Rakkaus isänmaahan, kotiin ja Jumalaan

  Selailen antikvariaatista löytämääni Kansakoulun lukukirjaa vuodelta 1938. Lapsille kootussa lukemistossa kuvastuu perinteinen arvokolmikko: koti, uskonto ja isänmaa. 

  Lukiessani huomaan että nämä arvot ovat nyt yhtä tärkeät ja ajankohtaiset kuin melkein sata vuotta sitten.

Rakkaus koti-Suomeen

  Muistan lapsuudestani isotätini Kansakoulun lukukirjan 1940-luvulta. Minä ja sisarukseni pidimme siinä olleista eläinrunoista, joissa esimerkiksi hiiri ja kissa ottivat mittaa toisistaan, sekä erityisesti Topeliuksen kertomuksesta Koivu ja tähti. Rupesin aina itkemään liikutuksesta sitä kuunnellessani.

Ajan mittaan isotätini vanha lukukirja hajosi, mutta löysin antikvariaatista sisällöltään samanlaisen Kansakoulun lukukirjan. Kirja on painettu vuonna 1938. Esipuheesta selviää että sen ensimmäinen painos on otettu jo vuonna 1927.

Kuva: oma / Kansakoulun lukukirja (1938)

 

  Topeliuksen kertomuksessa Koivu ja tähti isovihan aikana 1700-luvulla Suomesta Venäjälle kaapatut poika ja tyttö matkaavat kahdestaan takaisin kotiin Suomeen. Vaikka he olivat vieraalla maalla päätyneet hyvien ihmisten luokse hoitoon ja "heillä oli kaikkea yltä kyllin, he eivät kuitenkaan voineet unohtaa isäänsä, äitiänsä ja synnyinmaatansa".

Vieraalla maalla heidän päätöstään palata koti-Suomeen pidettiin tyhmänä ja turmiollisena, sillä Suomessa vallitsi köyhyys, mutta sisarukset vastasivat nuhteluihin joka kerta päättäväisesti "mutta mielemme tekee kotiin". 

Eräänä yönä poika ja tyttö lähtevät matkaan salaa. Heidän ainoa tuntomerkkinsä kotitalosta on muisto lapsuudesta: pihalla kasvoi iso koivu jossa linnut lauloivat aamunkoitteessa ja jonka lehtien lomitse tähti iltasella kimalteli. Sisarukset ovat varmoja että Jumala osoittaa heille tien kotiin sekä varjelee heitä matkalla. Matkatessaan he syövät metsän antimia, juovat lähteitten vettä ja lepäävät yönsä pehmeillä sammalilla.

Pikkulinnut opastavat poikaa ja tyttöä. Tyttö kysyy: "Milloin saamme alkaa koivuamme etsiä?" Poika vastaa: "sitten kun ympärillämme kuulemme ihmisten puhuvan sitä kieltä, jota isämme ja äitimme puhuivat." Suomeen saavuttuaan lapset toteavat, että maamme on suuri, mutta Jumala on suurempi.

Lopulta sisarukset saapuvat yksinäisen talon pihaan, jossa he näkevät vanhan koivun sekä sen lehtien lomasta pilkottavan tähden, ainoan, joka toukokuisella iltataivaalla näkyy. Koivun juurella on kaksi pientä ristiä, kaksi hautaa.

Kertomus päättyy ihmeelliseen jälleennäkemiseen, syleilyihin ja ilonkyyneliin. Suurta surua ja murhetta kokeneet äiti ja isä pitävät lastensa paluuta helluntain ihmeenä. Haudat koivun juurella ovat heidän kahden nuoremman lapsensa. Tyttö päättelee että pikkulinnut, jotka opastivat häntä ja veljeä matkalla, olivat heidän kuolleet pikkusisaruksensa linnun muodon ottaneina enkeleinä.

"Nyt olemme löytäneet kotimme. Nyt, sisko, emme pyri enää edemmäksi!", poika sanoo.

Nöyrää isänmaallisuutta, ei mahtailevaa

  Lukukirjassa on mielenkiintoinen kertomus nimeltä Maamme, joka on niin ikään Topeliuksen kirjoittama. Kertomuksessa Suomen luonto opettaa pojalle oikeanlaista ajattelutapaa ja rakkautta omaan maahan.

Ympäri Suomen maata puhallellut tuuli kertoo pojalle että maamme on paljon suurempi kuin tämä uskoikaan. Se kertoo kuinka on Lapissa hengittänyt nevojen huuruja ja tupruttanut lunta poron sarville, lentänyt suurten metsien ja ihanien järvien yli mesimarjojen seudulle, ja sieltä edelleen kohti eteläisempää Suomea, jossa omenoita syksyisin puiden oksilla heiluu ja pihlajat sekä lehmukset levittävät päivän helteessä vilpoista siimestään...

Poika ihmettelee: "Mikähän lienee ollut Jumalan tarkoitus, kun hän loi maamme niin suureksi ja niin ihanaksi?"

Vieressä peipponen visertää puun oksalta: "Etkö sitä ymmärrä? Suuren maan asukkaat rukoilkoot Jumalalta suuria ajatuksia. Ja ihanan maan asujaimet olkoot hyviä ja nöyriä"... "todellinen suuruus on aina nöyräsydämistä."

Kansakoulun lukukirjan kokoamisen aikaan oli kansallisuusaatteen tuhoisa puoli jo näyttäytynyt ensimmäisessä maailmansodassa. Joidenkin Euroopan maiden kiihkomielinen kansallisuusaate oli ollut yksi tekijä sodan syttymisen taustalla. Kirjan toimittajat ehkä olivat valinneet tämän 1800-luvulla kirjoitetun kertomuksen opettamaan että on vääränlaista kansallisuusaatetta ja toisaalta oikeanlaista? Ero on tänä päivänäkin tärkeää ymmärtää.

"Nyt sen ymmärrän", poika sanoo. "Jos rupeaisimme ylpeydessä, koreudessa ja väärässä kunnianhimossa isottelemaan, niin maamme sanoisi meille: 'Katsokaa, minä olen nöyrä ja vaatimaton. Vihreät metsäni ovat kaikessa kauneudessaan niin totiset, kuin olisivat sarkapuvussa --- Järveni kuvastavat taivaan korkeutta paljon enemmän kuin maan ihanuutta. Niittyni ja laaksoni todistavat joka kevät, että elämä on voimakkaampi kuin kuolema. Sellaista on tosi suuruus. Olkaa minun kaltaisiani!'"

Kodin piiri: perhe ja eläimet

  Erilaisten kansallismaisemien lisäksi eri vuodenajat on huomioitu Kansakoulun lukukirjassa. Kirjan talvisiin runoihin kuuluu Eino Leinon tunnelmallinen Hiihtäjälapset, joka alkaa: "Minä hiihtelen hankia hiljakseen, / minä hiihtelen siskojen kanssa. / Koti tuolla se vilkkuvi kultainen, / tuli taasen on takassansa. / Emo huolissaan käy: / eikö lapsia näy, / kun ilta jo hangilla hämärtäy?"

Kertomuksissa ja runoissa esiintyvät paitsi äiti ja isä, veljet ja siskot, myös isovanhemmat sekä tätejä ja setiä ja maaseudulla mm. renkejä ja kylän väkeä. Eräässä kertomuksessa Hanna-täti kertoo kaupungista tulleelle sukulaistytölle, Irjalle, kuinka maidosta saadaan voita.

Kuva: oma / kuva Kansakoulun lukukirjasta

Äidit kasvattavat lapsistaan reippaita. Äideille on muutamakin eri runo, mm. tunnettu "Maan päällä paikka yksi on...". Isät opettavat lapsilleen tietoja ja taitoja. Esimerkiksi kertomuksessa Kuinka musta tehdään valkoiseksi isä kertoo Eero-pojalleen kuinka hiili muuttuu sähkövaloksi.

  Maaseudun eläimiä esiintyy kirjassa runsaasti: hiiriä, kissoja, koiria, hevosia, kukkoja, kanoja, sikoja, kettuja, karhuja, jäniksiä, pihapuiden pikkulintuja. Hyönteisillekin on oma runonsa: "Ii, ii, itikkaiset pistelevät pahoin, eikä silloin yhtäkään ne jätä ehjin nahoin."

Minua ilahduttaa miten paljon lukukirjassa opetetaan eläinten oikeaa kohtelua. Kirjoitus nimeltä Kalastuksesta varoittaa eläinrääkkäyksestä ja päättyy muistutukseen: "Muista, että kalatkin tuntevat kipua ja tuskaa!" 

Lukukirjassa on hurja tarina, Harmo, joka Koivun ja tähden ohella teki minuun lapsena erityisen vaikutuksen. Alli Nissisen kertomuksessa renki nimeltä Aappo näkee eräänä talviyönä hirvittävän unen: hänen hevosensa Harmo, jota hän oli aina liian kovakouraisesti kohdellut, pahoinpitelee hänet raa'asti. Unesta herättyään järkyttynyt Aappo menee talliin, levittää lämpimän loimen kovalla lattialla makaavan Harmon päälle. Hän taputtaa hevosta ja oikoo sen takkuista harjaa sekä lupaa: "Tahdonpa täst'edes koettaa sinulle palkita, mitä olen sinua vastaan rikkonut."

  Minulle tulee rauhallinen ja iloinen mieli kirjaa lukiessani. Kertomukset ovat lämpimiä, ja niissä opetetaan jalomielistä asennetta. Vaikkei omassa 1980-luvun aapisessani ollut mitään vikaa, olisin itse lapsena lukenut mieluummin tätä äidinkielen lukukirjana. Oman alakouluaikani oppikirjoissa luonto oli paljon vähemmän esillä, ja henkilöhahmoissa ystävät olivat korvanneet perheenjäsenet.

Nykykoululaisille muokattuna lukukirjassa toki olisi enemmän kaupunkiin sijoittuvia kertomuksia, mutta en näe mitään syytä, miksi luonto ja maaseutu eivät voisi olla vahvemmin esillä nykyisissäkin aapisissa, läheisistä perhesuhteista puhumattakaan. Nämä ovat kuitenkin ajatonta todellisuutta, ja sen huomioiminen loisi lapsille turvallisuudentunnetta.

"Sun kätes, Herra, voimakkaan..."

  Kristillinen usko Jumalaan oli itsestään selvä osa lapsille koottua lukemistoa. Laskin että Kansakoulun lukukirjan 127:stä lukukappaleesta 19 ovat avoimen kristillisiä. Niissä esiintyy nimiä ja sanoja Jumala, Jeesus, Herra, Vapahtaja, Luoja, kristinusko, kristitty.

Esipuheessa toimittajat kertovat millä periaatteilla he ovat valinneet kirjan aineiston. Mielenkiintoisella tavalla perinteisestä arvokolmikosta – koti, uskonto ja isänmaa – koti ja isänmaa mainitaan suoraan, mutta uskonto on päätynyt kirjaan tavallaan epäsuorasti.

Toimittajat perustelevat: "Ainesta valitessamme olemme etsineet --- kappaleita, jotka ovat omansa herättämään lapsissa isänmaallista mieltä, opettavat heitä tuntemaan omaa maata ja kotoisia oloja sekä niitä rakastamaan."

Kristillisten kappaleiden valikoitumisen kenties selittää esipuheen seuraava virke: "Olemme ensi kädessä pitäneet silmällä lukukappaleiden laatua emmekä ole ratkaisevasti kiinnittäneet huomiota siihen, että ne olisivat uusia, ennen samanlaiseen tarkoitukseen käyttämättömiä." Ja yksityiskohtaisemmin: "On aivan itsestään selvää, että suuren lasten runoilijamme Topeliuksen sadut ja kertomukset ovat saaneet kirjassamme huomattavan aseman."

Kuva: oma / kuva kertomuksesta Koivu ja tähti

Kristinusko on lukukirjassa vahvasti esillä, koska toimittajat arvostivat laatua ja siten Topeliuksen tuotantoa, ja Topelius sattui olemaan harras kristitty! Toisaalta kyllä kristinuskon vahva asema yhteiskunnassa ja kulttuurissa muutenkin vaikutti, koska lukukirjan alussa ja lopussa on tutut virret ja rukoukset. Viimeinen lukukappale on Levolle lasken, Luojani -iltarukous.

Ajattelen itse samalla tavalla kuin lukukirjan toimittajat aikoinaan: valitessani millaista kirjallisuutta luen tai esimerkiksi millaista musiikkia kuuntelen, en suosi uusinta uutta tai mieti mikä on nykyaikaa, vaan valitsen sen mikä on parasta, puhuttelevinta, kauneinta, taitavimmin tehtyä, mieltä ylentävintä, mielenkiintoisinta...

  Lukukirjan toiseksi viimeinen kappale on otsikoitu Virsi isänmaalle. Se on virsi 577, jonka sanoja on hyvä mietiskellä varsinkin näin itsenäisyyspäivän lähestyessä: "Sun kätes, Herra, voimakkaan / suo olla turva Suomenmaan, / niin sodassa kuin rauhassa / ja murheen, ilon aikana."

"Ylistäkööt kansat sinua, Jumala,

ylistäkööt sinua kaikki kansat.

Kansat iloitkoot ja riemuitkoot,

sillä sinä jaat niille oikeutta,

sinä johdatat kansakuntia maan päällä. (sela)" (Ps. 67:4-5)

Messias-oratorio -kohu ja pohdintoja kulttuurista kristinuskon sanoman kuljettajana

   Georg Friedrich Händelin Messias-oratorio soveltuu uskosta osattomankin kuunneltavaksi, ihan vain ravisuttelevan upeana musiikkiteoksena. Mutta totta on myös, että se on kristillistä, hengellistä musiikkia mitä suurimmassa määrin.

Messias-oratorio -kohu

  En tiennyt olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa, kun luin uutisista että koululaisille suunniteltu meno Händel-barokkikonserttiin peruttiin sen uskonnollisten viittausten takia. Minua harmittaa näiden koululaisten puolesta. Messias-oratorio on niin ravisuttelevan upea teos, että lapset olisivat saaneet unohtumattoman elämyksen.

Kuva: Pixabay / Lydia Bauman

Toisaalta kohu myös ilahdutti minua. Iloitsin Händelin teoksen saamasta huomiosta ja siitä, että se tunnistettiin kristillisenä teoksena, hengellisenä musiikkina! Sillä sitä se on mitä suurimmassa määrin. Messias-oratorion koko libretto eli sanoitukset ovat suoraan Raamatusta. Teoksen halki punaisena lankana kulkee sanoma Jeesuksesta luvattuna syntisten Pelastajana, Jumalan voideltuna eli Messiaana. Hallelujah totisesti!

Kuuntelen itse monenlaisesta hengellistä musiikkia, mutta erityisen paljon pidän klassisesta, kuten Bachista ja Händelistä. Hieman on joskus ärsyttänyt, jos sellaista klassista musiikkia, joka on läpikotaisin kristillistä, ei ole tunnistettu hengelliseksi musiikiksi. Näissä yhteyksissä teoksista on puhuttu kulttuurihistoriallisina taiteen merkkiteoksina, jotka ikään kuin vain sattuvat olemaan teemoiltaan kristillisiä, koska kristinuskolla oli niiden syntymisen aikaan kansakunnan kulttuurissa valta-asema ja kirkon asema oli vahva.

Todellisuudessa Georg Friedrich Händel (1685-1759) oli saatavissa olevan tiedon perusteella uskovainen. Hän oli syntynyt ja kasvanut tunnustavassa kristillisessä kodissa Saksassa ja Englantiin muutettuaan pysyi maallisen elämänsä loppuun asti Anglikaanisen kirkon uskollisena jäsenenä. 

Myös toinen barokkisäveltäjä, Johann Sebastian Bach (1685-1750), joka on useampaan kertaan valittu kaikkien aikojen suurimmaksi säveltäjäksi, oli harras uskovainen kristitty. Bach itse sanoi, että musiikin ainoa tarkoitus on olla kunniaksi Jumalalle sekä virkistykseksi ihmisen sielulle.

  Pidän säveltaidetta taiteen muodoista korkeimpana, ja klassista musiikkia korkeimpana säveltaiteena. Jo nuorena pistin merkille, että klassisen musiikin parhaimpien säveltäjien parhaimmat teokset ovat suurelta osin kristillisiä. Ihan kuin Jumala itse olisi päättänyt, että tämän erityisen taiteen, jonka kauneutta tullaan arvostamaan vuosisatoja, tulee ylistää Häntä ja kuljettaa sanomaa Hänestä kuulijoille sukupolvesta toiseen.

  Tästä kaikesta huolimatta ymmärrän täysin, että esimerkiksi Messias-oratoriota moni kuuntelee ilman mitään uskon asioihin liittyvää (henkilökohtaista) kiinnostusta. Toivon että koululaiset vielä pääsevät sen kuulemaan. Sillä onhan se myös kulttuurihistoriallinen merkkiteos ja upea taide-elämys.

Kulttuuri kristinuskon sanoman kuljettajana

 

  Messias-oratorio -kohu ja muut vastaavat tapaukset tarjoavat oivan tilaisuuden pohtia, miten paljon kristinusko antaa kulttuurin kautta ihmisille lohtua, iloa, toivoa. Kyse ei ole pelkästään kauneudellaan koskettavista ja sielua hivelevistä teoksista, vaan sen lisäksi mieltä ylentävästä sanomasta.

Lapsena juhlava kristillinen musiikki ja hartausperinteet saivat minut tuntemaan, että vaikka maailmassa on paljon kaikkea surullista ja pelottavaa, ehkä sittenkin tämän maailman tuolla puolen on jotain, mikä antaa toivoa että kaikki päättyy hyvin. Olen varma, että on paljon lapsia ja aikuisia, jotka tänä päivänä janoavat kauneutta, johon sisältyy toivoa ja lohtua antava sanoma.

Kuva: Pixabay / falco

Ei ole viisasta pyrkiä eroon kristinuskon elementeistä kulttuurissamme, ihan henkisen hyvinvointimme kannalta. Mitä jäisi jäljelle, jos kristinuskon innoittama taide ja satoja vuosia vanhat kristilliset perinteet karsittaisiin pois?

Ja jos oikein tarkkoja ollaan ja vähän saivarrellaankin, niin kristinuskon vaikutteiden johdonmukaisen karsimisen lopputuloksena olisi kulttuurimme raunioituminen. Niin suuresti se on vaikuttanut mm. etiikkaan ja lainsäädäntöön, symboliseen kuvastoon, kieleen.

  Messias-oratoriosta ja vaikka Bachin Matteus-passiosta voi nauttia, ja nautitaankin, pelkästään vaikuttavana musiikkina. Jos kuulija ei arvosta niiden hengellistä sanomaa, niin sitten ei.

Toisaalta uskovaisena näen tässä mahdollisuuden: harmonisen kauniit teokset tulevat kuljettaneeksi sanomaa Jumalasta, ja se ehkä jää vaikuttamaan kuulijan sieluun. Ja joskus, jos hän on tilanteessa, jossa kukaan maailmassa ei voi häntä auttaa, hän ehkä muistaa sen toivon sanoman, joka ei ole tästä maailmasta.