen, ettei mitään täydellistä sen mukaan ole olemassa. Ja toki siihen, ettei ylipäätään mitään tai ketään tietoisuutta, joka ei sisältyisi omaan tietoisuuteemme (ja olisi sieltä mietiskelemällä löydettävissä), ole olemassa.

Siddharthan virhepäätelmä

  Buddhan syntykertomus ja valaistumisoivallus puhuttelevat minua filosofisesti. Buddhalaisuus on mielenkiintoisella tavalla kärsimyskeskeinen; koko uskontoahan ei olisi olemassa ilman kärsimyksen pohtimista, siitä se kaikki alkoi. Niin kauan kuin muistan olen ollut kiinnostunut kärsimyksen pohdiskelusta sekä mahdollisuuksista vapautua kärsimyksestä, tai saada siihen helpotusta, omaa suhtautumistaan muuttamalla. 

Sen sijaan uskontona buddhalaisuus ei koskaan ole vedonnut minuun. Ei edes nuorena aikuisena, ennen kristilliseen uskoon tulemistani. Kuten edellä pohdin, buddhalaisuus on "parhaimmillaankin" panteistinen uskonto – jumala on oma tietoisuuteni. Minusta tuollainen usko ei merkittävästi eroa ateismista.

Mitä tekee jumalalla, jonka kanssa ei voi elää rakkaussuhteessa? Ja mitä tekee jumalalla, joka ei ole täydellinen? Tai jumalalla, joka on jäännöksettä yhtä kuin kukin itse? 

  Olen miettinyt, miksi Siddhartan valaistumisoivallus oli sellainen kuin oli. Miksi sen ytimessä oli ajatus että täydellistä (ja siten epätäydellistä) ei ole olemassa? 

Ehkä ratkaisevan tärkeässä osassa oli se järisyttävän silmiä avaava harhakuvan särkyminen, jonka hän koki lähdettyään ensimmäisen kerran palatsin muurien ulkopuolelle? 

Muurien sisäpuolella, jossa hän oli varttunut aikuiseksi, elämä oli ollut ihanuudessaan ja yltäkylläisyydessään täydellisyyttä hipovaa: rakastava perhe, ystäviä, ruokaa ja huvituksia yllin kyllin. Mutta muurien ulkopuolella se kaikki paljastuikin eräänlaiseksi huijaukseksi, kärsimyksen maailman keskelle rakennetuksi suljetuksi linnakkeeksi. Eivätkä muuritkaan voisi loputtomiin pitää kärsimystä loitolla...

Kuva: Usplash / maira co

Käytän sanaa huijaus, koska muurien sisäpuolisen todellisuuden ylläpitäminen oli edellyttänyt kuningasisältä ja hovin henkilökunnalta erityistä laskelmointia ja vaivannäköä. Nuori Siddhartha ei saanut nähdä häivähdystäkään heikkoudesta, puutteesta, sairaudesta.

Ehkä tuo täydellisyyden harhakuvan särkyminen eli harhan paljastuminen harhaksi sai hänet päättelemään, että kaikki väitteet ja oletukset täydellisyydestä ovat harhaa?

Siinä olen toki samaa mieltä hänen kanssaan, että tässä maailmassa ei ole mitään täydellistä, mutta mielestäni siitä ei voi päätellä, että täydellistä ei voi olla olemassa ollenkaan.

Tai siitä, että tällä maailmalla ei ole antaa mitään ikuisuutta janoavalle ihmiselle, ei voi päätellä, että ikuisen elämän vettä, joka sammuttaisi sielun janon, ei ole olemassa.

"Minun oli nälkä..."

  Näen Buddhan kertomuksen siten, että se varsinainen valaistuminen tapahtui hänen astuessaan ulos palatsin muurien sisältä todelliseen maailmaan. 

Päätelmissään hän puolestaan oli oikeassa vain siihen asti, kun totesi, ettei maailmasta voi löytää mitään täydellistä ja ikuista eikä pysyvää rauhaa.

Jeesuskin opetti, ettei tämä maailma voi antaa todellista rauhaa. Katoavaiseen ripustautuminen vain lisää rauhattomuutta. Mutta Jeesus sanoi, että Hän voi antaa oman rauhansa. Se rauhoittaa murheellisen, pelokkaan sydämen tavalla, johon maailma ei pysty (Joh. 14:27). 

Ikuisuutta janoavalle Jeesus sanoo: 

"Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’" (Joh. 7:37-38)

Jeesus antaa lahjaksi ikuisen elämän jokaiselle joka Häneen uskoo. 

  Entä kun kohtaamme sairaita ja köyhiä kuten Siddhartha kaupunkinsa kaduilla? Raamatussa ei anneta helppoa ratkaisua maailman kärsimykseen. Meidän täytyy yksinkertaisesti vain auttaa toisiamme antamalla omastamme rahaa, aikaa, vaivannäköä, osaamista.

Matteuksen evankeliumin luvussa 25 Jeesus sanoo: "Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.’" (Matt. 25:35-36)

Meidän tulee nähdä Jeesuksen kasvot kärsivissä lähimmäisimmissämme: 

"Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle." (Matt. 25:40)

Kauneus ei ole katsojan silmässä

  Sanoja kauneus ja viehättävyys käytetään usein toistensa synonyymeinä, vaikka ne ovat kaksi eri asiaa. Kauneus on kohteen ominaisuus, kun taas viehättävyys palautuu katsojaan.

Kulttuuriamme moititaan joskus ulkonäkökeskeisyyden takia kauneudenpalvonnan kulttuuriksi, vaikka oikeasti kyse on viehättävyyden tavoittelusta.

  Mitä kauneus sitten on? 

Ei kauneus, vaan viehättävyys

  Korjaisin tutun sanonnan, "kauneus on katsojan silmässä", muotoon "viehättävyys on katsojan silmässä". Kauneus ei palaudu katsojan arvostelmiin, vaan sen standardit ovat objektiiviset ja muuttumattomat. Kauneus on tarkasteltavan kohteen ominaisuus, jonka katsoja joko tunnistaa tai ei.

Viehättävyys sen sijaan palautuu katsojaan. Viehättävyys riippuu katsojan yksilöllisistä mieltymyksistä eli on makuasia. Oikeastaan sanonta on tarpeeton, koska jo sana itsessään sisältää subjektiivisuuden merkityksen: viehättävää on sinulle se, mikä vetää katseesi puoleensa, mikä kiinnostaa ja mikä miellyttää riittävän paljon, että jäät katsomaan. Jotakuta toista viehättää puoleensa toiset asiat ja ihmiset.

Pariutumisen kannalta on käytännöllistä, että viehättävyys on yksilöllistä. Minua ei viehätä jokainen mies marketin kassajonossa, mutta heistä kunkin vaimo näkee juuri oman miehensä viehättävänä.

  Kun miettii sanan viehättävä kirjaimellista merkitystä, niin eihän sillä välttämättä ole mitään tekemistä kauneuden kanssa, vaikka sanoja usein käytetään toistensa synonyymeinä.

Esimerkiksi pinnallisuudesta moititussa somekulttuurissa Instagrameineen ja selfieineen ei ensisijaisesti ole kyse kauneudenpalvonnasta, vaan viehättävyydestä: tavoitellaan klikkauksia, katsojia, huomiota. Sen saamiseksi kokeneet Instagram-vaikuttajat miettivät poseerausasennot ja -ilmeet tarkkaan, laativat kuvan taustat huolellisesti ja käyttävät kuvankäsittelyohjelmia.

  Markkinoinnissa on jo kauan ymmärretty, että tärkeintä myynnin kannalta on mainoskuvien ja niissä esiintyvien mallien, värien ja muotojen viehättävyys, puoleensavetävyys, huomion kerääminen. Tiedetään kuulemma mm., että jos muotilehden kannessa olevan henkilön päällä on punainen vaate, lehden myynti on suurempaa. Mainonnassakaan ei siis ensisijaisesti tavoitella kauneutta.

  Taiteessakaan ei meidän kulttuurissamme enää ole kyse kauneudesta yhtä paljon kuin menneinä vuosisatoina, esim. antiikin ja renessanssin ajan taiteessa. Taiteenkin keskiössä on nykyään viehättävyys sanan kirjaimellisessa merkityksessä. 

Tarkoitan sitä, että teoksen halutaan olevan mielenkiintoinen (enemmän kuin esteettisyyden kautta mieltä ylentävä) ja vastaanottajan käsityksiä haastava (enemmän kuin harmoninen ja rauhoittava). Tavoitteena on, että taideteos vetää puoleensa ihmisen huomion ja luo ärsykkeitä mielelle ja tunteille.

Siinä missä pinnalliseen viehättävyyteen perustuva Instagram-selfie -kulttuuri on huono ilmiö, taiteessa huomiotaherättävyys ja haastavuus ei välttämättä ole. En siis ajattele, että oikeaa taidetta olisivat pelkästään yleviä ajatuksia ja tunteita sekä mielenrauhaa vastaanottajassa synnyttävät teokset.

  Mutta yhtä kaikki: avainsana erittäin visuaalisessa kulttuurissamme on viehättävyys, ei kauneus. Raamatussa puhutaan "silmäin pyynnöistä", jotka kuuluvat tähän maailmaan, joka kerran katoaa. (1. Joh. 2:15-17)

Mitä kauneus on?

  Ihmiskätten luomusten osalta kauneudessa on olennaista harmonia ja tasapaino. Kauniissa taideteoksessa viiva, muoto ja väri ovat sulavassa vuorovaikutuksessa keskenään. 

Taideteosten ja myös joidenkin käyttöesineiden kuten rakennusten kauneutta voidaan arvioida pitkälti objektiivisesti näiden tekijöiden perusteella. Tämä ei tarkoita tietenkään, että taideteokset, joissa on paljon epäharmoniaa, eivät voisi kuitenkin olla vaikuttavia ja koskettavia.

  Mikä sitten on ihmisessä objektiivista, kiistatonta kauneutta? Sekö, että näyttäisi suunnilleen samalta kuin ihmiskehot Botticellin maalauksissa ja Michelangelon patsaissa?

Ei, vaan ihmisessä kauneus on sisäistä, sydämen ominaisuus. Ihmiskauneuden perusta on silmille näkymättömissä, ja kauneus on objektiivista. Uskallan väittää näin rohkeasti siksi, että meille kerrotaan Raamatussa Jumalan näkevän kaunistavina tietyt "salassa olevan sydämen ihmisen" ominaisuudet. 

"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita.

Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista. Näin kaunistivat itsensä entisajankin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa Jumalaan." (1. Piet. 3:3-5)

Olen kuullut sanottavan "sisäinen kauneus on rumien ihmisten keksintö" – miten väärässä sanonta onkaan...

  On muuten eräs mielenkiintoinen ja mielestäni surullinen asia. Se liittyy Michelangelon ylistettyyn Daavid-patsaaseen 1500-luvulta. Raamatun kuningas Daavidia kuvaavan marmoripatsaan sanotaan olevan sopusuhtaisuudessaan esteettisyyden täydellistymä. Kuitenkin Raamatussa puhutaan Daavidista aivan toisella tavalla. 

Herra lähetti Samuelin Betlehemiin voitelemaan Iisain pojan, nuoren Daavidin, Israelin uudeksi kuninkaaksi. Iisain taloon saavuttuaan Samuel oletti ensin, että voideltava olisi Daavidin komea isoveli Eliab, mutta Herra sanoi Samuelille:

»Älä katso hänen kokoaan ja komeuttaan, sillä minä en hänestä välitä. Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.» (1. Sam. 16:7)

Ihmiset tänä päivänä matkustavat kaikkialta maailmasta firenzeläiseen galleriaan ihastelemaan Daavidin ulkokuorta esittävää marmoripatsasta, mutta Jumala oli mieltynyt Daavidin sydämeen.

  Raamatussa mainitaan ominaisuuksista erikseen lempeys ja sävyisyys, kun kuvaillaan, miten sisäinen kauneus ilmenee. Muita kaunistavia ominaisuuksia, jotka mainitaan Jumalan silmissä arvokkaiksi, ovat esimerkiksi viisaus, uskollisuus, nöyryys, totuudellisuus. Kun ihmisen toiminnassa ja suhtautumisessa muihin ilmenee näitä ominaisuuksia, kauneus näkyy myös ulospäin.

Jeesus synnyttää näitä ominaisuuksia uskovaisen sydämessä. Se että on rakastettu, voi tehdä ihmisestä kauniin. Se että on Jumalan rakastettu, voi tehdä ihmisestä katoamattomalla tavalla kauniin.

Oletko kaunis vai turhamainen?

Turhamainen ihminen on sellainen, joka kantaa huolta kauneudestaan... vai onko? Mitä on todellinen kauneus?

Katoavaisesta ikuiseen

Millainen ihminen on turhamainen? Minun ymmärtääkseni sellainen, joka keskittyy ajalliseen ja katoavaiseen yli sen, mikä on ikuista – yli Jumalan.

Jokainen meistä tarvitsee kohtuullisesti ajallisia hyödykkeitä kuten ruokaa, vaatteita ja katon päänsä päälle (Matt. 6:31-33), mutta turhamaiselle katoavaiset asiat ovat kaiken mitta: mm. oman arvon ja elämän tarkoituksen. Raha ja tavara, omat kyvyt ja suoritukset, ihmiskunnia, monenlaiset yhteiskunnallista statusta lisäävät asiat, muiden ihmisten mielipiteet ja näkemykset itsestä jne. ovat katoavaisia asioita.

Ulkonäkökeskeisyys ja siitä johtuva ruumiillisen ikääntymisen pelko on yksi merkittävimmistä turhamaisuuden ilmenemismuodoista. Voin myöntää, että se on ollut oma ns. helmasyntini eli sitkeä väärä asenne, jota vastaan olen joutunut taistelemaan.

Vaikken ikinä menisikään "kauneusleikkauksiin", olen silti taipuvainen suremaan ja tuntemaan pientä ahdistusta, jos näen peilistä esim. juonteita silmieni ympärillä, en ehdi meikata (edes kevyesti) kotoa lähtiessäni tai olen tyytymätön siihen, miltä näytän jonkun ottamassa valokuvassa. Väärää asennetta vastaan taisteleminen (keskittymällä enemmän siihen, mikä on pysyvästi arvokasta) on silti auttanut: olen nykyään vähemmän ulkonäkökeskeinen kuin nuorempana.


Ahdistuksen aiheet

Koska katoavainen maailma on jatkuvassa muutoksen tilassa ja kaiken siihen kuuluvan voi menettää hetkenä minä hyvänsä, turhamaisella ihmisellä lienee alituinen menettämisen pelko: hän voi menettää turvansa, sen minkä varaan on laskenut omanarvontuntonsa, kaiken mikä on tehnyt hänen elämästään mielekästä hänelle itselleen.

"Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä. Ja maailma himoineen katoaa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy iäti." (1. Joh. 2:16-17)

Katoavaiseen ja muuttuvaiseen keskittyminen synnyttää rauhattomuutta ja ahdistusta – Jumalan todellisuus, pysyvä ja ikuinen, on sisäisen rauhan perusta.

Ovatko uskovaiset sitten vapaita ahdistuksesta? Omasta puolestani vastaan kieltävästi. Uskovainenkin joutuu elämään jatkuvassa muutoksessa olevan maailman ja erilaisten uhkien keskellä. Jokainen kärsii esim. sairastuessaan, ihmissuhderistiriidoissa tai rahavaikeuksissa. Jo ei-toivottujen muutosten uhka aiheuttaa pelkoa, ahdistusta. Tänä päivänä koen ahdistuksen silti radikaalisti eri tavoin kuin ennen.

Uskovaisena nimittäin ymmärrän, että tämä muuttuvainen ja katoavainen maailma uhkineen on vain väliaikaista. Vapahtajaan Jeesukseen uskovan tie tulee päättymään ikuiseen elämään Jumalan luona, ja siellä kaikki on pysyvästi niin kuin pitää. Koen siis joskus edelleen ahdistusta, mutta nyt, kun minulla on lisäksi suhde Jeesukseen, kokonaiskokemus on toisenlainen.

Yksi lempiraamatunopettajistani kertoi ystävästään, joka vastaa aina kuulumisten kyselyyn "Hyvin menee – täällä olosuhteiden yläpuolella". Hän elää katoavan maailman olosuhteissa, joihin vääjäämättä liittyy muutosta ja uhkia, mutta samanaikaisesti hänen sydämensä keskittyy Jumalaan, joka on katoavan maailman yläpuolella.

Todellinen kauneus

"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita. Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista." (1. Piet. 3:3-4)

Todellinen kauneus on sydämen ominaisuus. Katoava maailmamme tykittää väsymättömästi toisenlaista viestiä, minkä vuoksi sitä saattaa olla vaikea uskoa.

Toisaalta kumpi on sinusta uskottavampi tiedon lähde: turhamaiset ja pinnalliset ihmiset, jotka epätoivoisesti takertuvat ulkokuoreensa, äärimmillään turvautuvat hämmästyttäviin hullutuksiin sen nuorekkuutta ylläpitääkseen, mutta sukupolvi sukupolvelta joutuvat vääjäämättä pettymään viimeistään iän myötä – vai ikuisen Jumalan sana?

Taistelen katoavan maailman vakuutteluja vastaan mm. siten, etten enää käytä sanaa kauneus pelkästä ulkonäöstä ollenkaan, vaan käytän tarvittaessa ilmausta "ulkoisesti viehättävä". Viehättävyys on subjektiivista, se riippuu kokijasta: mikä viehättää ketäkin. Kauneus sen sijaan on objektiivista, vaihtelevista mielipiteistä riippumatonta, se on jotain tiettyä, pysyvää, ja Jumala on sen määrittäjä.

Kuitenkin todellinen kauneus vaikuttaa myös ulkoiseen olemukseen. Sydämen kauneus näkyy eleissä, ilmeissä, hymyssä, katseessa, käytöksessä... Jos ojentaudut sydämessäsi sen mukaan, mikä on Jumalan silmissä arvokasta ja annat sen näkyä ulospäin, olet todellisesti kaunis, pitivätpä muut sinua viehättävänä tai eivät.

Edellä mainitsemani raamatunopettaja kertoi tavanneensa vanhan naisen, jolla oli poikkeuksellisen kauniit kasvot. Nainen kertoi, ettei ollut ollut nuorena kovin viehättävä, vaan oli yleensä jäänyt tanssiaisten seinäruusuksi, mutta vanhuusiässä monet olivat huomauttaneet hänen kauneudestaan. Nainen kertoi kauneutensa salaisuudeksi Jeesuksen: "Ihminen alkaa muistuttaa sitä, jota rakastaa."

Todellinen kauneus on sydämen ominaisuus, ja sen lähde on Herra Jeesus. Turhamainen ihminen on kiinnittänyt sydämensä katoavaiseen, mutta kauniin ihmisen sydän on kiinnittyneenä Jeesukseen.

"Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon." (Matt. 11:29)