Hyvä päivä kuolla?

  Milloin on oikea hetki kuolla?

  Miksi jouduin nuorena luopumaan itsemurha-aikeesta.

  Raamatun ihanin jae kuolemasta.

Mies joka unohti kuolla

  Eutanasian laillistamisen vastustajana olen lukenut ja katsonut lukuisia aihetta käsitteleviä juttuja ja tv-dokumentteja vuosien varrella. Yksi puhuttelevimmista oli YouTubessa näkemäni Belgian tv-uutisten juttu iäkkäästä Alzheimerin tautia sairastavasta miehestä. Mies oli hakenut kuolinapua diagnoosin saatuaan.

Eutanasialaissa on määritelty, että kuolinavun saadakseen hakijan täytyy ymmärtää mitä hän on tekemässä. Sen takia muistisairautta, kuten Alzheimerin tautia, sairastavan kohdalla eutanasia on toteutettava ennen kuin sairaus etenee liian pitkälle.

Kuva: Unsplash / Aaron Blanco Tejedor

Uutisjuttu alkaa siitä että eutanasialääkäri tulee miehen asuntoon. Hän ilmeisesti asuu jonkinlaisessa hoitokodissa. Lääkärin vastaanottaa miehen tytär. Lääkäri ja tytär astuvat parvekkeelle, jossa mies istuu aurinkovarjon alla juomassa teetä. Lääkäri kysyy "muistatko kuka olen?". Mies arvelee, että hän on joku naapuri tai hoitokodin henkilökunnan jäsen.

Seuraavaksi eutanasialääkäri ja tytär siirtyvät keskustelemaan asunnon sisätiloihin. Lääkäri kertoo, että isän ei enää ole mahdollista saada eutanasiaa.

  Uutisjutun tarkoitus oli kai toimia varoittavana esimerkkinä eutanasiaa haluaville muistisairaille, että nämä eivät lykkäisi sitä liian pitkälle, mutta minusta se oli ihana: vanhalle miehelle ei koskaan ollut sopiva hetki kuolla. Elämänhalua riitti aina vain, ja sitten olikin jo liian myöhäistä...

Jos mies olisi toiminut "järkevästi", hän olisi maannut mullan alla jo ehkä kuukausia, mutta nyt, elämänhaluinen hölmö kun oli, hän siemaili teetä parvekkeellaan ja nautti auringon lämmöstä.

"Väärä" päivä kuolla

  Minulla oli nuorena aikuisena synkkä ajanjakso, jolloin päädyin pohtimaan itsemurhaa. Epätoivoni suurin syy oli vakava terveyshuoli. Olin alkanut saada keskushermostoperäisiä neurologisia oireita, esim. näköhäiriöitä ja huimausta. Tietoa etsittyäni varmistuin, että sairastan MS-tautia (ja vuosia myöhemmin minulla diagnosoitiinkin se). 

Mielikuvani tyypillisestä MS-tapauksesta oli paljon kauheampi kuin se oikeasti on. Todellisuudessa vielä nytkään, kun diagnoosin saamisestakin on jo yli kymmenen vuotta, kauhukuvat eivät ole toteutuneet.

Väärien mielikuvien pelottamana aloin ajatella, etten mitenkään voi elää keskushermoston rappeumataudin kanssa. Huolestuttavimmat oireet olivat alkaneet kesä-heinäkuun vaihteessa, ja elokuussa olin alkanut ajatella itsemurhaa.

Filosofi Nietzschen mukaan ajatus itsemurhasta rauhoittaa ja auttaa selviytymään läpi synkkien öiden. Minuun se ei pätenyt: tiesin sisimmässäni alusta lähtien etten ikinä pystyisi oikeasti tappamaan itseäni, joten pohdinnat aiheuttivat vain lisää ahdistusta ja turhautuneisuutta. Yksi toisensa jälkeen eliminoin kaikki tekotavat liian hirvittävinä, liian kivuliaina, liian väkivaltaisina, liian epävarmoina, liian vaikeina.

Lopulta keksin tekotavan, jota pidin kelvollisena. Mutta kun siirryin pohdinnoissani käytännön suunnitelman tasolle eli päivämäärän, tekopaikan jne. valintaan, kohtasin perimmäisen ongelmani: en voisi elää sellaista päivää, jonka tietäisin olevan elämäni viimeinen päivä. 

Tuntui mahdottomalta, että heräisin jonain aamuna tietäen, että se on viimeinen aamu johon herään, koska olen itse niin päättänyt. En voisi ottaa kohtaloani omiin käsiini niin äärimmäisellä tavalla. Kuolinpäivä, jonka olisin itse päättänyt, tuntui "väärältä" päivältä.

Lisäksi tekotapa edellytti matkustamista bussilla tekopaikalle, ja minusta sekin oli liian surullista, että vetäisin pahaa-aavistamattoman bussikuskin osaksi kohtalokasta tapahtumasarjaa.

Itsemurhapohdintani päättyivät oivallukseen, että minun olisi sittenkin helpompi kärsiä vuosia tai jopa vuosikymmeniä vammautuneena kuin elää yksi "väärä" päivä.

Abrahamin ihannekuolema

  Minua ärsyttää, kun jotkut sanovat "näin oli tarkoitettu", kun on tapahtunut jotain kamalaa väärän teon seurauksena. Eli jos joku vaikka on kuollut itsemurhaan, puhutaan niin kuin hänen olisi ollut tarkoituskin kuolla juuri silloin. 

Itse ajattelen niin päin, että synnit, joita olemme tehneet, eivät ole olleet Jumalan tarkoitus. Se toki pitää paikkansa, että kaikki vääräkin, mitä maailmassa tapahtuu, on Jumalan sallimaa. Totta kai, onhan Hän kaikkivaltias ja tietää kaiken ennalta, mistä voimme suoraan päätellä, että Hän on tietoisesti sallinut kaiken kamalankin mitä on tapahtunut. 

Jumala on antanut meille valinnanvapauden, ja koska lankeemuksen myötä olemme syntisiä, lopputulos on, että maailmassa tapahtuu koko ajan vääryyttä. Mutta minusta vaikuttaa että ihmiset joskus melkeinpä oikeuttavat vääriä tekojaan sillä että "näin oli tarkoitettu".

Erityisen traagista on, jos synnit johtavat kuolemaan tai ovat jollain muulla rajulla ja tuhoisalla tavalla peruuttamattomia. 

Onneksi Jumala voi antaa anteeksi. Daavid sanoin "Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois. Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään ja jonka sydämessä ei ole vilppiä." (Ps. 32:1-2). Olen itse aikoinani tehnyt abortin synnin, joka on varmasti vakavin vääryys ja Jumalan hyvän tarkoituksen tuhoaminen mihin olen syyllistynyt, mutta sain sen Jeesuksen ansiosta anteeksi.

  Raamatun jakeet, joissa kerrotaan Abrahamin kuolemasta, huokuvat rauhaa: 

"Abraham eli kaikkiaan sataseitsemänkymmentäviisi vuotta. Sitten hän kuoli rauhallisen vanhuuden jälkeen korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena, ja hänet otettiin isiensä luo." (1. Moos. 25:7-8)

Ilmaus "elämästä kyllänsä saaneena" saa minut ajattelemaan, että vanha Abraham ehkä oli jo väsynyt ja valmis kuolemaan, saanut omasta mielestään elää ihan kylliksi, riittävästi, mutta odotti Jumalan valitsemaa hetkeä. Sen takia hänellä oli sisimmässään rauha: aikani on täynnä.