Jumalan luomukset ja ihmisten luomukset

  Onko sydämentahdistinta kantava ihminen kyborgi? Tuleeko tekoäly saavuttamaan ihmisen kaltaisen tietoisuuden?

  Uudenlaiset filosofiset kysymykset ja tekoälyä koskevat tulevaisuushahmotelmat uhmaavat tervettä järkeä. On hyödyllistä pysähtyä ajattelemaan perusasioita kuten Jumalan luomusten ja ihmisten luomusten välillä kulkevaa ylittämätöntä rajaa.

Inhottavaa filosofiaa

  Pohdintani alkoivat viitisentoista vuotta sitten käydystä leppoisasta keskustelusta koskien avoimesta ikkunasta sisään pörrännyttä hyönteistä. Keskustelukumppanini tuumasi kepeän filosofisesti että hyönteiset ovat tavallaan kuin pieniä koneita. Niillä ei ole tietoisuutta, tunteita eikä ajatuksia. Ne vain toimivat määrätyllä tavalla kuin ohjelmoidut pikku laitteet.

Kuva: Pixabay / Harald Matern

Vertaus tuntui minusta inhottavalta. Olisin halunnut esittää vastalauseen, mutta en osannut sanoa mitään. 

Samaa vaikeasti selitettävää inhotusta olin tuntenut kun aikoinani luin jostain yliopisto-opintojeni kurssikirjasta ajatuksen ihmisen "koneistumisesta". Kirjailija tuumasi että silmälasien, tekonivelten, sydämentahdistimien ja vastaavien apuvälineiden myötä ihminen on tavallaan muuttunut kyborgiksi, tieteiskuvitelmien biologiseksi eliöksi johon on yhdistetty tekniikkaa. 

Viime vuosina olen tuntenut tuota inhotusta moneen kertaan. Tunnen sitä kuullessani tervettä järkeä uhmaavia näkemyksiä ja tulevaisuushahmotelmia tekoälystä. Muutoin järkeviltä vaikuttavat ihmiset ehdottavat että tekoälyä tulisi kohdella ihmisen kaltaisena persoonana ja että tulevaisuudessa sille pitää turvata jonkinlaiset sovelletut ihmisoikeudet.

 

Ylittämätön ero

  Uskoon tultuani olen pohtinut enemmän ja aiempaa johdonmukaisemmin todellisuuden perusasioita: maailmankaikkeuden syntyä, Luojaa, luomista, olioiden luokkia, oikean ja väärän perusteita, elämän tarkoitusta. 

Nykyään ymmärrän miksi yllä mainitsemani filosofiset ajatukset aiheuttavat minussa inhotusta. Kyborgi-ajatuksia esittäneen kirjailijan teesinä oli, että meidän pitäisi luopua luonnollisen ja epäluonnollisen / keinotekoisen välisestä erottelusta. Juuri se on minusta vastenmielistä! 

Otetaan tuo hyönteisesimerkki. Vaikka itsekin läimin kesäisin hyttysiä kuoliaaksi aivan huoletta, pidän vastenmielisenä Jumalan luomien elävien olentojen vertaamista ihmisen rakentamiin koneisiin. Jumalan luomina hyönteisille kuuluu jonkinlainen pyhyys ja kunnioitettavuus joka koneilta puuttuu. Vaikka minut onnistuttaisiin vakuuttamaan että hyttynen ei alkeellisen hermostonsa takia varsinaisesti tunne kipua eikä kärsi, en ikimaailmassa esimerkiksi nyppisi jalkoja elävältä hyttyseltä (enkä edes kuolleelta). Sen sijaan koneen voisin purkaa osiinsa silmääkään räpäyttämättä.

Kuva: Pixabay / Erez Krukower

Googlasinpa vielä huvikseni sanan kyborgi, ja kuinka ollakaan, edellä mainitsemani kahjo ajatus on päätynyt Wikipediaankin: "Periaatteessa kyborgin määritelmä kattaa nykyään esimerkiksi sydämentahdistinta käyttävän ihmisen." (Wikipedia-artikkeli: Kyborgi) En tunne ketään jolla on sydämentahdistin, mutta eikö tuo ajatus ihan yleisesti ole loukkaava? Ihan kuin sydämentahdistin tekisi kantajastaan vähemmän ihmisen, joksi Luoja on hänet luonut.

  Entä AI-jutut? Minulle on selvää, ettei tekoäly milloinkaan voi saavuttaa ihmisen kaltaisuutta. Vaikka siitä tulisi ihmistä miljoona kertaa älykkäämpi, vaikka se saavuttaisi jonkinlaisen itsetietoisuudelta vaikuttavan tilan ja vaikka se olisi ohjelmoitu sanomaan, tai se itseohjelmoitumisen seurauksena sanoisi, että sillä on tunteet, niin ei se silti olisi ihmiseen verrattavissa. 

Me ihmiset emme nimittäin ole ihmisiä sillä perusteella, että olemme älykkäitä, tietoisia, itsetietoisia ja tuntevia, vaan sillä perusteella, että olemme Jumalan ihmiseksi luomia eläviä olentoja. 

Artefaktit eli ihmisten luomukset

  Meidän ja tekoälyn tai koneiden välillä on ylittämätön kategorinen ero. Meillä on eri alkuperä, eri luoja.

  Minua ilahduttaa että on olemassa sana artefakti. Laajassa, filosofisessa merkityksessä se tarkoittaa ihmisen luomaa. Kaikki ihmisen jotain tarkoitusta varten suunnittelemat, rakentamat, muovailemat ja tuottamat asiat ovat artefakteja aina taidemaalauksista ja sävelmistä tieverkostoihin, käyttöesineisiin, koneisiin, ohjelmistoihin ja vaikka siihen tekoälyyn. 

Nykyään jotkut ovat sitä mieltä että kaikki maailmankaikkeudessa on viime kädessä samaa luontoa: ihminen on luontoa ja niin ollen ihmisen toiminta on luontoa ja kaikki mitä ihminen tekee luonnon aineista, olipa lopputuote kuinka teollinen tahansa, on luontoa. Eli taas tämä pyrkimys sekoittaa luonnollinen ja epäluonnollinen, tai Jumalan luoma ja ihmisen luoma. Artefakti-sana on tällaisissa keskusteluissa käyttökelpoinen jäsennyksen väline.

Kaikki on luontoa -ajattelutapa on omiaan mitätöimään moraalisen kritiikin. Kaikki mitä ihminen keksiikin tehdä esitetään viime kädessä luonnollisena ja siten tavallaan oikeutettuna. Me kristityt kuitenkin tiedämme että langenneen luontonsa takia ihminen aivoittelee monenlaista pahaakin (1. Moos. 8:21)

Kuva: Pixabay / olcay ertem

Sanan artefakti käyttäminen ilahduttaa minua siksikin, että luokitellessaan viittauksen kohteensa yhteen pelkästään sen perusteella, kuka niiden luoja on, eli että ne kaikki ovat ihmisen luomuksia, se tulee herättäneeksi tärkeän kysymyksen: kuka sitten on kaiken muun luoja? 

  Minusta tuntuu, että erilaiset tavat hämärtää luonnollisen ja keinotekoisen – tai Jumalan luoman ja ihmisen luoman – välistä rajaa saattavat olla sielunvihollisen juonia harhauttaa ihmisiä unohtamaan kysymyksen luomakunnan Luojan olemassaolosta.

"Mutta kysypä eläimiltä, niin ne opettavat sinua,

ja taivaan linnuilta, niin ne ilmoittavat sinulle;

 tahi tutkistele maata, niin se opettaa sinua,

ja meren kalat kertovat sinulle. 

Kuka kaikista näistä ei tietäisi,

että Herran käsi on tämän tehnyt,

 hänen, jonka kädessä on kaiken

elävän sielu ja kaikkien ihmisolentojen henki?" (Job 12:7-10; käännös 1933/38)

Pohdintoja sielunvihollisesta

  Millainen on Saatana, Jumalan vastustaja ja ihmisen sielun vihollinen? Mihin hän pyrkii? Onko Saatanaa syytä pelätä? Mikä on paras ase sielunvihollisen juonia vastaan?

Jumalan vastustaja

  Satanistit sanovat pitävänsä Saatanaa symbolina sille, että ihminen uskoo itseensä Jumalan sijaan. Eli siinä missä kristinusko edustaa uskoa Jumalaan, satanismi edustaa ihmisen uskoa itseensä. Mutta onko Saatana sellainen persoona, joka sopii symboloimaan ihmisen uskoa omaan itseensä?

Raamatun perusteella vaikuttaa, että Saatana vähät välittää siitä, mihin joku uskoo, kunhan hän vain ei usko Jeesukseen. Joten uskoipa ihminen Jumalan sijaan itseensä, toisiin ihmisiin tai ihmisyyteen, johonkin ideologiaan tai maailman uskontoon, rahan mahtiin, luontoon tai vaikka ei yhtään mihinkään, Saatana on tyytyväinen. Saatana katsoo voitokseen sen, jos ihminen ei usko Jeesukseen Herranaan ja Pelastajanaan ja siten tulisi Jumalan lapseksi ja pelastuisi. 

Päättelen näin jo siitä, että hepreankielinen Saatana-nimi, jota Raamatussa paholaisesta käytetään, tarkoittaa suomeksi vastustajaa. Saatana on Jumalan vastustaja; se on hänen elämäntehtävänsä. Saatana ei mielestäni siis ole sopiva symboli millekään uskolle tai ylipäätään millekään positiiviselle pyrkimykselle, koska yli kaiken muun hän edustaa epäuskoa Jumalaan. 

Se että joku uskoo itseensä Jumalan sijaan on vain yksi vaihtoehto, joka kyllä kelpaa Saatanalle siinä missä moni muukin. Ja koska Jumalan tahto on, että ihmiset uskoisivat Jeesukseen syntiensä sovittajana ja elämänsä Herrana ja siten pääsisivät Hänen luokseen, Saatana pyrkii yli kaiken muun estämään sitä toteutumasta. 

  Kuulin kerran luonnehdinnan, että Saatana ei pysty luomaan mitään, hän pystyy vain tuhoamaan, ja sen takia, kateellisesta vihasta, hän on omistanut kaiken aikansa Jumalan luomistyön tuhoamiselle. Kaikki nimitykset ja luonnehdinnat, joita Raamatussa käytetään Saatanasta, ilmaisevatkin juuri tuhoamista, hajottamista ja alas repimistä: valheen isä, murhaaja, varas, kiusaaja jne.

Jobin kirjan alussa kerrotaan Jumalan ja Saatanan välisestä keskustelusta. Jumala kysyy Saatanalta, mistä tämä tulee ja saa vastauksen: "Maata kiertämästä ja siellä kuljeksimasta" (Job 1:7; käännös 1933/38). Saatana siis vain kuljeksii ympäriinsä maailmassa eksyttämässä ihmisiä, etteivät he löytäisi Jumalan tielle tai etteivät pysyisi sillä. Hänellä ei ole mitään muuta päämäärää kuin Jumalan päämäärän vastustaminen.

Saatana pyrkii siihen, että ihminen tuhoutuisi hänen kanssaan, sen takia hän on paitsi Jumalan, myös ihmisen vihollinen, sielunvihollinen.

"Saatana on ollut murhaaja alusta asti. Hän on kaukana totuudesta, se on hänelle vieras. Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan, sillä hän on valehtelija ja valheen isä." (Joh. 8:44)

Valaa epäuskoa Jumalan sanaan

  Saatanasta puhutaan joskus siihen tyyliin, että hän olisi vain ärsyttävä kiusankappale, ei vaarallinen, vaan pikemmin kuin jonkinlainen ihmisen epämääräinen kaveri, joka aina välillä onnistuu vähän vetämään nenästä. Leikkimieliset nimitykset, kuten vanha vihtahousu, ovat esimerkkejä tästä.

Raamatun perusteella mielikuva on väärä. Ihmisen syntiinlankeemus, ja sen myötä hirvittävä pahuus ja monenlaiset kärsimykset sekä kuolema ja ero Jumalasta, sai alkunsa siitä, että Saatana onnistui "vetämään nenästä" ihmistä Eedenin puutarhassa. Ei siis mikään pikkujuttu. Saatanan tahto ihmisiä kohtaan on paha, ja hän on meitä ovelampi.

"Nainen vastasi käärmeelle: "Kyllä me saamme syödä puutarhan puiden hedelmiä. Vain siitä puusta, joka on keskellä paratiisia, Jumala on sanonut: 'Älkää syökö sen hedelmiä, älkää edes koskeko niihin, ettette kuolisi.'" Silloin käärme sanoi naiselle: 'Ei, ette te kuole.'" (1. Moos. 3:2-4)

Tapa jolla Saatana huijasi ihmistä aikojen alussa on sama, joka hänellä on käytössään tänä päivänäkin: hän valaa ihmisiin epäuskoa Jumalan sanaa kohtaan. Hän pyrkii siihen, että ihmiset torjuisivat Jumalan sanan ja että nekin, jotka uskovat siihen, epäilisivät ja lopulta hylkäisivät sen.

  Saatana viekoittelee ihmisiä syntiin monin eri tavoin. Raamatussa mainitaan eräs hänen toimintatapansa: "tekeytyyhän itse Saatanakin valon enkeliksi" (2. Kor. 11:14) Kun mietin, miten tämä ilmenee nykymaailmassa, mieleeni tulee "rakkauspuhe", jolla kaunistellaan ja pyritään oikeuttamaan monenlaisia syntejä. Samalla jätetään huomiotta, yritetään selittää tyhjiin ja uudelleentulkitsemalla väännellä Jumalan sanaa muuksi kuin mitä se on.

Nykyään puhutaan rakkaudesta ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin, tai ainakin rakkaus-sanaa viljellään ahkerasti. Rakkaudella, joka samastetaan empatiaan ja muihin tunteisiin, puolustellaan mm. aborttia, samaa sukupuolta olevien avioliittoa, biologisten tosiasioiden vastaisten sukupuolikäsitysten hyväksymistä, avioeroa ja perheen hajottamista uuden rakkauden löytymisen takia, eutanasiaa... 

Raamatusta napsitaan asiayhteydestä irrottaen kohtia, kuten "Jumala on rakkaus", mm. edellä lueteltujen asioiden tueksi. Todellisuudessa ne ovat räikeästi Raamatussa ilmoitettua Jumalan tahtoa vastaan. 

"Olkaa siis Jumalalle alamaiset; mutta vastustakaa perkelettä, niin se teistä pakenee." (Jaak. 4:7; 1933/38)

Syyttäjä

  Kun ihminen on valmis tekemään parannuksen, valmis tunnustamaan Jumalalle syntinsä ja pyytämään anteeksiantoa, Saatanasta kuoriutuu syyttäjä. Hän ryhtyy syyttämään ihmistä Jumalan edessä eli esittämään, ettei tämä syntiensä takia kelpaa Jumalalle. Synnintuntoon tullut ihminen voi joutua sielunvihollisen kylvämien epäilysten valtaan ja kokea, ettei hän kelpaa Jumalalle eikä voi saada syntejään anteeksi. 

Syyttäjänä Saatana paitsi koettaa vakuutella, ettei Jumala olisi armahtavainen, myös esittää asiat siten, että pelastus olisi ansaittava omin teoin. Tämä on taas vain yksi reitti, jota pitkin Saatana hyökkää Jumalan sanaa vastaan – onhan Raamatun ydinsanoma evankeliumi: Jumala lähetti Poikansa Jeesuksen Kristuksen pelastamaan syntisiä.

"– Nyt on pelastus tullut, meidän Jumalallamme on kuninkuus ja mahti ja hänen Voidellullaan valta. Nyt on Syyttäjä syösty alas, tuo, joka meidän Jumalamme edessä syytti veljiämme päivin öin. He voittivat hänet, Karitsan veri ja heidän todistuksensa toivat heille voiton." (Ilm. 12:10-11)

Paras ase sielunvihollisen hyökkäyksiä vastaan onkin Raamattu, jossa kerrotaan, että Jumala antaa syntejään katuvalle anteeksi Jeesuksen ristinsovituksen tähden, että evankeliumi on tarkoitettu julistettavaksi kaikille luoduille (Mark. 16:15) ja että pelastus on yksin Jumalan armosta (Ef. 2:8-9).

"Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:9-10; 1933/38)

  Synnintunto sinänsä on siis hyvä asia, Jumalan sanan kuuluukin saada ihminen ymmärtämään ja tunnustamaan syntisyytensä. Mutta Jumalan tahdon mukainen synnintunto johtaa parannukseen, Hänen anteeksiantonsa vastaanottamiseen ja uuteen elämään uskossa Jeesukseen. Saatanan syytösten päämääränä taas on, että ihminen vaipuisi epätoivoon.

  Vaikka tässä kirjoituksessa olen pohtinut Saatanaa ja hänen juoniaan, normaalissa arjessa en juuri ajattele koko asiaa. Keskityn sen sijaan Jumalaan ja Hänen sanaansa. Kristityn elämän ei kuulu olla Saatanan pelkäämistä, vaan elämistä evankeliumin ilossa, Jumalan sanaan luottaen. Sillä vaikka Saatana on meitä ihmisiä ovelampi, Jumala on viisaudessaan ja voimassaan kaiken yläpuolella.  

Jeesus on jo tuonut meille voiton vihollisesta. Saatana itsekin tietää, että hänen aikansa on käymässä vähiin. Ilmestyskirjassa kerrotaan, että aikojen lopussa hänet tullaan heittämään ikuiseen tuleen (Ilm. 20:10).