Edes kaikkivaltias Jumala ei tee syntejämme tekemättömiksi. Hän on kuitenkin valmistanut meille vapautuksen niistä.
Jossittelun turhuus
Raamatun uskovaisten ei juuri kerrota "jossitelleen" eli takertuneen menneisiin pohtien, murehtien, miltä heidän elämänsä näyttäisi, jos he olisivat valinneet toisin, eivät esim. olisi tehneet jotain tiettyä syntiä. He eivät jumiutuneet jossittelemaan myöskään sitä, miten paljon paremmin heidän asiansa mahdollisesti olisivat, jos joku toinen ei olisi tehnyt syntiä, joka vaikutti heidän elämänsä kulkuun.
Kyllä he joskus jossittelivatkin, mutta kertomusten pääpaino on siinä, kuinka he elivät luottaen Jumalaan, Hänen tahtoonsa ja sallimukseensa.
Anteeksianto vapauttaa koetuista vääryyksistä
Yksi esimerkki on Joosef, jonka vaiheista kerrotaan 1. Mooseksen kirjan luvuissa 37-50. Nuoren Joosefin veljet kadehtivat ja vihasivat häntä ja möivät hänet orjaksi Egyptiin. Joosef joutui elämään erossa perheestään suuren osan nuoruuttaan ja aikuisuuttaan, ja vaikka heidän tiensä myöhemmin jälleen kohtasivat, hän oli varmasti jossain määrin vieraantunut suvustaan ja rakkaasta isästään Jaakobista.
Asiat olivat menneet miten olivat eikä menneisyyttä voinut muuttaa – ei, vaikka veljet katuivat tekoaan raskaasti.
Sen sijaan, että Joosef olisi jäänyt pohtimaan, miten hänen elämänsä olisi mennyt, jos veljet eivät olisi tehneet pahaa tekoaan, hän jopa lohdutti heitä huomauttamalla, mitä hyviä seurauksia hänen Egyptiin joutumisellaan kuitenkin oli.
"Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi." (1. Moos. 50:20)
Se, ettei jossittele, ei tarkoita, että kieltäisi kokemansa vääryyden ja sen mukana tulleen kärsimyksen. Raamatun tekstistä on pääteltävissä, että koettu vääryys seurauksineen kulki mukana Joosefin uskonsuhteessa Jumalaan (1. Moos. 41:51-52); Joosef luotti, että Jumalalla on tarkoitus kaikelle ja uskoi, että jos hän turvaa Jumalaan, kaikki tulee päättymään hyvin.
Ennen kaikkea Joosef antoi anteeksi. Hänelle näytti olevan ihan ratkaisevan tärkeää, että veljet varmasti uskoivat hänen antaneen heille sydämestään anteeksi ja luottivat, ettei hän hautonut heille kostoa (1. Moos. 50:15-21). Anteeksi antamisen kautta Joosef paitsi vapautui itse menneisyyden turhasta taakasta, sen kautta myös avautui uusi yhteys perheenjäseniin.
... ja omien syntien taakasta
Entä suhtautuminen synteihin, joita itse on menneisyydessään tehnyt? Se, ettei jossittele, ei tarkoita, etteikö katuisi syntejään – päinvastoin oikeastaan. Daavid on tästä hyvä esimerkki, kuten monista psalmeista (mm. 51) voimme lukea. Väärien tekojensa tunnustaminen synneiksi ja niistä parannuksen tekeminen on ainoa, mitä katuva voi tehdä – menneisyyttä hän ei voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisi (ja jossittelisi).
Itse asiassa loogiseen päätepisteeseensä vietynä jossittelu johtaa moraalisen vastuun pakenemiseen: "Minä en todennäköisesti olisi tehnyt tätä syntiä, jos se-ja-se ei ensin olisi tehnyt sitä-ja-sitä syntiä minua vastaan..." Jokainen on Jumalan edessä vastuussa omista synneistään. Ja Jumala armahtaa sen, joka vilpittömästi pyytää syntejään anteeksi.
Se, ettei jossittele, ei myöskään tarkoita, ettei menneisyyttä voisi pohtia oppiakseen siitä. Jossittelevan katse pysyy menneisyydessä, kun taas sen, joka ottaa opiksi menneisyydestä, katse on kääntynyt menneestä tulevaan.
"Anna minulle jälleen pelastuksen riemu
ja suo minun iloiten sinua seurata,
niin opetan tiesi sinusta luopuneille,
ja he palaavat sinun luoksesi." (Ps. 51:14-15)
Jumala ja menneisyys
Edes kaikkivaltias Jumala ei muuta menneisyyttä: ei ole kelausnappulaa, jota painamalla Hän (aina tarvittaessa, yhä uudelleen ja uudelleen) palauttaisi tapahtumat alkupisteeseen niin, että emme olisikaan tehneet niitä valintoja, joita olemme tehneet. Jossittelu on olemattoman menneisyyden haikailemista.
Jumala kuitenkin teki synneillemme joitain muuta – Hän sovitti ne täydellisellä uhrilla: Jumala lähetti maailmaan Poikansa Jeesuksen, joka ikuisen henkensä voimalla sovitti pahat tekomme ristin kuolemallaan, ja nousi kuolleista. Uskomalla Jeesukseen saa Jumalan sovituksen ja anteeksiannon omakseen.
Jumalan ratkaisu, ristin sovitus, tähdentää tosiasioiden kohtaamisen välttämättömyyttä ja samalla sitä, miten turhaa jossittelu on. Vain totuuteen tulemisen kautta, tunnustamalla syntinsä, saa Jumalan anteeksiannon, joka johtaa parannukseen.
"Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:9)
Jumalan ratkaisu muistuttaa myös elämämme ja kokemustemme ainutkertaisuudesta. Jos kaikki tekomme ja kokemuksemme olisivat jatkuvasti nollattavissa, vaikka sillä kelausnappulalla, elämämmehän olisi pelkkää tyhjyyttä ja kokemuksemme unien kaltaista harhaa... Raamatussa kerrotaan, että meidän jokaisen elämä on ainutlaatuinen ja merkityksellinen Jumalan silmissä. Jeesus kertoi, että hiustemme lukumääräkin on Jumalan tiedossa (Matt. 10:30). Jokainen kyyneleemmekin on Jumalalle niin tärkeä, että Hän voisi koota sen leiliinsä (Ps. 56:9).
Jumalan ratkaisu oli sovittaa menneisyyden synnit, jotta vapautuisimme uuteen elämään Hänen kanssaan.
"Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö.
Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan." (Jes. 43:18-19; 1933)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti