Kärsimyksen mysteeri
Keväällä 2013 tv:ssä esitettiin kotimainen dokumenttisarja Viimeiset sanani, jossa seurattiin kuolemansairaiden elämää. Olin silloin juuri kotiutunut sairaalasta, jossa olin viettänyt useita viikkoja poikkeuksellisen pahan MS-taudin pahenemisvaiheen takia.
Katselin sarjaa sairastamiselle ja kärsimykselle herkistyneenä, mutta tietoisena siitä, etten itse ollut kuolemansairas.
Kuoleminen ja kuolema alkoivat kiinnostaa minua aiheina. Millaista kuoleminen on? Miltä se tuntuu? Muuttuuko perspektiivi omaan elämään, kun tietää kuolevansa pian? Muuttuuko se elämään yleensä? Miten? Miksi kuolemasta ei puhuta enempää? Joskus löysin netistä muita pohdiskelijoita keskustelemaan kanssani kuolemasta.
Saman tyyppisiä pohdintoja ovat minussa herättäneet monet suuronnettomuudet ja luonnonkatastrofit, joista on aikoinaan uutisoitu runsaasti, esim. Estonia-onnettomuus ja vuoden 2004 tsunamikatastrofi.
Ajan mittaan olen huomannut, että pohdinnat eivät sammuta ymmärtämisen janoani, päinvastoin oikeastaan: niistä syntyy lisää kysymyksiä. Lähestymistapani on ollut auttamattomasti liian abstrakti. Eivät kysymykseni välttämättä ole olleet vääriä, vaan ongelmani on ollut, että olen "vaatinut" filosofisesti tyydyttäviä vastauksia. Olen yrittänyt ymmärtää filosofisella tavalla yksityisiä, konkreettisia kokemuksia.
Muutama vuosi tsunamikatastrofin jälkeen aloin nähdä todentuntuisia painajaisia jättimäisistä hyökyaalloista ja vedenpaisumusta muistuttavista tulvista. Usein unien tapahtumat sijoittuivat johonkin päin Aasiaa, joskus taas olin turistina Etelä-Euroopassa, kun Välimeri kohosi kauhistuttavana hyökyaaltona, ja juoksimme sen varjossa pakoon rannalta.
Kun mietin painajaisteni syytä, tajusin niiden varmaankin olevan mieleni tapa yrittää ymmärtää kauheuksia, joita olin tuloksettomasti pohtinut: ainoa tapa ymmärtää olisi, että kokisin ne itse?
En voi tietää mitä koet, mutta kuuntelen
Kärsimys ja sairastaminen eristävät sosiaalisesti. Sairauden aiheuttamat kivut, toimintakyvyn aleneminen, väsymys, työkyvyttömyys ja taloudelliset ongelmat sekä valitettavan usein häpeän tunteet saattavat eristää. Minulla on kokemusta oikeastaan näistä kaikista.
Mutta niiden lisäksi juuri se, etteivät muut ymmärrä, aiheuttaa syvempää yksinäisyyden kokemusta. Kun itse sairastuin, minusta tuntui kuin olisin pudonnut jonkinlaiseen varjomaailmaan. Kun läheisiäni tuli sairaalaan katsomaan minua, tuntui kuin he olisivat saapuneet toisesta maailmasta, jossa on normaalia, yhteisöllistä ja valoisaa.
Ja kun vihdoin kotiuduin, tuntui omituiselta ja vähän pelottavaltakin katsella taksin ikkunasta arkista kaupunkia, jonka kaduilla ihmiset kulkivat kiireisinä koululaukkuineen ja ostoskasseineen ja bussit liikennöivät kuten aina ennenkin. Olin palaamassa siihen maailmaan, oli sulauduttava taas osaksi sitä, nyt vähän heikompana.
Todellisuudessahan osalla niistä kiireisistä katujen ihmisistäkin saattoi juuri sillä hetkellä olla omista syistään se sama sisäinen, varjomaailmaan putoamisen kokemus. Kärsimys yhdistää kaikkia ihmisiä jossain kohtaa elämää, mutta jokaiselle se on omanlaisensa ja aina jossain määrin yksityinen kokemus.
Vertaiskokemuksen ja -tuen tärkeyttä korostetaan, ja ajattelen itsekin sen olevan parasta, mutta samaan hengenvetoon muistutetaan ihan oikein, että tismalleen samaa kokemusta ei ole kenelläkään vertaistenkaan keskuudessa.
Sen myöntäminen, ettei voi täysin tietää mitä toinen kokee, on ensimmäinen askel kokemusten jakamiseen ja osan ottamiseen. Silloin voi olla parempi kuuntelija: ei oleta jo tietävänsä.
"Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa." (Room. 12:15)
Varjojen maailmassa Jeesuksen kanssa
"Herra, sinä olet minut tutkinut,sinä tunnet minut." (139:1)
On kuitenkin yksi, joka ymmärtää täydellisesti. Psalmissa 139 kerrotaan, että Jumala, joka itse on luonut meistä jokaisen, tuntee meidät perin pohjin ja on kaikkialla kanssamme – emme voisi paeta Hänen läsnäoloaan, vaikka haluaisimme! Jumala tuntee minut intiimillä tavalla, paremmin kuin itse tunnen itseni. Minun ei tarvitse kärsiä yksin. Eikä sinun.
Minua koskettaa kristinuskossa erityisesti se, että Jumala tahtoo olla niiden kanssa, joita kukaan ei ymmärrä ja jotka ovat joutuneet normaalin yhteisöelämän ulkopuolelle – pudonneet sinne varjomaailmaan.
Jeesuksen kautta Jumalalla on oma kokemus ihmisenä olemisesta: Hän tietää, millaista on kärsiä ihmisenä erillään muista ihmisistä ja millaista on, kun muut eivät ymmärrä, ja kun on torjuttu ja hylätty.
Jeesus kosketti niitä, joita muut karttoivat, aterioi syrjittyjen kanssa, paljasti suuria hengellisiä salaisuuksia ihmisille, joita pidettiin liian yksinkertaisina vastaanottamaan sellaista opetusta. Jeesus auttoi mitä hirvittävimpiin, yksinäisimpiin ja lohduttomimpiin tiloihin joutuneita ihmisiä, siitäkin huolimatta, että joskus Häntä itseään alettiin sen seurauksena karttaa.
"Vaikka sanoisin: »Nyt olen pimeyden kätköissä,
yö peittää päivän valon»,sinulle ei pimeys ole pimeää,vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste,pimeys kuin kirkas valo." (139:11-12)
Raamatun kertomuksissa Jeesuksesta näemme, millainen Jumala on tänäkin päivänä. Hän on elossa, läsnä, kuulee, haluaa lohduttaa ja antaa toivon. Kirkkaimmin Jumalan rakkaus heikkoa ja kärsivää kohtaan näkyy pelastuksen evankeliumissa: me kaikki ihmiset olemme synnin takia hengellisesti synkässä ja toivottomassa tilassa, ja Jeesus tuli pelastamaan meidät kaikki.
"Kuinka ylivertaisia ovatkaan sinun suunnitelmasi, Jumala,
kuinka valtava onkaan niiden määrä!Jos yritän niitä laskea,niitä on enemmän kuin on hiekanjyviä.Minä lopetan,mutta tiedän: sinä olet kanssani." (Ps. 139:17-18)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti