New Age -uskontojen yhteinen nimittäjä
Hyvän ja pahan sekä taivaan ja helvetin väliset kahtiajaot ovat tuttuja keskusteluissa kristinuskosta. Harvemmin kuulee puhuttavan Luojan ja luodun välisestä kahtiajaosta, vaikka se on perustavanlaatuinen ja Raamatussa hyvin keskeinen.
New Age -uskonnoilla on moninaisuudestaan huolimatta ainakin yksi yhteinen piirre: kaikissa niistä palvotaan Luojan sijaan luotua. Melkein mikä vain luotujen kategoriaan kuuluva sopii palvonnan kohteeksi, jumalaksi: luonto, taivaankappaleet, enkelit, oma itse, maailmankaikkeus...
Katsoin äskettäin Youtube-videota, jolla nainen kertoi selviytymisestään ja voimavaroistaan vaikeuksien keskellä. Useaan kertaan hän mainitsi rukoilleensa jumalaa avukseen. Lopuksi hän antoi esimerkin rukouksestaan – se alkoi sanoilla "Maailmankaikkeus, pyydän apuasi...".
"Jumala", josta nainen oli puhunut, paljastuikin siis maailmankaikkeudeksi! Ilmiö on nykyään todella yleinen ja esimerkkejä olisi antaa lukuisia, mutta kyseinen video havahdutti minut, koska naiselle maailmankaikkeuden ja jumalan samuus oli niin itsestään selvää. Hän oletti katsojiensa ilman selityksiä ymmärtävän jumalakäsityksensä, niin luontevasti hän käytteli näitä sanoja toistensa synonyymeinä.
Raamatussa kerrotaan ikuisen Jumalan luoneen sanallaan meidät ja maailmankaikkeuden, luomakunnan, ja mainitaan vääryydenharjoittajiksi ne, jotka palvovat luotua Luojan sijaan (Room. 1:25). Koko luomakunnan tulee ylistää Herraa, kaiken Luojaa:
"Halleluja!
Ylistäkää Herraa, te jotka olette taivaassa,
ylistäkää häntä korkeuksissa!
Ylistäkää häntä, te hänen enkelinsä,
ylistäkää häntä, kaikki taivaan joukot!
Ylistäkää häntä, aurinko ja kuu,
ylistäkää häntä, kirkkaat tähdet!" (Ps. 148: 1-3)
Sekoitus uutta, vanhaa ja lainattua
Nimestään huolimatta New Age -uskonnoilla on paljon yhteistä mm. vanhojen aasialaisten uskontojen kanssa: usko jälleensyntymiseen, usko sykliseen aikakäsitykseen (ja siten toistuviin ihmiskunnan hengellisiin aikakausiin; mm. tähän viittaa nimitys "uusi aika") sekä ennen kaikkea panteistinen, holistinen jumalakäsitys.
Viimeksi mainittu tarkoittaa siis uskomusta, että maailmankaikkeus itsessään on persoonatonta, ikuista jumaluutta (uskomus, että maailmankaikkeus olisi ikuinen on tietysti paitsi kristinuskon, myös luonnontieteen valtavirran vastainen). Koska tällaisessa jumalakäsityksessä kielletään Luoja, luomistyö ja niin ollen Luojan ja luodun välinen erillisyys, kyse on kristityn silmissä oikeastaan ateismista. Kuitenkin näissä Aasian uskonnoissa sekä niihin suurelta osalta perustuvissa New Age -uskonnoissa ajatellaan, että maailmankaikkeus itsessään on jumala / jumaluus.
Esim. hindulaisuudessa jokainen ihminen on yksilösielu, atman, ja atmanit yhdessä muodostavat maailmansielun, brahmanin. Jälleensyntymisen kiertokulussa, elämä elämältä, yksilösielu tulee yhä tietoisemmaksi jumaluudesta itsessään. Jooga ja meditaatio edistävät tietoiseksi tulemisen prosessia.
Panteistisesta, holistisesta jumalakäsityksestä seuraa tietysti, ettei ole maailmasta erillistä perustaa moraaliselle standardille, jota vasten ihmisten tekoja ja motiiveja voisi arvioida. Kaikki, myös kaikki maailman pahuus, on jumaluutta. On vain karman laki, jossa teoilla uskotaan olevan tietynlaisia seurauksia tuleviin elämiin, mutta mikään teko ei ole väärin tai oikein.
New Age -uskoisista länsimaalaisista monet vaikuttavat pitävän intuitiivisesti kiinni oletuksesta, että olisi maailmasta erillinen perusta moraaliselle standardille, vaikka oletus on ristiriidassa heidän omaksumansa uskomusjärjestelmän kanssa. Oletus on paitsi seurausta ihmisen luontaisesta oikeustajusta, varmaankin myös jäänne kasvamisesta kulttuurissa, johon kristinusko on vaikuttanut.
Vaikka hindulaisuuden ja buddhalaisuuden sanastoa ei sellaisenaan ole siirretty New Age -uskontoihin, perusperiaatteissa on paljon samaa. Brahmanin sijaan puhutaan esim. juuri maailmankaikkeudesta, universaalista rakkaudesta tai "energiasta".
Kun New Age -uskoinen rukoilee maailmankaikkeutta, kuten edellä mainitsemani Youtube-videon nainen, hän oikeastaan rukoilee omassa itsessään olevaa jumaluutta. Mutta miksi he rukoilevat, siis puhuttelevat maailmankaikkeutta tai universaalia rakkausenergiaa kuin se olisi heistä itsestä erillinen ja persoonallinen, eivätkä saman tien vain meditoi? Ehkä moni New Age -uskoinen sittenkin kaipaa Jumalaa – itseä suurempaa, persoonallista, täydellisesti rakastavaa...
Miten persoonaton entiteetti itsessään, yksinäisyydessään, edes voisi olla rakkaus? Kuten eräs raamatunopettaja on sanonut, rakkaus voi toteutua vain suhteessa. Raamatussa kerrotaan Jumalan olevan rakkaus (1. Joh. 4:8); kolmiyhteinen Jumala onkin kolmen persoonan – Isän, Pojan ja Pyhän Hengen – suhde, yhteys. Tähän rakkaussuhteeseen Jumala kutsuu ihmisiä, luotujaan.
Jumalan etsintää omasta itsestä?
"Taivaastaan Herra katsoo meitä,
hän näkee kaikki ihmislapset.
Korkeudestaan hän valvoo maata,
kaikkia jotka siinä asuvat,
joiden sydämen hän itse on luonut, joiden teot hän kaikki tuntee." (Ps. 33:13-15)
Muutama vuosi sitten katsoin minisarjan Out on a Limb (1987), joka perustuu näyttelijä Shirley MacLainen saman nimiseen, omaelämäkerralliseen kirjaan (1983) New Age -hengellisyyteen heräämisestä. Tarinassa elämän tarkoitusta etsivä näyttelijä alkaa löytää vastauksia syvennyttyään meditaatioon, menneisiin elämiin, kanavointiin... Sarjassa on tunnettu kohtaus, jossa MacLaine seisoo gurunsa kanssa merenrannalla ja huutaa aaltoihin: "I AM GOD! I AM GOD!..."
Ainoa persoona, jonka New Age -uskoinen voi löytää jumaluudesta, on hän itse. Muut ihmiset ovat samalla tavoin osa jumaluutta, mutta kunkin on löydettävä jumaluus omasta itsestään ja ymmärrettävä olevansa "vastuussa" omasta "karmisesta kohtalostaan" (näin Out on a Limb -tarinan gurukin selvittää merenrantakohtauksessa...).
Vaikuttaa siltä, että kaikista luoduista oma itse onkin perimmäinen palvonnan kohde New Age -uskonnoissa. Silloinkin, kun sanotaan "kommunikoitavan" enkeleiden kanssa, nämä ovat henkioppaita, sielunoppaita, jotka opastavat tiellä omaan sisimpään, itsestä löydettävissä olevaan jumaluuteen, tai niin kuin jotkut sanovat, "korkeimpaan itseen".
Kristinuskossa kunkin ihmisen sisin, kuten muukin luomakunta, osoittaa itsensä ulkopuolelle, Jumalaan. Raamatussa kerrotaan luomakunnan todistavan Luojan olemassaolosta (Room. 1:20). Lisäksi ihminen omassatunnossaan luontaisesti käsittää, että on olemassa moraalinen oikea ja väärä, ja tämäkin todistaa (Room. 2:15) sen puolesta, että on olemassa vanhurskas Jumala, joka alussa loi ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen.
Ihmiskunta tosin on langennut syntiin (Room. 3:23) ja sen myötä pois Jumalan yhteydestä. Raamatun ydinviesti onkin evankeliumi, ilosanoma pelastuksesta: Jumala on lähettänyt Poikansa Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi. Jokainen, joka uskoo Jeesukseen, pääsee Hänen kauttaan taivaallisen Isän yhteyteen.
"Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan." (Ps. 121:2)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti