"Yksin oot sinä ihminen..."

   Jokainen ihminen on muista erillinen omanlaisensa yksilö, ja sen takia olemme kaikki perimmäisesti yksin. Erillisyys kuitenkin mahdollistaa suuren onnen ja täyttymyksen.

Ihmisen luontainen tila

Kuva: Pixabay / StockSnap

  Olen aina tykännyt V. A. Koskenniemen runosta Yksin oot sinä, ihminen, joka ilmestyi kokoelmassa Elegioja vuonna 1917.  Se alkaa näin: "Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin / yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot...". Laitan runon kokonaisuudessaan kirjoituksen loppuun. 

Tiettyjen säkeiden perusteella runoa on tulkittu romanttiseen rakkauteen pettyneen ihmisen pohdinnoiksi, mutta minusta se on kaikkien ihmisten perimmäistä yksinäisyyttä pohdiskeleva eksistentiaalinen runo.

Jokainen ihminen on omanlaisensa, muista erillinen yksilö. Kenelläkään ei ole samanlaisia kokemuksia ja samoja muistoja kuin minulla, tai sinulla. Kukaan ei ole katsonut maailmaa samasta näkökulmasta. Kenellekään ei ole muodostunut samanlaista sisäistä ajatusten, mielikuvien, tunteiden ja tulkintojen maailmaa. Kukaan ei ole tuntenut samoja iloja, samaa toivoa, samoja kärsimyksiä. Sen takia kukaan ei voi täysin ymmärtää toista, vaikka yrittäisi parhaansa mukaan. 

"Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut, houreen, jok' hajoaa kun sitä kohti sa käyt", sanotaan yhdessä kohtaa. Moni, ellei kaikki, on kokenut sen ettei vaikkapa ihastus olekaan lainkaan sellainen kuin oli oman mielensä sisällä kuvitellut. Mutta jossain määrin tämä pitää paikkansa myös läheisissä ihmissuhteissa. Emme voi oppia tuntemaan toisiamme täydellisesti.

Runo päättyy dramaattisesti: "yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket. Ainoa uskollinen on oma varjosi vain."

Toki runossa on joitain liiankin rankkoja ja kyynisiä säkeitä, mutta edellä mainitsemieni tosiasioiden vuoksi ajattelen, että runon kokonaisväite pitää paikkansa. Erillisyytemme yksilöinä ja siitä johtuvan ylittämättömän erilaisuutemme takia olemme kukin perimmäisesti yksin. Tämä on ihmisen luontainen tila.  

Erillisyys ja yhteys

  Ajatus ihmisyksilöstä perimmäisesti yksinäisenä olentona voi kuulostaa synkältä, mutta siihen sisältyy suuren onnellisuuden ja täyttymyksen mahdollisuus.

  Olen yhä enemmän alkanut pohtia tätä aihepiiriä sillä yhä useammin viime vuosina olen kohdannut uudenlaista (ainakin täällä länsimaissa uudenlaista) ihmiskuvahahmottelua. Sen mukaan me ihmiset emme olisikaan toisistamme erillisiä olentoja, yksilöitä, vaan muodostaisimme jollain arkijärjen tavoittamattomissa sijaitsevalla perimmäisellä tasolla ykseyden – joka kattaa koko maailmankaikkeuden – erillisyyden ollessa vain harhainen kokemus. 

Mitään toista ei olisikaan, vaan se jota pidimme toisena, olemmekin ykseydessä me itse. Kun erillisyyden harhasta onnistuu vapautumaan, tämän ihmiskuvan kannattajat väittävät, seurauksena on suurempi onnellisuus ja kaikkeuden kattava rakkauden kokemus.

Tällaisen ihmiskuvan juuret juontavat vanhoihin aasialaisiin uskontoihin, hindulaisuuteen ja buddhalaisuuteen, ja siihen kuuluu myös ajatus persoonattomasta jumaluudesta, joka on sama kuin maailmankaikkeus, ja siten me itse. Tosin tämän ihmiskuvan kannattajat eivät välttämättä puhu uskonnoista ollenkaan.

Ei siis olisikaan minua, eikä sinua, vaan olisimme kaikki samaa ykseyttä kaiken olemassa olevan kanssa. Harhan rauettua lilluisimme avaruudessa ikuisesti jonkinlaisena valaistuneena ykseyskönttinä. 

Minusta tuo kuulostaa hirveältä. Onneksi ykseys-ihmiskuva ei ole totta! 

  Kaikkein suurin tragedia erillisyyden puuttumisessa olisi yhteyden mahdollisuuden puuttuminen. Yhteys edellyttää erillisyyttä. Vain erilliset ihmisyksilöt voivat muodostaa yhteyden, suhteen. Jos toista ei olisi, ei olisi myöskään kohtaamista toisen kanssa, jännitteitä toisen kanssa, ristiriitoja toisen kanssa, yhteisymmärryksen saavuttamista toisen kanssa, läheisyyttä toisen kanssa, rakastumista toisen kanssa, rakkaussuhdetta toisen kanssa... Näiden ihanien asioiden vuoksi kärsin mielihyvin välillä erillisyyden aiheuttamasta yksinäisyydestä.

Ja mitä tulee jumalauskoon, niin minusta on ihanaa että Jumala on meistä ihmisistä erillinen, persoonallinen olento. Jumala loi meidät paitsi erillisiksi yksilöiksi toisiimme nähden, myös erillisiksi itsestään. Näin ollen voimme vastaanottaa Jumalalta rakkautta ja elää yhteydessä ja suhteessa Hänen kanssaan.

  Ihmisyksilöiden erillisyys ja siitä seuraava ylittämätön erilaisuus sekä näistä johtuva perimmäinen yksinäisyys on meidän ihmisten luontainen tila, mutta onneksi Jumala on yliluonnollinen. Suhteessa Jumalan kanssa meidän ei tarvitse olla perimmäisesti yksin.

"Hän on lähellä sitä, joka huutaa häntä avuksi,

sitä, joka vilpittömästi kääntyy hänen puoleensa.

Hän täyttää niiden pyynnöt, jotka häntä pelkäävät,

hän kuulee heidän huutonsa

ja auttaa heitä." (Ps. 145:18-19)

V. A. Koskenniemi: Yksin oot sinä, ihminen

"Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin,

yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.

Askelen, kaksi, sa luulet kulkevas rinnalla toisen,

mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,

hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet

ihmisen, kaltaises -- vierasta lämmititkin!

Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää,

kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois.

Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta.

Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton.

Leikkihin kumppanin löydät, et toden riemuhun, tuskaan.

Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa.

Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut,

houreen jok' katoaa kun sitä kohti sa käyt.

Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken,

yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot,

yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket.

Ainoa uskollinen on oma varjosi vain."

Varoittavia esimerkkejä eutanasian laillistaneista maista

  Miksi eutanasian puolustajat niin harvoin mainitsevat sen laillistaneita maita myönteisinä esimerkkeinä lain toimivuudesta? Ehkä siksi, että myönteisiä esimerkkejä ei ole. Varoittavia sen sijaan löytyy kosolti.

Ei aidosti vapaaehtoista

  Kanadassa, jossa eutanasia laillistettiin vuonna 2016, on herätty huolestuttavaan ilmiöön: eutanasiaa ovat hakeneet ja sen ovat myös saaneet pitkäaikaissairauden perusteella sellaiset ihmiset, joilla ei yksinkertaisesti ollut rahaa sairautensa riittävään hoitoon. Hoitomuotoja on siis ollut olemassa ja heillä olisi periaatteessa ollut oikeus niihin, mutta käytännössä riittävän hoidon saaminen oli ollut heille mahdotonta. 

Jotkut heistä kärsivät myös yksinäisyydestä ja sen aiheuttamasta henkisestä kivusta ja toivottomuudesta, joka oli pahempaa kuin itse sairauden aiheuttama kipu. Tämän he olivat paljastaneet läheisilleen.

Kuva: Unsplash / Quasi Misha

Köyhyys ja yksinäisyys eivät ole Kanadassa hyväksyttäviä perusteita eutanasian (Medical Assistance in Dying = MAiD) saamiselle, mutta nämä ihmiset paljastivat läheisilleen niiden olevan tosiasiallinen syy miksi hakevat kuolinapua. He uupuivat taistelemaan riittävää hoitoa saadakseen, masentuivat ja hakivat eutanasiaa mainiten perusteeksi sairautensa, koska tiesivät sen menevän läpi.

Karmaiseva ilmiö osoittaa ensinnäkin, että eutanasia ei ole aidosti vapaaehtoista, vaan ainoastaan muodollisesti. Kriitikkojen mukaan sairaat ihmiset suorastaan ajetaan poliittisilla päätöksillä niin toivottomaan tilanteeseen, että osa heistä haluaa kuolla pelkästään sen takia.

Eutanasialakia kritisoinut kanadalaislääkäri totesi ilmiötä käsittelevässä dokumentissa, että joissain osissa Kanadaa sairaan on helpompi saada eutanasia kuin pyörätuoli.

Ilmiö osoittaa myös, että kuolintoiveen syntymisessä ratkaisevassa asemassa on usein hoidon taso, ei itse sairaus, kuten laki edellyttää.

Kanadan esimerkit myös kertovat, miten helppoa muista syistä epätoivoon ajautuneen ihmisen on kiertää eutanasian saamisen lakiin kirjattuja ehtoja.

  Joitain vuosia sitten mediassa kerrottiin neliraajahalvaantuneesta suomalaismiehestä, joka kertoi harkitsevansa "Hollantiin kuolemaan lähtemistä". Syy oli huonontunut hoito. Sen seurauksena mielekkyys oli kadonnut elämästä. Vuosi tai pari myöhemmin saimme päivityksen miehen tilanteesta: hoitoa oli saatu parannettua eikä hän enää halunnut avustettua itsemurhaa, ainakaan toistaiseksi.

Hoidon tason parannus toi elämänhalun takaisin.

Tämä mies itse toivoo eutanasian laillistamista Suomessa. Hänen tapauksensa kuitenkin osoittaa myös, että hoito on ratkaisevassa asemassa. Riittämätön hoidon taso sinänsä voi johtaa kuolintoiveeseen, aivan kuten Kanadan esimerkki osoittaa.

Haastattelun perusteella kyseinen mies on poikkeuksellisen tarmokas ja päättäväinen tyyppi. Kuinka moni pitkäaikaissairas tai vaikeasti vammainen ei jaksa taistella saadakseen riittävää hoitoa, joka on täysin mahdollista toteuttaa ja joka heille monissa tapauksissa jo lain mukaankin kuuluu?

Rajat eivät pidä – täydellisen maailman harha

  Mainitsemassani kanadalaisdokumentissa eutanasiaviranomaiselle kerrotaan yllä mainitsemani kaltaisesta tapauksesta. Kun hänelle näytetään sähköpostiviesti, jossa eutanasiaan kuollut nainen oli paljastanut ystävälleen kuolintoiveensa todellisen syyn eli köyhyyden ja uupumuksen, viranomainen pyöritteli päätään: "tässä tapauksessa olisin pysäyttänyt prosessin... traaginen tapaus kaikin puolin". 

Liian myöhäistä päivitellä. Nainen oli jo eutanasoitu valtion toimesta.

  Eutanasian kannattajilla vaikuttaa olevan ns. täydellisen maailman harha: ajatellaan että oikeus tapahtuu ja kaikki menee niin kuin pitää, kunhan vain laaditaan tarkkoja määritelmiä ja rajoituksia sekä edetään protokollan mukaan.

Tosiasiassa joudumme ihan kaiken suhteen elämään yhteiskunnassa, jossa emme pysty täysin hallitsemaan päätösten ja toimien oikeellisuutta laatimalla protokollia yms. Muissa asioissa se on vain hyväksyttävä, mutta eutanasia on elämän ja kuoleman asia. Niin vakava, että yksikin virhe on liikaa. Ja niitä virheitä on jo tapahtunut useita.

  Englanninkielisessä Yhdysvaltain lääketieteellisen kirjaston julkaisemassa artikkelissa käydään läpi erilaisia tapoja, joilla eutanasialain väärinkäytön estämiseksi asetettuja lakeja (safeguards) on todistetusti rikottu niissä maissa, joissa eutanasia on ollut artikkelin kirjoittamisen aikaan (v. 2011) laillinen.

Artikkelin mukaan Alankomaissa oli surmattu vuosittain yli viisisataa ihmistä ilman, että vapaaehtoisuuden kriteeri täyttyy. Eutanasialaeissa edellytetään mm., että kuolinapupyynnön on oltava vapaaehtoinen, tietoinen, harkittu ja selkeästi ilmaistu pitkällä aikavälillä. Kriteerit eivät ole näissä sadoissa tapauksissa täyttyneet. Belgiassa vastaava luku on vielä suurempi.

Artikkelissa kerrotaan myös oudoista linjauksista. Eutanasiapäätösten tekemisessä esim. ei edellytetä palliatiiviseen hoitoon (sairauden oireita lievittävä hoito) erikoistuneen lääkärin arviota, vaikka potilaan syy hakea kuolinapua on nimenomaan sietämättömät oireet! Ei siis edes yritetä selvittää, voisiko oireita lievittää siedettävälle tasolle.

Palliatiiviseen hoitoon satsaaminen onkin vähentynyt monissa maissa, joissa eutanasia on laillistettu.

Artikkelin mukaan alankomaalaislääkäri, jonka Englannin parlamentti oli kutsunut kuultavaksi eutanasiaa käsitellessään, perusteli: "Meillä ei ole tarvetta palliatiiviselle lääketieteelle, meillä on käytössä eutanasia!"

Kaltevan pinnan ilmiö

  Eutanasiaa vastustetaan usein ns. kaltevan pinnan argumentilla: yhtä lainsäädäntöön tekemäämme poikkeusta seuraa yhä uusia poikkeuksia, kunnes lopulta saavutetaan piste, jota alun perin emme olisi voineet hyväksyä. 

Kaltevan pinnan ilmiö on toteutunut täysin selvästi mm. Alankomaissa ja Belgiassa. Eutanasialailla on taipumus laajentua ja riistäytyä hallinnasta. 

Kuva: Unsplash / Bradyn Trollip 

Alankomaissa, jossa eutanasia laillistettiin v. 2001, se sallittiin alun perin vain kuolemansairaille aikuisille, joilla oli sietämätöntä kärsimystä. Vuonna 2016 maan terveysministeriö laati suunnitelman, että eutanasian saisivat myös sellaiset sairaat, joiden sairaus ei ole kuolemaan johtava, mikäli henkilö "kokee jo eläneensä elämänsä loppuun" ("if the person feels they have completed life"). Viime huhtikuussa lakia laajennettiin kattamaan myös kaiken ikäiset lapset, joiden kärsimystä pidetään sietämättömänä.

Viime marraskuussa alankomaalainen puolue esitti vaatimuksen jälleen uudesta laajennuksesta: kenen tahansa 75 vuotta täyttäneen tulisi saada eutanasia, mikäli hän "kokee jo eläneensä elämänsä loppuun".

Sama ilmiö on nähtävissä Belgiassa, jossa eutanasia laillistettiin v. 2002.

Itse vastustan eutanasiaa kaikissa tapauksissa. Kaltevan pinnan ilmiö kuitenkin osoittaa, että jo sen salliminen pelkästään kuolemansairaille on käytännössä vain alkupiste.

  Huomioiden kaiken edellä sanotun, pidän lähes käsittämättömänä, että eutanasia on missään maassa laillinen. Niin paljon on esimerkkejä sen vaarallisuudesta: vakavista peruuttamattomista virheistä, väärinkäytöistä, rajoitusten pettämisestä ja hallitsemattomasta laajentumisesta.

Koska olen kristitty, näen ihmisen perustavanlaatuisesti syntisenä ja erehtyväisenä. Ehkä siitä syystä en ole altis täydellisen maailman harhalle myöskään eutanasian suhteen.

Kärsimmekö lopulta aina yksin?

  Kärsimys yhdistää meitä kaikkia. Toisaalta se vie jokaisen meistä erilleen muista ihmisistä. Voiko kukaan ymmärtää juuri minua vai kärsinkö yksin?

 

 

 

 Kärsimyksen mysteeri

  Keväällä 2013 tv:ssä esitettiin kotimainen dokumenttisarja Viimeiset sanani, jossa seurattiin kuolemansairaiden elämää. Olin silloin juuri kotiutunut sairaalasta, jossa olin viettänyt useita viikkoja poikkeuksellisen pahan MS-taudin pahenemisvaiheen takia.

Katselin sarjaa sairastamiselle ja kärsimykselle herkistyneenä, mutta tietoisena siitä, etten itse ollut kuolemansairas.

Kuoleminen ja kuolema alkoivat kiinnostaa minua aiheina. Millaista kuoleminen on? Miltä se tuntuu? Muuttuuko perspektiivi omaan elämään, kun tietää kuolevansa pian? Muuttuuko se elämään yleensä? Miten? Miksi kuolemasta ei puhuta enempää? Joskus löysin netistä muita pohdiskelijoita keskustelemaan kanssani kuolemasta.

Saman tyyppisiä pohdintoja ovat minussa herättäneet monet suuronnettomuudet ja luonnonkatastrofit, joista on aikoinaan uutisoitu runsaasti, esim. Estonia-onnettomuus ja vuoden 2004 tsunamikatastrofi.

  Ajan mittaan olen huomannut, että pohdinnat eivät sammuta ymmärtämisen janoani, päinvastoin oikeastaan: niistä syntyy lisää kysymyksiä. Lähestymistapani on ollut auttamattomasti liian abstrakti. Eivät kysymykseni välttämättä ole olleet vääriä, vaan ongelmani on ollut, että olen "vaatinut" filosofisesti tyydyttäviä vastauksia. Olen yrittänyt ymmärtää filosofisella tavalla yksityisiä, konkreettisia kokemuksia.

  Muutama vuosi tsunamikatastrofin jälkeen aloin nähdä todentuntuisia painajaisia jättimäisistä hyökyaalloista ja vedenpaisumusta muistuttavista tulvista. Usein unien tapahtumat sijoittuivat johonkin päin Aasiaa, joskus taas olin turistina Etelä-Euroopassa, kun Välimeri kohosi kauhistuttavana hyökyaaltona, ja juoksimme sen varjossa pakoon rannalta.

Kun mietin painajaisteni syytä, tajusin niiden varmaankin olevan mieleni tapa yrittää ymmärtää kauheuksia, joita olin tuloksettomasti pohtinut: ainoa tapa ymmärtää olisi, että kokisin ne itse?

En voi tietää mitä koet, mutta kuuntelen

  Kärsimys ja sairastaminen eristävät sosiaalisesti. Sairauden aiheuttamat kivut, toimintakyvyn aleneminen, väsymys, työkyvyttömyys ja taloudelliset ongelmat sekä valitettavan usein häpeän tunteet saattavat eristää. Minulla on kokemusta oikeastaan näistä kaikista.

Mutta niiden lisäksi juuri se, etteivät muut ymmärrä, aiheuttaa syvempää yksinäisyyden kokemusta. Kun itse sairastuin, minusta tuntui kuin olisin pudonnut jonkinlaiseen varjomaailmaan. Kun läheisiäni tuli sairaalaan katsomaan minua, tuntui kuin he olisivat saapuneet toisesta maailmasta, jossa on normaalia, yhteisöllistä ja valoisaa. 

Ja kun vihdoin kotiuduin, tuntui omituiselta ja vähän pelottavaltakin katsella taksin ikkunasta arkista kaupunkia, jonka kaduilla ihmiset kulkivat kiireisinä koululaukkuineen ja ostoskasseineen ja bussit liikennöivät kuten aina ennenkin. Olin palaamassa siihen maailmaan, oli sulauduttava taas osaksi sitä, nyt vähän heikompana. 

Todellisuudessahan osalla niistä kiireisistä katujen ihmisistäkin saattoi juuri sillä hetkellä olla omista syistään se sama sisäinen, varjomaailmaan putoamisen kokemus. Kärsimys yhdistää kaikkia ihmisiä jossain kohtaa elämää, mutta jokaiselle se on omanlaisensa ja aina jossain määrin yksityinen kokemus. 

Vertaiskokemuksen ja -tuen tärkeyttä korostetaan, ja ajattelen itsekin sen olevan parasta, mutta samaan hengenvetoon muistutetaan ihan oikein, että tismalleen samaa kokemusta ei ole kenelläkään vertaistenkaan keskuudessa.

Sen myöntäminen, ettei voi täysin tietää mitä toinen kokee, on ensimmäinen askel kokemusten jakamiseen ja osan ottamiseen. Silloin voi olla parempi kuuntelija: ei oleta jo tietävänsä.

"Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa." (Room. 12:15)

Varjojen maailmassa Jeesuksen kanssa

"Herra, sinä olet minut tutkinut,

sinä tunnet minut." (139:1)

   On kuitenkin yksi, joka ymmärtää täydellisesti. Psalmissa 139 kerrotaan, että Jumala, joka itse on luonut meistä jokaisen, tuntee meidät perin pohjin ja on kaikkialla kanssamme – emme voisi paeta Hänen läsnäoloaan, vaikka haluaisimme! Jumala tuntee minut intiimillä tavalla, paremmin kuin itse tunnen itseni. Minun ei tarvitse kärsiä yksin. Eikä sinun.

  Minua koskettaa kristinuskossa erityisesti se, että Jumala tahtoo olla niiden kanssa, joita kukaan ei ymmärrä ja jotka ovat joutuneet normaalin yhteisöelämän ulkopuolelle – pudonneet sinne varjomaailmaan.

Jeesuksen kautta Jumalalla on oma kokemus ihmisenä olemisesta: Hän tietää, millaista on kärsiä ihmisenä erillään muista ihmisistä ja millaista on, kun muut eivät ymmärrä, ja kun on torjuttu ja hylätty. 

  Jeesus kosketti niitä, joita muut karttoivat, aterioi syrjittyjen kanssa, paljasti suuria hengellisiä salaisuuksia ihmisille, joita pidettiin liian yksinkertaisina vastaanottamaan sellaista opetusta. Jeesus auttoi mitä hirvittävimpiin, yksinäisimpiin ja lohduttomimpiin tiloihin joutuneita ihmisiä, siitäkin huolimatta, että joskus Häntä itseään alettiin sen seurauksena karttaa.

"Vaikka sanoisin: »Nyt olen pimeyden kätköissä,

yö peittää päivän valon»,

 sinulle ei pimeys ole pimeää,

vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste,

pimeys kuin kirkas valo." (139:11-12)

  Raamatun kertomuksissa Jeesuksesta näemme, millainen Jumala on tänäkin päivänä. Hän on elossa, läsnä, kuulee, haluaa lohduttaa ja antaa toivon. Kirkkaimmin Jumalan rakkaus heikkoa ja kärsivää kohtaan näkyy pelastuksen evankeliumissa: me kaikki ihmiset olemme synnin takia hengellisesti synkässä ja toivottomassa tilassa, ja Jeesus tuli pelastamaan meidät kaikki.

"Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala,

kuinka valtava onkaan niiden määrä!

 Jos yritän niitä laskea,

niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä.

Minä lopetan,

mutta tiedän: sinä olet kanssani." (Ps. 139:17-18)

Jumala lohduttaa kärsivää

Kristinuskossa kärsimys ei ole tabu, vaan ohittamaton osa itse evankeliumia.

Jumala haluaa lohduttaa ihmistä, joka on jäänyt yksin vastoinkäymisten ja kärsimyksen keskellä, sekä avata jälleen yhteyden muihin.

Kärsimys osana evankeliumia

  Silloin tällöin kuulee kysymyksen "miksi uskovaiset ovat aina niin negatiivisia?". Ymmärrän, miksi sellainen vaikutelma saattaa syntyä. Ajattelen itsekin melko paljon ihmisen vajavaisuutta, syntisyyttä, maailman kurjuutta, kärsimystä, kuolemaa – ja ihan mielelläni puhunkin näistä synkistä asioista. Blogissanikin olen vähän väliä kirjoittanut esim. sairastamisesta, ja tässä kirjoituksessa palaan taas yhden lempiaiheistani, kärsimyksen, pariin. Tästä huolimatta en koe olevani "negatiivinen" ihminen, vaan oikeastaan aika iloinen ja hyväntuulinen.

Yksi asia, joka minuun vetosi kristinuskossa alun perin on se, ettei siinä julisteta sitä mikä on hyvää ennen kuin on tunnustettu se mikä on pahaa. Ilo ja myönteisyys ilman, että on kohdattu myös ikävät tosiasiat, on pinnallista, feikki-iloa.

Evankeliumissa, joka on kristinuskon ydinasia, syntien sovitusta Jeesuksen ristinkuoleman kautta ja sitä myöten Jumalan anteeksiantoa, ei julisteta ennen kuin on tunnustettu, että olemme syntisiä ja armon tarpeessa. Mikä järki ilosanomalla syntien anteeksiannosta sitäpaitsi edes olisi, ellei olisi jotain anteeksi annettavaa? Sehän olisi vain tyhjää puhetta.

Eikä Jeesuksen ylösnousemuksestakaan, siitä että Hän voitti kuoleman ristillä, voi iloita ennen kuin kohtaa sen, että Hän ensin kärsi ja kuoli. "Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti", niin kuin ortodoksisessa pääsiäisyön jumalanpalveluksessa veisataan.

"Negatiivisuus"-kritiikkiin voikin vastata muistuttamalla siitä kaikesta hyvästä, mitä Jumala meille Jeesuksessa tarjoaa. Jeesus ei jäänyt ristille roikkumaan eikä kuolleena hautaan makaamaan, vaan Hän nousi kuolleista, ja sama tulee tapahtumaan jokaiselle, joka uskoo Vapahtajanaan ja Herranaan tähän ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Jeesukseen.

Jeesus ja kärsivä uskova

 Raamatussa kerrotun perusteella uskon, ettei kukaan toinen ihminen ole kärsinyt niin paljon kuin Jeesus. Hän kärsi monin tavoin jo ennen Golgatan tapahtumia, mutta ristillä kaikkien ihmisten kaikki synnit laitettiin Hänen kannettavakseen ja Hän tuli puolestamme Isän Jumalan hylkäämäksi. Tällainen kärsimys ei edes ole mahdollista kenellekään meistä, vaikka joutuisimme kokemaan paljonkin pahaa.

Edelleen uskon, ettei kukaan toinen ihminen ole yhtä säälivä ja myötätuntoinen kuin Jeesus. Hän antoi itsensä alttiiksi mm. kaikelle edellä sanotulle meidän takiamme. Jeesus, jos kuka, ymmärtää kärsivää ja haluaa olla hänen kanssaan silloinkin, kun kukaan muu ei halua, jaksa tai välitä.

"Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli." (Ps. 34:19)

Kärsimyksen tarkoitusta ei tietenkään tarvitse erityisesti pohtia. Voi vain elää luottaen ja turvaten Jumalaan sen kummemmin Hänen mahdollisia tarkoituksiaan kyselemättä ja erittelemättä.

Itse asiassa ajattelen, että käytännössä se meneekin juuri niin, ainakin enimmäkseen. Kun olin sairaana, en pohdiskellut enkä kysellyt syitä sille, mitä koin (en edes olisi jaksanut), vaan olin vain, ja Jumala oli kanssani. Kun parannuin oireistani ja voimani alkoivat palautua, rupesin ajattelemaan kokemaani evankeliumin valossa.

Ymmärsin kokemukseni olleen kahtalainen: siihen sisältyi yhtä aikaa sekä kärsimystä että sisäistä rauhaa. Rauhan perustana oli usko siihen, että mitä tahansa minulle täällä maailmassa tapahtuukin, kaikki tulee lopulta päättymään hyvin. Jeesus on ristillä voittanut syntiin langenneen maailman kärsimyksineen ja ansainnut meille ikuisen elämän. Taivaassa ei enää ole vaivaa, murhetta, sairauksia. Jokainen Jeesukseen uskova tulee Taivaasta osalliseksi, ja "Jumala pyyhkii heidän silmistään kaikki kyyneleet" (Ilm. 7:17).

Koska sairauteni (aaltomaisesti etenevä MS-tauti) on lääketieteen mukaan parantumaton – tilastollisesti arvioituna on luultavaa, että vielä tulevaisuudessa joudun kärsimään sen takia – minua lohduttaa tieto, että kokemuksen ei tarvitse olla pelkästään paha, vaan siihen voi sisältyä myös hyvää, joka on lähtöisin Jumalan lohduttavasta läsnäolosta. Voin sanoa tietäväni tämän varmuudella, koska olen jo kokenut sen. Monien muidenkin uskovaisten olen kuullut kertovan samaa.

Omasta puolestanikin haluan rohkaista kaikkia turvaamaan Jeesukseen ja ajattelemaan runsaasti evankeliumin totuutta jo silloin, kun kaikki on hyvin. Tuskinpa kukaan tulee kokonaan säästymään kärsimykseltä tämän elämän aikana – rohkaisuni on siis suunnattu kaikille ihmisille.

Kaikenlaisessa muussakin kärsimyksessä, ei vain sairaudesta johtuvassa, Jumala haluaa auttaa. Myös ja erityisesti sellaisessa, joka on seurausta omista vääristä valinnoista. Jos joku kääntyy Jumalan puoleen syntinsä tunnustaen ja hyläten, Jumala ottaa hänet avosylin vastaan. Juuri sitä varten Hän lähetti Poikansa Jeesuksen maailmaan.




Kärsimys eristää – Jumala kohtaa intiimisti ja yhdistää


Raamatussa Jobin kärsimyksessä oli merkittävä sosiaalinen ulottuvuus: hänelle oli tapahtunut järkyttäviä vastoinkäymisiä, kuten kaikkien lasten kuolema luonnonkatastrofissa sekä vakava sairastuminen, ja vielä niiden seurauksena, lisätaakkana, häntä alettiin karttaa. Ilmeisesti monet erehtyivät pitämään häntä Jumalan hylkäämänä ja pelkäsivät hänen seuraansa ja onnetonta tilaansa.

"Oma ystäväpiirini inhoaa minua, nekin, joita minä rakastin, torjuvat minut." (Job 19:19)

Ei kärsivän ihmisen yksin jääminen tietenkään aina johdu siitä, että muut karttavat häntä, vaan sosiaalisen eristyksiin joutumisen syynä voi olla myös oma häpeän tunne tai se, ettei ole voimia sosiaaliseen vuorovaikutukseen tai edes toisen ihmisen läsnäoloon.Tämän olen itsekin kokenut.

Kärsimyksen mukana tulleesta yksinäisyydestä puhutaan myös lukuisissa psalmeissa. Niistä käy kirkkaasti ilmi, että yksin jäänyt ihminen turvaa Jumalaan, koska hänellä ei ole muita. Monesti sanotaan kärsimyksen tarkoituksen olevan juuri sen, että ihminen joutuisi turvaamaan Jumalaan. Raamatun äärellä ja omien kokemusteni perusteella minäkin uskon sen olevan keskeinen syy. Yksi lempikristityistäni, hollantilainen nainen Corrie ten Boom, kirjoitti: "Et voi oppia, että Kristus on ainoa, jonka tarvitset, ennen kuin Kristus on ainoa, joka sinulla on."

"Minut on unohdettu kuin olisin kuollut, minut on hylätty kuin särkynyt ruukku." (Ps. 31:13)

"Mutta minä turvaan sinuun, Herra, ja sanon: "Sinä olet minun Jumalani!"" (Ps. 31:15)

Jumala kohtaa yksin jääneen kärsivän intiimillä tavalla, ja se on ainutlaatuista ja ihanaa, mutta ei Hän halua, että kukaan meistä jää yksinäisyyteen, eristyksiin muista. Monista psalmeista ilmenee, että Jumalalta avun saanut tuntee vastustamatonta halua ylistää Häntä ja kertoa muille Jumalan hyvyydestä ja armollisuudesta. Kärsimys usein eristää, mutta Jumala avaa yhteyden muihin.

"Minun huuleni avautuvat ilohuutoon. Minä laulan sinulle kiitosta, koska sinä lunastit minut. Lakkaamatta minun kieleni kertoo vanhurskaudestasi." (Ps. 71:23-24)

"Levitköön sanoma sinun hyvyytesi runsaudesta, kiitettäköön sinun vanhurskauttasi riemuiten." (Ps. 145:7)