Toisaalta olisiko sekään niin autuasta, että tulisi muiden hyväksymäksi vain siksi, että täyttää heidän asettamansa kriteerit?
Onko olemassa ehdotonta rakkautta?
"Et täytä kriteerejämme – emme hyväksy sinua"
Vuosia sitten näin dokumentin naisesta, joka yritti selvittää, miksi häntä aikoinaan kiusattiin koulussa. Nainen matkusti tapaamaan ja haastattelemaan entisiä koulukavereitaan ja kiusaajiaan. En muista enää, saiko hän vastauksen kysymykseensä, mutta muistan kohtauksen, jossa hän katseli kotivideota teinivuosiltaan ja kysyi: "Mikä tuossa tytössä oli muiden mielestä vikana?"
On totta, että kiusaamisen syytä ei kuulu etsiä kiusatusta, vaan syy on kiusaajan, mutta naisen kysymyksen pystyy ymmärtämään: mitkä ovat ne syyt, joilla kiusaajat omassa mielessään oikeuttavat kiusaamisen itselleen? Surullisen usein kiusaaminen saa muutkin yhteisössä ajattelemaan, että kiusatussa on jotain vikaa ja että häntä on parempi karttaa.
Kuten dokumentin nainen, kiusattu saattaa vuosikausia, pahimmassa tapauksessa koko loppuelämänsä, hakea muilta ihmisiltä hyväksymisen kriteerejä ja pyrkiä epätoivoisesti täyttämään niitä.
Miksi muiden onnistumisia kehuttiin, mutta jos minä onnistuin, siitäkin keksittiin jotain arvosteltavaa tai kukaan ei ollut huomaavinaankaan? Miksi sille naurettiin, kun joku toinen kertoi hauskan jutun, mutta jos minä kerroin hauskan jutun, minulle hymähdettiin ja tuhahdettiin, kehotettiin pysymään hiljaa?
Miksi muiden virheisiin suhtauduttiin ymmärtävästi ja armollisesti, mutta minun tekemistäni virheistä muistuteltiin vuosia jälkeenpäin? Miksi muille annettiin heidän väärät tekonsa anteeksi, mutta minulle ei?
Mitkä olivat ne kriteerit, joita en täyttänyt? Jos minulle vain olisi kerrottu, olisin yrittänyt muuttaa itseäni niiden mukaiseksi!
Vai olisinko?
"Täytät kriteerimme – hyväksymme sinut"
The Twilight Zone -mysteerisarjan jakso Eye of the Beholder (vuodelta 1959) kertoo kuvitteellisesta yhteiskunnasta, jossa kauneuskriteerejä täyttämättömät yksilöt ohjataan kauneusleikkaukseen, ja jos toimenpide epäonnistuu, yksilö karkotetaan muusta yhteiskunnasta eristettyyn paikkaan, muiden hylättyjen "rumilusten" luo.
Tarinan keskushenkilö on nainen, joka on osoittautunut toivottomaksi tapaukseksi: hän on liian kaukana kauneusihanteesta eivätkä lukuisatkaan toimenpiteet ole tuottaneet tulosta. Jakson alussa katsojalle näytetään pelkästään tuota onnetonta naista: hän istuu sairaalavuoteella kasvot siteillä peitettyinä.
Kun kirurgi ja hoitajat tulevat kertomaan huonot uutiset, nainen puhkeaa lohduttomaan itkuun. Hänelle ilmoitetaan, että hylättyjen paikasta joku tulisi iltaan mennessä noutamaan hänet.
Mutta tarinassa seuraa yllättävä käänne: kun kirurgi poistaa siteet, katsojalle käy ilmi, että nainen onkin ihan tavallisen näköinen ihminen, ja samassa paljastetaan, että kirurgi, hoitajat ja muut paikalla olevat taas ovat possunaamaisia "rumiluksia", joilla on nenän paikalla siankärsä! Sairaalan käytävällä on tv, jossa yhteiskunnan possunaamainen johtaja pitää puhetta yhdenmukaisuuden ihanuudesta possunaamaisten kansakunnalle.
Niinpä, kauneusihanteet muuttuvat, ja lopulta kauneus on katsojan silmässä. Kuitenkin tarinan mielenkiintoisin kohta on mielestäni ihan lopussa:
Kun toinen "rumilus" (ihan tavallisen näköinen mies) saapuu noutamaan naista, ympärillä seisovat possunaamaiset lääkärit ja hoitajat katselevat heitä yllättäen surullisen näköisinä. "Minä vien sinut muiden hylättyjen luo. Vien sinut paikkaan, jossa sinua rakastetaan", mies sanoo lempeästi naiselle. Kun hylätyt lähtevät, yksi hoitajista katsoo itkien heidän peräänsä.
Nähdessäni jakson ensimmäisen kerran jäin miettimään syytä hyväksyttyjen surullisuudelle – oliko se myötätunto hylättyjä kohtaan, sääli? Myöhemmin törmäsin netissä jakson analyysiin, jossa tulkittiin sen johtuvan kaipuusta: hekin halusivat paikkaan, jossa heitä rakastetaan ehdoitta.
Totta: nähtyään toisten joutuvan ulkonäön perusteella hylätyiksi he olivat alkaneet tiedostaa, että heidän oma hyväksytyksi tulemisensa oli vain tietynlaisen ulkonäön varassa.
Jumalan armo ja puolestamme täytetyt kriteerit
"Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä." (Room. 5:8)
On lopulta ihan sama, täyttääkö muiden kriteerit vai ei, jos se, mitä kaipaa, on ehdoton rakkaus. Ehtojen perusteella hyväksytty voi olla yhtä onneton kuin ehtojen perusteella hylätty.
Vastaus ehdottoman rakkauden kaipuuseen on evankeliumin ytimessä: Jumalan armo. Jumalalla ei ole ulkonäkö-, lahjakkuus-, varallisuus- tai temperamenttikriteerejä, kuten ihmisillä saattaa olla. Jumalan rikkaasta luomistyöstäkin voimme päätellä, että Hän rakastaa monimuotoisuutta, yksilöllisyyttä. Raamatun uskovaisissa ihmisissä on monenlaisia persoonia luonteeltaan ja ulkonäöltään.
Mutta hetkinen... onhan Jumalalla silti ihan hirveästi kriteerejä, vaatimuksia! Nimittäin käskyjä: älä tapa, älä varasta, älä tee huorin, älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi jne. Ja Taivaaseen päästäkseen täytyy olla täysin synnitön! Toisaalta on ihan ymmärrettävääkin, ettei Jumala salli saman syntisen menon jatkuvan Taivaassakin, ikuisesti.
Evankeliumin viesti ei olekaan se, ettei Jumalalla ole mitään vaatimuksia, vaan se, että kaikki vaatimukset on täytetty puolestamme. Jumala itse, Pojassa Jeesuksessa, sovitti syntimme ja täytti kaiken puolestamme, koska Hän rakasti meitä. Ainoa mitä tarvitaan on, että otamme vastaan Jumalan ehdottoman rakkauden.
Jos tarjoamme Jumalalle omia ansioitamme Hänen rakkautensa hinnaksi, torjumme Hänen armollisen rakkautensa. Tai jos pelkäämme, että tulemme tekemiemme syntien takia hylätyiksi ja yritämme piiloutua Häneltä synteinemme, emme luota Hänen anteeksiantavaan rakkauteensa.
Jos sen sijaan otamme uskossa vastaan Jumalan rakkauden, Hän tulee ylösnousemuksen koittaessa kirkastamaan meidät niin, ettemme enää lankea syntiin, vaan olemme Jeesuksen tavoin täydellisiä rakkaudessa. Taivaassa tulemme ymmärtääkseni edelleen olemaan omanlaisiamme yksilöitä, mutta vain ilman syntiä.
Miksi Jumala on rakastanut meitä niin paljon? En tiedä, mutta mieleeni tulee joitain kohtia Raamatusta. Luomiskertomuksessa kerrotaan, että Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen – luomisen kautta jokainen ihminen on tavallaan Jumalan "lapsi". Ja Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä kerrotaan, että Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8). Armollinen, uskollinen rakkaus on Jumalan olemus.
"Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 8:38-39)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti