Lisääntyvä epävarmuus
Joku esitti netin keskustelufoorumilla kysymyksen johon vastatessani jouduin yllättymään: oletteko iän myötä tulleet vahvemmiksi vai heikommiksi henkisesti? Teki heti mieli vastata että koen muuttuneeni vahvemmaksi. Raamatussahan puhutaan vanhojen ihmisten viisaudesta ja kunnioitettavasta asemasta – toki se tarkoittaa että on ja tuntee olevansa henkisesti vahvempi?
 |
| Kuva: Pixabay / Pexels |
Mutta tunsin ettei se ole totta. Ainakin tässä vaiheessa elämäntaivalta, viittäkymmentä ikävuotta lähestyessäni, koen itse asiassa tulleeni heikommaksi.
Olin nuorena itsevarmempi, mikä ehkä johtui suuripiirteisemmästä suhtautumisesta elämään. Nykyään esim. ihmissuhteissa tapahtuneet ristiriitatilanteet jäävät vaivaamaan minua herkemmin, ja mitä yksityiskohtaisemmin erittelen jotain kysymystä, johon minulla lähtökohtaisesti oli selkeä vastaus, sitä enemmän huomaan vastauksessani tietämättömyydestäni johtuvia mahdollisia ongelmakohtia, ja tunnen epävarmuutta.
Kun muotoilin vastaustani kysymykseen, mieleeni tuli Lauri Viidan runo Onni, sen toinen säkeistö: "Oli kerran ystäväjoukko / ja nuoruus. Kaikki eli. / Joka päivä oli kuin luominen / yhä olisi jatkunut. Nyt / minä yksin, entisen varjo, / läpikotaisin muistojen syömä / laho, kaatuva puu, / aste asteelta lähenemässä / maan turhuutta, hiljaisuutta."
"Läpikotaisin muistojen syömä"... En koe tilani muuttuneen iän myötä niin surkeaksi kuin säkeistössä kaiken kaikkiaan puhutaan, mutta tuo ilmaus "muistojen syömä" puhuttelee minua. Yritän selittää mitä tarkoitan ja miten ilmauksen tulkitsen.
Mitä enemmän takana on elettyä elämää, sitä enemmän ihmisen mieleen on syntynyt muistoja. Muistojen rakennusaine on itsen ulkopuolinen todellisuus: havainnot, vaikutelmat, tulkinnat, vuorovaikutus muiden kanssa, heidän mielipiteensä ja sanansa ja niiden mukana heidän näkökulmansa... Ajan mittaan ihmisen mielessä ja minuudessa on yhä vähemmän omaa itseä ja yhä enemmän itsen ulkopuolista ainesta. Muiden ihmisten näkökulmien mukaisten ajatusten lisääntyminen omassa mielessä johtaa omien ajatusten suurempaan kyseenalaistamiseen. Itsen vähentyminen johtaa itsevarmuuden vähentymiseen. Suuripiirteinen suhtautuminen käy iän myötä vaikeammaksi.
Lisäksi olen iän myötä tajunnut että korkeaankin ikään ehtinyt ihminen kuolee aina enemmän tai vähemmän keskeneräisenä. Kaikki asiat eivät tule loppuun käsitellyiksi, vaikka yrittäisi parhaansa, ja tuskin kukaan edes jaksaa aina yrittää parastaan. Ehkä minäkin tulen jonain päivänä jättämään tämän maailman täynnä kysymyksiä.
Mutta jos vanhuus tarkoittaa lisääntyvää epävarmuutta, kuten nyt keski-ikäisenä koen, mitä sitten on se Raamatussa puhuttu vanhuuteen kuuluva viisaus?
Vanha ja viisas
"Harmaat hapset ovat kunnian kruunu;
se saadaan vanhurskauden tiellä." (Sananl. 16:31)
Voisiko se olla sitä että oman heikkoutensa ja pienuutensa lisääntyvä tiedostaminen saa ihmisen luottamaan vähemmän itseensä ja, parhaimmillaan, enemmän Jumalaan ja Hänen sanaansa?
Tämän on pakko olla se. Iän myötä toki kokemukseen perustuva tieto lisääntyy, mutta se ei vielä riitä tekemään ihmisestä viisasta. Minusta viisaudessa on kyse irrallista tietoa yhteen kokoavasta näkemyksestä joka vastaa kysymykseen elämän tarkoituksesta. Raamattu ohjaa lukijaansa tällaiseen viisauteen. Raamatussa opetetaan että elämän tarkoitus on päästä Jumalan yhteyteen, ja tienä yhteyteen on Jeesus Kristus, jossa Kolossalaiskirjeen sanoin "kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä" (Kol. 2:2-3).
Kristittynä uskon että vanhuus ja viisaus näin ollen on hengellistä. Se ei kuitenkaan tarkoita että vanhojen ja viisaiden tulisi vetäytyä pois esimerkiksi yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Uskon että Jumala tahtoo harmaapäiden, jota ilmausta Raamatussa käytetään viisaista vanhuksista, käyttävän arvovaltaansa yhteiskunnassa.
En itse (vielä) ole harmaapää, mutta olen viime vuosien kuluessa havahtunut siihen etten enää ole nuori. Suomessa on ollut minua nuorempi pääministeri, ja television uutis- ja ajankohtaisohjelmissa vierailee jatkuvasti minua nuorempia asiantuntijoita.
En pidä siitä ajattelutavasta että maailma on nuorten (koska tulevaisuus on nuorten) ja että vanhojen pitää siirtyä syrjään ja antaa nuorten toteuttaa omia edistysmielisiä visioitaan silloinkin, kun ne ovat ilmiselvästi todellisuudesta irtaantunutta hullutusta, esimerkiksi biologisista tosiasioista irrotettu sukupuolikäsitys sekä vaatimus kärsivien "oikeudesta kuolemaan" eutanasian muodossa, ikään kuin jokainen meistä ei kuolisi luonnostaankin ennen pitkää.
Ei ole sattumaa että ihmiset pääsääntöisesti muuttuvat konservatiivisemmiksi iän myötä. Eikä ole sattumaa että raamatullisen kristinuskon mukaiset näkemykset tuppaavat olla konservatiivisia. Konservatiivisuus on varovaisuutta, sen ymmärtämistä, että vaikkapa eutanasian kaltainen muutos lainsäädäntöön muuttaisi ajan mittaan käsitystä ihmiselämän arvosta yhä kylmäkiskoisempaan suuntaan. Toivoisin että vanhat ihmiset enemmän käyttäisivät iän tuomaa arvovaltaansa, joka heillä on, tunnustaapa ympäröivä maailma sen tai ei!
Toivon että Jumala sallii minun elää vanhaksi sekä tulla vanhaksi ja viisaaksi. Ehkä vanhuus ja viisaus tarkoittaa sitä, että kun uskovainen elää vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen rakkaussuhteessa Jumalan kanssa, luottaen Raamattuun elämän ohjenuorana, hänen yhä vähentyvän itsensä (viitaten aiempaan pohdintaani Lauri Viidan säkeestä) tilalle tulee yhä enemmän Jumalan ajatuksia.
"Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,
vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.
Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi,
hän viitoittaa sinulle oikean tien." (Sananl. 3:5-6)
