Elämänhenkäys
Uuden Testamentin Jaakobin kirjeessä on pysäyttävä jae:
"Mustasukkaisen kiihkeästi hän halajaa henkeä, jonka on meihin pannut" (Jaak. 4:5)
On parikin syytä miksi jae on minusta mielenkiintoinen. Ensimmäinen on tietenkin se että siinä kuvaillaan Jumalaa mustasukkaiseksi, mutta siitä tuonnempana. Minua kiinnostaa myös se että tämä jae viittaa ihanaan kohtaan Raamatun alussa, luomiskertomuksessa. Tykkään kohdasta niin paljon että olen useasti maininnut sen blogikirjoituksissani: "Silloin Herra Jumala teki maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieramiinsa elämän hengen, ja niin ihmisestä tuli elävä sielu" (1. Moos. 2:7)
Valtavan kaunis ja intiimi hetki Jumalan ja ensimmäisen ihmisen välillä!
 |
| Kuva: pixabay / Spencer Wing |
Jaakobin kirjeen jakeessa mainittu henki jonka Jumala on meihin pannut tarkoittaa sitä elämänhenkäystä – elämää, sielua –, jonka Herra luomisessa pani ihmiseen. Jumalan elämänhenkäys on jokaisessa elävässä ihmisessä.
Usein Raamatussa sana h-/Henki viittaa Pyhään Henkeen, mutta koska tässä jakeessa sana on kirjoitettu pienellä alkukirjaimella, voimme päätellä että se viittaa tuohon kaikissa ihmisissä luomisen kautta olevaan henkeen, elämään. Pyhä Henkihän asuu Raamatun mukaan vain uskovaisissa.
Myös eläimissä on sielu, mutta eläinten kohdalla luomiskertomuksessa ei ainakaan mainita että Jumala olisi samalla tavoin puhaltanut niihin elämän kuten ihmiseen. Itse ajattelen että luoduista vain ihminen, jonka Jumala loi omaksi kuvakseen, sai tällaisen intiimin kohtelun.
Jumala puhalsi elämänhenkäyksensä vain yhteen ihmiseen aikojen alussa, mutta me kaikki jälkipolvien ihmiset kannamme sitä samaa henkeä sieluissamme. Jumala puhalsi elämänhenkäyksensä ihmiseen ennen kuin irrotti luomastaan ihmisestä kylkiluun ja teki siitä naisen. Puhallus tapahtui siis siinä vaiheessa kun nainen ja mies vielä olivat yksi ruumis ja vain "ihminen". Sekä naisessa että miehessä on Jumalan puhaltama elämänhenkäys.
Kiivasta rakkautta
Minua harmittaa että mustasukkaisuudesta puhutaan nykyään yleensä vain kielteisessä merkityksessä. Puhutaan vain sairaalloisesta mustasukkaisuudesta johtuvasta ongelmakäyttäytymisestä, kuten puolison menemisten valvomisesta ja hallitsemispyrkimyksistä sekä harhaluuloisesta epäluottamuksesta tätä kohtaan. On itsestään selvää että tuollainen käyttäytyminen on väärin ja tuhoisaa sekä syy hakea jopa ammattiapua.
Minulle mustasukkaisuus kuitenkin on isompi käsite. Se ei lähtökohtaisesti ole sairaalloista eikä se välttämättä edes näy käyttäytymisessä mitenkään. Mustasukkaisuus parhaimmillaan on puolisoiden väliseen omistautumiseen perustuvaa voimakasta rakkauden tunnetta. Puolisoni ei kuulu muille, vaan minulle enkä minä kuulu muille, vaan puolisolleni. Olisi peräti outoa, jos aviopuolisot eivät olisi ollenkaan mustasukkaisia toisistaan!
Jumalan mustasukkainen suhtautuminen meihin, josta Jaakobin kirjeen jakeessa puhutaan, on niin ikään rakkaudellista. Meissä ihmisissä on Jumalan elämänhenkäys, joten lähtökohtaisesti olemme aina kuuluneet Hänelle, vaikka syntiinlankeemuksen myötä ihmiskunta joutui eroon Jumalasta. Syntiset ihmiset eivät välitä Jumalasta, mutta Jumala silti on kaiken aikaa välittänyt ihmisistä, aina mustasukkaisuuteen asti!
Minusta on mielenkiintoista että ihmisen luomisesta kertovassa Raamatun kohdassa kerrotaan perusteet sekä aviopuolisoiden mustasukkaiseen rakkauteen toisiaan kohtaan että Jumalan mustasukkaiseen rakkauteen ihmisiä kohtaan: mies ja vaimo ovat yhdessä yksi liha ja kuuluvat toisilleen, ja Jumala halajaa sitä henkeä jonka on ihmisen sieraimiin puhaltanut.
Miten suuren rakkauden ja armon kohteina me ihmiset olemmekaan! Me emme piitanneet Jumalasta, Luojastamme, vaan seurasimme syntisen sydämemme haluja ja oikkuja, mutta kaiken aikaa Jumala on rakastanut meitä... On aika vastata rakkauteen, ja se tapahtuu uskomalla Jeesukseen. Vain Hänen kauttaan pääsemme takaisin Jumalan yhteyteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti