Suvivirsikohun synnyttämiä ajatuksia

 Kristillisen kulttuurin mukanaolo peruskouluissa tarjoaa lapsille katsomuksellisia matkaeväitä elämään.

 Mielestäni hyvää tarkoittavat vanhemmat, jotka eivät salli lastensa altistua vaikkapa koulun juhlissa veisatuille virsille, saattavat tehdä heille karhunpalveluksen. 

Suvivirsi ja Jumala loi auringon, kuun

 

 Meidän ala-asteella kaakkoissuomalaisessa pikkukaupungissa 1980-luvulla ei ollut varsinaista koulun kevätjuhlaa. Ei siis mitään oppilaiden esityksiä ja opettajien puheita juhlavaksi koristellussa liikuntasalissa. Kevätjuhlaamme kuului vain koululaisten jumalanpalvelus kirkossa minkä jälkeen palattiin koululle todistusten ja jäätelötuuttien jakoon. Vanhemmat saivat tulla tilaisuuksiin mukaan.

Kuva: Pixabay / couleur

Kirkon virsitaululla näkyi aina kahden vakiovirren numerot: 571 1-3 sekä 135. Eli Suvivirren ensimmäiset kolme säkeistöä sekä virsi Jumala loi auringon, kuun. 

Vielä nytkin näiden virsien kuuleminen loihtii mieleeni elävät muistikuvat noista toukokuisista aamupäivistä: kokoontuminen koulun pihalle hienoissa vaatteissa, kävelymatka keskuskirkolle luokittain jonoissa, kukkivien syreenipensaiden tuoksu, se miten aamuauringon säteet välkehtivät kirkon isosta ikkunasta, myöhemmin jännittävä todistusten jako ja Valion lakkajäätelötuutin maku kielellä...

  Hiljattain tajusin että molemmat virret ovat säkeistö säkeistöltä kasvavasti tunnustuksellisia. Suvivirren ensimmäisessä säkeistössä ei edes mainita Jumalaa. Siinä kuvaillaan eloon heräävää ihanaa luontoa. Toisessa säkeistössä kerrotaan kuinka luonto muistuttaa Jumalasta, Luojastaan. Kolmannessa puhutaan jo siitä miten meidän jokaisen sopii kiittää Luojaamme.

Mutta Suvivirressä on vielä kolme säkeistöä lisää, joita ainakaan meidän kevätjuhlassa ei laulettu. Niissä siirrytään jo rajuun tunnustuksellisuuteen. Esimerkiksi neljäs säkeistö kuuluu näin:

"Oi Jeesus Kristus jalo / ja kirkas paisteemme, / sä sydäntemme valo, / ain asu luonamme. / Sun rakkautes liekki / sytytä rintaamme, / luo meihin uusi mieli, / pois poista murheemme."

  Toinen kevätjuhlapäivän vakiovirsi oli meillä Jumala loi auringon, kuun. Sekin on etenevästi tunnustuksellinen, tosin kolmisäkeistöisenä virtenä siinä mennään nopeasti kristinuskon ytimeen: ensimmäisessä puhutaan Jumalasta Luojana, mutta jo toisessa kerrotaan Jeesuksesta, joka "kuolemallaan elämän toi".

Matkaeväitä elämään

  Mielikuvat joita esimerkiksi virsi 135 lapsena minussa synnytti olivat maailmankuvallisesti huikeita. Säkeissä esitettiin väitteitä maailmankaikkeuden synnystä: "Jumala loi auringon, kuun / ja järvet ja puut, ihmiset myös..." Ymmärsin jo silloin lapsena että ne ovat väitteitä ja että kaikki eivät usko niin. Minuun ne vetosivat, mutta muistan miten jotkut koulutoverit haukkuivat sanoja tyhmiksi. 

Tämä rajun tunnustuksellinen virsi ei aivopessyt minuakaan hihhuliksi. Olin itse asiassa nuorena aikuisena vielä katsomuksellisesti hyvin avarasti pohdiskeleva. Tutkin monipuolisesti erilaisia uskontoja ja filosofioita. Vasta kolmekymppisenä tulin uskoon, ja koulun juhlien kristilliset perinteet olivat vain yksi vaikuttava tekijä katsomuksellisella polullani.

Mutta sain virsistä, joille lapsena altistuin, paljon muutakin.

Kun minua koulukiusattiin, sain lohtua ja turvallisuuden tunnetta ajatuksesta, että ehkä on olemassa Jumala, joka näkee kaiken ja auttaa hädässä olevia. Nämä ajatukset olivat aavistuksenomaisia ja tunteellisia, mutta ne auttoivat pahimpien hetkien yli...

Kun tunsin olevani huono ja epäonnistunut, saatoin ajatella, että ehkä on olemassa Jumala, joka on luonut minutkin, ja että minulla on siten ihmisten mielipiteistä riippumaton tarkoitus olla olemassa ja että olen yhtä arvokas kuin muutkin...

  Minulla on teoria: monilla sellaisillakin ihmisillä, joista ei koskaan ole tullut uskovaisia, on ollut tiedostamattomana olemassa tämä kristillisen kulttuurin punoma sisäinen turvaverkko, joka luo perusturvallisuuden tunnetta elämään. Mutta koska he eivät tiedosta sitä, he pitävät sitä selviönä. Tämä puolestaan johtaa siihen, että he eivät taistele sen puolesta, että heidän lapsensakin saisivat sen. Saattavat jopa hyvää tarkoittaen ja katsomusten tasa-arvon nimissä osallistua taisteluun kristillistä kulttuuriperintöä vastaan.

En tiedä onko teoriani oikea, mutta toivon että tällainenkin näkökulma huomioitaisiin Suvivirsi-kiistassa ja vastaavissa keskusteluissa. Niin paljon hyvää olen itse saanut peruskoulun kristillisistä perinteistä.

Messias-oratorio -kohu ja pohdintoja kulttuurista kristinuskon sanoman kuljettajana

   Georg Friedrich Händelin Messias-oratorio soveltuu uskosta osattomankin kuunneltavaksi, ihan vain ravisuttelevan upeana musiikkiteoksena. Mutta totta on myös, että se on kristillistä, hengellistä musiikkia mitä suurimmassa määrin.

Messias-oratorio -kohu

  En tiennyt olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa, kun luin uutisista että koululaisille suunniteltu meno Händel-barokkikonserttiin peruttiin sen uskonnollisten viittausten takia. Minua harmittaa näiden koululaisten puolesta. Messias-oratorio on niin ravisuttelevan upea teos, että lapset olisivat saaneet unohtumattoman elämyksen.

Kuva: Pixabay / Lydia Bauman

Toisaalta kohu myös ilahdutti minua. Iloitsin Händelin teoksen saamasta huomiosta ja siitä, että se tunnistettiin kristillisenä teoksena, hengellisenä musiikkina! Sillä sitä se on mitä suurimmassa määrin. Messias-oratorion koko libretto eli sanoitukset ovat suoraan Raamatusta. Teoksen halki punaisena lankana kulkee sanoma Jeesuksesta luvattuna syntisten Pelastajana, Jumalan voideltuna eli Messiaana. Hallelujah totisesti!

Kuuntelen itse monenlaisesta hengellistä musiikkia, mutta erityisen paljon pidän klassisesta, kuten Bachista ja Händelistä. Hieman on joskus ärsyttänyt, jos sellaista klassista musiikkia, joka on läpikotaisin kristillistä, ei ole tunnistettu hengelliseksi musiikiksi. Näissä yhteyksissä teoksista on puhuttu kulttuurihistoriallisina taiteen merkkiteoksina, jotka ikään kuin vain sattuvat olemaan teemoiltaan kristillisiä, koska kristinuskolla oli niiden syntymisen aikaan kansakunnan kulttuurissa valta-asema ja kirkon asema oli vahva.

Todellisuudessa Georg Friedrich Händel (1685-1759) oli saatavissa olevan tiedon perusteella uskovainen. Hän oli syntynyt ja kasvanut tunnustavassa kristillisessä kodissa Saksassa ja Englantiin muutettuaan pysyi maallisen elämänsä loppuun asti Anglikaanisen kirkon uskollisena jäsenenä. 

Myös toinen barokkisäveltäjä, Johann Sebastian Bach (1685-1750), joka on useampaan kertaan valittu kaikkien aikojen suurimmaksi säveltäjäksi, oli harras uskovainen kristitty. Bach itse sanoi, että musiikin ainoa tarkoitus on olla kunniaksi Jumalalle sekä virkistykseksi ihmisen sielulle.

  Pidän säveltaidetta taiteen muodoista korkeimpana, ja klassista musiikkia korkeimpana säveltaiteena. Jo nuorena pistin merkille, että klassisen musiikin parhaimpien säveltäjien parhaimmat teokset ovat suurelta osin kristillisiä. Ihan kuin Jumala itse olisi päättänyt, että tämän erityisen taiteen, jonka kauneutta tullaan arvostamaan vuosisatoja, tulee ylistää Häntä ja kuljettaa sanomaa Hänestä kuulijoille sukupolvesta toiseen.

  Tästä kaikesta huolimatta ymmärrän täysin, että esimerkiksi Messias-oratoriota moni kuuntelee ilman mitään uskon asioihin liittyvää (henkilökohtaista) kiinnostusta. Toivon että koululaiset vielä pääsevät sen kuulemaan. Sillä onhan se myös kulttuurihistoriallinen merkkiteos ja upea taide-elämys.

Kulttuuri kristinuskon sanoman kuljettajana

 

  Messias-oratorio -kohu ja muut vastaavat tapaukset tarjoavat oivan tilaisuuden pohtia, miten paljon kristinusko antaa kulttuurin kautta ihmisille lohtua, iloa, toivoa. Kyse ei ole pelkästään kauneudellaan koskettavista ja sielua hivelevistä teoksista, vaan sen lisäksi mieltä ylentävästä sanomasta.

Lapsena juhlava kristillinen musiikki ja hartausperinteet saivat minut tuntemaan, että vaikka maailmassa on paljon kaikkea surullista ja pelottavaa, ehkä sittenkin tämän maailman tuolla puolen on jotain, mikä antaa toivoa että kaikki päättyy hyvin. Olen varma, että on paljon lapsia ja aikuisia, jotka tänä päivänä janoavat kauneutta, johon sisältyy toivoa ja lohtua antava sanoma.

Kuva: Pixabay / falco

Ei ole viisasta pyrkiä eroon kristinuskon elementeistä kulttuurissamme, ihan henkisen hyvinvointimme kannalta. Mitä jäisi jäljelle, jos kristinuskon innoittama taide ja satoja vuosia vanhat kristilliset perinteet karsittaisiin pois?

Ja jos oikein tarkkoja ollaan ja vähän saivarrellaankin, niin kristinuskon vaikutteiden johdonmukaisen karsimisen lopputuloksena olisi kulttuurimme raunioituminen. Niin suuresti se on vaikuttanut mm. etiikkaan ja lainsäädäntöön, symboliseen kuvastoon, kieleen.

  Messias-oratoriosta ja vaikka Bachin Matteus-passiosta voi nauttia, ja nautitaankin, pelkästään vaikuttavana musiikkina. Jos kuulija ei arvosta niiden hengellistä sanomaa, niin sitten ei.

Toisaalta uskovaisena näen tässä mahdollisuuden: harmonisen kauniit teokset tulevat kuljettaneeksi sanomaa Jumalasta, ja se ehkä jää vaikuttamaan kuulijan sieluun. Ja joskus, jos hän on tilanteessa, jossa kukaan maailmassa ei voi häntä auttaa, hän ehkä muistaa sen toivon sanoman, joka ei ole tästä maailmasta.