Ihmissydämen arvoitus
Jeesus kulkee varhain aamuyöllä hiljaisen kylän halki. Hän näkee erään kyläläisen hipsivän naapuritalon pihapiiriin ja varastavan sylillisen polttopuita. Sen nähtyään Jeesus rupeaa itkemään. Seuraavaksi Jeesus kääntyy metsäpolulle ja näkee siimeksessä piikatytön, joka on yön turvin hautaamassa vastasyntynyttä lastaan jonka on surmannut. Tämän nähtyään Jeesus rupeaa nauramaan onnellisena.
 |
| Kuva: Pixabay / JLFineArt |
Mikä selittää Jeesuksen suhtautumisen? Onhan ihmisen surmaaminen kuitenkin monin tavoin vakavampi synti kuin polttopuiden varastaminen!
Vastaus on, että Jeesus näki ennalta, että polttopuita varastanut kyläläinen tulee aina vähättelemään syntiään eikä tule synnintuntoon eikä pyytämään Jumalalta armoa itselleen ja siten joutuu lopulta kadotukseen. Kun taas piikatyttö ei voi unohtaa hirvittävää tekoaan ja tulee sydämensä synnintunnossa kääntymään Jeesuksen puoleen ja pääsemään Taivaaseen.
Kaikki synti erottaa ihmisen Jumalasta, niin käytännön seurauksiltaan mitätön (naapuri tuskin edes huomasi polttopuupinonsa huvenneen) ja hyvitettävissä oleva (varas voisi myöhemmin hyvittää kähveltämänsä polttopuut vaikka korkojen kera) kuin rajun tuhoisa ja täysin peruuttamaton synti kuten piikatytön lapsensurma.
Kenties tiedostamattaan varas vertasi itseään tuhoisampien syntien tekijöihin ja koki olevansa ihan hyvä ihminen, vaikka hänen olisi pitänyt verrata itseään Jumalan hyvyyteen ja kokea olevansa syntinen ja Jumalan armon ja anteeksiannon tarpeessa.
Ratkaisevaa pelastuksen kannalta on, miten suhtaudumme kukin omaan syntisyyteemme. Synti on paha, mutta synnintunto on hyvä.
Ihmeellinen armo
Amazing Grace -laulussa sanotaan "How precious did that grace appear the hour I first believed". Kuinka kallisarvoisena armon näinkään sinä hetkenä, kun ensi kertaa uskoin. Virallisessa suomennoksessa säe kuuluu: "Voi suurta päivää ihmeiden! Sain armon oivaltaa."
Tiedän omasta kokemuksesta millaisesta hetkestä säkeet puhuvat. Hetkeä edelsi synnintunto. Suurimpana sydäntäni vaivasi abortti, jonka olin tehnyt vuosia aiemmin ja josta en koskaan ollut "päässyt yli". Viimein tunnustin synnin Jumalalle ja Hän vastasi armollisesti ja rakastavasti.
En enää myöhemmin ole kokenut synnintuntoa niin "vereslihaisesti" ja Jumalan armon ihanuutta niin syvästi kuin silloin kun tulin uskoon. Kunpa voisinkin elää jatkuvasti, kaiken syntisyyteni osalta, niin syvästi tuntien ja tiedostaen Jumalan armon, josta kuitenkin edelleen olen jatkuvasti osallinen.
Raamatussa on joitain kohtia, jotka synnyttävät sisimmässäni sen armon oivaltamisen ilon joka kerta. Yksi niistä on psalmin 32 ensimmäiset jakeet:
"Autuas se,
jonka pahat teot on annettu anteeksi,
jonka synnit on pyyhitty pois.
Autuas se ihminen,
jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään
ja jonka sydämessä ei ole vilppiä." (Ps. 32:1-2)
Daavidin sanat ovat yhtä aikaa toteamus hänen omasta elämästään ja kokemuksistaan kuin julistus kaikille meille, jotka ikinä tulemme lukemaan hänen psalmiaan!
Saattaa kuulostaa oudolta, että synnintunnosta puhutaan kristinuskossa myönteisenä asiana, mutta outous selittyy juuri sillä, että synnintunto sanana muistuttaa meitä välittömästi Jumalan armosta ja rakkaudesta. Hieman samanlaisesta ilmiöstä on kyse siinä, että Jeesuksen ristinkuolema, joka sellaisenaan olisi vain järkyttävä ja surullinen tapahtuma, saa myönteisen merkityksen sen muistamisesta, että se johti Jeesuksen ylösnousemukseen ja meidän kaikkien puolesta voittoon synnin ja kuoleman vallasta.
Synnintunto on siis hyvä. Se on se joka saa meidät kääntymään Jeesuksen luo. Perisynnin takia me kaikki olemme jo syntyessämme matkalla kadotukseen. Vain se voi muuttaa iankaikkisuuskohtalomme, että vastaamme Jumalan kutsuun eli tulemme synnintuntoon ja uskomme Jeesukseen, joka toi meille anteeksiannon ja pelastuksen.
"Minä tunnustin sinulle syntini,
en salannut pahoja tekojani.
Minä sanoin: »Tunnustan syntini Herralle.»
Sinä annoit anteeksi pahat tekoni,
otit pois syntieni taakan." (Ps. 32:5)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti