Pohdintoja Jobista: hyväosaisuus, huono-osaisuus ja usko

  Job oli hyväsydäminen lähimmäinen, oikeamielinen, jumalaapelkäävä. Hän myös kuului yhteisönsä hyväosaisiin: Jumala oli siunannut häntä suurella rakastavalla perheellä, terveydellä ja vauraudella.

Eräänä päivänä alkoi järkyttävien tapahtumien sarja, jonka myötä Job menetti perheensä, omaisuutensa, terveytensä ja asemansa kunnioitettuna yhteisön jäsenenä.

 Saatana ennusti, että Job tulisi menettämään myös uskonsa.

"Olin sokealle silmä, rammalle sauva"

  Raamatussa on kohtia, joissa kuvaillaan laupeutta tavalla, joka koskettaa sydäntäni ja innoittaa minua olemaan itsekin parempi ihminen. Yksi sellaisista löytyy Jobin kirjan luvusta 29, jossa kärsivä Job kuvailee millainen hän oli ennen kuin suuret onnettomuudet kohtasivat hänet:

"Ken sanani kuuli, ylisti onneani,
ken minut näki, vahvisti todeksi kaiken tämän:

Minä pelastin köyhän, joka pyysi apua,
ja orvon, jota kukaan ei auttanut.

Epätoivoon vaipuneet siunasivat minua,
lesken sydämessä minä herätin ilon.

Minä pukeuduin vanhurskauteen,
oikeudentunto oli viittani ja päähineeni.

Olin sokealle silmä,
rammalle sauva.

Köyhille minä olin isä
ja tuntematonta autoin saamaan oikeutta.

Minä murskasin pahantekijän leuan
ja tempasin saaliin hänen hampaistaan." (Job 29:11-17)

Joku voisi huomauttaa, että nuohan ovat Jobin omia sanoja itsestään – kuinka luotettava todistus sellainen muka on... Kirjan alussa kuitenkin on tehty selväksi, että Job oikeasti oli poikkeuksellisen oikeamielinen ja hyväsydäminen ihminen, sillä Jumala itse sanoo hänestä: "Oletko pannut merkille palvelijani Jobin? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa." (Job 1:8)

  Job oli paitsi Jumalan uskollinen palvelija, myös yhteisönsä kunnioitettu ja rakastettu jäsen. Valitettavan usein tässä maailmassa yhteisöjen tukipilareiksi kutsutut ihmiset elävät kulissielämää tai ovat korruptoituneita omaneduntavoittelijoita. Jumalan todistuksesta kuitenkin päättelen Jobin olleen vilpitön hyväntekijä. Jumalahan näkee kaiken, myös jokaisen sydämeen. Miten siunattu Jobin yhteisö oli, kun heillä oli tuollainen tukipilari! 

Job ei auttanut vain omaa väkeään ja omaan yhteisöönsä kuuluvia ihmisiä, vaan kuten Jeesuksen vertauksen laupias samarialainen, hän välitti muukalaisistakin: "ja tuntematonta autoin saamaan oikeutta". 

  Lainaamani katkelman viimeinen lause kuulostaa tutulta: "Minä murskasin pahantekijän leuan ja tempasin saaliin hänen hampaistaan.". Daavidista, toisesta Jumalan palvelijasta, sanotaan Raamatussa jotain saman kaltaista. Se että toimii Jumalan silmissä hyvin ja oikein ei tarkoita pelkkää lempeyttä, vaan hyvyyteen kuuluu myös rohkeus taistella oikeuden ja totuuden puolesta pahantekijää vastaan.

Hyväosaisuus ja hyväntekeminen

  Jobin kertomuksessa tulee esille eräs ilmiö, josta ei kovin usein kuule puhuttavan: hyväosaisuus mahdollistaa hyvän tekemisen, kun taas huono-osaisuus vaikeuttaa sitä. Näin siis, kun puhutaan aineellisesta hyväosaisuudesta ja aineellisesta auttamisesta.

Jumala oli siunannut Jobia voimilla, terveydellä ja vauraudella, ja Job antoi tarvitseville siitä mitä oli saanut. Jeesus sanoo Matteuksen evankeliumissa: "Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa." (Matt. 10:8) Job hyväosaisena eli tämän periaatteen mukaan vaurautensa ja voimiensa osalta.

Job itse oli myös tietoinen siitä, miten merkittävästi hyväosaisuus oli mahdollistanut hänelle hyvän tekemisen. Hän puhuu näistä kahdesta rinnan, kuin ne olisivat saman asian kaksi puolta: onneani ylistettiin ja kaikki näkivät että tein hyvää.

  Onnettomuuksien myötä Jobilla ei enää ollut voimia tehdä hyvää. Hän oli heikko ruumiillisesti ja ahdinkonsa uuvuttama mieleltään ja tahdonvoimaltaan. Lisäksi, jos hän olisi lähes kaiken menettäneenä ja märkivine paiseineen edes lähestynyt muita ihmisiä, nämähän olisivat juosseet kirkuen pakoon. 

Job oli menettänyt sosiaalisen pääomansa – se suorastaan oli muuttunut omaksi irvikuvakseen: aiemmin hän oli laajalti tunnettu vauraana hyväntekijänä, nyt hän oli yhtä laajalti tunnettu miehenä jolle oli lyhyessä ajassa tapahtunut käsittämättömiä, mykistäviä kauheuksia. Jobia oli alettu karttaa ja halveksia. Häntä kai luultiin Jumalan kiroamaksi.

  Huono-osaisenakin Jobissa silti oli nähtävissä edellä mainitsemiani ihania piirteitä, kuten lempeys ja rehellisyys.

Job ei teeskennellyt handlaavansa tilanteen, vaan valitti ääneen sekä julisti olevansa katkera. Lyhyessä ajassa hän oli muuttunut valoisasti hymyilevästä toivontuojasta yhteisönsä hylkiöksi, joka oli pelkkää luuta ja nahkaa. Job tiedosti muutoksen ja puhui siitä avoimesti. Hän tiesi rehellisyyden olevan välttämätöntä suhteessa Jumalaan: "Teeskentelijät eivät hänen eteensä pääse."(Job 13:16) 

Job ei ex-menestyjänä korottanut itseään muiden huono-osaisten yläpuolelle, vaan puhui uutta sosiaalista viiteryhmäänsä puolustaen. Joskushan ihmiset eivät siedä itsensä kaltaisia, siis ihmisiä joilla on samoja ongelmia tai heikkouksia, koska eivät kestä nähdä niitä itsessään, mutta lempeä Job toteaa yleisesti onnen hylkäämien puolesta: "Onnen hylkäämä ansaitsee halveksuntaa, sanovat ne, joilla ei ole huolia, ja töytäisevät vielä kerran sitä, joka jo horjuu." (Job 12:5)

  Yksi syy lisää tykätä Jobista on hänen huumorintajuisuutensa. Lienee mustaa huumoria, kun Job sanoo odottavansa että pääsee kuollessaan haudan multiin tervehtimään matoja: "Äitini, sisareni!" Ja kun Job vastaa ystäviensä nuhdesaarnoihin, joissa nämä besserwisseröivät hänen tilannettaan, hän sanoo ivallisesti mm.: "– No olivatpa äänessä viisaat miehet! Kun te kuolette, kuolee viisaus maasta!" (Job 12:2)

Vaikka nämä esimerkit eivät ole sellaista huumoria jonka on tarkoitus saada ihmiset puhkeamaan hyväntuuliseen nauruun, päättelen niistä Jobin olleen paremmin voidessaan hauska ja sympaattinen.

Saatanan teoria

  Jobin kirjan alussa Saatana esittää teorian: Job uskoo Jumalaan vain siksi, että hänellä on asiat niin hyvin.

Jumalan kehuttua Jobia Saatana sanoo: "Miksi ei Job olisi jumalaapelkäävä? Sinähän olet sulkenut hänet suojelukseesi, hänet ja hänen perheensä ja omaisuutensa. Olet siunannut kaiken mihin hän ryhtyy, ja hänen karjansa leviää yli maan. Mutta ojennapa kätesi ja tartu siihen mitä hänellä on. Saat nähdä, että hän kiroaa sinua vasten kasvoja!" (Job 1:9-11)

Miten tutun kuuloinen väite tässä maailmassa! Saatanan esittämään periaatteeseen törmää usein käänteisessä muodossa: miksi uskoisin Jumalaan, kun minulla on asiat niin huonosti? Joko Jumalaa ei ole, tai sitten Jumala ei rakasta minua!

  Job joutuu valtavien menetystensä myötä uskossaan kriisiin ja vaatii Jumalalta selitystä, mutta sittenkin todistaa Saatanan teorian vääräksi. Sen jälkeen kun hänen kaikki lapsensa ovat kuolleet ja hän on menettänyt koko omaisuutensakin, hän sanoo:

"– Alastomana minä tulin äitini kohdusta,
alastomana palaan täältä.
Herra antoi, Herra otti,
kiitetty olkoon Herran nimi!" (Job 1:21)

Ja kun Job kaiken lisäksi vielä sairastuu, hän käy vaimonsa kanssa sananvaihdon, jossa kirjaimellisesti kieltäytyy kiroamasta Jumalaa eli tekemästä sitä mitä Saatana oli vakuutellut tapahtuvaksi. Vaimo nimittäin puuskahtaa Jobille: "Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois!", mutta Job vastaa: "Hullun puhetta, vaimo. Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha." (Job 2:10)

  Kun tarkemmin ajattelee, niin vaikka Saatanan teorialle löytyy paljon kannattajia tässä maailmassa, se myös todistetaan vääräksi koko ajan: monien uskovaisten usko Jeesukseen on vahvistunut erityisesti kärsimyksessä. Lisäksi monet uskomattomat kääntyvät Jumalan puoleen juuri kärsimyksessä.

Kristinuskon ydinsanoma on evankeliumi eli ilosanoma pelastuksesta Jeesuksessa. Evankeliumin perusteella voimme aina luottaa Jumalan rakkauteen ja hyvään tahtoon meitä kohtaan, olimmepa hyväosaisia tai huono-osaisia tai jotain siltä väliltä. 

  Jobia sanotaan joskus Vanhassa Testamentissa olevaksi ennuskuvaksi Jeesuksesta. Jobkin oli Jumalan kärsivä palvelija kuten Jeesus maailmassa ollessaan. Mutta toisin kuin Jeesus, Job oli syntinen. Vaikka Job oli ihana, laupias ja oikeamielinen, hänkin tarvitsi lunastajaa eli Jeesusta: 

"Minä tiedän, että lunastajani elää.
Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.
Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina
ja lihani on riistetty irti,
minä saan nähdä Jumalan,
saan katsella häntä omin silmin,
ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo!
Tätä minun sydämeni kaipaa." (Job 19:25-27)

Sääli – myötätuntoa vai ylemmyydentuntoista alentuvuutta?

  Sanaa sääli kuulee aniharvoin käytettävän myönteisessä merkityksessä. Kukaan ei halua olla toisen säälin kohde – "sääli on sairautta", ja säälittävä yksi pahimmista haukkumasanoista.

  Minusta on mielenkiintoista, että Raamatussa säälimistä taas kuvaillaan pelkästään myönteiseksi tai ainakin neutraaliksi tavaksi suhtautua toiseen. Jeesuksen vertauksessa laupias samarialainenkin sääli ryöstettyä ja pahoinpideltyä miestä, jota auttoi.

Säälin kohteena oleminen kirpaisee

  Vuosia sitten minulla diagnosoitiin MS-tauti rajun vammautumisjakson myötä. Paranin vammoistani lopulta lähes kokonaan, kuten aaltomaisen MS-taudin luonteeseen kuuluu, mutta elin viikkoja liikuntavamman takia silmin nähden (ja ääntämishäiriön takia myös korvin kuullen) vammaisena. Muistan siltä ajalta hetkiä, jolloin minuun suhtauduttiin säälivästi.

Sääli ilmeni joidenkuiden läheisteni katseesta ja äänestä, mutta kaikkein eniten jostain syystä kirpaisi, kun tuntematon ihminen, sairaalaan toisen potilaan luo tullut vierailija, katsoi minuun ja kommentoi seuralaisilleen säälivästi: "On se kauheaa, kun noin nuorena on noin sairas..."

"Se, etten pysty puhumaan kunnolla, ei tarkoita, etten kuulisi tai ymmärtäisi toisten puhetta!", ajattelin loukkaantuneena.

  Kuntoutusyksikössä ollessani, kun olin jo parantunut lähes ennalleni, mietin yksi ilta, miksi säälin kohteena oleminen oli tuntunut niin loukkaavalta. Miettiessäni tajusin, että olin itse aiemmin päivällä tuntenut sääliä yksikön kuntosalilla näkemääni vaikeasti vammautunutta nuorta naista kohtaan. En ollut sanonut mitään, mutta olin ajatellut: "Noinkin huonosti voisi olla... Järkyttävää... Mikähän hänellä on... Kunpa hän parantuisi..." jne.

Olisin ollut valmis auttamaan häntä, ja jos vain mahdollista, myötävaikuttamaan hänen parantumiseensa, ja olen ihan varma, että minua säälinyt sairaalavierailija olisi tehnyt samoin minulle. Se, että olin lyhyen ajan sisällä ollut selkeästi sekä säälin kohde että säälijä, auttoi minua muistamaan, että sääli pohjautuu myötätuntoon ja on merkki siitä, että välittää tuntemattomastakin ihmisestä.

  Jokin siinä, että on säälin kohteena, silti tuntuu ikävältä. Ehkä syynä on olettamus, että tuo toinen, säälijä, on olevinaan yläpuolellani sen sijaan, että näkisi minut vertaisenaan? Tai ehkä en haluaisi tulla nähdyksi heikkona? Sääli on kolaus ylpeydelleni?

Tuntemattoman ihmisen säälin kohteena olemisessa kirpaisee lisäksi se, että tulee nähdyksi pelkästään surullisen tilansa kautta – tutut ihmiset sentään tietävät kuka ja millainen olen, millaisia vahvuuksia ja ilon aiheita minulla on. Ei kukaan halua olla muille pelkkä muistutus siitä, miten huonosti asiat voivat olla!

Sääli Raamatussa: auttamishalua ja laupeuden tekoja

"Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli." (Luuk. 10:33)

  Raamatussa sääliä kuvaillaan toivotuksi suhtautumistavaksi – en muista yhtäkään kohtaa, jossa säälimisestä sinänsä puhuttaisiin kielteisenä asiana. Raamatussa vaikeuksiin joutuneet ihmiset pyytävät toisia ihmisiä ja Jumalaa säälimään itseään!

"Säälikää minua, säälikää, te, jotka olette ystäviäni!" (Job 19:21)

Kyllä Raamatun tapahtumien aikoinakin ja sikäläisessä kulttuurissa sääli varmaan koettiin joskus loukkaukseksi, esim. Jeesusta vastustaneet fariseukset luultavasti kihisivät raivosta, kun Jeesus sääli ihmisiä (ja siten myös heitä). Heidän onneton tilansa ei ollut niin selkeästi silmin nähtävissä, joten he pystyivät esittämään – itselleen, toisilleen ja muille – etteivät kaipaa Jeesuksen sääliä?

  Jeesuksen ja apostolien mukaan säälimisen tulee johtaa toimintaan. Se on varmaan tärkein syy, miksi Raamatussa säälistä puhutaan toivottuna asiana. Laupiaan samarialaisen kävi henkihieveriin piestyä miestä sääliksi ja hän auttoi tätä, mm. puhdisti ja sitoi miehen haavat, vei hänet majataloon hoidettavaksi ja maksoi kulut omista varoistaan. Säälin ei tule olla pelkkää voivottelua ja surkuttelua:

"Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä? Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa." (1. Joh. 3:17-18) 

  Toiseksi, sääli on armon ilmenemismuoto: olen itse saanut lahjaksi Jumalalta, ja nyt annan lähimmäiselleni. Raamatussa kerrotaan, että maallinenkin hyvä on Jumalan antamaa. Jos sekä säälijä että säälin kohde muistaa tämän, on helpompi suhtautua sääliin vertaisten välisenä myötätuntona – molempia on autettu.

  Kolmas syy, joka minulle tulee mieleen, on yksinkertaisesti rehellisyys: on hyvä myöntää se tosiasia, että tarvitsee apua. Silloin voi myös saada apua. Joissain tapauksissa se, jos kieltää tarvitsevansa apua, vaikka oikeasti tarvitsisi sitä, voi olla ylpeyttä, joka on syntinen asenne.

  Neljänneksi, Raamatussa sääliminen on seurauksiltaan oikeastaan ylemmyydentunnon vastakohta. Ylemmyydentuntoinenhan yleensä pitää hajurakoa ja karttelee sitä, jota pitää vähäisempänä. Se joka vilpittömästi säälii, päinvastoin palvelee säälin kohdetta, on hänelle kirjaimellisesti lähimmäinen.

"Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne." (Luuk. 10:34)

Jumalan edessä kaikki ihmiset ovat "säälittäviä"

"Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla." (Matt. 9:36)

  Todellisuudessa kaikki ihmiset ovat joskus heikkoja ja tarvitsevat apua. Se ei tee ketään ulkopuoliseksi, ei-vertaiseksi, vaan päinvastoin yhdistää kaikkia ihmisiä.

  Kun uskoo Jumalaan, täydellisen hyvään, viisaaseen ja voimakkaaseen persoonaan, on helppo ymmärtää, että kaikki ihmiset ovat vajavaisia – täydellisen vertailukohdan rinnalla se on ilmeistä. Muiden ihmisten edessä ei lopulta tarvitse esittää vahvempaa, viisaampaa ja parempaa kuin on, ja Jumalan edessä, joka tietää vajavuutemme, vielä vähemmän.

  Jotkut ovat omavaraisia ja pystyvät maksamaan toisille ihmisille täällä ajallisessa elämässä saamastaan avusta, mutta Jumalan edessä kaikki ovat heikkoja, syntisiä, köyhiä ja kipeitä sekä avun tarpeessa ilman, että kenelläkään on millä maksaa.

Evankeliumin sanoma, että pelastus on yksin rakastavan Jumalan armosta eikä perustu omiin tekoihimme ja voimiimme, on pysyvä muistutus siitä, että kaikki ovat säälin kohteina – Jumalan säälin.

"Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: »Älä itke.»" (Luuk. 7:13)

  Tuntuu hämmästyttävältä, että täydellinen Jumala syntyi Pojassa Jeesuksessa ihmiseksi ja antoi itsensä alttiiksi heikkoudelle, kiusauksille, kärsimykselle, pilkalle, tuskalle ja kuolemalle – sääliä herättäville kokemuksille. Sen kautta Hän toi meille avun. Heprealaiskirjeen kirjoittaja kutsuu Jeesusta ylimmäiseksi papiksi ja muistuttaa:

"Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä. Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan." (Hepr. 4:15-16; 1938)