"Yksin oot sinä ihminen..."

   Jokainen ihminen on muista erillinen omanlaisensa yksilö, ja sen takia olemme kaikki perimmäisesti yksin. Erillisyys kuitenkin mahdollistaa suuren onnen ja täyttymyksen.

Ihmisen luontainen tila

Kuva: Pixabay / StockSnap

  Olen aina tykännyt V. A. Koskenniemen runosta Yksin oot sinä, ihminen, joka ilmestyi kokoelmassa Elegioja vuonna 1917.  Se alkaa näin: "Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin / yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot...". Laitan runon kokonaisuudessaan kirjoituksen loppuun. 

Tiettyjen säkeiden perusteella runoa on tulkittu romanttiseen rakkauteen pettyneen ihmisen pohdinnoiksi, mutta minusta se on kaikkien ihmisten perimmäistä yksinäisyyttä pohdiskeleva eksistentiaalinen runo.

Jokainen ihminen on omanlaisensa, muista erillinen yksilö. Kenelläkään ei ole samanlaisia kokemuksia ja samoja muistoja kuin minulla, tai sinulla. Kukaan ei ole katsonut maailmaa samasta näkökulmasta. Kenellekään ei ole muodostunut samanlaista sisäistä ajatusten, mielikuvien, tunteiden ja tulkintojen maailmaa. Kukaan ei ole tuntenut samoja iloja, samaa toivoa, samoja kärsimyksiä. Sen takia kukaan ei voi täysin ymmärtää toista, vaikka yrittäisi parhaansa mukaan. 

"Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut, houreen, jok' hajoaa kun sitä kohti sa käyt", sanotaan yhdessä kohtaa. Moni, ellei kaikki, on kokenut sen ettei vaikkapa ihastus olekaan lainkaan sellainen kuin oli oman mielensä sisällä kuvitellut. Mutta jossain määrin tämä pitää paikkansa myös läheisissä ihmissuhteissa. Emme voi oppia tuntemaan toisiamme täydellisesti.

Runo päättyy dramaattisesti: "yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket. Ainoa uskollinen on oma varjosi vain."

Toki runossa on joitain liiankin rankkoja ja kyynisiä säkeitä, mutta edellä mainitsemieni tosiasioiden vuoksi ajattelen, että runon kokonaisväite pitää paikkansa. Erillisyytemme yksilöinä ja siitä johtuvan ylittämättömän erilaisuutemme takia olemme kukin perimmäisesti yksin. Tämä on ihmisen luontainen tila.  

Erillisyys ja yhteys

  Ajatus ihmisyksilöstä perimmäisesti yksinäisenä olentona voi kuulostaa synkältä, mutta siihen sisältyy suuren onnellisuuden ja täyttymyksen mahdollisuus.

  Olen yhä enemmän alkanut pohtia tätä aihepiiriä sillä yhä useammin viime vuosina olen kohdannut uudenlaista (ainakin täällä länsimaissa uudenlaista) ihmiskuvahahmottelua. Sen mukaan me ihmiset emme olisikaan toisistamme erillisiä olentoja, yksilöitä, vaan muodostaisimme jollain arkijärjen tavoittamattomissa sijaitsevalla perimmäisellä tasolla ykseyden – joka kattaa koko maailmankaikkeuden – erillisyyden ollessa vain harhainen kokemus. 

Mitään toista ei olisikaan, vaan se jota pidimme toisena, olemmekin ykseydessä me itse. Kun erillisyyden harhasta onnistuu vapautumaan, tämän ihmiskuvan kannattajat väittävät, seurauksena on suurempi onnellisuus ja kaikkeuden kattava rakkauden kokemus.

Tällaisen ihmiskuvan juuret juontavat vanhoihin aasialaisiin uskontoihin, hindulaisuuteen ja buddhalaisuuteen, ja siihen kuuluu myös ajatus persoonattomasta jumaluudesta, joka on sama kuin maailmankaikkeus, ja siten me itse. Tosin tämän ihmiskuvan kannattajat eivät välttämättä puhu uskonnoista ollenkaan.

Ei siis olisikaan minua, eikä sinua, vaan olisimme kaikki samaa ykseyttä kaiken olemassa olevan kanssa. Harhan rauettua lilluisimme avaruudessa ikuisesti jonkinlaisena valaistuneena ykseyskönttinä. 

Minusta tuo kuulostaa hirveältä. Onneksi ykseys-ihmiskuva ei ole totta! 

  Kaikkein suurin tragedia erillisyyden puuttumisessa olisi yhteyden mahdollisuuden puuttuminen. Yhteys edellyttää erillisyyttä. Vain erilliset ihmisyksilöt voivat muodostaa yhteyden, suhteen. Jos toista ei olisi, ei olisi myöskään kohtaamista toisen kanssa, jännitteitä toisen kanssa, ristiriitoja toisen kanssa, yhteisymmärryksen saavuttamista toisen kanssa, läheisyyttä toisen kanssa, rakastumista toisen kanssa, rakkaussuhdetta toisen kanssa... Näiden ihanien asioiden vuoksi kärsin mielihyvin välillä erillisyyden aiheuttamasta yksinäisyydestä.

Ja mitä tulee jumalauskoon, niin minusta on ihanaa että Jumala on meistä ihmisistä erillinen, persoonallinen olento. Jumala loi meidät paitsi erillisiksi yksilöiksi toisiimme nähden, myös erillisiksi itsestään. Näin ollen voimme vastaanottaa Jumalalta rakkautta ja elää yhteydessä ja suhteessa Hänen kanssaan.

  Ihmisyksilöiden erillisyys ja siitä seuraava ylittämätön erilaisuus sekä näistä johtuva perimmäinen yksinäisyys on meidän ihmisten luontainen tila, mutta onneksi Jumala on yliluonnollinen. Suhteessa Jumalan kanssa meidän ei tarvitse olla perimmäisesti yksin.

"Hän on lähellä sitä, joka huutaa häntä avuksi,

sitä, joka vilpittömästi kääntyy hänen puoleensa.

Hän täyttää niiden pyynnöt, jotka häntä pelkäävät,

hän kuulee heidän huutonsa

ja auttaa heitä." (Ps. 145:18-19)

V. A. Koskenniemi: Yksin oot sinä, ihminen

"Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,

yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.

Askelen, kaksi, sa luulet kulkevas rinnalla toisen,

mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,

hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet

ihmisen, kaltaises -- vierasta lämmititkin!

Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää,

kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois.

Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta.

Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton.

Leikkihin kumppanin löydät, et toden riemuhun, tuskaan.

Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa.

Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut,

houreen jok' katoaa kun sitä kohti sa käyt.

Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,

yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,

yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.

Ainoa uskollinen on oma varjosi vain."

Ihmisen kaltainen Jumala?

  Raamatussa on kohtia, joissa Jumala voi vaikuttaa yllättävän "ihmismäiseltä". Miksi Jumalan "ihmisen kaltaisuuden" ei kuitenkaan pitäisi yllättää?

Jumala ja mantelinkukkakoristeet

  Lukiessani Raamattua kerran tuoreena kristittynä minua askarrutti eräs 2. Mooseksen kirjan kohta, jossa Herra antoi Moosekselle ohjeet, millaiseksi tietyt pyhät esineet tulee tehdä. Esimerkiksi seitsenhaaraisen kynttelikön valmistamisesta Hän sanoi:

"Lampunvarressa olkoon neljä mantelinkukan muotoista kukkakoristetta kantoineen ja terälehtineen, ja lampun ensimmäisen, toisen ja kolmannen haaraparin alla, näiden kaikkien kuuden lampunvarresta lähtevän haaran alla, olkoon aina yksi kanta. Kukkien kannat ja lampunhaarat olkoot lampun kanssa yhtä kappaletta; koko lamppu olkoon taottu puhtaasta kullasta yhtenä kappaleena." (2. Moos. 25:34-36)

Puhujana noissa jakeissa on siis Jumala. Jostain syystä minua ihmetytti, että Jumalalla on tarkka esteettinen maku. Että Jumala on ajatellut mielessään, miten kaunis Hänen luomansa mantelinkukka on, ja valinnut sen muotoisen kuvion koristeeksi kynttelikköön. Mielestäni se oli omituisen "ihmismäistä".

Totta kai ymmärsin että Jumala on persoonallinen olento, kuten me ihmisetkin, ja että Hänellä siten on mieli, tunteet, ajatukset, suunnitelmat, tahto, joten miksei esteettinen makukin, mutta nuo jakeet tavallaan terottivat sitä minulle entisestään. Tuollaisillakin asioilla on kaikkivaltiaalle Jumalalle väliä! 

Mantelinkukka

Toki joku saattaisi pohtia, onko koristeluilla myös jotain symbolista merkitystä, siis että mantelinkukilla tai niiden muodolla tai terälehtien lukumäärällä on jotain lisämerkitystä, mutta mahdollinen symbolinen merkitys ei kumoa esteettistä. Sitä paitsi Jumala kutsui mantelinkukkamuotoiluja koristeiksi, ja koristeen riittävä tarkoitushan on vain tehdä esine kauniimmaksi.

Mantelinkukkakoristeiden myötä päädyin ajattelemaan, että onhan jo monimuotoinen luonto sinänsä Jumalan luomistyönä osoitus Hänen kauneudentajustaan, maustaan, mielikuvituksestaan. Jumala on itse luonut mantelipuun – on helppo ymmärtää että Hän pitää sen kukintoa kauniina. 

  Mutta jäin pohtimaan, miksi jakeet olivat minulle yllättävät...

Antiikin Kreikan vaikutusta?

  Eräs raamatunopettaja on puhunut ilmiöstä, että me eurooppalaiset / länsimaiset ihmiset tapaamme ajatella liian filosofisesti ja järkeillen Jumalasta. Se johtuu antiikin Kreikan järkifilosofian voimakkaasta vaikutuksesta kulttuurimme ja ajattelutapoihimme. 

Tällä tavalla ajattelemaan tottuneelle jopa ajatukset Jumalasta helposti menevät siihen, että luetellaan irrallisina premisseinä Jumalan ominaisuuksia ja lopuksi muodostetaan kuva yhdistä pisteet -menettelyllä. Raamatussa taas näkyy heprealainen ajattelu, joka on käytännöllisempää kuin kreikkalainen. Raamatussa asioita ja ilmiöitä ei typistetä erittelemällä ja palauttamalla niitä ideoihin ja teoreettisiin käsitteisiin.

Kuuntelin kerran keskustelua, jossa teologit pohtivat Jumalan olemusta. Yksi heistä kuvaili Jumalaa sellaisilla persoonattomilla sanoilla kuin Voima ja Lähde. Ominaisuudet, joista hän muodosti kuvan – mm. kaikkivaltius, kaikkitietävyys, täydellinen oikeamielisyys – pitävät kyllä Raamatun mukaan paikkansa, mutta niistä johdettu kuva Jumalasta silti oli kalsea ja persoonaton, ei sellainen, joka muodostuu Raamattua lukiessa.

Tuhlaajapoika ja armollinen isä

Minullakin on hieman taipumusta tuollaiseen kreikkalaistyyliseen ylifilosofoimiseen ja se lienee syy, miksi olin yllättynyt edellä mainitsemastani VT:n kohdasta. Kuten sanoin, pidin tarkan esteettisen maun ilmaisemista omituisen "ihmismäisenä" kaikkivaltiaalta Jumalalta.

   Antiikin Kreikan filosofit kuulemma pilkkasivat kristittyjä, koska heidän mielestään usko persoonalliseen Jumalaan oli lapsellista, alkukantaista ja yksinkertaista. Tuollaiseen asenteeseen törmää nykyäänkin. Nämä filosofit kutsuivat Raamatun Jumalaa antropomorfiseksi eli ihmisen muotoiseksi, ihmisen kaltaiseksi.

Sinänsähän Jumalan ihmisen kaltaisuus pitääkin paikkansa, mutta niin päin, että ihminen on Jumalan, Luojansa, kaltainen. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen! Sen takia saatamme Raamattua lukiessamme käänteisesti nähdä Jumalan ihmisen kaltaisena.

  Kun Jeesus kuvaili taivaallista Isää, Hän kertoi vertauksen kotiin palaavasta tuhlaajapojasta, jonka rakastava isä otti armollisesti vastaan (Luuk. 15:11-32). Onneksi Raamatun antama kuva Jumalasta on se oikea. En nimittäin minä ainakaan edes kaipaa jotain persoonatonta "Voimaa", johon minut ikuisuudessa liitettäisiin. Kaipaan rakastavaa Jumalaa, jonka tulemme näkemään kasvoista kasvoihin.

"Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä." (Luuk. 15:20)