Pakeneeko uskovainen maailman karua todellisuutta lupauksiin kauniimmasta maailmasta, Taivaan todellisuudesta?
Yksi osa kristityn elämää täällä maailmassa on oma syntisyys. Miten sen kanssa eletään?
Kristinusko ja "elämän varjopuoli"?
Joskus uskonnoista, ja ehkä erityisesti kristinuskosta, puhutaan kauniina toiveajatteluna sekä annetaan ymmärtää, että kristitty on hieman lapsenomainen ihminen, joka ei kestä karua todellisuutta ja pakenee lupauksiin kauniimmasta maailmasta, Taivaan todellisuudesta...
Luin hiljattain lehtijutun niinkin rajusta aiheesta kuin satanismi ("Auta minua, Saatana", Ylioppilaslehti 22.2 2019). Jutussa haastateltiin saatananpalvojaksi itseään kutsuvaa ihmistä.
Haastattelussa puhuttiin useista näkökohdista uskontoihin ja nykykulttuuriin, mutta huomioni kiinnittyi erityisesti yhteen kohtaan. Haastateltava nimittäin sanoi, että satanismi (toisin kuin kristinusko) "hyväksyy elämän varjopuolen". Hänelläkin vaikutti siis olevan käsitys, että kristinusko torjuisi, kieltäytyisi näkemästä elämän varjopuolta.
Varjopuoli-ilmaus viittaa siihen, että siellä sijaitsevia asioita ei nähdä tai ymmärretä, ne ovat hämärässä, pimeydessä, ne jätetään usein huomiotta.
Ja koska ihan normaali elämä täällä maailmassa on täynnä varjopuolia – heikkoutta, epäonnistumisia, kärsimystä, sairautta, kuolemaa –, varjopuolien pakeneminenhan olisi elämän pakenemista!
Oma kokemukseni kuitenkin on päinvastainen: uskossa Jeesukseen olen uskaltanut kohdata todellisuuden kokonaisuudessaan sellaisena kuin se on. Jumala on minulle kyllä myös pakopaikka, turvapaikka, mutta sen lisäksi Jumala on ollut minulle todellisuuden kohtaamisen paikka: olen uskaltanut katsoa ajallisen elämän todellisuutta varjoineen aiempaa rohkeammin ja rehellisemmin juuri siitä Jumalan antamasta turvapaikasta käsin.
Jumala ei jätä ihmistä kohtaamaan elämän varjopuolia yksin vaan on hänen kanssaan niiden keskellä. Daavid sanoo psalmissa:
"Minä iloitsen ja riemuitsen sinun armostasi, kun sinä katsoit minun kurjuuttani, tunsit minun sieluni ahdistukset" (Ps. 31:8)
"Minä sanoin hädässäni: "Minä olen sysätty pois sinun silmiesi edestä". Kuitenkin sinä kuulit minun rukousteni äänen, kun minä sinua huusin." (Ps. 31:23)
Kristinuskossa ei teeskennellä, että maailman todellisuus olisi toisenlainen, parempi, kuin se on, vaan uskotaan, että tämä ajallinen todellisuus ei ole kaikki mitä on.
Vai tarkoittiko haastateltava "elämän varjopuolen hyväksymisellä" syntisyyden hyväksymistä? Tai syntien hyväksymistä? Hän kertoi yrittäneensä pitkään elää "munkkimaista kristityn elämää", mutta se oli osoittautunut mahdottomaksi.
Hyväksyykö Jumala ihmisen syntisyyden?
On selvää, että Jumala ei hyväksy syntiä. Se kerrotaan kaikkialla Raamatussa. Myös evankeliumi, Raamatun ja kristinuskon ydinsanoma, muistuttaa rajulla tavalla siitä, ettei Jumala hyväksy syntiä: tarvittiin ihmiseksi syntyneen Jumalan Pojan veriuhri tuomaan sovitus synneille.
Sanoisin kuitenkin, että Jumala hyväksyy ihmisen syntisyyden siinä merkityksessä, että Hän hyväksyy tosiasiana sen, että ihminen itsessään on syntinen. Tästäkin evankeliumi pysyvästi muistuttaa: eiväthän evankeliumin tapahtumat olisi edes olleet mahdollisia, jos Jumala olisi kieltäytynyt näkemästä sitä valitettavaa tosiasiaa, että ihminen on syntinen. Jumala ei ainoastaan sietänyt nähdä ihmisen syntisyyttä, vaan antoi rakkaan Poikansa kantaa syntimme ruumiissaan ristillä.
Syntiä vastaan taisteleminen ja kilvoitteleminen osana kristityn elämää lähtee siitä että uskovainen, Jeesuksen ansiosta jo lunastettu ja pelastettu, haluaa elää Jumalan tahtoa noudattaen, ja sen uudenlaisen halun ihmisen sydämessä on aikaansaanut Jumala. Parannus, johon uskovaisia Raamatussa kehotetaan, on mielenmuutos: uskon Jeesukseen myötä elämällä on uusi suunta.
Uskovaisesta ei ole tullut kiusauksista vapaata ja syntiin lankeamatonta, vaan kilvoittelu syntiä vastaan Jumalan antamalla voimalla jatkuu koko maallisen elämän ajan, ja uskovainen "jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen". (Kol. 3:10; käännös 1992)
Mutta jos, tai kun, yhä uudelleen epäonnistuu elämään Jumalan tahdon mukaan, niin eikö ristiriita käy sietämättömäksi? Siis ristiriita sen, miten asiat ovat ja sen, miten niiden pitäisi olla, välillä? Ja jokainen uskovainenhan on epäonnistunut yhä uudelleen. Tarkoittaako tämä sitä, että uskovainen päätyy lopulta kiistämään omat syntinsä (tai vaihtoehtoisesti luopumaan uskosta)?
Uskovaisella on Jeesuksen takia rauha omassatunnossaan. Raamatun mukaan Jumala on tiennyt ennalta kaiken, siis myös meidän lankeemuksemme koko maallisen elämämme ajalta, ja silti Hän lähetti Jeesuksen sovittamaan syntimme ja pelastamaan meidät. Jumala on uskollinen antamaan anteeksi sille, joka turvaa Jeesukseen.
"Sinun käteesi minä annan henkeni, sinä, Herra, lunastat minut, sinä uskollinen Jumala." (Ps. 31:6)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti