Varoittavia esimerkkejä eutanasian laillistaneista maista

  Miksi eutanasian puolustajat niin harvoin mainitsevat sen laillistaneita maita myönteisinä esimerkkeinä lain toimivuudesta? Ehkä siksi, että myönteisiä esimerkkejä ei ole. Varoittavia sen sijaan löytyy kosolti.

Ei aidosti vapaaehtoista

  Kanadassa, jossa eutanasia laillistettiin vuonna 2016, on herätty huolestuttavaan ilmiöön: eutanasiaa ovat hakeneet ja sen ovat myös saaneet pitkäaikaissairauden perusteella sellaiset ihmiset, joilla ei yksinkertaisesti ollut rahaa sairautensa riittävään hoitoon. Hoitomuotoja on siis ollut olemassa ja heillä olisi periaatteessa ollut oikeus niihin, mutta käytännössä riittävän hoidon saaminen oli ollut heille mahdotonta. 

Jotkut heistä kärsivät myös yksinäisyydestä ja sen aiheuttamasta henkisestä kivusta ja toivottomuudesta, joka oli pahempaa kuin itse sairauden aiheuttama kipu. Tämän he olivat paljastaneet läheisilleen.

Kuva: Unsplash / Quasi Misha

Köyhyys ja yksinäisyys eivät ole Kanadassa hyväksyttäviä perusteita eutanasian (Medical Assistance in Dying = MAiD) saamiselle, mutta nämä ihmiset paljastivat läheisilleen niiden olevan tosiasiallinen syy miksi hakevat kuolinapua. He uupuivat taistelemaan riittävää hoitoa saadakseen, masentuivat ja hakivat eutanasiaa mainiten perusteeksi sairautensa, koska tiesivät sen menevän läpi.

Karmaiseva ilmiö osoittaa ensinnäkin, että eutanasia ei ole aidosti vapaaehtoista, vaan ainoastaan muodollisesti. Kriitikkojen mukaan sairaat ihmiset suorastaan ajetaan poliittisilla päätöksillä niin toivottomaan tilanteeseen, että osa heistä haluaa kuolla pelkästään sen takia.

Eutanasialakia kritisoinut kanadalaislääkäri totesi ilmiötä käsittelevässä dokumentissa, että joissain osissa Kanadaa sairaan on helpompi saada eutanasia kuin pyörätuoli.

Ilmiö osoittaa myös, että kuolintoiveen syntymisessä ratkaisevassa asemassa on usein hoidon taso, ei itse sairaus, kuten laki edellyttää.

Kanadan esimerkit myös kertovat, miten helppoa muista syistä epätoivoon ajautuneen ihmisen on kiertää eutanasian saamisen lakiin kirjattuja ehtoja.

  Joitain vuosia sitten mediassa kerrottiin neliraajahalvaantuneesta suomalaismiehestä, joka kertoi harkitsevansa "Hollantiin kuolemaan lähtemistä". Syy oli huonontunut hoito. Sen seurauksena mielekkyys oli kadonnut elämästä. Vuosi tai pari myöhemmin saimme päivityksen miehen tilanteesta: hoitoa oli saatu parannettua eikä hän enää halunnut avustettua itsemurhaa, ainakaan toistaiseksi.

Hoidon tason parannus toi elämänhalun takaisin.

Tämä mies itse toivoo eutanasian laillistamista Suomessa. Hänen tapauksensa kuitenkin osoittaa myös, että hoito on ratkaisevassa asemassa. Riittämätön hoidon taso sinänsä voi johtaa kuolintoiveeseen, aivan kuten Kanadan esimerkki osoittaa.

Haastattelun perusteella kyseinen mies on poikkeuksellisen tarmokas ja päättäväinen tyyppi. Kuinka moni pitkäaikaissairas tai vaikeasti vammainen ei jaksa taistella saadakseen riittävää hoitoa, joka on täysin mahdollista toteuttaa ja joka heille monissa tapauksissa jo lain mukaankin kuuluu?

Rajat eivät pidä – täydellisen maailman harha

  Mainitsemassani kanadalaisdokumentissa eutanasiaviranomaiselle kerrotaan yllä mainitsemani kaltaisesta tapauksesta. Kun hänelle näytetään sähköpostiviesti, jossa eutanasiaan kuollut nainen oli paljastanut ystävälleen kuolintoiveensa todellisen syyn eli köyhyyden ja uupumuksen, viranomainen pyöritteli päätään: "tässä tapauksessa olisin pysäyttänyt prosessin... traaginen tapaus kaikin puolin". 

Liian myöhäistä päivitellä. Nainen oli jo eutanasoitu valtion toimesta.

  Eutanasian kannattajilla vaikuttaa olevan ns. täydellisen maailman harha: ajatellaan että oikeus tapahtuu ja kaikki menee niin kuin pitää, kunhan vain laaditaan tarkkoja määritelmiä ja rajoituksia sekä edetään protokollan mukaan.

Tosiasiassa joudumme ihan kaiken suhteen elämään yhteiskunnassa, jossa emme pysty täysin hallitsemaan päätösten ja toimien oikeellisuutta laatimalla protokollia yms. Muissa asioissa se on vain hyväksyttävä, mutta eutanasia on elämän ja kuoleman asia. Niin vakava, että yksikin virhe on liikaa. Ja niitä virheitä on jo tapahtunut useita.

  Englanninkielisessä Yhdysvaltain lääketieteellisen kirjaston julkaisemassa artikkelissa käydään läpi erilaisia tapoja, joilla eutanasialain väärinkäytön estämiseksi asetettuja lakeja (safeguards) on todistetusti rikottu niissä maissa, joissa eutanasia on ollut artikkelin kirjoittamisen aikaan (v. 2011) laillinen.

Artikkelin mukaan Alankomaissa oli surmattu vuosittain yli viisisataa ihmistä ilman, että vapaaehtoisuuden kriteeri täyttyy. Eutanasialaeissa edellytetään mm., että kuolinapupyynnön on oltava vapaaehtoinen, tietoinen, harkittu ja selkeästi ilmaistu pitkällä aikavälillä. Kriteerit eivät ole näissä sadoissa tapauksissa täyttyneet. Belgiassa vastaava luku on vielä suurempi.

Artikkelissa kerrotaan myös oudoista linjauksista. Eutanasiapäätösten tekemisessä esim. ei edellytetä palliatiiviseen hoitoon (sairauden oireita lievittävä hoito) erikoistuneen lääkärin arviota, vaikka potilaan syy hakea kuolinapua on nimenomaan sietämättömät oireet! Ei siis edes yritetä selvittää, voisiko oireita lievittää siedettävälle tasolle.

Palliatiiviseen hoitoon satsaaminen onkin vähentynyt monissa maissa, joissa eutanasia on laillistettu.

Artikkelin mukaan alankomaalaislääkäri, jonka Englannin parlamentti oli kutsunut kuultavaksi eutanasiaa käsitellessään, perusteli: "Meillä ei ole tarvetta palliatiiviselle lääketieteelle, meillä on käytössä eutanasia!"

Kaltevan pinnan ilmiö

  Eutanasiaa vastustetaan usein ns. kaltevan pinnan argumentilla: yhtä lainsäädäntöön tekemäämme poikkeusta seuraa yhä uusia poikkeuksia, kunnes lopulta saavutetaan piste, jota alun perin emme olisi voineet hyväksyä. 

Kaltevan pinnan ilmiö on toteutunut täysin selvästi mm. Alankomaissa ja Belgiassa. Eutanasialailla on taipumus laajentua ja riistäytyä hallinnasta. 

Kuva: Unsplash / Bradyn Trollip 

Alankomaissa, jossa eutanasia laillistettiin v. 2001, se sallittiin alun perin vain kuolemansairaille aikuisille, joilla oli sietämätöntä kärsimystä. Vuonna 2016 maan terveysministeriö laati suunnitelman, että eutanasian saisivat myös sellaiset sairaat, joiden sairaus ei ole kuolemaan johtava, mikäli henkilö "kokee jo eläneensä elämänsä loppuun" ("if the person feels they have completed life"). Viime huhtikuussa lakia laajennettiin kattamaan myös kaiken ikäiset lapset, joiden kärsimystä pidetään sietämättömänä.

Viime marraskuussa alankomaalainen puolue esitti vaatimuksen jälleen uudesta laajennuksesta: kenen tahansa 75 vuotta täyttäneen tulisi saada eutanasia, mikäli hän "kokee jo eläneensä elämänsä loppuun".

Sama ilmiö on nähtävissä Belgiassa, jossa eutanasia laillistettiin v. 2002.

Itse vastustan eutanasiaa kaikissa tapauksissa. Kaltevan pinnan ilmiö kuitenkin osoittaa, että jo sen salliminen pelkästään kuolemansairaille on käytännössä vain alkupiste.

  Huomioiden kaiken edellä sanotun, pidän lähes käsittämättömänä, että eutanasia on missään maassa laillinen. Niin paljon on esimerkkejä sen vaarallisuudesta: vakavista peruuttamattomista virheistä, väärinkäytöistä, rajoitusten pettämisestä ja hallitsemattomasta laajentumisesta.

Koska olen kristitty, näen ihmisen perustavanlaatuisesti syntisenä ja erehtyväisenä. Ehkä siitä syystä en ole altis täydellisen maailman harhalle myöskään eutanasian suhteen.

Millaisen signaalin eutanasian laillistaminen lähettäisi?

 Eutanasian laillistaminen olisi itsemurhan institutionalisoimista. Se tarkoittaisi mm., että yhteiskunta alkaisi nähdä itsemurhan järkevänä ratkaisuna joissain tilanteissa.

 Eutanasian muoto, jota Suomeenkin yritetään saada, olisi selektiivinen eli valikoiva: aktiivisen kuolinavun antaminen avattaisiin vaihtoehtona vain tietynlaisille ihmisille eli vaikeasti sairaille ja vaikeasti vammaisille. Muiden kohdalla yhteiskunta tuomitsisi itsemurhan sekä puolustaisi elämää.

 Millaisen signaalin tällainen laki lähettäisi kansalaisille yleisesti ja yksityisesti?

Eräs itsemurhayritys ja käänteentekevä reaktio siihen

  Luin pari viikkoa sitten Iltalehdestä (6.7.2023) auto-onnettomuudessa pahat palovammat mm. kasvoihinsa saaneen Virpin tarinan. Virpi on kaikesta päätellen sopeutunut tilanteeseensa hyvin ja elää nykyään aktiivista elämää ollen mukana esim. Näkövammaisteatterissa sekä opaskoiratoiminnassa (hän menetti onnettomuudessa myös näkökykynsä).

Tuntemattomien kommentit hänen ulkonäöstään, niin ihmettelevät kuin ilkeätkin, ovat kuitenkin käyneet tutuiksi. Hänestä on sanottu esimerkiksi "Hyi minkä näköinen". Joku toinen nainen oli todennut Virpille, ettei voisi elää, jos olisi hänen näköisensä. Tästä hän kertoo häkeltyneensä niin, ettei osannut sanoa mitään. 

  Jutun mielenkiintoisin kohta on minusta se, jossa Virpi kertoo synkistä ajoista vuosi onnettomuuden jälkeen. 

Kun ruumiillinen ja henkinen toipuminen oli hiljalleen lähtenyt käyntiin ja hän oli päässyt takaisin kotiin sairaalasta, tuli uusi isku: hänen avomiehensä jätti hänet. Virpi ei enää yksinkertaisesti kestänyt, vaan päätyi yrittämään itsemurhaa lääkkeillä ja alkoholilla.

Onneksi apu hälytettiin juuri ajoissa ja hänen henkensä saatiin pelastettua. Tässä kohtaa Virpi kertoo mielenkiintoisen seikan. Ambulanssihenkilökunta oli nimittäin ollut hänelle vihainen itsemurhan yrittämisestä, ja hän oli pitänyt sitä yllättävänä ja erikoisena suhtautumisena. Virpi kertoo kuitenkin olevansa suhtautumisesta kiitollinen, sillä se sai hänet päättämään, ettei hän enää koskaan yritä itsemurhaa!

  Miten noin näennäisen pieni asia pystyi muuttamaan noin paljon? 

Minun on jotenkin helppo ymmärtää se. Vihainen suhtautuminen viestitti, että itsemurhan yrittäminen ei ollut järkevä, vaan typerä ratkaisu. Ambulanssihenkilökunnalta eli viranomaisilta se oli signaali, että yhteiskunnan silmissä itsemurhaa yrittäneen elämä on tärkeä ja taistelun arvoinen, olipa hän kuka ja millainen ja millaisissa olosuhteissa tahansa.

Ambulanssihenkilökunnan vihainen suhtautuminen Virpin itsemurhayritykseen on tavallaan vastakohta sille, kun joku sanoi hänelle, ettei voisi elää jos olisi hänen näköisensä.

  Itsemurha on tabu, ja mielestäni sen kuuluukin olla tabu, siis merkityksessä "kielletty, paha asia". Ambulanssihenkilökunta oli vihainen auttaessaan Virpiä pysymään elossa, koska hän oli yrittänyt tehdä pahan teon itselleen. 

Jos eutanasia laillistettaisiin, itsemurhasta tulisi järkevänä, hyväksyttävänä pidettävä teko – ainakin osan ihmisistä kohdalla.

Valikoiva itsemurha-apu

  Eutanasian salliva laki, jota Suomeenkin ajetaan, olisi selektiivinen eli valikoiva: vain tietynlaisille ihmisille tarjottaisiin kuolinapua. Muiden ihmisten itsetuhoisuuden yhteiskunta tuomitsisi.

Muiden kohdalla laki, yhteiskunnan instituutiot ja lainsäädäntöä myötäilevä yleinen mielipide puolustaisi elämää kaikin tavoin, mutta niille, joiden elämä jo muutenkin on vaikeaa, yhteiskunta sanoisi: me ymmärrämme että sinä haluat kuolla, ja voimme itse asiassa auttaa sinua kuolemaan.

Valikoivan eutanasian laillistaminen lähettäisi signaalin, että osan ihmisistä elämä ei ole taistelun arvoista. Taistelulla en tarkoita tässä pelkästään ihmisen omaa taistelua elämänhalunsa palauttamiseksi, vaan myös, ja monissa tilanteissa vielä enemmän, yhteiskunnan (kuten sairaanhoidon) taistelua ihmiselämän puolesta.

Laillistaminen lähettäisi sairaille ja vammaisille signaalin, että heidän tilansa ja tilanteensa on toivoton. Tämän huolen ovat ilmaisseet vammaisjärjestöt, jotka tietääkseni kaikki ovat eutanasian laillistamista vastaan.

  Vaikeasti sairaat ja vammaiset ihmiset ylipäätään huomattavan usein vastustavat eutanasian laillistamista. Muistan vuosien takaa uutisjutun, jossa kerrottiin Vihreiden puoluevaltuuston tms. kokouksesta, jossa äänestettiin puolueen eutanasiakannasta. Valtuutetuista ainoa, joka äänesti eutanasiaa vastaan, oli itse vaikeasti vammainen, pyörätuoliin ja hengityskoneeseen sidottu Kalle Könkkölä.

Viitisen vuotta sitten 68-vuotiaana menehtynyt mm. kansanedustajana toiminut Könkkölä oli lapsesta lähtien käyttänyt pyörätuolia lihassairauden takia. Jossain kirjoituksessaan hän kertoi, että jouduttuaan nuorena keuhkokuumeen seurauksena lisäksi riippuvaiseksi hengityskoneesta, hän synkimpinä hetkinään halusi kuolla. Ajan mittaan elämänhalu kuitenkin voitti. Ympärillä oli kuulemma onneksi ollut ihmisiä, jotka halusivat, että hän jatkaa elämää. Könkkölä kertoi eläneensä rikkaan ja täyden elämän. 

Hän piti suurena onnenaan, ettei kuolinapua ollut ollut tarjolla, koska hän olisi saattanut siihen nuorena tarttua eikä elämänhalu siten olisi koskaan päässyt syttymään uudelleen.

  On monia ihan sekulaareja syitä miksi eutanasiaa ei tule laillistaa, esim. väärinkäyttöihin ja turvallisuuteen liittyviä, lääketieteen etiikkaan liittyviä, ihmiskäsitykseen ja ihmiselämän kunnioittamiseen liittyviä. Tämä signaalijuttu on mielestäni yksi merkittävimmistä. 

  Mutta vaikkei yhteiskunta ja viranomaiset tai yleinen mielipide piittaisi elämästäsi, sinun Luojasi piittaa. Jumala on vihainen jos suunnittelet henkesi riistämistä, koska Hän on sen sinulle antanut ja Hän rakastaa sinua. Jumalan mielestä sinulla on toivoa.

"Herra, sinä pelastit minut tuonelasta. Hautaan vaipuvien joukosta sinä toit minut takaisin elämään." (Ps. 30:4)

"Sinä muutit itkuvirteni karkeloksi, riisuit yltäni suruvaatteen ja puit minut ilon pukuun. Siksi minä laulan sinulle kiitoslaulun, laulan koko sydämestäni enkä vaikene. Herra, minun Jumalani, sinua minä ylistän nyt ja aina." (Ps. 30:12-13)

Geeniperimää kartoittavat testit ja tietämättömyyden autuus

  Missä tilanteissa valitsisit tietämättömyyden? Olisitko mieluummin tietämättä esim. millaisia sairauksia geeniperimästäsi löytyy?

  Perimän avaaminen johtaa joskus kysymyksiin, jotka ainakin kristitylle voivat olla pulmallisia.

Haluaisitko tietää kuolinpäiväsi?

  Nykyajan yksi suurimmista eetoksista on kaiken tietämiseen pyrkiminen. Ja käänteisesti: yksi paheksutuimmista asenteista on tiedon torjuminen eli tietämättömänä pysymisen valitseminen. 

Kuitenkin arvelisin, että lähes jokainen ihminen valitsisi tietämättömyyden joidenkin asioiden suhteen. Mielikuvitusleikkinä voisi kysyä, että jos sinulle ojennettaisiin kirjekuori, jossa olisi lappu jolle olisi kirjoitettu kuolinpäivämääräsi sekä tieto siitäkin millä tavalla kuolet, avaisitko sen vai valitsisitko mieluummin tietämättömyyden?

Itse en avaisi kuorta. Enkä edes olisi yhtään häpeissäni tietämättömyyden valitsemisesta. 

On totta, että moinen tieto mahdollistaisi sen, että elämäänsä voisi suunnitella tarkemmin. Esimerkiksi jos saisi tietää kuolevansa vuoden päästä, voisi tehdä nyt niitä asioita, joita on aina lykännyt hamaan tulevaisuuteen. Tieto on valtaa. 

Valitsisin silti pysyä autuaan tietämättömänä. Mielestäni ihmisen ei tarvitse tietää kaikkea.

Esimerkkinä Huntingtonin tauti -testi

  Aloin ajatella tällaisia kysymyksiä katsottuani dokumentin Huntingtonin tauti -perheistä. Kyseinen tauti on geneettinen, vallitsevasti periytyvä, vaikeaan vammautumiseen, dementoitumiseen ja lopulta kuolemaan johtava aivosairaus. Taudin aiheuttaa erään geenin liiallinen kopioituminen.

Vallitseva periytyminen tarkoittaa, että jos lapsen jommalla kummalla vanhemmalla on Huntingtonin tauti, lapsella on 50% todennäköisyydellä tautigeeni, mikä puolestaan tarkoittaa, että hänkin tulee varmuudella sairastumaan Huntingtonin tautiin jossain vaiheessa elämäänsä (ellei kuole sitä ennen vaikka liikenneonnettomuudessa) sekä siirtämään geenin mahdollisille jälkeläisilleen 50% todennäköisyydellä.

  1980-luvulla kehitettiin geenitesti, johon Huntington-suvun jäsenet voivat mennä 18 vuotta täytettyään. Tulos on todellakin 50% todennäköisyydellä positiivinen ja 50% todennäköisyydellä negatiivinen. Se voi muuttaa tulevaisuudennäkymät kertaheitolla lopullisesti eikä paluuta tietämättömyyden tilaan sen jälkeen ole.

Raju päätös tehtäväksi. En suoraan sanottuna tiedä mitä itse tekisin, jos olisin Huntington-sukuun kuuluva nuori aikuinen.

Jos päättäisin mennä testiin, ja tulos olisi negatiivinen, minun ei enää omalla kohdallani tarvitsisi pelätä tautia eikä minun myöskään tarvitsisi pelätä, että tauti siirtyisi tulevaisuudessa mahdollisille lapsilleni. Tieto vapauttaisi turhasta huolesta.

Toisaalta jos testin tulos olisi positiivinen, en voisi käytännössä tehdä muuta kuin odottaa oireiden ilmaantumista. Huntingtonin tautiin ei ole parantavaa hoitoa. Toki voisin käyttää tietoa elämäni suunnittelemiseen, esim. voisin hyvissä ajoin muuttaa esteettömään kotiin, alkaa säästää mukavaan pyörätuoliin tai vaikka matkustaa unelmakohteeseeni kun se vielä on mahdollista...

Jos taas päättäisin olla menemättä testiin, saattaisin koko elämäni ihan turhaan pelätä että minulle puhkeaa kauhea sairaus, joka vammauttaa täysin sekä ruumiillisesti että kognitiivisesti.

  Kysymyksestä "menisitkö sinä Huntington-testiin vai et?" käydään netissä paikoin tunteellista ja kiivasta keskustelua. Jotkut, joita asia ei edes koske henkilökohtaisesti, ovat sitä mieltä, että Huntington-suvun jäsenellä on suorastaan velvollisuus käydä testissä. Yleisin perustelu tälle kannalle on, että siten hän ei tule tietämättään hankkineeksi lapsia, joille siirtäisi tautigeenin. Perustelu on siis eugenistinen. Lisäksi tätä mieltä olevat usein korostavat alussa mainitsemaani tietämisen eetosta ja moittivat päinvastaista mieltä olevia ignorantismista, taantumuksellisuudesta ja vaikka mistä.

Kuten sanoin, en tiedä mitä itse päättäisin. Kantani kuitenkin on, että päätös olla menemättä testiin eli kieltäytyä tiedosta voi myös olla viisas ja oikea päätös. Saattaisin hyvinkin itse päättää olla menemättä.

Itse asiassa Huntington-testin tulos ei ole muotoa positiivinen / negatiivinen, vaan tulos on luku, joka kertoo geenin kopioitumisen toistojen määrän. Jos tulos on alle 36 toistoa, henkilöllä ei ole Huntingtonin tauti -geeniä, ja jos tulos on yli 36, hänellä on se. 

Lisäksi, luvun suuruus kertoo suunnilleen, missä iässä tauti puhkeaa. Jos luku on vaikkapa 50, henkilö saattaa sairastua siihen jo pari-kolmekymppisenä. Jos se taas on esim. 39, hänellä sairaus puhkeaa todennäköisesti vasta vanhemmalla iällä.

Testitulos, jos se on positiivinen, kertoo siten osapuilleen, millä vuosikymmenellä henkilö tulee kuolemaan. Näin ollen tilanne on jossain määrin verrannollinen alussa mainitsemaani kuolinpäivän sisältävän kirjekuoren avaamiseen.

Vaikeita kysymyksiä

  Geenitestejä on ollut tarjolla 2000-luvulta lähtien yleisesti, ei siis vain Huntingtonin taudin selvittämiseksi. Kuka tahansa voi sellaisen teettää, jos vain on rahaa.

En itse ole innostunut perimäni tutkimisesta. Jos voisin omilla valinnoillani estää tautiriskin toteutumisen, haluaisin tiedon. Valitettavasti joissain geenitestien tuloksissa näin ei kuitenkaan ole. 

  Tarjolla oleva tieto voi joskus johtaa vaikeisiin kysymyksiin. Kun perimä avataan, olennaisiksi saattavat nousta esimerkiksi lisääntymistä koskevat kysymykset. Jos testitulos paljastaa korkean riskin tiettyihin vakaviin sairauksiin, kuinka monilla se vaikuttaisi päätökseen hankkia biologisia lapsia? Kuinka korkea riskin täytyy olla, että se olisi "liian korkea"? 

Koeputkihedelmöityksessä on tarjolla alkiodiagnostinen menetelmä, jossa alkioiden geenit tutkitaan ja sairausgeeniä kantavat alkiot karsitaan. Sama kuin abortti siis...

Sitä paitsi miksi oletetaan, että elämä sairaana tai vammaisena ei voisi olla elämisen arvoista? Sairastan itse MS-tautia, mutta olen todellakin iloinen että olen olemassa sekä enimmäkseen olen varsin onnellinen.

Joka tapauksessa, ennen geenitestejä tällaisia kysymyksiä ei kenenkään tarvinnut pohtia. Jotain armollista siinä mielestäni oli.

  Mitähän Jumala ajattelee siitä, että ihmiset tutkivat perimänsä? 

En usko geenitestien sinänsä olevan Jumalan tahtoa vastaan, kunhan ihminen tekee sen vapaaehtoisesti sekä harkiten. Testiin menijän täytyy olla valmis elämään tuloksen kanssa vaikka se suistaisi epätoivoon. 

Psalmissa 39 rukoillaan Jumalaa "Herra, opeta minua ajattelemaan loppuani, ja mikä minun päivieni mitta on, että ymmärtäisin, kuinka katoavainen minä olen." (Ps. 39:5) mutta ei psalmissa tietenkään tarkoiteta kirjaimellista päiviensä määrän tietämistä, vaan rukoilija pyytää Jumalalta apua oman maallisen elämänsä rajallisuuden tiedostamisessa.

  Kuten edellä vihjasin, minulla on tällaisissa asioissa ehkä enemmän que sera -asenne. Tapahtukoon mitä tapahtuu, tulevaisuuteni on Jumalan käsissä. Ei minun tarvitse tietää ja suunnitella kaikkea etukäteen. Jeesuksen viisaat sanat sopivat mielestäni myös tähän aihepiiriin:

"Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet." (Matt. 6:34)