Mitä tarkoittaa olla vanha ja viisas?

  Raamatun mukaan harmaat hapset ovat kunnian kruunu ja vanhusten viisautta tulee nuorempien kuunnella, mutta ikävuodet sinänsä eivät ole viisauden tae. 

Lisääntyvä epävarmuus

  Joku esitti netin keskustelufoorumilla kysymyksen johon vastatessani jouduin yllättymään: oletteko iän myötä tulleet vahvemmiksi vai heikommiksi henkisesti? Teki heti mieli vastata että koen muuttuneeni vahvemmaksi. Raamatussahan puhutaan vanhojen ihmisten viisaudesta ja kunnioitettavasta asemasta – toki se tarkoittaa että on ja tuntee olevansa henkisesti vahvempi?

Kuva: Pixabay / Pexels

Mutta tunsin ettei se ole totta. Ainakin tässä vaiheessa elämäntaivalta, viittäkymmentä ikävuotta lähestyessäni, koen itse asiassa tulleeni heikommaksi.

Olin nuorena itsevarmempi, mikä ehkä johtui suuripiirteisemmästä suhtautumisesta elämään. Nykyään esim. ihmissuhteissa tapahtuneet ristiriitatilanteet jäävät vaivaamaan minua herkemmin, ja mitä yksityiskohtaisemmin erittelen jotain kysymystä, johon minulla lähtökohtaisesti oli selkeä vastaus, sitä enemmän huomaan vastauksessani tietämättömyydestäni johtuvia mahdollisia ongelmakohtia, ja tunnen epävarmuutta.

  Kun muotoilin vastaustani kysymykseen, mieleeni tuli Lauri Viidan runo Onni, sen toinen säkeistö: "Oli kerran ystäväjoukko / ja nuoruus. Kaikki eli. / Joka päivä oli kuin luominen / yhä olisi jatkunut. Nyt / minä yksin, entisen varjo, / läpikotaisin muistojen syömä / laho, kaatuva puu, / aste asteelta lähenemässä / maan turhuutta, hiljaisuutta."

"Läpikotaisin muistojen syömä"... En koe tilani muuttuneen iän myötä niin surkeaksi kuin säkeistössä kaiken kaikkiaan puhutaan, mutta tuo ilmaus "muistojen syömä" puhuttelee minua. Yritän selittää mitä tarkoitan ja miten ilmauksen tulkitsen.

Mitä enemmän takana on elettyä elämää, sitä enemmän ihmisen mieleen on syntynyt muistoja. Muistojen rakennusaine on itsen ulkopuolinen todellisuus: havainnot, vaikutelmat, tulkinnat, vuorovaikutus muiden kanssa, heidän mielipiteensä ja sanansa ja niiden mukana heidän näkökulmansa... Ajan mittaan ihmisen mielessä ja minuudessa on yhä vähemmän omaa itseä ja yhä enemmän itsen ulkopuolista ainesta. Muiden ihmisten näkökulmien mukaisten ajatusten lisääntyminen omassa mielessä johtaa omien ajatusten suurempaan kyseenalaistamiseen. Itsen vähentyminen johtaa itsevarmuuden vähentymiseen. Suuripiirteinen suhtautuminen käy iän myötä vaikeammaksi.

  Lisäksi olen iän myötä tajunnut että korkeaankin ikään ehtinyt ihminen kuolee aina enemmän tai vähemmän keskeneräisenä. Kaikki asiat eivät tule loppuun käsitellyiksi, vaikka yrittäisi parhaansa, ja tuskin kukaan edes jaksaa aina yrittää parastaan. Ehkä minäkin tulen jonain päivänä jättämään tämän maailman täynnä kysymyksiä.

Mutta jos vanhuus tarkoittaa lisääntyvää epävarmuutta, kuten nyt keski-ikäisenä koen, mitä sitten on se Raamatussa puhuttu vanhuuteen kuuluva viisaus?

Vanha ja viisas

"Harmaat hapset ovat kunnian kruunu;

se saadaan vanhurskauden tiellä." (Sananl. 16:31)

 

  Voisiko se olla sitä että oman heikkoutensa ja pienuutensa lisääntyvä tiedostaminen saa ihmisen luottamaan vähemmän itseensä ja, parhaimmillaan, enemmän Jumalaan ja Hänen sanaansa?

Tämän on pakko olla se. Iän myötä toki kokemukseen perustuva tieto lisääntyy, mutta se ei vielä riitä tekemään ihmisestä viisasta. Minusta viisaudessa on kyse irrallista tietoa yhteen kokoavasta näkemyksestä joka vastaa kysymykseen elämän tarkoituksesta. Raamattu ohjaa lukijaansa tällaiseen viisauteen. Raamatussa opetetaan että elämän tarkoitus on päästä Jumalan yhteyteen, ja tienä yhteyteen on Jeesus Kristus, jossa Kolossalaiskirjeen sanoin "kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä" (Kol. 2:2-3).

Kristittynä uskon että vanhuus ja viisaus näin ollen on hengellistä. Se ei kuitenkaan tarkoita että vanhojen ja viisaiden tulisi vetäytyä pois esimerkiksi yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Uskon että Jumala tahtoo harmaapäiden, jota ilmausta Raamatussa käytetään viisaista vanhuksista, käyttävän arvovaltaansa yhteiskunnassa.

  En itse (vielä) ole harmaapää, mutta olen viime vuosien kuluessa havahtunut siihen etten enää ole nuori. Suomessa on ollut minua nuorempi pääministeri, ja television uutis- ja ajankohtaisohjelmissa vierailee jatkuvasti minua nuorempia asiantuntijoita. 

En pidä siitä ajattelutavasta että maailma on nuorten (koska tulevaisuus on nuorten) ja että vanhojen pitää siirtyä syrjään ja antaa nuorten toteuttaa omia edistysmielisiä visioitaan silloinkin, kun ne ovat ilmiselvästi todellisuudesta irtaantunutta hullutusta, esimerkiksi biologisista tosiasioista irrotettu sukupuolikäsitys sekä vaatimus kärsivien "oikeudesta kuolemaan" eutanasian muodossa, ikään kuin jokainen meistä ei kuolisi luonnostaankin ennen pitkää.

Ei ole sattumaa että ihmiset pääsääntöisesti muuttuvat konservatiivisemmiksi iän myötä. Eikä ole sattumaa että raamatullisen kristinuskon mukaiset näkemykset tuppaavat olla konservatiivisia. Konservatiivisuus on varovaisuutta, sen ymmärtämistä, että vaikkapa eutanasian kaltainen muutos lainsäädäntöön muuttaisi ajan mittaan käsitystä ihmiselämän arvosta yhä kylmäkiskoisempaan suuntaan. Toivoisin että vanhat ihmiset enemmän käyttäisivät iän tuomaa arvovaltaansa, joka heillä on, tunnustaapa ympäröivä maailma sen tai ei!

  Toivon että Jumala sallii minun elää vanhaksi sekä tulla vanhaksi ja viisaaksi. Ehkä vanhuus ja viisaus tarkoittaa sitä, että kun uskovainen elää vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen rakkaussuhteessa Jumalan kanssa, luottaen Raamattuun elämän ohjenuorana, hänen yhä vähentyvän itsensä (viitaten aiempaan pohdintaani Lauri Viidan säkeestä) tilalle tulee yhä enemmän Jumalan ajatuksia.

 "Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,

vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.

 Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi,

hän viitoittaa sinulle oikean tien." (Sananl. 3:5-6)

Hetket kuoleman edellä

  Kuolemaan varaudutaan uskomalla Jeesukseen, mutta kuolemiseen, siis hetkiin kuoleman edellä, emme ehkä pysty varautumaan.

  Millaisia tulevat olemaan hetket oman kuolemani edellä? Entä jos rupean pelkäämään etten pääsekään Taivaaseen?

Arkiset hetket ennen kuolemaa

  Nuorena oletin, että kuoleman edellä ihmisen sielu jalostuu ja saavuttaa ylimaallisen viisauden. Oletin että kuoleva, jos hän pystyy puhumaan, sanoo viimeisiksi sanoikseen jotain suurta ja viisasta ja sitten nukkuu ikiuneen. 

Oletin että siihen liittyy jotain mystistä eli että jalostumisen saa aikaan jokin salaperäinen voima tai mekanismi ihmisen sielussa. Oletin ilmeisesti myös, että kuoleva on jollain tavalla jo osittain tuonpuoleisessa ja sen takia kuolinhetkessä on yliluonnollista pyhyyttä, jota me kokonaan tämänpuoleiset emme pysty ymmärtämään, vaikka tunnemme sen.

Kuva: Unsplash / Ante Samarzija

Aikuisenakin vielä elättelin moista ajatusta. Kristityksi tulemisen myötä oudot mystiset kuvitelmat jäivät pois, ja aloin olettaa, että se erityinen viisastuminen tapahtuu ruumiin ja sielun heikkenemisen aiheuttaman nöyrtymisen vuoksi. Ihminen tavallaan antaa periksi ja hyväksyy, että oma elämä on tullut päätökseen. Tämä puolestaan johtaa perspektiivin muutokseen: oman elämäntarinansa näkee tiiviimmin, elämän merkityksellisimmät ja arvokkaimmat tapahtumat korostuvat, kaikki turha on unohtunut tai menettänyt merkityksensä.

Tähän liittyen uskoin, että kuoleva kokee elämänsä "valmiiksi". Vanhana on valmis, kysymykset ovat saaneet vastauksensa, kaikki on sovittu, irralliset langanpäät päätelty osaksi merkityksellistä kokonaisuutta.

  Käsitykseni on muuttunut tiedon karttuessa. Tyypillisesti kuolema lienee arkisempi tapahtuma. Kuolevat eivät yleensä sano mitään suurta ja viisasta. Eräs kirjoittaja kuolema ja suru -aiheisessa nettikeskustelussa kertoi, että hänen puolisonsa oli viimeisiksi sanoikseen sanonut ärtyneellä äänensävyllä "osta nyt se uusi talvitakki". Kirjoittaja oli vuosia kulkenut vanhassa takissa, ja rispaantuneet hihansuut kiinnittivät kuolinvuoteella maanneen puolison huomion.

Saattohoitaja kertoi haastattelussa, että kuoleva saattaa yllättäen ruveta protestoimaan sitä vastaan että joutuu kuolemaan. Kuulemma sellaistakin sattuu, että ihmiset, jotka koko elämänsä ovat olleet rauhallisia ja myötämielisiä kaikessa, saattavat kuoleman edellä yllättäen olla vihaisia. Vanhakin ihminen saattaa olla pettynyt, että hänen elämänsä täytyy tulla päätökseen. Olisi vielä niin paljon tehtävää. Keskeneräisyyden kokemus ilmeisesti on melko yleinen. Ikään kuin kuoleminen tulisi yllätyksenä.

 

Elegia elämän päättymisestä

  Aiheesta on kirjoitettu runo. Tai ainakin minusta Eino Leinon runo Elegia kertoo kuolemisesta. Runo on monille tuttu alkusäkeen perusteella: "Haihtuvi nuoruus niin kuin vierivä virta...". Mielestäni kertoja on vanha ihminen kuolinvuoteellaan.

Kertoja on masentunut, koska se mikä vääjäämättä on edessä, kuolema, vie merkityksen läsnäolevalta hetkeltä: "Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiinni. Riemua ei suo rattoisa seura, ei viini." 

Kertoja on pettynyt. Kaikki ne taistelut, joita hän on elämänsä aikana voittanut, näyttäytyvät nyt turhina, koska ne eivät kuitenkaan johtaneet lopulliseen voittoon: "Notkosta nousin, taasko on painua tieni?". Mikä arvo on nyt silläkään, ettei hän aiemmin antanut periksi: "Siis oli suotta, kestetyt vaikeat vaivat...".

Vaikka kertoja on, tässä kuolinvuodetulkinnassani, kuolemassa vanhuuteen, hän etsii omasta luonteestaan syytä sille, ettei enää jaksa elää: "Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?". Ihan kuin ne elämän rajallisuuden yllättämät vanhat ihmiset, joista saattohoitaja puhui.

Ehkä runon kertoja oli luullut nuorempana, että tulee kuollessaan olemaan valmis? Harhakuva särkyi. Juuri kun elämän taisteluissa saadut haavat ovat ehtineet umpeutua, aika loppuu kesken: "Nytkö ma kaadun, kun oli kaikkeni tarpeen? Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?".

Kertoja ei tunne rauhaa, vaan kärsii tunnonvaivoista: "Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima".

  Viimeinen säkeistö alkaa mielestäni viittauksella tuonpuoleiseen: "Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan". Minusta "taivaan vallat" tarkoittaa Jumalaa. Kertojalla on "taisto" Jumalaa vastaan, koska Jumala on se joka on päättänyt, että hänen hetkensä on tullut. Kertoja ymmärtää, että taistelu Kaikkivaltiasta vastaan on toivoton.

Kertoja joutuu jättämään maailman. Luonnon kauneus synnyttää nyt vain surua: "Kaikuvi kannel, lohduta laulu ei lastaan". Luonnonvoimat pauhaavat kuten aina ennenkin, kutsuen eläviä uusiin seikkailuihin, mutta kertojalla ei enää ole voimia vastata kutsuun: "Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin. Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin".

Kuulostaa raadolliselta, onnettomalta lopulta. Ja tätä ajallista elämää ajatellen niin onkin. Kristittynä kuitenkin pohdin, että ehkä tuollainen täydellinen muserretuksi tulemisen kokemus sysää ihmistä turvautumaan Jumalaan. Ehkä moni ihminen, joka ei koskaan elämässään tunnustanut uskoa Jeesukseen, viime hetkillä huutaa sisimmässään Jumalaa avukseen?

Millaisia tulevat olemaan hetket ennen kuolemaani?

  Tässä on sekin, että kenelläkään meistä ei ole aiempaa kokemusta kuolemisesta. Saattohoitajan kuvaus on jäänyt askarruttamaan minua. Olen itse perusluonteeltani rauhallinen ja myötämielinen, mutta kuolemaa edeltävät hetket ovat erilaiset kuin kaikki aiemmat hetket elämän varrella, joten perusluonne ei kerro mitään – saatan olla millainen vain! 

Mitä jos rupean viimeisillä voimillani raivoamaan kaikista epäoikeudenmukaisuuksista, jotka elämäni varrella vain nielin hiljaa, kun tajuan, että käsillä on oikeasti viimeinen tilaisuus puhua suunsa puhtaaksi? 

Entä elämän rajallisuuden hyväksyminen? Nyt pidän varmana, että tulen hyväksymään oman kuolemani, kun aikani on täynnä. Tulen olemaan nöyrä ja seesteinen enkä kuten Eino Leinon runon kertoja ja kaltaisensa todellisen maailman vanhukset. Mutta voinko olla varma tästä? Mitä jos kuoleman läheisyyden tiedostaminen vääntää perspektiivini, ja elämäntarinani näyttäytyy minulle ihan toisenlaisena? Mitä jos minäkin yhtäkkiä koen, että hyvänen aika, kaikki jää kesken.

  Tai mitä jos koen jotain vielä pahempaa... Mitä jos minä, Jeesuksen tähden pelastusvarmuudessa elävä uskovainen kristitty, alankin yhtäkkiä pelätä mihin joudun?

Olisihan tuollainen pelkotila ikävä kokemus, mutta onneksi pelastus ei riipu tunteistamme ja ajatuksistamme, ei edes niistä jotka jäävät viimeisiksemme. Jeesukseen uskovana olen kerran syntynyt uudesti ylhäältä Jumalan lapseksi ja iankaikkisen elämän perilliseksi eikä sitä enää peruuta mikään eikä kukaan. 

  Minulle itselleni kuoleminen tulee olemaan tuntematon tilanne, mahdoton ennakoida, mutta Jumala on nähnyt kaiken edeltä käsin, myös sen mitä tulen ajattelemaan ja tuntemaan ennen kuolemaani.