Kuinka katkaista ahdistuksen kehä?

  Millaista apua olen saanut ahdistukseen Jumalan sanan äärellä?

Ahdistuksen kehä: esimerkkinä unettomuus

 Vuonna 2018 eräänä kesäkuun yönä heräsin nukuttuani vain kaksi tuntia enkä nukahtanut enää uudestaan. Kun seuraavana yönä sama toistui, aloin huolestua. Olin saanut vain 4 tuntia unta kahdessa vuorokaudessa. 

Mitä tapahtuu aivoille jos en saa riittävästi unta? Mitä jos univaje syöksee MS-tautini pahenemisvaiheeseen? Mitä jos unettomuus ei koskaan lopu?

Sitä seuraavaan yöhön valmistauduin rentoutusharjoituksilla sekä noudattamalla tarkkaa ns. unihygieniaa, johon löysin ohjelistan netistä. Tulos: en nukkunut yhtään! Yritin niin hirveästi rentoutua, etten pystynyt rentoutumaan edes sen vertaa, että olisin nukahtanut kahdeksi tunniksi. 

Seuraavien viikkojen aikana pääsin sukeltamaan ahdistuksen ytimeen. Sanon että "pääsin", koska nykyään pidän sitä tutkimusmatkana, jolla opin itsestäni, ihmisyydestä ja suhteesta Jumalaan. Silloin se tietenkin oli hirveää helvettiä.

  Ahdistus oli minulla ennen kaikkea ruumiillinen olotila: sydän hakkasi ja henkeä ahdisti. Mielen tasolla se ilmeni tahattomana valppautena: yritin havaita merkkejä siitä, että tietoisuuteni oli lipumassa unten maille, vaikka toki ymmärsin, että se juuri ylläpiti valvetilaa. Ei ihminen voi lipua tiedottomuuteen ja samanaikaisesti olla tietoinen että niin tapahtuu. 

Ahdistuksen ytimessä oli omituinen paradoksaalinen kokemus: kaikki yritykset lopettaa ahdistus pahensivat sitä. Ja se puolestaan pahensi unettomuutta, mikä taas pahensi ahdistusta...

Hirveä umpikuja. Rukoileminenkaan ei auttanut, ainakaan heti. 

  Unettomuus on erinomainen esimerkki ahdistuksen tuhovoimasta. Unettomuus jo sinänsä ymmärtääkseni lisää kortisoli-stressihormonin eritystä lisämunuaisen kuorikerroksesta, mutta unettomuuden murehtiminen lisää sitä vielä moninkertaisesti. Kortisolin aiheuttamat oireet, edellä mainitut kiihtynyt syke ja hengitys sekä kognitiivinen valppaus, ovat yhtä kuin ahdistus. 

Järkyttävää on, että ahdistus itsessään riittää ylläpitämään unettomuutta, vaikka se muuten olisi jo poistunut! Unettomuuteni siis alkoi jostain syystä (joka ei ole tiedossani) mutta jatkui ahdistuksen takia. 

Murehtimisesta se alkoi

 

 "Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet." (Matt. 6:34)

 Kun myöhemmin (saatuani taas jo vähän paremmin nukuttua) rukoilin ja siinä samalla pohdin ongelmaa, tajusin, että se askelma mistä eteenpäin kaikki kauheus oli lähtenyt vyörymään oli murehtiminen. 

Oli alkuperäinen ongelma, joka oli unettomuus. Sitten tuli murehtiminen, joka oli huoli tulevien öiden nukkumisesta ja muodostuneen univelan kuittaamisesta. Sen seurauksena alkoi ahdistus, joka ilmeni kyvyttömyytenä rentoutua (joka puolestaan ylläpiti unettomuutta).

Murehtiminen ei vielä ollut ahdistusta, vaan se oli askelma siihen. Murehtiminen on ajatuksia, ahdistus on olennaisesti ruumiillinen reaktio niihin ajatuksiin. Murehtiminen on se, josta ahdistuksen noidankehä kortisolioireineen käynnistyy. Murehtiminen lienee kaikkien ahdistustyyppisten mt-ongelmien alkujuuri?

Ei ihme, että Raamatussa suhtaudutaan vakavasti murehtimiseen. Jumala tietää ahdistuksen tuhovoiman, onhan Hän luonut meidät ja tietää miten meidän ruumiin ja sielun ja hengen muodostama kokonaisuutemme toimii.

Koska ahdistus on olennaisesti ruumiillinen tila, ja vielä itseään vahvistava eli se tuppaa voimistumaan mitä enemmän sitä yrittää lopettaa, sitä sinänsä ei voi lopettaa itse. Se minkä voimme lopettaa, on murehtiminen, joka käynnistää ahdistuksen. 

  Miten lopettaa murehtiminen? Minua auttoi suhtautumistapa jota kutsun "ongelman minimoimiseksi". Esimerkiksi unettomuuden aiheuttama ainoa välttämätön ongelma ("minimiongelma") on väsymys ja kirvelevät silmät. Näiden tai unettomuuden sinänsä tai sen mahdollisten seurausten murehtiminen on jo ylimääräistä, turhaa. 

Käytännössä se tarkoitti, että elin unetonta yötä seuraavana päivänä ihan normaalisti rajoitteenani vain väsymys ja kirvelevät silmät. Jos olin suunnitellut leipovani sämpylöitä, leivoin. Harrastin liikuntaa normaalin ohjelman mukaan, väsymyksen takia vain hitaammin. En valmistautunut mitenkään seuraavaa yötä varten, en yrittänyt rentoutua enkä varsinaisesti yrittänyt edes nukkua.

Pyrin tällä siihen etten päästäisi ongelmaa jatkumaan pelkän ahdistuksen takia.

"Ongelman minimoimisesta" oli apua. Varmaan jo sekin auttoi, että kun puuhailin kaikkea, en edes ehtinyt murehtia yhtä paljon.

Luojan asettamat mekanismit

  Onneksi rohkaistuin etsimään tietoa unesta ja unettomuudesta. Sain selville, että unettomien / vähäunisten öiden jälkeen aivot lisäävät syvän unen eli parantavan ja palauttavan univaiheen osuutta automaattisesti, vaikkei unen kokonaisaika lisääntyisi! 

Luoja on asettanut meihin mekanismin, joka parantaa unen laatua, kun sen määrä syystä tai toisesta alenee. Ongelma on että unettomuutta murehtiva, joka ei ole tietoinen tästä mekanismista, yleensä alkaa tarkkailla unen määrää eli laskea unitunteja. Niin minäkin alussa tein. Jos sain nukuttua yhtään, merkitsin herättyäni ylös tuntimäärän, jonka olin nukkunut. Laskin jopa viikon ajalta keskimääräisen tuntimäärän per yö, ja sitten kauhistelin pieniä numeroita ja ahdistuin entisestäni.

Ihmettelinkin kun olin joinain päivinä (unettomuusjakson jatkuttua siinä vaiheessa jo yli viikon) pirteä kuin peipponen, vaikka olin edellisenä yönä saanut vain pari tuntia unta. Nyt tiedän, että se johtui Jumalan mekanismista. 

Tiedon tuoma helpotus vähensi murehtimista (ja sitä myöten ahdistusta) huomattavasti.

Oma esimerkkini koskee unta ja unettomuutta, mutta vastaavia stressiä, ahdistusta ja uupumusta korjaavia automaattisia mekanismeja on muitakin. Yleisesti tiedetään, että jo syvään ja rauhallisesti hengittäminen voi parantaa oloa kokonaisvaltaisesti, koska se käynnistää hermojärjestelmää rauhoittavia prosesseja.

Oma kokemukseni kuitenkin on, että pelkkä syvään hengittäminen ei auta, jos se itsensä tarkkaileminen ja hallintaan pyrkiminen (joka on kehään johtava reitti, kuten edellä kuvailin) ei lopu.

Joten kuinka lopettaa tarkkailun ja hallinnan noidankehä?

Rukoileminen

 Olikohan se Jung, joka sanoi, ettei ihmismieli pysty tuottamaan ongelmaa, jota se ei itse pystyisi ratkaisemaan? Ihanan optimistinen näkemys, mutta oman kokemukseni mukaan ainakaan murehtimisesta seuraavan ahdistuksen kohdalla se ei ole totta.

Koin ahdistuksen lopettamisen olevan omassa vallassani: minä olen tilan saanut aikaan, voin myös lopettaa sen. Mutta eikö se, etten pysty lopettamaan ahdistusta, vaikka haluan, tarkoita sitä ettei se ole vallassani? Tämän itseni hallitsemisen harhan takia ahdistus oli minulle niin paradoksaalinen kokemus.

Kuulostaa varmaan naurettavan yksinkertaiselta probleemalta, mutta minulle oli suuri oivallus, etten pysty itse lopettamaan tilaa jonka olin murehtimalla lietsonut itseeni.

  Joku AA-kerhon raittiusohjelman läpikäynyt raitistunut alkoholisti sanoi jossain haastattelussa olevansa kiitollinen vaikeasta kamppailustaan riippuvuutensa kanssa, koska se sai hänet ymmärtämään heikkoutensa. Minulla on sama kokemus kamppailustani unettomuuden ja ahdistuksen kanssa. Ja kuten tuolla AA-kerholaisella, minullakin se johti Jumalaan turvautumiseen aiempaa aidommin ja kokonaisvaltaisemmin. 

Kun on epätoivoinen eikä pysty auttamaan itseään, rukoukset Jumalalle tulevat täydestä sydämestä.

Murehtimisen tietoinen vähentäminen ja Jumalan mekanismeista itseni muistuttaminen ovat auttaneet minua, mutta suurimman avun sain, kun tunnustin, että valta ahdistuksen lopettamiseen ei ole omissa käsissäni, vaan Jumalan käsissä. Oli helpottavaa lopettaa ahdistuksen lopettamisen yrittäminen. 

"Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4:6-7)

"Mistä tunnet sä ystävän?"

  Miten tukea vaikeaa elämänvaihetta läpikäyvää lähimmäistä tunnetasolla?

Ystävän laulu

  Katselin ala-asteikäisenä tv:stä Tenatavatähti-laulukilpailua perheeni kanssa. Suosikkimme oli lapsi joka lauloi Vladimir Vysotskin Ystävän laulun, joka ehkä tunnetaan paremmin alkusäkeen mukaan: "Mistä tunnet sä ystävän".

Kaunis laulu, mutta olen kuullut todella monen haukkuvan sen sanoitusta. Kertojan käsitystä ystävyydestä pidetään armottomana, kovasydämisenä ja vaativana. Kieltämättä sanoitus mahdollistaa tällaisen tulkinnan. Toisaalta itse ymmärrän sanat eri tavalla.

  Laulun perusväittämässä ei ole mitään kiistanalaista. Kertojan mukaan tosi ystävyys punnitaan vaikeuksissa: "ajat ankeimmat selvittää kuka viereesi jää". Juuri niinhän se on, että vaikeina aikoina muka-ystävät karsiutuvat pois. Kertoja käyttää elämän vaikeuksista myrskyävän meren sekä tunturille nousemisen vertauskuvia. 

Moni kuitenkin pitää outona kertojan suosittelemaa menetelmää muka-ystävien karsimiseen. Hän nimittäin kehottaa itse työntämään luotaan nämä henkilöt – karsimisperusteena se, että he ilmaisevat heikkoutta! 

Laulussa sanotaan: "Anna meren se selvittää / kuka viereesi jää / Ja jos silloin kun myrsky soi / vain sun kumppanis vaikeroi / vene lähimpään rantaan vie / jääköön pois, mikä lie".

Erikoinen ohje kieltämättä. Sillä eikö ystävyyttä ole se, että ymmärretään toisen heikkoutta ja ollaan tukena? Kertojan ohje kuulostaa kovasydämiseltä.

Seuraavassa säkeistössä sama periaate toistuu: "Anna tunturin selvittää / kuka viereesi jää / Kun on kaukana kaikki muut / ja kun päättyvät pitkospuut / kuka rinnallas ruikuttaa / takaisin mennä saa". 

Ruikuttajat ja vaikeroijat eivät saa kertojalta armoa!

Laulu päättyy säkeisiin: "Siitä tunnet sä ystävän / kun on vierelläs vielä hän / Turhat tuttavat luotas ois / hävinneet pian pois". Vieläkin hämmentävämpää. Miksi kertoja edes odottaa, että hänen vierellään olisi jäljellä ketään, kun hän itse on dumpannut rinnallakulkijansa eli nuo "vaikeroijat" ja "ruikuttajat"?

  Toisaalta sanat voi ymmärtää toisellakin tavalla. 

Avaimena on loppupuolella oleva säe: "Kun on sinulla vaikeaa / ja kun tarvitset auttajaa / silloin ystävyys punnitaan / Menee muut menojaan". 

Laulussa puhutaan siis tilanteista, joissa ystävyksistä vain toisella ("sinulla") on vaikeaa. Jos ystäväsi valittaa ja vaikeroi, kun sinulla on vaikeaa, et voi turvata häneen hädässä. Alat varoa, mitä hänelle kerrot. Varjelet häntä pahoilta asioilta.

  Lisäksi, minusta laulussa puhutaan tilanteista, joissa vaikeuksissa oleva on päättänyt olla vahva ja taistella – seilata parhaansa mukaan myrskyävässä meressä, jollaiseksi hänen elämänsä on muuttunut. Kertojan mukaan ystäväkään ei silloin saa valittaa!  

"Ja jos silloin kun myrsky soi / vain sun kumppanis vaikeroi / vene lähimpään rantaan vie / jääköön pois, mikä lie."

Olkaa vahvoja vahvojen kanssa

  Pystyn samastumaan kertojan tunteeseen. Kun sain reilu kymmenen vuotta sitten MS-diagnoosin rajun vammautumisjakson myötä ja olin viikkojen ajan tosi sairas, minua ärsytti hetkittäin suunnattomasti, jos joku toinen voivotteli tilannettani, itki vuokseni tai ilmaisi sääliä. Se ei auttanut minua ollenkaan, vaan oikeastaan pahensi oloani.

Ärsyyntyminen johtui siitä, että olin itse päättänyt olla vahva enkä myöskään esim. itkenyt muiden ihmisten nähden. Se puolestaan johtui siitä, että jos olisin ruvennut itkemään ja voivottelemaan tilannettani, siitä ei olisi tullut loppua. Sairaus on syy itkeä. Parantumaton sairaus on loppumaton syy itkeä, jos sille tielle lähtee.

Muistan ihan sen hetken, kun tajusin, että jos en halua vajota syvään masennukseen, minun on vaihdettava strategiaa ja omaksuttava "tämä on kauheaa" -ajattelun sijaan sellainen asenne, että olen vahva ja kaikki järjestyy. Sisimmässäni tunsin edelleen samanaikaisesti myös surua ja huolta, mutta niitä tunteita en halunnut ruokkia.

Ehkä nuo tilannettani voivotelleet ihmiset asettuivat asemaani ja arvasivat, millaisia tunteita tunsin sisimmässäni, ja sitten ilmaisivat saman kaltaisia tunteita? Ja he arvasivat ihan oikein: itku ei ollut kaukana. 

Olennaista kuitenkin on, että en voivotellut enkä itkenyt.

(Tähän väliin täytyy kyllä sanoa, että sain vaikeana aikanani paljon tukea ja ihan käytännön apua läheisiltäni, ja olen siitä kiitollinen.)

 Raamatussakin kehotetaan "iloitsemaan iloitsevien kanssa, itkemään itkevien kanssa" (Room. 12:15). Ehkä ajatusta voisi jatkaa vaikka siten, että olkaa rohkeita niiden kanssa jotka ovat päättäneet olla rohkeita tai olkaa vahvoja vahvojen kanssa tai toivokaa toiveikkaiden kanssa?

Ystävän laulun sanoin: jos se vaikeuksissa oleva itse ei vaikeroi, hänen ystävänsäkään ei pidä vaikeroida. 

  Toisaalta ihmiset ovat heikkoja. Tämän tosiasian edessä Ystävän laulun sanat kaikesta huolimatta saattavat tuntua vaativilta. 

Jumala onneksi on vahva. Häneen voimme aina turvata hädässä, vaikkei ihmisistä olisi auttajaksi tai jos ei edes ole ketään läheisiä. Jumala on luvannut myös vahvistaa meitä Jeesuksen kautta niin, että voimme tukea toinen toisiamme.

"Jumala on turvamme ja linnamme,

auttajamme hädän hetkellä.

Sen tähden emme pelkää, vaikka maa järkkyy,

vaikka vuoret vaipuvat merten syvyyksiin.

Meret pauhaavat ja kuohuvat,

vuoret vapisevat Jumalan suuruuden edessä. (sela)" (Ps. 46:2-4)