Etsikää mutta älkää löytäkö
Minua askarrutti nuorena eräs ristiriita, jonka havaitsin elämänkatsomuksia koskevissa keskusteluissa esim. koulussa ja keskusteluohjelmissa: totuuden etsimistä pidettiin ihanteellisena pyrkimyksenä, mutta totuuden löytämiseen suhtauduttiin torjuvasti. Oikea pyrkimys oli siis, että pitää vain etsiä, etsiä loputtomasti.
 |
| Kuva: Pixabay |
Taustalla varmaankin oli uskomus, ettei mitään totuutta elämästä ja elämän tarkoituksesta ole olemassakaan. Joten jos joku palaa etsinnöiltään ja innoissaan kertoo löytäneensä totuuden, jotain on mennyt pieleen. Tai ehkä kyseinen ihminen oli alun alkaenkin ymmärtänyt totuuden etsimisen väärin.
Itse asiassa onhan sekin totuususkomus, ettei mitään totuutta ole olemassa, löydettävissä. Näin ollen ne, jotka lähtevät liikkeelle sillä "oikealla" pyrkimyksellä eivät todellisuudessa etsi totuutta ollenkaan. He jo matkaan lähtiessään uskovat tietävänsä miten maailma makaa.
Opiskeluaikoina pistin merkille, että sellaisia opiskelijoita, jotka uskoivat löytäneensä totuuden ja julistivat sitä muille, pidettiin sietämättömän ärsyttävinä. Olipa kyseessä poliittinen aate tai vaikka eläinoikeudet ja luonnonsuojelu. Itse salaa pidin näistä saarnaajista, vaikken jakanutkaan heidän käsitystään totuudesta.
Tunsin heihin sielun sukulaisuutta, ja tämä oli siis aikana ennen kuin olin tullut uskoon, toisin sanoen ennen kuin itse löysin totuuden. Mieltäni tyydytti se johdonmukaisuus, että joku oli lähtenyt etsimään totuutta ja vilpittömästi uskoi löytäneensä sen.
Kristitty on totuuden julistaja
Raamatussa puhutaan johdonmukaisesti etsimisestä ja löytämisestä yhdessä. Etsiminen ei ole vain tietynlainen asenne tai päättymättömäksi tarkoitettua uteliasta vaeltelua, vaan sillä on päämäärä: "Etsikää niin te löydätte" (Matt. 7:7). Jeesuksen vertauksessa paimen etsii kadonnutta lammastaan, ja löytää sen ja iloitsee (Luuk. 15:4-5).
Ja kun ihminen on löytänyt Jeesuksen, tai tullut Hänen löytämäkseen, hänen tulee julistaa totuutta muillekin. Julistaa kuuluu ainakin elämällään ja teoillaan, ehkä myös sanoin tai mikä onkaan kunkin kutsumus. Jeesus käski opetuslapsiaan julistamaan evankeliumin kaikille luoduille (Mark. 16:15).
On harmillista että nykyään kristinuskon parissa kuulee puheenvuoroja, joissa laimennetaan Raamatun sanomaa tältäkin osin. Puhutaan niin kuin kristinuskollakaan ei olisi totuutta, ei oikeasti, ja että totuus on kristityllekin epävarma eikä elämän tarkoituksesta voida sanoa mitään. Eikä evankeliumia missään nimessä saisi julistaa yhtenä ainoana totuutena.
Inhoan sellaista kulttuuria, että pitää vaieta elämän suurista kysymyksistä, jotta vältyttäisiin vaikuttamasta kiihkomielisiltä tai loukkaamasta eri tavoin ajattelevien tunteita: jokainen olkoon tykönään mitä mieltä haluaa, kunhan pitää suunsa supussa. Miten masentavaa. Pidän tuollaista kulttuuria välinpitämättömyyden kulttuurina. Mielestäni vaikenemisen sijaan täytyy opetella ilmaisemaan asiansa kunnioittavasti.
Entä ne, jotka uskovat löytäneensä totuuden, mutta se ei olekaan Jeesus? Maailmassahan on ihan hirveästi uskontoja, aatteita ja elämänfilosofioita, joiden löydökset ovat erilaiset ja keskenään ristiriidassa.
Mitäpä tuohon kristittynä muuta sanoisi kuin että totuuden voi luulla löytäneensä, mutta onkin väärässä. Joku saattaa nuorena löytää aatteen tai elämänkatsomuksen, joka tuntuu vastaavan kaikkiin kysymyksiin, mukaan lukien pohdinnat elämän alkuperästä ja tarkoituksesta, mutta myöhemmin ymmärtää, ettei se ollutkaan totuus, ja etsiminen jatkuu...
Minä väitän, että Jeesus on se todellinen totuus. Totta kai, olenhan kristitty!
Jos joku etsijä kysyy minulta, mikä on elämän tarkoitus, minulla on hänelle vastaus: se on elää rakkaussuhteessa Taivaallisen Isän kanssa, ja Jeesus, syntiemme sovittaja ja kuolleista noussut elämän Herra, on tie Isän luo.
"Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä jokainen pyytävä saa ja jokainen etsijä löytää, ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan." (Matt. 7:7-8)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti