On hyvä että vaikeuksia tulee

  Huomaatko tarvitsevasi Jumalaa vain silloin, kun sinulla menee huonosti?

Kun menee hyvin

Kuva: Pixabay / StockSnap

  Olen huomannut kaavan: aina kun minulla menee huonosti, uskoni vahvistuu, kun taas elämäni rullatessa tavalliseen tapaan suhteeni Jumalaan on etäisempi. Olen uskossa koko ajan, luen Raamattua suht säännöllisesti ja rukoilen joka päivä, mutta hyvinä aikoina en ole yhtä syvästi ja kokonaisvaltaisesti ja tunteellisesti tietoinen siitä tosiasiasta, että elämäni on Jumalan varassa.

En ole tehnyt tästä syyllisyyden ja ahdistuksen aihetta itselleni, olen vain todennut että se on harmillista sekä pyytänyt Jumalalta johdatusta. Raamatun perusteella tiedän, että Jumala haluaisi meiltä kokonaisvaltaista omistautumista niin hyvinä kuin huonoina aikoina. 

Ehkä tämä on yleistä? Saatamme hyvinä aikoina unohtaa, tai ainakin olla vähemmän tietoisia siitä, että tarvitsemme jatkuvasti Jumalaa. Mielestäni Daavid mainitsee tämän ilmiön psalmissa 30:

"Minä sanoin menestyksen päivinä:

»Ikinä minä en horju.»

Hyvyydessäsi sinä, Herra,

olit auttanut minut vuorille turvaan.

Kun sitten käänsit pois kasvosi,

minä hätäännyin." (Ps. 30:7-8)

No, olen lukenut erilaisia tulkintoja noista jakeista, mutta minusta tuo kuulostaa siltä että Herra, ottamalla hetkeksi siunauksensa ja varjeluksensa pois Daavidin elämästä, antoi tämän havahtua omaan heikkouteensa ja tarvitsevuuteensa, riippuvuuteensa Hänestä.

  Luin joskus tutkimuksesta jonka mukaan ihmiset ovat taipuvaisia selittämään menestyksensä oman ahkeruutensa ja fiksujen valintojensa loogisena seurauksena (kun taas epäonnistuminen tavataan nähdä enemmänkin seurauksena huonosta tuurista ja muista itsestä riippumattomista tekijöistä). 

Todellisuudessa kaikki menestykseen tarvittava, kuten kognitiiviset kykymme, ruumiilliset voimamme ja lahjakkuutemme, on alun perin Jumalalta. Lisäksi Jumala on varjellut ja johdattanut meitä jokapäiväisessä elämässämme tavoilla joista emme koskaan tule tietämään. Meillä on syytä olla nöyrästi kiitollisia Hänelle jatkuvasti.

On hyvä että vaikeuksia tulee 

  Toisaalta saan olla kiitollinen Jumalalle, että Hän on ylläpitänyt minun ja Hänen välistä suhdetta jatkuvasti niin, että niinä aikoina kun minulla on mennyt huonosti, olen aina turvannut Häneen. Raamatussahan sanotaan, että Jumala on olemukseltaan uskollinen, joten Hän pysyy uskollisena meille uskovaisille vaikka me olisimme välillä uskottomia (2. Tim. 2:13).

  Huonosti menemisellä en tarkoita pelkästään vaikka terveydellisiä tai taloudellisia murheita, vaan myös erityisiä vaikeuksia taistelussa syntiä vastaan. 

Esimerkkinä jälkimmäisestä voin mainita erään jakson uskonelämäni alkutaipaleelta. Minulla oli vaikeuksia hyväksyä erästä Raamatussa olevaa opetusta tai periaatetta, ja – niin noloa kuin tämä onkin myöntää – itkin ja raivosin ja vastustin sitä viikkojen ajan aina kun aloin sitä ajatella. Mutta pyysin apua Jumalalta ja jatkoin asian tutkimista Raamatusta sekä pastorien ja raamatunopettajien aihetta käsittelevän opetuksen kuuntelemista. 

Tiesin että minun on löydettävä ratkaisu asiaan Raamatusta, koska mitään muuta luotettavaa lähdettä Jumalan tahtoon ja aivoituksiin meillä ei ole. Lopulta löysin suhtautumistavan, hyväksyin periaatteen ja sain rauhan. Tuona jaksona uskoni syveni ja vahvistui valtavasti, joten vaikka se oli rankkaa aikaa, olen siitä kiitollinen.

Tänä kesänä minulle tuli pitkästä aikaa terveydellisiä ongelmia, ei vakavia mutta kuitenkin huolta aiheuttavia, ja turvauduin hädissäni jo vuosia sitten hyväksi kokemaani keinoon: kuuntelin Psalmien kirjaa ääniraamatusta ja uppouduin tuntikausiksi rukoukseen niiden kautta. Kuningas Daavidista, monien psalmien kirjoittajasta ja siten ns. kertojaäänestä, on vuosien varrella tullut rukousystäväni.

  Ei kukaan halua vaikeuksia, en minäkään, mutta siitä lähtien kun olen havainnut niiden myönteisen vaikutuksen uskonelämääni, olen tavallaan alkanut pitää hyvänä sitä että vaikeuksia aina tulee. 

"Hyvä on kiittää Herraa,

laulaa ylistystä sinun nimellesi, Korkein.

Hyvä on aamulla kertoa armostasi

ja illalla uskollisuudestasi

 harpun ja lyyran sävelin,

kymmenen kielen helkkyessä." (Ps. 92:2-4)

Taukoamatta kanssamme kulkeva Jumala

  Ihmiset tapaavat ajatella elämää selkeiden tilojen ja suurin piirtein suunnitelmien mukaan toisiaan seuraavien vaiheiden kautta. Odottamaton muutos saattaa sysätä ihmisen epämääräiseen välivaiheeseen, kriisiin, jossa hän yrittää päästää irti menneestä ja löytää tien uuteen.

Kun tie katkeaa

  Luin hiljattain muinaisista jumaltarustoista. Monijumalaisten tarustojen henkilögallerioihin tutustuessani pistin merkille, että useissa niistä on siirtymävaiheiden jumalia ja jumalattaria. On voiton jumalia, hedelmällisyyden jumalia, oikeudenmukaisuuden jumalia jne. – ja sitten on jumalia, joiden "vastuualueena" ovat siirtymävaiheet. Esimerkiksi kreikkalaisessa tarustossa siirtymävaiheiden jumalattaria ja jumalia ovat Hekate, Persefone ja Hermes. 

Siirtymävaiheiden jumalia kutsutaan myös liminaalisten tilojen jumaliksi. Arkkitehtuuri tarjoaa konkreettisen esimerkin: liminaalisiksi tiloiksi kutsutaan rakennuksessa olevia käytäviä. Ne ovat tiloja, jotka sijaitsevat kahden huoneen välissä. Niissä ei ole tarkoitus oleskella, vaan ne ovat pelkkiä välitiloja, siirtymäväyliä määränpäästä toiseen.

  Koska pidän kreikkalaisen taruston jumalia ja jumalattaria kuvitteellisina hahmoina, jotka symboloivat inhimillisiä vahvuuksia, siirtymävaiheiden jumalattaret symboloivat minulle kriiseistä selviytymistä. Kriisithän ovat siirtymävaiheita ihmiselämässä. 

Ne ovat epämääräisiä ajanjaksoja, välivaiheita, raja-alueita, joissa odottamattoman muutoksen tapahtuessa ihminen yrittää löytää uudestaan elämänpolun, jonka kokee katkenneen. Kriisiin kuuluu sekin, että ihminen yrittää päästää irti menneestä ja sopeutua uuteen. 

  Kriisistä, esim. vammautumisesta, läheisen kuolemasta tai avioerosta, selviytyneet lähes aina kuvailevat ajanjaksoa yksinäiseksi. Näin on yleensä niidenkin kohdalla, joilla on koko ajan ollut läheisiä ihmisiä ympärillään. "Tämä on matka, joka jokaisen täytyy kulkea yksin", kuten eräs parantumattomaan syöpään sairastunut nainen sanoi.

Yksinäisyys ja pimeydessä hapuileminen

  Ehkä yksinäisyyden kokemus johtuu siitä, etteivät muut ymmärrä? Ihmiset tapaavat ajatella elämää, sekä omaa että toisten, selkeiden tilojen ja vaiheiden kautta: ihminen on joko terve tai sairas, toimintakykyinen tai vammainen, naimisissa oleva tai leski... 

Kriisissä oleva on sisäisesti vasta matkalla, vaikka hän muiden silmissä on jo siirtynyt uuteen elämänvaiheeseen. Välivaihe voi olla niin epämääräinen, etteivät muut osaa suhtautua siinä olevaan tai ahdistuvat hänen seurassaan eivätkä edes yritä ymmärtää.

Usein kriisissä oleva haluaa itsekin vetäytyä yksinäisyyteen, koska kokee eron muiden ihmisten kokemusmaailmaan olevan ylittämätön joka tapauksessa. Muiden kanssa ajan viettäminen vain korostaisi omaa erillisyyttä. Lisäksi kriisi on siihen joutuneelle itselleenkin epämääräinen ajanjakso. Suuren katastrofin tapahduttua, kun koko tutulta elämältä tulevaisuudennäkymineen katoaa pohja, se voi tuntua täydellisessä pimeydessä hapuilemiselta.

  Hekate-jumalatar on piirroksissa usein kuvattu soihtu ja avain käsissään: soihtu symboloi tien valaisemista eteenpäin ja avain pääsyä uuteen. Persefonesta taas tekee siirtymävaiheen jumalattaren hänen tarinansa: hän joutui muuttamaan onnellisesta maanpäällisestä elämästään maanalaiseen pimeyteen, kun hänestä vastentahtoisesti tuli Manalan eli kuolleiden valtakunnan valtiatar. 

Todellisuudessa jotkut selviytyvät kriiseistä, toiset eivät. Tilastollisesti kriisit ovat vaarallisia ajanjaksoja ihmisen elämässä: itsemurhan riski on niiden aikana kohonnut moninkertaisesti.

  Kriisit, pienet tai isot, ovat väistämättömiä kaikkien ihmisten elämässä. Ei kenenkään elämä etene täysin oman suunnitelman mukaan eikä sen mukaan, mitä ympärillä oleva yhteisö odottaa. Ihmiselämä normaalisti on toki muutakin kuin kriisiä ja yksinäisyyttä, mutta se on myös niitä. 

Jeesus on jatkuva ystävä

»Muista, että olen sanonut sinulle: ’Ole rohkea ja luja, älä pelkää äläkä lannistu. Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi kaikilla teilläsi.’» (Joos. 1:9)

  Vuosia sitten löysin amerikkalaisen virren His Eye Is on the Sparrow vuodelta 1905. Siinä sanotaan "When Jesus is my portion, a constant friend is He." Sille, jonka elämänosa on Jeesus, Hän on ainainen, pysyvä, taukoamaton, jatkuva ystävä. 

Jumala korostaa Raamatussa omaa taukoamatonta kanssamme kulkemista. Hän ei siis ole vain jossain tietyssä paikassa, kuten temppelissä, johon Häntä mentäisiin välillä tapaamaan hyvin valmistautuen ja rauhoittuen.

Ihanan konkreettisesti tämä tulee esiin Herran Daavidille osoittamissa sanoissa, kun tämä suunnittelee temppelin rakentamista Hänelle: "Aiotko sinä pystyttää rakennuksen minun asunnokseni? Siitä päivästä alkaen, jolloin johdatin israelilaiset pois Egyptistä, aina tähän päivään asti minä en ole asunut rakennuksessa, vaan olen vaeltanut asuen teltassa ja majassa." (2. Sam. 7:6) Hämmästyttävät sanat: kaikkivaltias Jumala vaeltamassa halki erämaan pölyisessä teltassa!

  Vaikka kokisimme tien katkenneen ja perustan pudonneen koko elämältä, Jumala kulkee edellämme ja on valmistanut tien eteenpäin. Tässä maailmassa tie voi kulkea vaikka minkälaisen pimeän ryteikön läpi, mutta kuten Sananlaskujen kirjassa sanotaan, Herra ohjaa askeleet. (Sananl. 16:9)

Kristinuskossa ei tarvita erillisiä siirtymävaiheiden jumalia, koska elävä Jumala on kanssamme sekä vakaissa elämänvaiheissa että niiden väleillä, kriiseissä – Hän on kanssamme kaikkialla, koko ajan. Hän ei vieroksu meitä, ei ahdistu seurassamme.

"Anna tiesi Herran haltuun,

turvaa häneen.

Hän pitää sinusta huolen!" (Ps. 37:5)

  Tunnetussa jakeessa Herra sanoo: "Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua ja sinun pitää kunnioittaman minua." (Ps. 50:15) Lupauksensa mukaisesti Hän on maanpakoon joutuneen, kallionkolossa piileskelevän yksinäisen kanssa, Hän on vetten syvyyksiin ja liejuun vajonneen kanssa, Hän on murheellisen ja ahdistuneen kanssa, Hän on tuntemattomassa maassa harhailevan muukalaisen kanssa, Hän on ruumiillisista tuskista kärsivän kanssa, Hän on hylätyn kanssa, Hän on oikeutta vaille jääneen kanssa, Hän on toivonsa menettäneen kanssa, Hän on pimeässä laaksossa kulkevan kanssa... Muun muassa tällaisissa tilanteissa ihmiset ovat huutaneet Herraa avukseen Raamatussa.

Jeesus sanoo Häneen uskoville: "Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." (Matt. 28:20)

https://www.youtube.com/watch?v=Ei84uOUI2SY

Pohdintoja aviorikoksesta: syyllisyys ja anteeksianto

  Kuka on syyllinen aviorikokseen? Julkisessa keskustelussa totuus peittyy usein draaman alle. Toisaalta vain totuuden tunnustamisen kautta anteeksianto on mahdollinen.

  Entä jos luottamus on menetetty?

 

 Kuka on syyllinen aviorikokseen?

  Eräs toistuva piirre aviorikosta koskevissa keskusteluissa ärsyttää minua. Siksi haluan kirjoittaa aiheesta, vaikkei minulla ole siitä omaa kokemusta. En ole koskaan ollut naimisissa enkä suhteessa naimisissa olevan kanssa.

Piirre on se, että avioliiton ulkopuolinen taho, se kolmas pyörä, saa keskusteluissa kohtuuttoman paljon huomiota, jopa niin paljon, että häneen kohdistuva tuomitsemishalu jättää varjoonsa petollisen aviopuolison teon. Jos joku kuumenneessa keskustelussa huomauttaa viimeksi mainitusta, näkökulma ohitetaan mielenkiinnottomana: "no joo, tavallaan noin, mutta...".

Asetelma kiinnostaa draamasta nauttivia ihmisiä. Näkökulma, jossa keskitytään kolmannen pyörän ja petetyn puolison väliseen ristiriitaan, nostaa pintaan tunteita raivosta vahingoniloon.

  Myös sukupuolella on suuri merkitys: avioliiton ulkopuolinen henkilö kiinnostaa vain, jos hän on nainen, ns. toinen nainen, samoin petollinen aviopuoliso kiinnostaa korkeintaan silloin, jos hän on vaimo.

Kun mediassa, niin Suomessa kuin muualla maailmassa, puhutaan naimisissa olevien salarakkaista, he ovat aina naisia. Yhdysvaltalaisella She's a Homewrecker -sivustolla, jolla julkaistaan kuvia ja tietoja "kodinrikkojista" (ja jollaista toimintaa on ollut Suomessakin, joskaan ei yhtä organisoitunutta) keskitytään pelkästään naisiin.

Pystyisin heti mainitsemaan muutaman tunnetun tapauksen Suomesta, aina menneiltä vuosikymmeniltä nykyaikaan, jossa aviorikoksen tehnyt mies on itse ollut julkisuuden henkilö, mutta media on keskittynyt maalaamaan paheellista kuvaa pelkästään toisesta naisesta. Median ei mielestäni kuulu retostella tällaisilla ollenkaan, mutta se on toinen asia.

  Avioliiton ulkopuoliseen tahoon keskittyvä näkökulma sukupuolipainotuksineen toistuu myös fiktiossa pop-lyriikoista ja tv-sarjoista elokuviin.

Kaikki tietävät elokuvan Vaarallinen suhde tai muita saman tyyppisiä tarinoita, joissa aviomies tekee kohtalokkaan "syrjähypyn", ikään kuin vahingossa, ja aviopari saa riesakseen pakkomielteisen ja hullun toisen naisen, jota vastaan he yhdessä taistelevat. Dramaturginen viesti on, että heidän liittonsa säilyminen tarinan lopussa perustuu ensisijaisesti aviomiehen havahtumiselle: "Huh, en kyllä enää sorru syrjähyppyihin, kun nuo toiset naiset ovat niin salakavalia."

Näkökulma kiinnostaa ja myy, mutta miksi?


Mitä Raamatussa opetetaan?

  Kristinuskossa näkökulma on toinen: aviorikoksen tekee avioliitossa oleva itse. Hän on se "kodinrikkoja". Aviopuoliso, joka hylkää puolisonsa toisen takia, tekee syntiä tätä kohtaan, olipa kyseessä mies tai vaimo (Mark. 10:11-12).

Jeesus opettaa, että aviorikos lähtee kunkin omasta sydämestä. Ja edelleen, kun Sananlaskujen kirjassa varoitetaan vieraan naisen houkutuksesta, opetus kohdistetaan (tulevalle) aviomiehelle (Sananl. 5:1-23).

"Ei ihmistä voi saastuttaa mikään, mikä tulee häneen ulkoapäin. Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee hänen sisältään ulos." (Mark. 7:15)

"Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet." (Mark. 7:21-23)

Kirjoitan kristityn näkökulmasta, mutta haluan uskoa, että tämä ymmärretään todeksi ihan yleisen moraalin mukaan, jos vain halutaan.

  Raamatussa kehotetaan "pitämään avioliitto kaikin tavoin kunniassa". Kehotus on ensisijaisesti suunnattu aviopuolisoille, mutta ilmaus "kaikin tavoin" saa minut ajattelemaan sitä laajemminkin.

Se tarkoittaa minusta avioliiton ja perheen tärkeyden tunnustamista Luojan säätämänä liittona ja keskeisenä yhteisöllisenä rakenteena sekä sitä, että muiden tulee kunnioittaa toisten avioliittoa; naimisissa olevan tavoitteleminen kumppaniksi on väärin.

Mutta eikö ole käytännössä hieman tekopyhää odottaa muilta avioliiton kunnioittamista, jos avioliitossa oleva ei itsekään kunnioita liittoaan?

"Pitäkää avioliitto kaikin tavoin kunniassa älkääkä häpäiskö aviovuodettanne, sillä Jumala tuomitsee siveettömät ja avionrikkojat." (Hepr. 13:4)

Aviorikoksen jälkeen

 "Joka rikkomuksensa salaa, ei menesty,
joka ne tunnustaa ja hylkää, saa armon." (Sananl. 28:13)

  Miksi on tärkeää, että aviorikoksen oikea syyllinen tunnustetaan? Ensinnäkin siksi, että se on totuudessa pysymistä: käärme on paratiisissa, vaikka saattaisi olla mukavampaa ajatella, että se on jossain muualla. Jotta aviorikoksen tehnyt puoliso voi tehdä parannuksen, hänen on ensin ymmärrettävä tehneensä väärin.

Vaarallinen suhde olisi toisenlainen, jos se olisi ohjattu tältä perustalta: dramaattisimmat hetket olisivat olleet ne, joissa aviomiehen petollisuus käy ilmi, hän tunnustaa rikkomuksensa ja pyytää katuen anteeksi, ja vaimo joutuu pohtimaan anteeksi antamista ja mahdollista liiton jatkoa. Ei se, että kajahtanut toinen nainen keittää perheen lemmikkikanin.

  Sama edellytys on anteeksiannolla. Katsoin joskus parikymppisenä Dr Philin ohjelman aviorikoksesta ja anteeksiannosta. Tv-psykologin viisaat sanat jäivät mieleeni: jotta petetty puoliso voi sydämestään antaa anteeksi ja alkaa rakentaa luottamustaan siitä eteenpäin, hänen on uskottava, että puoliso sydämestään ymmärtää, miten syvästi on teollaan satuttanut rikkoessaan lupauksensa rakastaa ja kunnioittaa häntä.

Jos petollinen puoliso vähättelee tekoaan ja syyttää siitä jotakuta toista – uskottomuuteen vietellyttä "salarakastaan" tai vaikka liittoa laiminlyönyttä aviopuolisoaan – edellytys ei täyty. Edellytys ei täyty silloinkaan, jos petetty puoliso syyttää aviorikoksesta liiton ulkopuolista henkilöä ja on liian ylpeä tunnustaakseen, että oma puoliso on häntä haavoittanut.


Anteeksianto 

  Hyvä uutinen on, että avioliitto voi jatkua aviorikoksen jälkeen. Aina niin ei käy, mutta se on mahdollista. Totuuden tunnustamisen, vastuunkannon ja vilpittömän kääntymyksen sekä toisaalta anteeksiannon kautta rakkaus voi vahvistua. Se edellyttää molempien sitoutumista.

Johannes Kastajan kehotus "Tehkää hedelmiä, joissa kääntymyksenne näkyy!" (Luuk. 3:8) on varmaan paras neuvo rikotun luottamuksen uudelleen rakentamiseksi. Sanoilla voi kertoa, mitä mielessä liikkuu, mutta teoilla pystyy todistamaan toiselle, että sanoihin voi luottaa.

Kaikki parisuhdeasiantuntijat painottavat arkisten tekojen merkitystä. Kääntymyksen hedelmätkään eivät ole jonkinlainen näytös tai sarja urotekoja, vaan ne näkyvät yhteisessä arjessa luotettavuutena ja vastuunkantona.

  Omassa elämässäni olen huomannut, että jos on ollut vähällä menettää jotain tärkeää, sitä voi vastedes oppia arvostamaan enemmän ja tietoisemmin.

  Aviorikos on vakava vääryys puolisoa kohtaan, mutta se on myös Jumalan tahdon rikkomista. Mitä pitää tehdä, jos on syyllistynyt aviorikokseen ja haluaa Jumalan anteeksiannon? Samoin kuin kaiken synnin kohdalla: pitää tunnustaa teko Jumalalle ja hylätä se, tehdä parannus. Jeesus on ristin kautta tuonut meille anteeksiannon ja pelastuksen.

Ajattelen, että uskollisuudessa aviopuolisoiden esikuva on Jumala. Hän rakastaa uskollisesti. Kun puolisot ovat sitoutuneet avioliittoon, maailmasta on vaikea löytää toista yhtä kaunista ja todistusvoimaista ihmissuhdetta. Se on taistelemisen arvoinen.

"Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä." (Joh. 15:12)

Oma aviopuoliso = Se oikea

 Rakastuminen, kaikista tunteista ehkä ihanin, saattaa aviopuolisot yhteen, mutta viime kädessä avioliitto perustuu tahtoon nähdä oma puoliso itselleen oikeana.

Uskollisuudessa Jumala itse on esimerkkinä aviopuolisoille.

 

Etsintä on tullut päätökseen

 "Rakkaani, kihlattuni,

olet vienyt sydämeni!

Yhdellä silmäyksellä sinä sen veit,

yhdellä kaulanauhasi helmellä." (Laul. 4:9)

 Kun läheiseni meni naimisiin, hänen ja tulevan puolisonsa hääkutsussa oli värssy: "Matkamme rakkauden löytämiseksi on päättynyt – matkamme rakkauden vaalimiseksi on alkamassa". Säkeet ilmaisivat yksinkertaisella, kauniilla tavalla aviorakkauden ydinasian eli päätöksen sitoutua.

  Avioliiton solmiminen sinetöi Sen oikean etsimisen päättyneeksi. Se oikea ei enää ole jossain muualla löydettävissä, vaikka joskus tuntuisikin, että on mennyt väärän ihmisen kanssa naimisiin. Avioliiton solmiminen on tietoinen päätös siitä eteenpäin rakentaa yhteistä elämää puolison kanssa, mitä tahansa tapahtuukaan.

"Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako." (Matt. 19:5-6)

  Kaikista ihmissuhteista avioliitto miehen ja vaimon välillä julistaa kirkkaimmin kristinuskon totuutta sitoutumisen ja uskollisuuden tärkeydestä. Elämän tarkoitus ei ole – meille kenellekään, olimmepa naimisissa tai emme – loputon omien muuttuvien halujen ja ailahdusten kuulosteleminen ja niille aina sopivan toteuttajan etsiminen.

 Jokainen meistä muuttuu ja kasvaa elämän aikana, mutta se ei tarkoita, että Se oikea olisi muuttunut vääräksi. Se oikea on edelleen oma aviopuoliso. Kasvun tulee tapahtua avioliiton sisällä eikä johtaa puolisoita erilleen.

 "Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa." (1. Kor. 13:4-6)

  Avioliittoon sitoutuminen edellyttää joskus uhrautumistakin. Elämäni keskipisteenä en ole minä, vaan suhde minun ja toisen välillä. Vaikka joudunkin ajattelemaan pelkästään itseni sijaan meitä, epäitsekkyyden hedelmänä toisaalta syntyy rakkaus. Ylhäisessä yksinäisyydessään ei kukaan voi kokea rakkautta, vaan rakkaus voi toteutua vain suhteessa toisen kanssa.

 "Rakkaus ei koskaan katoa." (1. Kor. 13:8)

Esimerkkinä Jumalan uskollisuus

  En ole itse koskaan ollut naimisissa, mutta vanhempieni avioliitto on jatkunut jo yli 40 vuotta. Nyt aikuisena ymmärrän, että tietyllä tavalla se on ollut minulle todistuksena Jumalan suunnitelmasta ja tahdosta jo kauan ennen kuin tulin uskoon. Se on opettanut minulle sitoutumisesta ja uskollisuudesta varmasti paljon enemmän kuin ymmärränkään.

Ajattelenkin, että sitoutuminen avioliittoon on suuri lahja, jonka vanhemmat voivat yhdessä antaa lapsilleen.

  Avioliitto on Luojan suunnittelema, ja Hän itse on uskollisuuden esimerkkinä aviopuolisoille. Niin kuin Jumala on uskollinen omassa liitossaan ihmisille, niin myös aviopuolisoiden tulee olla uskollisia toisilleen.

Jumala ei hylkää sitä, jonka kanssa Hän on solminut liiton. Hän ei muistele syntejämmekään, vaan antaa anteeksi. Jumala on armollisuudessaan pitkämielinen.

   Ajatus, että Sen oikean etsintä on tullut päätökseen, saa minut ajattelemaan omaa suhdettani Jumalaan. Uskoon tultuani tiesin, että rakkauden ja totuuden etsintäni oli tullut päätökseen: Jeesuksessa olin löytänyt sen mitä etsin. Nyt elän todeksi rakkautta, jonka Jumala on minulle Jeesuksessa antanut. Tahdon vaalia sitä niin hyvin kuin pystyn.

Parhaassa tapauksessa aviopuolisot ovatkin toisilleen myös uskonsisar ja -veli. Silloin he ovat kumpikin saaneet kokea Jumalan uskollisen rakkauden ja voivat ammentaa siitä toisilleen.

"Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 8:38-39)