Koeteltu sisäinen kauneus

  Sisäinen kauneus voi tulla näkyväksi epäviehättävänä pidetystä ulkokuoresta huolimatta. Tällaisesta kauneudesta kertoo romaani Olive vuodelta 1850. Lievästi epämuodostuneena syntynyt sankaritar saa lohdun Jumalalta maailmassa, joka palvoo ulkoista kauneutta.

Harvinainen sankaritar

  Ihmettelin lapsena miksi oikeastaan kaikissa sisäisestä kauneudesta kertovissa saduissa sankaritar on sisäisen kauneutensa lisäksi myös ulkoisesti kaunis. Tunnettuina esimerkkeinä Lumikki ja Tuhkimo. Eikö olisi suurempi todistus sisäisestä kauneudesta, jos sankaritar olisi ulkoisesti epäviehättävänä pidetty?  

Silloin sisäinen kauneus loistaisi tämän olemuksesta ja teoista epäviehättävästä ulkokuoresta huolimatta ja tulisi näkyväksi ainakin niille, jotka arvostavat lempeyttä, viisautta, nöyryyttä ja muita ominaisuuksia joita sisäiseen kauneuteen kuuluu. Ulkoisesti rumana pidettyä ihmistä muut usein hyljeksivät, jolloin hyvä luonne olisi myös ankarasti koeteltu.

Kuva: Pixabay

Vihdoin löysin sellaisen kertomuksen. Kyseessä ei ole satu, vaan englantilainen viktoriaanisen ajan romaani nimeltä Olive, jonka on kirjoittanut Dinah Craik (1826-1887). Romaani oli minulle aivan uusi tuttavuus, ja se oli niin hieno että luin sen muutamassa päivässä. Harmikseni huomasin että Olivea ei ole koskaan suomennettu. Se löytyy englanniksi kokonaisuudessaan netistä Project Gutenberg -nimiseltä sivustolta sekä YouTubesta äänikirjana kanavalta Full Audiobooks.

Romaani on joillain sivustoilla luokiteltu uskonnolliseksi fiktioksi. Päähenkilö, nainen nimeltä Olive, nimittäin on uskovainen kristitty, ja usko Jumalaan on hänen elämänsä perusta aina lapsuudesta asti.

  Tarina alkaa Oliven syntymästä. Ilo uudesta elämästä vaihtuu nopeasti suureksi murheeksi, sillä hoitajatar ja lääkäri huomaavat että jotain on vialla. Vauvan selkäranka on epämuodostunut ja tämä muutenkin vaikuttaa hieman kitukasvuiselta. Voivottelulle ei meinaa tulla loppua. Mikä hirveä kohtalo, rampa lapsi parka, miten hirveää lapsen isälle, miten hirveää lapsen äidille... 

Vastasyntyneen äiti ei heti näe kapaloon käärityn vauvan vikoja. Ennen kuin lääkäri tulee kertomaan ikävät uutiset, hoitajatar Elspie vannottaa äitiä kyynelehtien: "Lupaa että tulet aina rakastamaan tätä lasta!". Saadessaan tietää vauvan vioista äiti, joka itse on monien ihailema kaunotar sekä melkoisen turhamainen, pyörtyy järkytyksestä ja herättyään joutuu masennuksen valtaan. Kuinka hän koskaan voisi katsoa lastaan, lasta, joka oli häpeäksi omille vanhemmilleen, häpeäksi rodulleen, hän murehtii.

Vastasyntyneen isä on pitkällä työmatkalla, ja äiti on torjuva ja välinpitämätön lastaan kohtaan, joten hoitajatar Elspie huolehtii lapsesta tämän varhaisvuodet.

Elspie vie Oliven kirkkoon kastettavaksi, kun kenestäkään muusta ei siihen ole, ja lupaa kasvattaa lapsen Jumalan tuntemiseen ja pelkoon.

Ilta joka muuttaa kaiken

  Kun Elspie-hoitajatar kuolee, Olive jää yksin vanhempiensa kanssa. Äiti ja isä hoitavat velvollisuutensa mutta ovat tytärtään kohtaan enemmänkin vain myötämielisiä kuin rakastavia vanhempia. Olive on hiljainen lapsi, omiin pohdintoihinsa syventynyt. Hän ei halua aiheuttaa häiriötä vanhemmilleen. Hän on vakava. Hänessä ei ole lapsille ominaista eloisuutta.

Kertoja kuvailee Oliven epämuodostumaa jonkinlaiseksi hartioiden epänormaaliksi kohollaan olemiseksi, "joka lyhensi kaulaa ja antoi vaikutelman ainaisesta kumartuneesta asennosta". Tytön raajat olivat pienet ja äärimmäisen herkät, kuin kuihtuneet. Kasvot samoin olivat laihat, ennenaikaisesti vanhentuneen näköiset, ja niissä oli "tuo hiljainen, vakava ja melankolinen sävy, joka on ominainen epämuodostuneille", mutta piirteet kuitenkin "olivat säännölliset, melkein kauniit".

Kerran kun Oliven isä tulee kotiin myöhään illalla juovuksissa ja pahantuulisena, ja pieni tytär estää häntä juomasta lisää alkoholia, isä suuttuu. "Ethän puhu epäystävällisesti pienelle tytär parallesi", Olive pyytää, ja isä puuskahtaa "kuinka kehtaat sanoa itseäsi tyttärekseni, sinä kalpeakasvoinen, ilkeän näköinen kyttyräselkä!" Olive kavahtaa isän sanoja ja vaikenee musertuneena. Katuvainen isä esittää jonkinmoisen anteeksipyynnön.

  Eräänä iltana Olive osallistuu nuorten tanssiaisiin ja kuulee vahingossa ainoan ystävättärensä Sarahin keskustelevan toisen tytön kanssa hänen epätavallisesta ulkonäöstään. Olive palaa kotiin raskain sydämin ja syvissä mietteissä. Seuraavana päivänä hän esittää äidilleen suoran kysymyksen: "Äiti, olenko minä oikeasti epämuodostunut?"

Äiti purskahtaa itkuun ja sopertaa jotain Jumalan rangaistuksesta. Arka ja herkkä Olive oppii ettei milloinkaan enää voisi ottaa puheeksi tätä yhtä asiaa. Hän jää yksin murheellisten ajatustensa kanssa.

Samana talvisena iltana Olive lähtee yksin kävelylle. "Oi Jumala, miksi teit minusta tällaisen?", hän sanoo katkerana mielessään, mutta samassa kavahtaa sanojensa jumalattomuutta. Silloin hänen ajatustensa virta kääntyy ja hän tuntee Jumalan mittaamattoman suuruuden ja ihmeellisen rauhan. Hän alkaa rukoilla.

Kuva: Pixabay

"Oi Jumala, jos Sinun tahtosi on että minun on tässä elämässä vaellettava yksin, kuljethan Sinä kanssani? Jos en saa tuntea ihmisten rakkautta, täytäthän sydämeni Sinun rakkaudellasi? Jos maallinen ilo pysyy minusta kaukana, annathan Sinä minulle taivaallisen rauhan joka ylittää kaiken ymmärryksen?"

Hyljeksitty taiteilija

  Olive uskoo että Jumalalla on hänelle jonkinlainen elämäntie suunniteltuna. Sen, ettei hän tule koskaan menemään naimisiin, hän on hyväksynyt.

  Jo nuorena Olive huomaa olevansa lahjakas piirtäjä. Aikuisuuden kynnyksellä hän kohtaa kuvataiteilijana elantonsa ansaitsevan miehen, Michaelin, ja ilmaisee tälle halunsa tulla taiteilijaksi ja tämän oppilaaksi. Michaelilla, jonka oma ulkonäkö on jollain tavalla rujo, on filosofia: "Eikö olekin riemuvoitto sille, jolta kohtalo on kieltänyt henkilökohtaisen kauneuden, että hänen lihaa ja verta olevalla kädellään on voima luoda sitä?" Michaelin mielestä kärsimys ja hyljeksittynä eläminen ovat hyväksi taiteilijan sielulle.

Mutta koska Olive on nainen, Michaelin mielestä hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia tulla taiteilijaksi, ainakaan suureksi taiteilijaksi. Olive heittäytyy Michaelin eteen ja itkien pyytää tätä opettajakseen: "Kuulunhan minäkin hyljeksittyihin!"

Olivesta lopulta tulee kuvataiteilija, mutta hänen taiteilijuudestaan ei hirveästi kerrota romaanissa. Keskiössä ovat hänen ajatuksensa Jumalasta, hurskaasta elämästä, hänen omasta kohtalostaan, läheisistä ihmisistä sekä myöhemmin rakkaudesta...

  Aikuiseksi varttunut Olive elää elämäänsä pienen sosiaalisen piirin sisällä, suurimmaksi osaksi maaseudulla, eikä ulkonäön poikkeavuus tunnu vaikuttavan hänen elämäänsä enää merkittävästi. Sitä paitsi iän myötä se oli tullut vähemmän huomattavaksi, kertoja sanoo. Olive on lähipiirinsä sisällä arvostettu hyveellisen luonteensa vuoksi. 

Hän on viisas, harkitseva. Hän on yhtä aikaa lempeä ja vahva sekä nöyrä ja peloton. Hänellä on kärsivällisyyttä olla kestävä sekä urheutta ryhtyä toimeen.

Kertoja kuvailee Oliven sisäistä kauneutta kun tämä on syventynyt ajattelemaan Jumalaa: "Moni kaunotar olisi voinut kadehtia sitä nöyrää mutta taivaallista katsetta, joka toi suloisuutta epämuodostuneen tytön kalpeille piirteille."

  Isän kuoleman jälkeen Olive muuttaa äitinsä kanssa maalaiskylään ja tapaa pienen tyttärensä ja iäkkään äitinsä kanssa elävän leskimiehen, Haroldin. Mies on kylän seurakunnan pappi. Oliven syvä usko tekee vaikutuksen Haroldiin, joka itse on lähes kokonaan menettänyt uskonsa Jumalaan. 

Ajan mittaan Oliven tunteet Haroldia kohtaan kehittyvät rakkaudeksi. Hän pyrkii tukahduttamaan tunteensa koska on niin syvästi sisäistänyt ajatuksen ettei hän voisi koskaan mennä naimisiin. Taide olisi oikea kohde hänen tunteidensa palolle.

Hyveellinen viktoriaaninen naishahmo

  En paljasta mitä kaikkea tarinassa lopulta tapahtuu. Sen sanon että lukija tulee todennäköisesti yllättymään...

  Viktoriaanisen ajan englantilaisille romaaneille tyypillisesti Olive on sankarittarena lähes täydellisen hyveellinen ja hurskas. Varsinkin naispuoliset keskushenkilöt monesti esitettiin ajan naisihanteen mukaisina. Huomasin yhden ainoan kohdan jossa kertoja hieman moitti Oliven käyttäytymistä. Eräässä tilanteessa tämä oli liian utelias kyselemään asioista jotka eivät hänelle kuuluneet. 

Kuva: Pixabay / Oberholster Venita

Kristittynä Olive kyllä tiesi olevansa syntinen, mutta nöyryyttään hän osasi aina ennalta välttää lankeemuksen. Esimerkiksi rakastuttuaan Haroldiin hän huolestui jo hyvissä ajoin, että mitä jos Harold menee jossain vaiheessa naimisiin... Silloinhan hänen tunteensa tätä kohtaan olisivat syntiä!

Minua tällainen henkilöhahmojen rakentamisen tapa ei haittaa. Lukijana kyllä tiedän, kuten ihan varmasti tiesivät myös 1800-luvun lukijat, ettei kukaan todellisuudessa ole vain ja aina hyvä. Ei, vaikka olisi kuinka hurskas kristitty, jumalaapelkäävä ja sisäisesti kaunis, kuten Olive. Kyseessä on kaunokirjallinen tyyli. Keskushenkilöt olivat sankarittaria joihin sopi samastua.

  Entä onko Olive sankarittarena hyveellisyytensä lisäksi myös itsenäinen ajattelija? Viktoriaanisissa romaaneissahan on siellä täällä itsenäisiä naishahmoja, jotka murtavat aikakauden käsityksiä siitä miten naisen tulee elää. Esimerkiksi Kotiopettajattaren romaanin Jane Eyre sekä romaanin Wildfell Hallin asukas Helen joka jättää alkoholisoituneen hulttiomiehensä pelastaakseen itsensä ja lapsensa. 

Vastaan myöntävästi. Olive, niin nöyrä ja tavallaan arka kuin hän onkin, mielestäni kuuluu myös näihin itsenäisesti ajatteleviin naishahmoihin, koska hän sinnikkäästi haluaa kuvataiteilijaksi vaikkei ympäröivä yhteiskunta pidä sitä sopivana naiselle. Myös hänen voimakkaan henkilökohtaisen omistautumisensa Jumalalle, jonka hän oli oppinut tuntemaan Raamatun lukemisen kautta, kuvaillaan kasvaneen yksinäisten syvällisten pohdintojen myötä.

Tietyllä tavalla hänen synnynnäinen poikkeavuutensa johti siihen, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin joko lakata elämästä tai raivata oma polkunsa käyttäen niitä kykyjä, jotka Jumala oli hänelle lahjoittanut. Itsenäisenä naisena eläminen ja ennakkokäsityksiä murtavien valintojen tekeminen ei aina ole (ollut) osa poliittista emansipaatiota.

  Pidän romaania tärkeänä, harvinaislaatuisena helmenä. Harmittaa todella paljon ettei sitä ole suomennettu. Lukukokemuksestani innostuneena harkitsin hetken aikaa jopa että kääntäisin sen itse, olenhan hyvä englannissa, mutta kaunokirjallisuuden ja erityisesti historiallisen romaanin kääntämiseen pelkkä kielitaito ei taida riittää.

Suosittelen Oliven lukemista tai kuuntelemista kaikille englannintaitoisille, joita viktoriaaninen kirjallisuus ja esiin nostamani teemat kiinnostavat. Minua kertomus kosketti erityisesti kristittynä. Olen itsekin saanut kokea sen minkä romaanin Olive – Jumalan ihmeellisen, elämän muuttavan rakkauden. 

"Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa,

minä turvaan Herraan, Jumalaani,

ja kerron kaikista hänen teoistaan." (Ps. 73:28)

Kauneus ei ole katsojan silmässä

  Sanoja kauneus ja viehättävyys käytetään usein toistensa synonyymeinä, vaikka ne ovat kaksi eri asiaa. Kauneus on kohteen ominaisuus, kun taas viehättävyys palautuu katsojaan.

Kulttuuriamme moititaan joskus ulkonäkökeskeisyyden takia kauneudenpalvonnan kulttuuriksi, vaikka oikeasti kyse on viehättävyyden tavoittelusta.

  Mitä kauneus sitten on? 

Ei kauneus, vaan viehättävyys

  Korjaisin tutun sanonnan, "kauneus on katsojan silmässä", muotoon "viehättävyys on katsojan silmässä". Kauneus ei palaudu katsojan arvostelmiin, vaan sen standardit ovat objektiiviset ja muuttumattomat. Kauneus on tarkasteltavan kohteen ominaisuus, jonka katsoja joko tunnistaa tai ei.

Viehättävyys sen sijaan palautuu katsojaan. Viehättävyys riippuu katsojan yksilöllisistä mieltymyksistä eli on makuasia. Oikeastaan sanonta on tarpeeton, koska jo sana itsessään sisältää subjektiivisuuden merkityksen: viehättävää on sinulle se, mikä vetää katseesi puoleensa, mikä kiinnostaa ja mikä miellyttää riittävän paljon, että jäät katsomaan. Jotakuta toista viehättää puoleensa toiset asiat ja ihmiset.

Pariutumisen kannalta on käytännöllistä, että viehättävyys on yksilöllistä. Minua ei viehätä jokainen mies marketin kassajonossa, mutta heistä kunkin vaimo näkee juuri oman miehensä viehättävänä.

  Kun miettii sanan viehättävä kirjaimellista merkitystä, niin eihän sillä välttämättä ole mitään tekemistä kauneuden kanssa, vaikka sanoja usein käytetään toistensa synonyymeinä.

Esimerkiksi pinnallisuudesta moititussa somekulttuurissa Instagrameineen ja selfieineen ei ensisijaisesti ole kyse kauneudenpalvonnasta, vaan viehättävyydestä: tavoitellaan klikkauksia, katsojia, huomiota. Sen saamiseksi kokeneet Instagram-vaikuttajat miettivät poseerausasennot ja -ilmeet tarkkaan, laativat kuvan taustat huolellisesti ja käyttävät kuvankäsittelyohjelmia.

  Markkinoinnissa on jo kauan ymmärretty, että tärkeintä myynnin kannalta on mainoskuvien ja niissä esiintyvien mallien, värien ja muotojen viehättävyys, puoleensavetävyys, huomion kerääminen. Tiedetään kuulemma mm., että jos muotilehden kannessa olevan henkilön päällä on punainen vaate, lehden myynti on suurempaa. Mainonnassakaan ei siis ensisijaisesti tavoitella kauneutta.

  Taiteessakaan ei meidän kulttuurissamme enää ole kyse kauneudesta yhtä paljon kuin menneinä vuosisatoina, esim. antiikin ja renessanssin ajan taiteessa. Taiteenkin keskiössä on nykyään viehättävyys sanan kirjaimellisessa merkityksessä. 

Tarkoitan sitä, että teoksen halutaan olevan mielenkiintoinen (enemmän kuin esteettisyyden kautta mieltä ylentävä) ja vastaanottajan käsityksiä haastava (enemmän kuin harmoninen ja rauhoittava). Tavoitteena on, että taideteos vetää puoleensa ihmisen huomion ja luo ärsykkeitä mielelle ja tunteille.

Siinä missä pinnalliseen viehättävyyteen perustuva Instagram-selfie -kulttuuri on huono ilmiö, taiteessa huomiotaherättävyys ja haastavuus ei välttämättä ole. En siis ajattele, että oikeaa taidetta olisivat pelkästään yleviä ajatuksia ja tunteita sekä mielenrauhaa vastaanottajassa synnyttävät teokset.

  Mutta yhtä kaikki: avainsana erittäin visuaalisessa kulttuurissamme on viehättävyys, ei kauneus. Raamatussa puhutaan "silmäin pyynnöistä", jotka kuuluvat tähän maailmaan, joka kerran katoaa. (1. Joh. 2:15-17)

Mitä kauneus on?

  Ihmiskätten luomusten osalta kauneudessa on olennaista harmonia ja tasapaino. Kauniissa taideteoksessa viiva, muoto ja väri ovat sulavassa vuorovaikutuksessa keskenään. 

Taideteosten ja myös joidenkin käyttöesineiden kuten rakennusten kauneutta voidaan arvioida pitkälti objektiivisesti näiden tekijöiden perusteella. Tämä ei tarkoita tietenkään, että taideteokset, joissa on paljon epäharmoniaa, eivät voisi kuitenkin olla vaikuttavia ja koskettavia.

  Mikä sitten on ihmisessä objektiivista, kiistatonta kauneutta? Sekö, että näyttäisi suunnilleen samalta kuin ihmiskehot Botticellin maalauksissa ja Michelangelon patsaissa?

Ei, vaan ihmisessä kauneus on sisäistä, sydämen ominaisuus. Ihmiskauneuden perusta on silmille näkymättömissä, ja kauneus on objektiivista. Uskallan väittää näin rohkeasti siksi, että meille kerrotaan Raamatussa Jumalan näkevän kaunistavina tietyt "salassa olevan sydämen ihmisen" ominaisuudet. 

"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita.

Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista. Näin kaunistivat itsensä entisajankin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa Jumalaan." (1. Piet. 3:3-5)

Olen kuullut sanottavan "sisäinen kauneus on rumien ihmisten keksintö" – miten väärässä sanonta onkaan...

  On muuten eräs mielenkiintoinen ja mielestäni surullinen asia. Se liittyy Michelangelon ylistettyyn Daavid-patsaaseen 1500-luvulta. Raamatun kuningas Daavidia kuvaavan marmoripatsaan sanotaan olevan sopusuhtaisuudessaan esteettisyyden täydellistymä. Kuitenkin Raamatussa puhutaan Daavidista aivan toisella tavalla. 

Herra lähetti Samuelin Betlehemiin voitelemaan Iisain pojan, nuoren Daavidin, Israelin uudeksi kuninkaaksi. Iisain taloon saavuttuaan Samuel oletti ensin, että voideltava olisi Daavidin komea isoveli Eliab, mutta Herra sanoi Samuelille:

»Älä katso hänen kokoaan ja komeuttaan, sillä minä en hänestä välitä. Herra ei katso kuten ihminen. Ihminen katsoo ulkokuorta, mutta Herra näkee sydämeen.» (1. Sam. 16:7)

Ihmiset tänä päivänä matkustavat kaikkialta maailmasta firenzeläiseen galleriaan ihastelemaan Daavidin ulkokuorta esittävää marmoripatsasta, mutta Jumala oli mieltynyt Daavidin sydämeen.

  Raamatussa mainitaan ominaisuuksista erikseen lempeys ja sävyisyys, kun kuvaillaan, miten sisäinen kauneus ilmenee. Muita kaunistavia ominaisuuksia, jotka mainitaan Jumalan silmissä arvokkaiksi, ovat esimerkiksi viisaus, uskollisuus, nöyryys, totuudellisuus. Kun ihmisen toiminnassa ja suhtautumisessa muihin ilmenee näitä ominaisuuksia, kauneus näkyy myös ulospäin.

Jeesus synnyttää näitä ominaisuuksia uskovaisen sydämessä. Se että on rakastettu, voi tehdä ihmisestä kauniin. Se että on Jumalan rakastettu, voi tehdä ihmisestä katoamattomalla tavalla kauniin.