Manaaja – yllättävän kristillinen kauhuromaani

  Pahan hengen riivaama tyttö. Epätoivoinen ateistiäiti. Epäuskon kanssa kamppaileva psykiatri-pappi. Kokenut manaajapappi joka ei hätkähdä mitään. 

Manaaja-romaanin henkilögalleria tarjoaa pohdittavaa uskovaiselle lukijalle.

Kirja jonka olisin halunnut kirjoittaa

  Washington D.C.:ssä sijaitsevassa Georgetownissa on aivan tavallinen katu jota pitkin kulkee tavallisia ihmisiä arkisissa rutiineissaan, työmatkalaisia, lenkkeilijöitä, koiranulkoiluttajia. Kadun varrella on aivan tavallisia taloja, joskin hienomman puoleisia. Yhdessä niistä asuu näyttelijänä työskentelevä yksinhuoltajaäiti Chris MacNeil 12-vuotiaan tyttärensä Reganin kanssa. Eräänä päivänä talon seinien sisällä käynnistyy tavalliselle ihmiselle käsittämätön tapahtumasarja...

Kuva: Pixabay / Amy_Gillard

  Kuuntelin hiljattain äänikirjana William Peter Blattyn kauhuromaanin The Exorcist (suom. Manaaja), joka julkaistiin vuonna 1971. Tallenne löytyy YouTubesta ilmaiseksi, ja lukijana on kirjailija itse! 

Kirjallisuuden ystävät esittävät toisilleen joskus hauskan kysymyksen: mikä on kirja jonka olisit itse halunnut kirjoittaa? Kauhu- ja mysteerikertomusten ystävänä minä valitsisin varmaan jonkun kauhuklassikon. Toisaalta uskovaisena haluaisin että kirjassa käsitellään kristinuskon teemoja. Manaaja täyttää molemmat kriteerit. Blatty oli harras roomalais-katolilainen. Itse olen protestanttikristitty, joten tiettyjen elementtien osalta romaanista olisi minun kirjoittamanani tullut hieman erilainen.

Melkein kaikki ovat nähneet Manaaja-elokuvan (The Exorcist 1973). Elokuva on selkeästi kauhua, mutta romaani on mielestäni enemmänkin kristillinen "hypoteesi" siitä, miten maallistuneet ihmiset suhtautuvat kohtaamaansa yliluonnolliseen.

Tarina on mielikuvituksen tuotetta (joskin sen innoittajana kuulemma oli Roland Doen väitetty riivaustapaus vuodelta 1949), mutta uskon yliluonnolliseen ilmiöön josta siinä kerrotaan. Samalla tavalla kuin vaikka George Orwellin klassikkoromaani Vuonna 1984 on mielikuvituksen tuotetta, ja kuitenkin joitain tarinassa kuvailtuja totalitarismin ilmiöitä on oikeastikin esiintynyt maailmassa. Romaanit ja elokuvat voivat parhaimmillaan synnyttää keskustelua tärkeistä, todellisista asioista. Mielikuvituksen ja luovuuden käyttövoimaa hyviin tarkoituksiin ei tule vähätellä!

En ole itse joutunut todistamaan pahojen henkien riivausta, mutta kristittynä uskon ilmiön todellisuuteen, koska siitä kerrotaan Raamatussa. Jeesuksen maan päällä ollessa riivaukset vaikuttivat olleen aika yleisiä. Mutta kuka tietää, ehkä sellaista tapahtuu vielä nykyäänkin – joskus harvoin? Riivauksen mahdollisuutta muulla tavoin selittämättömien ilmiöiden kohdalla ei ainakaan kannata ohittaa, ja tämä onkin yksi romaanin keskeisistä ajatuksista.

Romaanissa, kuten tunnetusti elokuvassa, on muutamassa kohtaa pilkkaavaa ja rivoa kieltä, kun paha henki syytää herjauksiaan riivaamansa tytön suulla, mutta jos nämä kohdat sietää, niin kokonaisuus voi olla kristitylle lukijalle antoisa.

Kerron pohdintojani romaanista kuvailemalla sen keskeisimpiä henkilöhahmoja sekä erittelemällä näiden kautta esiin tulevia teemoja. Pidän tätä mielekkäimpänä tapana, koska eri henkilöhahmojen suhtautuminen yliluonnolliseen tapahtumasarjaan on mielestäni romaanin suurin anti uskovaiselle lukijalle. Esitän myös kritiikkiä; erään kohdan romaanin loppuvaiheilla olisin kirjoittanut toisin.

  Tarina alkaa kun Regan leikkii kotitalonsa kellarista löytämällään spiritismilaudalla ja kohtaa näkymättömän persoonan, joka esittäytyy "Captain Howdyksi".

Äiti, Chris MacNeil

  Chris MacNeil on nelikymppinen näyttelijä ja yksinhuoltajaäiti, joka on tyttärensä Reganin kanssa hiljattain muuttanut historialliseen Georgetowniin siellä kuvattavan elokuvan takia. Hänen ex-miehensä, Reganin isä, on ollut poissa kuvioista jo vuosia ja tuskin enää muistaa soittaa tyttärelleen edes tämän syntymäpäivänä, mikä tuottaa murhetta äidille ja tyttärelle.

12-vuotias Regan ei käy koulua, koska äidin työn vuoksi he muuttavat usein. Hänellä on sen sijaan kotiopettaja, parikymppinen Sharon, joka asuu talossa arkipäivät ja toimii samalla Chrisin sihteerinä. 

  Eräänä iltana muutoin yksinäiseltä ja tylsistyneeltä vaikuttava Regan kertoo innoissaan äidilleen uudesta kaveristaan, Captain Howdysta. Näkymätön persoona ilmestyi yhtäkkiä kun tyttö leikki kellarissa olevasta laatikosta löytämällään spiritismilaudalla. Chris oli aikoinaan ostanut laudan itselleen kokeillakseen saisiko sen avulla yhteyden alitajuisiin ajatuksiinsa (eikä se ollut toiminut). Reganin pyynnöistä huolimatta Captain Howdy ei suostu ilmestymään paikalle äidin läsnä ollessa. Äiti jää miettimään pitäisikö hänen olla huolissaan tyttärestään joka 12-vuotiaana kehittää itselleen mielikuvitusystävän.

Regan on myös alkanut jäädä kiinni pienistä valheista sekä kiroilusta. Murrosikään tuleminen voisi selittää muutoksen käyttäytymisessä, mutta on muutakin, selittämättömiä pikku juttuja, kuten raskaan huonekalun siirtyminen tytön huoneessa, outo haju sekä ullakolta kuuluvat äänet. Taloudenhoitaja vannoo ettei ullakolla ole rottia.

Kun Chris pitää talossa iltamyöhään kestävät kutsut, Regan kävelee unissaan makuuhuoneestaan vieraiden keskelle ja pissaa alleen. Mutta sitä ennen tyttö lausuu yhdelle vieraista, pian ensimmäiselle avaruusmatkalleen lähdössä olevalle astronautille, karmivat sanat: "Sinä tulet kuolemaan siellä."

Sitten tapahtuu jotain mikä saa Chrisin pois tolaltaan ja hakemaan tyttärelleen kiireellisesti ammattiapua. Eräänä iltana hän kuulee ryminää yläkerrasta sekä Reganin kauhistuneen huudon. Hän ryntää tytön huoneeseen eikä ole uskoa silmiään: sänky tärisee holtittomasti Reganin alla.

Seuraa lääkärikäyntejä, erikoislääkärikäyntejä, tutkimuksia, lisää tutkimuksia. Lääketieteestä ja sen historiasta kiinnostuneena arvostin miten yksityiskohtaisesti romaanissa kuvailtiin lääkäreiden pyrkimyksiä löytää oikea diagnoosi: hyperkineettinen häiriö (jota nykyään kutsutaan ADHD:ksi), epilepsia, huumeet, aivovamma, aivokasvain, keskushermoston bakteeri-infektio, virusinfektio, sieni-infektio, skitsofrenia, jakautunut persoonallisuus, hysteria, epilepsian ja hysterian yhdistelmä... Kaikki tutkitaan mutta tulokset ovat normaalit. Mikään diagnoosi ei täsmää. 

Kuva: Pixabay / Stefan Schweihofer

Reganin tilanne pahenee. Tyttö on alkanut puhua muuntuneella äänellä pirullisia juttuja. Oikea Regan, tytön todellinen persoona, on kadonnut jonnekin... Olio joka on ottanut vallan Reganissa murjoo hänen ruumistaan väkivaltaisesti. Chris, yhdessä Sharonin ja tapahtumia myös todistavien taloudenhoitajien kanssa joutuu sitomaan tytön sänkyynsä.

  Chrisiä on jäänyt vaivaamaan pari kutsuilla tapahtunutta asiaa. Ensinnäkin yksi vieraista oli kertonut hiljattain tapahtuneesta Neitsyt Maria -patsaan häpäisystä läheisessä kappelissa. Patsasta oli sotkettu rivoilla tavoilla jotka muistuttivat mustana messuna tunnettua satanistista rituaalia. Lisäksi kutsuvieraiden joukossa oli rouva, jolla oli harrastuneisuutta henkimaailman asioihin ja joka vihjasi että MacNeilien talossa saattaisi olla meneillään jotain epätavallista.

Nämä asiat askarruttavat Chrisiä, mutta ongelmana on, että hän on ateisti. Miten hän voisi tällaisia asioita ymmärtää! 

Tässä kohtaa seuraa yksi lempijutuistani romaanissa. Chris muistaa että kotiopettaja Sharon on hurahtanut buddhalaisuuteen ja harjoittaa transsendentaalista meditaatiota sekä käy spirituaalisen gurun luona. Sharon toistelee mumisten gurulta saamaansa sanskriitinkielistä mantraa työnsä lomassa. "Katsos, kun vain jatkat mantran toistamista, saat kaiken mitä toivot", Sharon on selostanut Chrisille. Aasian uskontoihin oli alkanut kohdistua suurta mielenkiintoa Yhdysvalloissa 1960- ja 70-lukujen vaihteessa, ajanjaksona johon romaanin tarina sijoittuu, etenkin nuorten kaupunkilaisten keskuudessa. Sharon kuului siihen sukupolveen.

Neuvottomana Chris kääntyy Sharonin puoleen, koska tämä on huushollin ainoa uskonnollinen. Lyhyt kohtaus kertoo miten pihalla Chris oli. Niin, eihän buddhalaisesta mitään apua ole hirvittävän hengellisen hyökkäyksen keskellä – Sharon on yhtä neuvoton kuin Chris.

  Epätoivoinen Chris haluaa tavata paikallisessa seurakunnassa työskentelevän papin, isä Damien Karrasin, josta on kuullut ystävältään. Karras on pappi jolla on lisäksi psykiatrin koulutus. Chris tapaa Karrasin läheisellä Key Bridgen sillalla ja tajuaa ohittaneensa tämän useasti kadulla. Vakavamielisen näköinen Karras on Chrisin silmissä inhimillisempi, helpommin lähestyttävä, kuin papit yleensä.

Isä Karras

  Damien Karras on nelikymppinen jesuiittasääntökuntaan kuuluva pappi, joka on valmistunut lisäksi psykiatriksi Harvardin yliopistosta. Koulutuksensa vuoksi hän toimii sielunhoitajana opiskelijoille sekä muille papeille. Masentuneelta ja yksinäiseltä vaikuttava Karras on juuri menettänyt äitinsä ja tuntee syyllisyyttä koska ei ollut tämän kanssa viimeisinä hetkinä. Syyllisyyden tunne syventää uskonkriisiä, josta hän vaikuttaa kärsineen jo kauan.

Karras ehkä kokee ettei hänellä sielunhoitajana ole hengellisesti kummemmin annettavaa, psykiatrina kyllä. Kun epätoivoinen Chris pyytää häneltä apua, hän suostuu tulemaan katsomaan Regania, psykiatrina. 

Jokin Karrasin olemuksessa, ehkä katseessa näkyvä hiljainen kärsimys, saa Chrisin luottamaan häneen. Kenelle tahansa hän ei voisi uskoutua. Sillä tässä vaiheessa oli selvää että kuka tahansa jonka hän päästäisi tyttärensä huoneeseen järkyttyisi sanoinkuvaamattoman kaameasta näystä: törkyinen Regan makasi löyhkän keskellä sänkyynsä kahlittuna, rimpuilevana, häijyn näköinen ilme kasvoillaan, syytäen suustaan iljettäviä herjauksia. Kuka tahansa ulkopuolinen parkaisisi, "mitä kamalaa tuolle tytölle on tehty!", ja suuntaisisi syyllistävän katseensa äitiin.

  Karrasin hahmossa yhdistyvät mielestäni romaanin keskeiset teemat. Ensinnäkin epäusko ja usko sekä epäilys, joka viimeksi mainittu ilmenee alkuun järjellisenä tiedemiehen skeptisyytenä ja lopulta miltei hullunkurisena päättäväisyytenä löytää ilmiselvästi yliluonnolliselle ilmiölle tieteellinen selitys. Ja lisäksi kärsimys. Epäusko, usko ja kärsimys.

  Isä Karras aloittaa Reganin tutkimisen siitä mihin muut lääkärit jäivät. Eräs heistä oli esittänyt teorian: Regan on kuullut jostain pahan hengen riivauksista ja kehittänyt alitajuisesti itselleen, ehkäpä isänsä hylkäämäksi tulemiseen liittyvien tiedostamattomien syyllisyydentunteiden vuoksi, riivauksen kaltaisen psykologisen oireiston. Ja koska potilas itse uskoi olevansa riivattu, manaus voisi tuohon uskomukseen kohdistumalla purkaa tilan. Teorian mukaan Reganin ongelma olisi siis psykologinen, mutta sen voisi parantaa näennäisen hengellisellä manööverillä...

Karras kuitenkin haluaa vielä kerran käydä läpi mahdolliset somaattiset selitykset eikä ole halukas siirtymään manaukseen, ei todelliseen sen enempää kuin näennäismanaukseenkaan. Sitä paitsi, hän selittää Chrisille, katolisella kirkolla on tarkat kriteerit riivaustiloille, ja niiden on täytyttävä ennen kuin manaukseen saa luvan. Chris on pettynyt. Hänen ateisminsa vaikuttaa muuttuneen vähintäänkin agnostismiksi...

Romaanissa on muutaman luvun kestävä jakso, jossa tarinan asetelma on erikoinen: ateistiäiti toivoo että pappi siirtyisi jo tyttäressään olevan pahan hengen ulos manaukseen kun taas pappi on päättänyt löytää tytön oireille lääketieteellisen syyn!

  Karras etsii raivoisasti lääketieteellistä selitystä, olipa se sitten somaattinen, psykiatrinen, psykologinen tai näiden yhdistelmä. Skeptinen lähestymistapa on sinänsä aivan oikein. Romaanissa mainitaan manaukseen liittyvästä riskistä: jos potilas onkin oikeasti mielisairas, manaus saattaa ruokkia psykoottisia kuvitelmia entisestään ja syventää potilaan ahdinkoa.

Mutta tietyssä pisteessä Karrasin skeptisyys menee liian pitkälle. Nimittäin Karras ja Chris lopulta todistavat esineiden liikkumista itsestään Reganin huoneessa, ja pappi alkaa siihenkin etsiä tieteellistä selitystä. Hän muistaa lukeneensa artikkelin jossa yritetään selittää tieteellisesti psykokinesiaa eli esineiden liikuttamista ajatusenergian voimalla. Itse olisin viimeistään tuossa vaiheessa niin järkyttynyt että aloittaisin heti manauksen Jeesuksen nimessä, vaikka ilman mitään lupia!

Epäilevä isä Karras ei kuitenkaan hylkää hädässä olevaa äitiä ja tämän tytärtä. Hän ymmärtää olevansa se viimeinen taho jolta äiti voi hakea apua. Tiettyjen tapahtumien jälkeen Karras itsekin vakuuttuu, että Regan todella on riivattu ja hakee piispalta lupaa manauksen käynnistämiseen.

  Romaanin teemoista kärsimys ja usko kietoutuvat koskettavalla tavalla yhteen. Karrasin vaatimattoman huoneen pöydällä lojuu kortti jossa on mietelause: "Veljeni kärsii. Jaan hänen tuskansa. Kohtaan Jumalan hänessä." 

Isä Merrin

  Piispa antaa luvan manaukseen, mutta Karrasin sijaan valitsee tehtävään kokeneen manaajapapin, iäkkään Lankester Merrinin joka on myös arkeologi. Itse asiassa lukija on jo kohdannut hänet. Romaanin johdantoluku kertoo Merrinistä hänen ollessaan tutkimusmatkalla arkeologisilla kaivauksilla Irakin pohjoisosassa.

Kun tyyni ja rauhallinen mutta päättäväinen vanha mies saapuu MacNeilien taloon hän vaistoaa nopeasti että on jo aiemmin elämässään ollut tekemisissä Reganin sielua ja ruumista runtelevan hengen kanssa. 

Irakin tutkimusmatkalla hän oli seurueineen löytänyt Pazuzu-nimisen mesopotamialaiseen mytologiaan kuuluvan demonin patsaan assyrialaisesta hautaluolasta. Ja kerran aiemmin Merrin oli afrikkalaisessa kylässä suorittanut hankalan manauksen; silloinkin riivaajana oli ollut Pazuzu-demoni. Tuntuu hyytävältä ajatella, että Captain Howdy oli todellisuudessa muinainen mesopotamialainen demoni. Nekään jotka lukevat romaania pelkästään kauhuelämysten vuoksi eivät siis joudu pettymään kirjan äärellä!

  Isä Merrin on nähnyt "kaiken" eikä hätkähdä mitään. Manauksen aikana ovela demoni käy läpi kaikki temput yrittäessään saada Merriniä ja avustavana manaajana toimivaa Karrasia luovuttamaan. Demoni syyttää, maanittelee, pilkkaa, vaikeroi, pelottelee, manipuloi hyödyntämällä pappien haavoittuvuuksia... Mutta Merrin, joka valmistautui manaukseen rukoilemalla Karrasin kanssa, ei pysähdy eikä kuuntele vaan jatkaa lausumalla julistuksia joita hän lukee manausrituaalia varten kirjoitetusta tekstistä: "Anna tietä Kristukselle, sinä murhaajien ruhtinas!", "Jumala itse käskee sinua! Kristuksen veri käskee sinua!"

Kuva: Pixabay / StockSnap

  Pazuzu on sitkeä pirulainen, ja papit pitävät taukoa rituaalista. Karras ja Merrin keskustelevat teologisesti mielenkiintoisista kysymyksistä, kuten siitä miksi Jumala sallii riivauksien tapahtua sekä mikä niiden merkitys mahdollisesti on. 

Sitten tulee kohta, jota kritisoin voimakkaasti. Karras nimittäin kysyy Merriniltä, että miten voidaan estää pahaa henkeä palaamasta ihmiseen josta se on jo kerran manattu ulos, ja tämä vastaa: "En tiedä. Ei, en tiedä. Kuitenkaan niin ei koskaan näytä tapahtuvan. Ei koskaan."

Olin ällistynyt – mikä tuo tuollainen vastaus on!? Raamatussa kerrotaan selkeästi että paha henki saattaa palata majailemaan ihmiseen, jos tämä ei ole alkanut uskoa Jeesukseen, jonka nimessä se ajettiin ulos. Kun uskoo Jeesukseen Kristukseen, Pyhä Henki tulee asumaan ihmisen sisimpään eikä jumalattomilla hengillä enää ole pääsyä häneen. Sen sijaan mikään ei estä saastaista henkeä palaamasta ihmiseen, joka on hengellisesti "tyhjillään" (Matt. 12:43-45).

Ehkä Merrinin, tai siis kirjailija Blattyn, ajatuksena oli että Jeesuksen nimessä vapautettu ihminen käytännössä aina alkaa uskoa Häneen? Siinä tapauksessa se olisi pitänyt kirjoittaa Merrinin vastaukseen. Tavallinen lukija ei sitä välttämättä osaa päätellä.

  En paljasta mitä tarinan loppuvaiheilla tapahtuu, mutta sen kerron, että Reganin vapauttaminen onnistuu, ja rauha palaa MacNeilien taloon. Manaus kuitenkin päättyy dramaattisiin tapahtumiin ja suuriin uhrauksiin...

  Edellä mainitusta kritiikistäni huolimatta pidin isä Merrinin hahmosta. Ovela demoni yritti harhauttaa Merriniä poikkeamaan Raamattuun perustuvasta manausrituaalista. Se yritti murentaa papin uskoa mm. syyllistämällä niin että tämä keskittyisi itseensä ja omiin virheisiinsä, heikkouksiinsa... Mutta Merrin keskittyi Jeesukseen, joka on virheetön, synnitön ja vahva meidän puolestamme.

"Niin Pietari sanoi heille: "Tehkää parannus ja ottakoon kukin teistä kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen syntienne anteeksisaamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan."" (Ap. t. 2:38)

Luoja ja hänen luotunsa – kristityn pohdintoja romaanista Frankenstein

  "Et ehkä tiedä miten vaarallista tieto on etkä ymmärrä miten paljon onnellisempi on ihminen joka uskoo että hänen kotikaupunkinsa on koko maailma kuin ihminen joka havittelee suuruutta joka ei ole hänen luontonsa mukaista." Näin varoittaa tiedemies Victor Frankenstein Mary Shelleyn kauhuklassikossa. 

  Romaanissa tiedemies katuu katkerasti luomaansa olentoa. Kristitty lukija tuskin voi olla ajattelematta Jumalan suhdetta ihmisiin tämän kirjan äärellä.

Tunteellinen kauhutarina

  "Tiedemies Victor Frankenstein kokoaa ihmisen ruumiinosista hirviön, joka herää henkiin." Näin Mary Shelleyn romaania Frankenstein kuvaillaan kirjan takakannessa. 

Hyvin tiivistetty, vaikka se täytyy sanoa, että Frankenstein ei tarkoituksella luonut hirviötä, vaan vasta työnsä valmistuttua joutuu toteamaan, että tuli sellaisen luoneeksi. Toiseksi, hirviö ei herää henkiin, vaan Frankenstein itse, salaisella menetelmällä, herättää sen henkiin. Teko, jota hän tuli myöhemmin katumaan katkerasti.

Kuva: Pixabay / Pete Linforth

  Mary Wollstonecraft Shelleyn (1797-1851) romaani Frankenstein on romantiikan aikakauden teos. Tarinan tapahtumat – hirviön luominen, sen ajautuminen tuhotöihin, tiedemiehen katumus ja lopulta vakaa pyrkimys surmata luomuksensa – etenevät kauhukertomuksena taustalla, kun kerronnassa etualalla ovat suuret tunteet. Romantiikan ajan teoksille on tyypillistä yksilöiden sielunelämän tarkka kuvaus.

Victor Frankensteinin epätoivoista katumusta kuvaillaan vuolaasti läpi romaanin. "Kukaan ei ikinä ole ollut yhtä onneton kuin minä", hän toteaa viitaten onnettomuutensa syyn ainutlaatuisuuteen koko ihmiskunnan historiassa. 

Itse asiassa tiedemies tuntuu alkavan katua olennon luomista heti, kun havaitsee sen ruvenneen hengittämään, tai viimeistään siinä vaiheessa, kun olento avaa himmeän kellertävät silmänsä...

Elonmerkit havaittuaan Frankenstein poistuu kotoaan (jonka ullakkohuoneeseen rakentamassaan laboratoriossa oli olennon luonut) ja kun hän palaa, olento on poissa. Kömpelösti liikkuva ja vielä tässä vaiheessa puhekyvytön hirviö on lähtenyt avaraan maailmaan. Frankenstein tuntee helpotusta, että olento, jota hän on nyt alkanut nimittää iljettäväksi kurjimukseksi, on poissa hänen silmistään. 

Myös hirviön luominen oli ollut tunteellinen tapahtumasarja. Kun Frankenstein jälkeenpäin kuvailee aherrustaan salaisessa ullakkokammiossaan tuon jumalattoman hankkeensa äärellä, hän selittää olleensa kuin jonkinlaisessa ymmärtämättömässä tilassa. Niin voimakas oli intohimo luoda jotain suurta ja merkittävää, ainutlaatuista.

Hirviökin saa puheenvuoron myöhemmin romaanissa. Hän kuvailee herkkiä tunteitaan vähintään yhtä vivahteikkaasti kuin luojansa omiaan. Minua huvitti miten kaunokielisesti hirviö oli oppinut puhumaan parissa vuodessa. Hän kertoi kuinka oli aluksi ollut hyvä, auttanut ihmisiä ja jopa pelastanut hukkumassa olevan lapsen joesta, mutta ulkoisen olemuksensa vuoksi oli saanut ihmisten taholta pelkkää kammoa, vihaa ja väkivaltaa osakseen. Tämän seurauksena ihmisten hyväksyntää kaivannut toivottoman yksinäinen hirviö oli katkeroitunut ja päätynyt veritekoihin pitäen ihmiskuntaa vihollisenaan.

Itse asiassa romaani onkin keskeisesti kertomus ihmisen syntisyydestä. Rakkautta ja hyväksyntää etsiessään hirviö joutuu pettymään syvästi kerta kerran jälkeen: jopa kaikkein lempeimmiltä ja hyveellisimmiltä vaikuttavat ihmiset olivat hänelle pahoja ja maksoivat hänen hyvät tekonsa väkivallalla.

  Vaikka hirviön omat kokemukset herättivät minussa myötätuntoa ja melkein aloin toivoa, että tämä olisi saanut rauhan ja jonkinlaisen onnen, päädyin kuitenkin toivomaan, että Frankenstein onnistuisi hirviönsä surmaamaan (en paljasta miten siinä kävi).

Nuoren tiedemiehen hairahdus salatieteisiin

  Mielestäni melkein jännittävin osuus romaanissa oli alkupuolella, kun Victor Frankenstein kertoo hairahtumisestaan salatieteisiin, siis alkemiaan ja muihin okkultistisiin oppeihin, joita soveltamalla hän onnistui hirviön luomaan. 

Hahmo eli 1700-luvulla, jolloin uudenaikainen faktoihin perustuva luonnontiede menetelmineen oli jo vallalla, mutta oli nuorena sattumalta päätynyt lukemaan pari sataa vuotta aiemmin eläneiden salatieteilijöiden, mm. Paracelsuksen ja Cornelius Agrippan, teoksia eikä enää saanut sammutetuksi paloa, jonka erikoiset opukset olivat sytyttäneet hänen sielussaan.

Frankenstein kertoo jälkeenpäin: "Äärimmäisen nuoruuteni aiheuttaman ideoiden sekaannusten vallassa ja sopivaa opastajaa löytämättä olin laskeutunut tiedon portaita ajassa taaksepäin ja korvannut uusien tutkimusten tulokset unohdettujen alkemistien unelmilla."

Kuva: Pixabay

Faktoihin perustuvaa luonnontiedettä Frankenstein oli pitänyt tylsänä ja kunnianhimottomana, vaikka suostuikin niitä, lähinnä kemiaa, opiskelemaan yliopistossa. Alkemistit olivat tavoitelleet valtaa ja kuolemattomuutta. Hän koki että yliopistossa häntä vaadittiin vaihtamaan nuo "määrättömän upeat utukuvat vähäpätöisiin tosiseikkoihin".

  Romaanin kerronnassa ja hahmojen pohdinnoissa ilmenee paikoin kristillinen maailmankuva, joka toki on yleistä tuon ajan eurooppalaisissa kaunokirjallisissa teoksissa. Esimerkiksi okkultismiin, jota soveltamalla Frankenstein oli hirviön luonut, viitataan itsestään selvästi pahuutena ja jonkinmoisena noituutena. Nuoruutensa kohtalokasta hairahtumista kiroava Frankenstein nimittää luomaansa ja henkiin herättämäänsä olentoa demoniksi.

Kohdatessaan itseään nuoremman tiedemiehen ja tunnistaessaan tässä samanlaista yltiöpäistä kunnianhimoa kuin itsellään, hän varoittaa tätä: "et ehkä tiedä miten vaarallista tieto on etkä ymmärrä miten paljon onnellisempi on ihminen joka uskoo että hänen kotikaupunkinsa on koko maailma kuin ihminen joka havittelee suuruutta joka ei ole hänen luontonsa mukaista".

  Alkemian opit eivät tietenkään toimineet oikeassa elämässä, mutta mielikuvituksellisella tarinalla on puhutteleva moraalinen opetus, joka on hämmästyttävällä tavalla ajankohtainen meidänkin aikanamme. Pari vuotta sitten luin haastattelun, jossa yksi tekoälyn kehittäjistä, Geoffrey Hinton, kertoi pitävänsä keksintöä vaarallisena ihmiskunnalle sekä katuvansa kehitystyölle antamaansa panosta. Kuulostaa eräänlaiselta tosielämän Frankenstein-tarinalta.

Kuvitteelliset kertomukset pystyvät luomaan varoittavia skenaarioita mielikuvituksen avulla. Tämä pätee erityisesti tieteiskuvitelmiin ja kauhutarinoihin, ja Shelleyn teos edustaa molempia lajityyppejä. 

Luojan suhde luotuunsa

  Kirjassa kuvaillaan runsaasti luonnon kauneutta, mikä myös on tyypillistä romantiikan kauden teoksissa. En yleensä ole pitkien luontokuvausten ystävä, mutta nautin lukiessani Frankensteinin maisemakuvailuja hänen matkustaessaan synnyinmaastaan Sveitsistä Skotlantiin ystävänsä kanssa. Venematkalla Rein-jokea pitkin he näkevät vehmaita saaria, synkkien metsien ympäröimiä kukkuloita ja linnaraunioita niiden rinteillä, kukoistavia viiniviljelmiä vihreine pengermineen.

Frankenstein kuitenkin tajuaa, että hirviön luomisen jälkeen luonnon kauneuskaan tuskin enää tuo hänelle lohtua.

Masentuneelle tiedemiehelle hänen lapsuutensa alppimaisemista, jotka aiemmin olivat hivelleet hänen sieluaan, tuli ahdistavaa maastoa, jossa hän pelkäsi kohtaavansa luomansa kauhistuttavan olennon. Hirviö oli jättiläismäinen ja ihmistä vahvempi. Se liikkui yli-inhimillisellä nopeudella ja voimalla Keski-Euroopan metsissä ja lumihuippuisilla vuorilla ja tuntui yliluonnollisella tavalla vaistoavan luojansa olinpaikan. Myöhemmin Frankenstein alkaa itse jahdata hirviötä. Hän kokee tämän surmaamisen olevan olemassaolonsa ainoa tarkoitus. Takaa-ajo johtaa aina pohjoisnavan jäätiköille.

  Huikean kauniit luontokuvaukset veivät ajatukseni Jumalaan muutoin kammottavan tarinan keskellä. Jumala luo kauneutta. Ihminen, rikkoessaan Luojan tahtoa vastaan, luo masentavaa kurjuutta ja tuhoa.

Hetkittäin Frankenstein itsekin tulee ajatelleeksi Kaikkivaltiasta. Vuoristomaisemassa kulkiessaan ja ihastellessaan kallioiden välissä kohisevaa jokea ja pauhaavia vesiputouksia hän ei yhtäkkiä enää "pelännyt mitään olentoa joka oli vähäisempi kuin näiden juhlavissa asuissa ilmenevien luonnonvoimien luoja ja hallitsija". 

Kuva: Pixabay / Felix Dilly

  Kristitty lukija tuskin voi olla ajattelematta Jumalan suhdetta ihmiseen tämän romaanin äärellä. Frankensteinkin loi olentonsa omaksi kuvakseen, syntisen ihmisen kuvaksi. Tiedemies kavahtaa ja alkaa tuntea iljetystä luomaansa olentoa kohtaan heti tämän ensi henkäisystä lähtien. Siinä vaiheessa hirviö ei vielä ollut tehnyt pahaa. Hänestä tuli paha ihmisten kanssa tekemisiin jouduttuaan.

Kuten aiemmin sanoin, päädyin toivomaan hirviön kuolemaa. En siksi, että hän oli pelottava enkä siksi, että hän koki olevansa liian onneton ja yksinäinen elämään enkä tarkalleen ottaen edes siksi, että hän oli ajautunut väkivaltaisiin tekoihin – tätä kaikkea esiintyy ihmisissäkin –, vaan siksi, että hänen luomisensa oli ollut Jumalan luomisjärjestyksen vastaista. Hirviön ei olisi pitänyt olla olemassa alun perinkään.

Romaanissa on suora viittaus Raamatun luomiskertomukseen! Kuvaillessaan ajautumistaan pahuuteen hirviö kertoo ajatelleensa Aadamia paratiisissa ja kadehtineensa tätä: "Hän oli Jumalan käsien luoma onnellinen ja hyvinvoipa olento, joka eli Luojansa erityisessä suojeluksessa". Hirviön mielestä ihminen oli niin onnellisessa asemassa, ettei tällä olisi pitänyt olla mitään syytä pahuuteen.

  Jumala rakasti luomaansa ihmistä ja antoi heille paratiisin asuinpaikaksi. Edes syntiinlankeemuksen jälkeen Jumala ei hylännyt luotujaan, vaan sovitti syntimme ristillä, että me saisimme elää ikuisesti Hänen luonaan.

"Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento." (1. Moos. 2:7)