Ajatuksia rukouspyynnöistä ja -vastauksista

  Raamatussa meitä neuvotaan saattamaan kaikki, mitä tarvitsemme, uskossa rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon.

  Miksi Jumala ei täytä kaikkia pyyntöjämme?

  Älkäämme unohtako kiittää Jumalaa. Kiitokseen on aina syytä.

Herran haltuun

  Vuosia sitten katselin netistä ateistien ja kristittyjen apologeettojen välisiä väittelyjä Jumalan olemassaolosta. Jotkut ateistit kysyivät: jos Jumala kerran on olemassa, missä on todistusaineisto selkeistä yliluonnollisista ihmeistä? Eikö meidän pitäisi ihan jatkuvasti nähdä yliluonnollisia tapahtumia ympärillämme?

Vastaus on mielestäni ilmeinen: kysyjä unohtaa, että Jumala on elävä persoona, jolla on tahto. Jumala ei ole ihmeitä tuottava kone, jonka nappeja painellaan. Jumala ei myöskään ole lainalaisuuksia noudattava luonnonvoima, joka toimii ärsyke -> reaktio -periaatteella, ja josta voisi johdonmukaisesti kerätä empiiristä todistusaineistoa.

Magiassa ja luonnonuskonnoissa ihminen suorittaa tietyt rituaalit ja antaa uhrit, ja sen jälkeen hän voi jäädä odottelemaan ihmeitä tapahtuvaksi elämässään. Kristinusko ei ole magiaa.

Jumala on persoona, jolla on tahto, tunteet, suunnitelmat, kaiken kattava ennaltatietäminen ja viisaus. Olen niin onnellinen tästä; olisi surullista ja kolkkoa, jos jumala olisi vain jokin persoonaton luonnonvoima. 

  Joskus uskovainenkin saattaa ihmetellä, miksi Jumala ei toteuta pyyntöä, joka on uskossa ja Jeesuksen nimessä Hänen eteensä tuotu eikä esteenä rukoukselle ole anteeksiantamattomuutta eikä mitään syntiä, josta ei ole tehnyt parannusta. Kaiken lisäksi Raamatun perusteella pyyntö on Jumalan tahdon mukainen, esim. pyyntö parantua sairaudesta, pyyntö että Jumala saisi uskottoman aviopuolison tekemään parannuksen tai avioparin pyyntö saada lapsia. Kaikki on niin kuin pitää, mistä kiikastaa?

Minusta silloinkin vastaus on samansuuntainen: Jumala on viisas, ennaltanäkevä, Hänellä on tahto sekä omat suunnitelmansa. Ei siis ole niin, että jos teemme kaiken oikein, toivomamme vastaus on taattu. Jeesus sanoi rukoilemisesta opettaessaan: "Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään" (Matt. 6:8) Uskon että Jumala tietää meitä paremmin, mitä tarvitsemme.

  Miksi sitten pyytää yhtään mitään? Miksi meitä toisaalla Raamatussa neuvotaan pyytämään Taivaalliselta Isältä? Juuri siitä samasta syystä: Jumala on elävä persoona, Häneen voi vedota. Vaikka Jumalalla on omat suunnitelmansa, jotka Hän kyllä toteuttaa, en usko kaiken olevan lukkoon lyötyä.

  Uskon että kaikella on tarkoitus. En puhu epämääräisestä kohtalonuskosta, jossa tie vie jonnekin tuntemattomaan määränpäähän, ja siellä todetaan "ai, tämä oli se juttu", vaan uskon, että meille on Raamatussa kerrottu mikä se tarkoitus on. Se, että uskomme Jeesukseen ja uudestisynnymme Taivaallisen Isän lapsiksi ja että olisimme jollain tavalla todistuksena Jeesuksesta muille, on maanpäällisen elämämme tarkoitus eikä se, että olisimme täällä terveitä ja onnellisia ja että kaikki toiveemme täyttyisivät. 

Virressä 341b sanotaan: "Kiitos, että rukoukset monet, monet kuulit sä. Kiitos, että pyynnöt toiset eivät saaneet täyttyä. Kiitos, kun mä hädässäni avun saan sun kauttasi. Kiitos, että synneistäni vapahtavi Poikasi." Tällä tavoin ajateltuna Jumala on aina vastannut rukouksiini – joskus toiveideni mukaisesti, joskus niiden vastaisesti. Tärkeintä on kuitenkin Jeesuksen tuoma pelastus.

  Seuraavaksi kerron kahdesta tapauksesta, kun Jumala täytti pyyntöni sekä mitä olen niistä oppinut.

"Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa." (Matt. 6:10)

"Kaikukoon kiitoksenne runsaana"

  Luukkaan evankeliumissa kerrotaan hämmentävästä tapahtumasarjasta: Jeesus parantaa kymmenen spitaalista miestä, mutta vain yksi heistä palaa kiittämään. Tämän yhden kerrotaan ylistäneen Jumalaa suurella äänellä ja langenneen kasvoilleen Jeesuksen jalkojen juureen. Jeesus kysyi: "Missä ne yhdeksän muuta ovat?" ja sanoi sille yhdelle: "Nouse ja mene; sinun uskosi on sinut pelastanut." (Luuk. 17:11-19)

Ennen ihmettelin aina, miten on mahdollista, että ne yhdeksän muuta eivät tulleet kiittämään. Olivatko he niin innoissaan parantumisesta, että unohtivat (mutta miten voi unohtaa noin suuren asian?)? Eivätkö he osanneet yhdistää ihmeparantumista Jeesukseen (mutta hehän tiesivät Jeesuksen parantavan sairaita ja olivat Hänet nähdessään pyytäneet: "Jeesus, mestari, armahda meitä!")? Eivätkö he viitsineet nähdä sitä vaivaa, että olisivat etsineet Jeesuksen (mutta eihän heidän olisi tarvinnut kuin palata samaa tietä takaisin jonkin matkaa)? 

Vai eivätkö he uskoneet, että oli tapahtunut ihme, vaan selittivät parantumisen jollain muulla tavalla? Onko vielä muita selityksiä?

Pari vuotta sitten eräänä lauantaiaamuna heräsin voimakkaaseen huimaukseen: en pysynyt edes pystyssä. Minulla on MS-tauti, joka aina diagnoosiin johtaneesta rajusta pahenemisvaiheesta alkaen, eli vuodesta 2013, on ollut remissiossa eli rauhallinen. Edellinen pahenemisvaihe oli käynnistynyt juuri voimakkaalla huimauksella. 

Rukoilin Jumalaa, että Hän ottaisi pois oireen ja lopettaisi pahenemisvaiheen. Soitin äidilleni ja kerroin tilanteesta, ja aloin etsiä neurologian poliklinikan puhelinnumeroa kysyäkseni toimintaohjeet.

Mutta samassa hetkessä huimaus oli poissa! Lähdin kävelylle voidakseni arvioida toimintakykyäni paremmin ja totesin kaiken olevan täysin normaalisti. Kummallista – sairaudessani ei ollut koskaan ollut pahenemisvaiheen ulkopuolella moisia oireita (eikä ole tuon tapauksen jälkeenkään ollut). Jatkoin kävelylenkkiä kevätauringon paisteessa ja laitoin äidilleni helpottuneen viestin, että kaikki on sittenkin hyvin.

Vasta kuukausien päästä tajusin, että olin unohtanut kiittää Jumalaa. Olin niin kuin ne yhdeksän spitaalista parantunutta. Jotenkin olin vain unohtanut, ja sitten olin siirtynyt ajattelemaan muita asioita. Niin helposti se käy. 

  Puolisen vuotta sitten lähipiirissäni tapahtui erittäin vakava äkillinen sairauskohtaus. Leikkauksen ennuste oli melko kehno, ja mikäli se onnistuisikin, toipuminen olisi tilastojen perusteella hidasta ja erilaiset komplikaatiot todennäköisiä sen edetessä. Kun sain tietää sairauskohtauksesta, rukoilin Jumalalta apua Jeesuksen nimessä, ja tiedän muidenkin lähipiirissäni rukoilleen.

Siinä rukoillessani muistin Raamatusta kohdan, jossa Jeesus sanoi: "Mitä ikinä te rukouksessa pyydätte, uskokaa, että olette sen jo saaneet, ja se on teidän." (Mark. 11:24) Olen sen tyyppinen, että pysähdyn yleensä pohtimaan, mikä Raamatun lauseiden syvällinen tarkoitus on, mutta tällä kertaa olin niin hädissäni, ettei minulla ollut aikaa eikä keskittymiskykyä pohtia sen kummemmin, vaan puhuin Jumalalle kirjaimellisesti Jeesuksen ohjeen mukaan: kiitin Jumalaa siitä, että läheiseni parantui ja kiitin, että Jumala antoi leikkauksen (joka ei rukoillessani vielä edes ollut alkanut!) sujua niin erinomaisesti. 

Ja niin tapahtui! Leikkaus sujui hyvin, ja toipuminen oli nopeaa eikä edes tavanomaisia komplikaatioita ole ilmaantunut. Jälkitarkastuksen ultraäänellä tehnyt erikoislääkäri kehui leikkaustulosta erinomaiseksi. Myös läheiseni itse on ihmetellyt, miten hyvin kaikki on sujunut.

  Näistä tapauksista olen oppinut sen, että Jumala auttaa ja tekee ihmeitä nykyäänkin ja että aina tulee rukoilla, vaikka olisi niin hädissään, että keskittyminen on vaikeaa. Sekä erityisesti opin sen, että tulee kiittää Jumalaa. Raamatussa kehotetaan rukoilemaan aina kiittäen:

"Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa." (Filipp. 4:6-7)