Miksi en ole feministi

Miksi feministinen ajattelu ei ole sopusoinnussa kristillisen uskon kanssa? Onko feministinen kritiikki joskus aiheellista?

Voiko tasa-arvo toteutua seurakunnassa?

 

 

 

Feminismin ongelmallinen ihmiskäsitys

 Jos minulta kysytään, olenko feministi, vastaan kieltävästi. Kannatan tasa-arvoa, mutten feministinä. Kristittynä minulla on vankka perusta ihmisarvolle ja sen myötä myös sukupuolten tasa-arvolle. Ihmisarvo perustuu siihen, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, "mieheksi ja naiseksi hän loi heidät" (1. Moos. 1:27). Sekä mies että nainen, jokainen ihminen, on Jumalan kuvaksi luotu.

Miksi en voisi olla sekä tasa-arvoa kannattava feministi että kristitty? Nuorempana, ennen kuin tulin uskoon, pidin itseäni tasa-arvofeministinä ja opiskellessani suoritin jonkin verran naistutkimuksen kurssejakin, ihan silkasta mielenkiinnosta. Arvostan edelleen mm. 1900-luvun alun naisasianaisten työtä ja pidän tärkeinä liikkeen saavutuksia yhteiskunnallisen tasa-arvon saralla.

Uskovaisena olen kuitenkin eritellyt feminististä ajattelua – siis liikkeen filosofiaa – syvällisemmin ja alkanut ymmärtää, ettei se ole sopusoinnussa kristinuskon ihmiskäsityksen kanssa.

Kristitty ymmärtää, että mies ja nainen on luotu keskenään erilaisiksi ja toisiaan täydentäviksi; miehet ja naiset tarvitsevat toisiaan. Koska feministinen liike syntyi vastareaktiona miesten yhteiskunnalliseen valta-asemaan ja siihen kieltämättä liittyneisiin epäoikeudenmukaisuuksiin, feminismin ytimeen on alusta alkaen sisältynyt sukupuolten välinen vastakkainasettelu.

Myöhemmin vastakkainasettelusta on versonut kristillisen ihmiskuvan vastainen käsitys (naisen) vapaudesta (emansipaatio); sen mukaan nainen on vapaa silloin, kun hän on saavuttanut riippumattomuuden miehestä. Kärjistyneitä muotoja tästä aatteesta nähtiin 70-luvun radikaalifeminismissä, jonka keskuudesta syntyi separatistisiakin liikkeitä, naiskommuuneja yms.

Vapaus sinänsä on hyvä asia, mutta uskovaisena kristittynä en näe vapautta irrallisuutena, riippumattomuutena – en miehen ja naisen enkä ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa.

 Toinen, hyvin erilainen, mutta yhtä kaikki feminismin aatehautomosta lähtenyt suuntaus, joka on räikeästi kristillisen ihmiskäsityksen vastainen, on radikaalifeminismiäkin radikaalimpi postmoderni kielifilosofinen liike, joka kuuluu feminismin ns. kolmanteen aaltoon.

Postmoderni feminismi pyrkii uudenlaisen "merkityksenmuodostamisen" kautta irrottamaan sukupuolen käsitteen biologiasta ja tekemään siitä sosiaalisen konstruktion – siis pelkkää kieltä, yksilön omiin kokemuksiin pohjaavia määritelmiä ja identiteettejä sekä sosiaalisia käytäntöjä. Kristinuskon ihmiskäsityksessä sukupuoli on Jumalan luomistyötä ja kirjattu solujemme kromosomeihin. 

 Feminismin väitetään usein tarkoittavan juuri tasa-arvon kannattamista, mutta em. esimerkeistä voi huomata sen olevan paljon muutakin – jopa niin paljon ja niin radikaalisti, ettei alkuperäinen sukupuolten tasa-arvon aate enää ole useimmista suuntauksista edes tunnistettavissa.

Tavallinen tasa-arvoa kannattava feministi tuskin on kovin perehtynyt feminististen teorioiden moninaisuuteen, mutta "tavallisenkin feministin" olettamuksissa näkyy piirteitä noista oudommista filosofisista virtauksista.

Esimerkiksi edellä mainitusta radikaalifeminismin vapauskäsityksestä on elementtejä nykyajan maltillisten feministienkin kielenkäytössä, ja suoranaisesta järjettömyydestään huolimatta postmodernin feminisminkin ajatukset ovat laajalti saaneet hyväksyvän vastaanoton heidän keskuudessaan.

Hurjat ja järjenvastaiset ideat on esitelty ihmisille täyden tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja yksilönvapauden saavuttamisen kannalta välttämättöminä askeleina, ja kukapa noin hienoja arvoja vastaan haluaisi taistella...?

 Feministinen liike on omistautunut eri tavoin sorrettujen ja heikkojen puolustamiselle, mikä sinänsä on arvokasta. Minäkin pyrin siihen. En kuitenkaan hahmota maailmaa, yhteiskuntaa ja ihmiskuntaa epäkohtineen feminismin viitekehyksen kautta. Uskovaisena näen moraaliset vääryydet viimekädessä ihmiskunnan syntiinlangenneisuudesta johtuviksi, ja siten feminismillä ei ole niihin parantavaa lääkettä.

Pari sanaa Me Too -kampanjasta

 Jotain hyvääkin voin feminismistä sanoa. Vaikka feminismi ytimeltään ei nähdäkseni olekaan sopusoinnussa kristillisen uskon kanssa, kuten yllä selitin, feministinen kritiikki on silti ollut tärkeässä osassa tiettyjen epäkohtien osoittajana, niiden näkyviksi tekijänä.

Seksuaalista ahdistelua vastustavan Me Too -kampanjan kuohuissa ollaan kauhisteltu, kuinka feministit ovat jälleen "menneet liian pitkälle", eivät suvaitse "luonnollista" pikku flirttiä ja lietsovat naisia tekemään kärpäsestä härkäsen. Kauhistelijoiden joukossa on ollut myös perinteiseen kristilliseen arvomaailmaan nojaavia ihmisiä.

Moni kauhistelija ei tule ajatelleeksi, että Jeesus menee vielä Me Too -feministejäkin pidemmälle. Seksuaalisesta käyttäytymisestä ja aviorikoksesta opettaessaan Jeesus sanoi, että jos mies jo niin vähän kuin katsoo naista himoiten, hän on syyllistynyt sydämessään aviorikokseen tämän kanssa (Matt. 5:27-28). Edelleen Hän opetti:

"Jos oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden osan ruumiistasi, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin. Ja jos oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden jäsenen, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin." (Matt. 5:29-30)

Tällä Jeesus ei tietenkään tarkoittanut konkreettista itsensä silpomista (eihän silmättömyys ja kädettömyys edes estäisi synnin jatkamista sydämen tasolla), vaan ymmärtääkseni tarvetta tehdä radikaali muutos totutussa ajattelussa ja asennoitumisessa, jos ne ovat siihen asti olleet Jumalan tahtoa vastaan. Hän kehottaa nöyrtymään ja muuttumaan, ja jos tarve vaatii, ottamaan radikaalejakin askeleita, jotta muutos tapahtuisi.

Miesten tulee syvällisesti sisäistää kunnioittava suhtautuminen naisiin (ja sama vaatimus pätee tietysti myös toiseen suuntaan), koska niin nainen kuin mieskin on Jumalan kuvaksi luotu eikä Jumala tahdo, että miesten ja naisten välillä on seksuaalisten rajojen rikkomista ja kunnioittamatonta asennoitumista – ei avioliiton sisällä eikä sen ulkopuolella.

Uskovaisena naisena minulla on oikeus, ja velvollisuuskin, ylläpitää korkeaa vaatimustasoa siinä, miten miesten tulee asennoitua naisiin.

Seurakunta: niin kuin ruumiin jäsenet tarvitsevat toisiaan

"Ei silmä voi sanoa kädelle: 'Minä en tarvitse sinua', eikä liioin pää jaloille: 'Minä en tarvitse teitä.'" (1. Kor. 12:21)

  Edellä kirjoitin kristinuskon ihmiskäsityksestä, jossa mies ja nainen täydentävät ja tarvitsevat toisiaan sen sijaan, että he tavoittelisivat riippumattomuutta, "vapautta" toisistaan. Raamatussa seurakuntaa, eli uskovien yhteisöä, kutsutaan Kristuksen ruumiiksi (1. Kor. 12:12). Kaikki uskovaiset sukupuolesta riippumatta ovat tärkeitä ja tarpeellisia toisilleen, aivan niin kuin ruumiin jäsenet tarvitsevat toisiaan.

Tehtävät seurakunnassa vaihtelevat yksilöittäin ja ovat joiltain osin sukupuolisidonnaiset. Jotkut näkevät viimeksi mainitun seikan sukupuolten tasa-arvon vastaisena. Mielestäni näkemys ei kuitenkaan ole perusteltu, koska tehtävienjako ei perustu ihmisarvoon (eli erilaiset tehtävät eivät ole seurausta erilaisesta ihmisarvosta), vaan Jumalan asettamaan järjestykseen: "Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi." (1. Kor. 12:18).

Jotta ruumis olisi ehjä ja toimintakykyinen, sen jäsenten tulee täydentää toisiaan. Jos joku havittelee tehtävää, johon Jumala on asettanut jäseneksi jonkun toisen, niin silloinhan hän tulee paitsi häirinneeksi tuon toisen jäsenen tehtävänhoitoa, myös laiminlyöneeksi oman tehtävänsä, joka yhtä lailla on koko ruumiin toimintakyvyn kannalta välttämätön!

Ihmisarvon, tärkeyden ja pelastuksen osalta kaikki ovat samalla viivalla ja ovat yhtä Kristuksessa:

"Sillä te olette kaikki uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa. Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa." (Gal. 3:26-28; 1938)

 
                                                                         .....

 Entä sitten maailman moninaiset epäkohdat ja vääryydet, joihin aiemmin viittasin? Koska ne johtuvat ihmiskunnan langenneesta tilasta, feminismillä tai millään muullakaan aatteella tai liikkeellä ei ole niihin parantavaa lääkettä. Vääryys koskettaa kaikkia ihmisiä kahdella tavalla: me kaikki olemme itse tehneet syntiä ja toisaalta olemme kaikki joutuneet kärsimään toisten tekemien syntien takia.

Tähän kaksipuoliseen ongelmaan on parantava lääke Jumalalla. Ensinnäkin Jeesus sovitti ihmisten synnit ristillä (1. Joh. 4:10), ja toiseksi Jeesus on meille jokaiselle esikuva: joka uskoo Jeesukseen ja rakastaa Häntä, auttaa tarvitsevia, niin kuin Hän on auttanut meitä (1. Joh. 4:19).

Jumala lohduttaa kärsivää

Kristinuskossa kärsimys ei ole tabu, vaan ohittamaton osa itse evankeliumia.

Jumala haluaa lohduttaa ihmistä, joka on jäänyt yksin vastoinkäymisten ja kärsimyksen keskellä, sekä avata jälleen yhteyden muihin.

Kärsimys osana evankeliumia

  Silloin tällöin kuulee kysymyksen "miksi uskovaiset ovat aina niin negatiivisia?". Ymmärrän, miksi sellainen vaikutelma saattaa syntyä. Ajattelen itsekin melko paljon ihmisen vajavaisuutta, syntisyyttä, maailman kurjuutta, kärsimystä, kuolemaa – ja ihan mielelläni puhunkin näistä synkistä asioista. Blogissanikin olen vähän väliä kirjoittanut esim. sairastamisesta, ja tässä kirjoituksessa palaan taas yhden lempiaiheistani, kärsimyksen, pariin. Tästä huolimatta en koe olevani "negatiivinen" ihminen, vaan oikeastaan aika iloinen ja hyväntuulinen.

Yksi asia, joka minuun vetosi kristinuskossa alun perin on se, ettei siinä julisteta sitä mikä on hyvää ennen kuin on tunnustettu se mikä on pahaa. Ilo ja myönteisyys ilman, että on kohdattu myös ikävät tosiasiat, on pinnallista, feikki-iloa.

Evankeliumissa, joka on kristinuskon ydinasia, syntien sovitusta Jeesuksen ristinkuoleman kautta ja sitä myöten Jumalan anteeksiantoa, ei julisteta ennen kuin on tunnustettu, että olemme syntisiä ja armon tarpeessa. Mikä järki ilosanomalla syntien anteeksiannosta sitäpaitsi edes olisi, ellei olisi jotain anteeksi annettavaa? Sehän olisi vain tyhjää puhetta.

Eikä Jeesuksen ylösnousemuksestakaan, siitä että Hän voitti kuoleman ristillä, voi iloita ennen kuin kohtaa sen, että Hän ensin kärsi ja kuoli. "Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti", niin kuin ortodoksisessa pääsiäisyön jumalanpalveluksessa veisataan.

"Negatiivisuus"-kritiikkiin voikin vastata muistuttamalla siitä kaikesta hyvästä, mitä Jumala meille Jeesuksessa tarjoaa. Jeesus ei jäänyt ristille roikkumaan eikä kuolleena hautaan makaamaan, vaan Hän nousi kuolleista, ja sama tulee tapahtumaan jokaiselle, joka uskoo Vapahtajanaan ja Herranaan tähän ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Jeesukseen.

Jeesus ja kärsivä uskova

 Raamatussa kerrotun perusteella uskon, ettei kukaan toinen ihminen ole kärsinyt niin paljon kuin Jeesus. Hän kärsi monin tavoin jo ennen Golgatan tapahtumia, mutta ristillä kaikkien ihmisten kaikki synnit laitettiin Hänen kannettavakseen ja Hän tuli puolestamme Isän Jumalan hylkäämäksi. Tällainen kärsimys ei edes ole mahdollista kenellekään meistä, vaikka joutuisimme kokemaan paljonkin pahaa.

Edelleen uskon, ettei kukaan toinen ihminen ole yhtä säälivä ja myötätuntoinen kuin Jeesus. Hän antoi itsensä alttiiksi mm. kaikelle edellä sanotulle meidän takiamme. Jeesus, jos kuka, ymmärtää kärsivää ja haluaa olla hänen kanssaan silloinkin, kun kukaan muu ei halua, jaksa tai välitä.

"Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli." (Ps. 34:19)

Kärsimyksen tarkoitusta ei tietenkään tarvitse erityisesti pohtia. Voi vain elää luottaen ja turvaten Jumalaan sen kummemmin Hänen mahdollisia tarkoituksiaan kyselemättä ja erittelemättä.

Itse asiassa ajattelen, että käytännössä se meneekin juuri niin, ainakin enimmäkseen. Kun olin sairaana, en pohdiskellut enkä kysellyt syitä sille, mitä koin (en edes olisi jaksanut), vaan olin vain, ja Jumala oli kanssani. Kun parannuin oireistani ja voimani alkoivat palautua, rupesin ajattelemaan kokemaani evankeliumin valossa.

Ymmärsin kokemukseni olleen kahtalainen: siihen sisältyi yhtä aikaa sekä kärsimystä että sisäistä rauhaa. Rauhan perustana oli usko siihen, että mitä tahansa minulle täällä maailmassa tapahtuukin, kaikki tulee lopulta päättymään hyvin. Jeesus on ristillä voittanut syntiin langenneen maailman kärsimyksineen ja ansainnut meille ikuisen elämän. Taivaassa ei enää ole vaivaa, murhetta, sairauksia. Jokainen Jeesukseen uskova tulee Taivaasta osalliseksi, ja "Jumala pyyhkii heidän silmistään kaikki kyyneleet" (Ilm. 7:17).

Koska sairauteni (aaltomaisesti etenevä MS-tauti) on lääketieteen mukaan parantumaton – tilastollisesti arvioituna on luultavaa, että vielä tulevaisuudessa joudun kärsimään sen takia – minua lohduttaa tieto, että kokemuksen ei tarvitse olla pelkästään paha, vaan siihen voi sisältyä myös hyvää, joka on lähtöisin Jumalan lohduttavasta läsnäolosta. Voin sanoa tietäväni tämän varmuudella, koska olen jo kokenut sen. Monien muidenkin uskovaisten olen kuullut kertovan samaa.

Omasta puolestanikin haluan rohkaista kaikkia turvaamaan Jeesukseen ja ajattelemaan runsaasti evankeliumin totuutta jo silloin, kun kaikki on hyvin. Tuskinpa kukaan tulee kokonaan säästymään kärsimykseltä tämän elämän aikana – rohkaisuni on siis suunnattu kaikille ihmisille.

Kaikenlaisessa muussakin kärsimyksessä, ei vain sairaudesta johtuvassa, Jumala haluaa auttaa. Myös ja erityisesti sellaisessa, joka on seurausta omista vääristä valinnoista. Jos joku kääntyy Jumalan puoleen syntinsä tunnustaen ja hyläten, Jumala ottaa hänet avosylin vastaan. Juuri sitä varten Hän lähetti Poikansa Jeesuksen maailmaan.




Kärsimys eristää – Jumala kohtaa intiimisti ja yhdistää


Raamatussa Jobin kärsimyksessä oli merkittävä sosiaalinen ulottuvuus: hänelle oli tapahtunut järkyttäviä vastoinkäymisiä, kuten kaikkien lasten kuolema luonnonkatastrofissa sekä vakava sairastuminen, ja vielä niiden seurauksena, lisätaakkana, häntä alettiin karttaa. Ilmeisesti monet erehtyivät pitämään häntä Jumalan hylkäämänä ja pelkäsivät hänen seuraansa ja onnetonta tilaansa.

"Oma ystäväpiirini inhoaa minua, nekin, joita minä rakastin, torjuvat minut." (Job 19:19)

Ei kärsivän ihmisen yksin jääminen tietenkään aina johdu siitä, että muut karttavat häntä, vaan sosiaalisen eristyksiin joutumisen syynä voi olla myös oma häpeän tunne tai se, ettei ole voimia sosiaaliseen vuorovaikutukseen tai edes toisen ihmisen läsnäoloon.Tämän olen itsekin kokenut.

Kärsimyksen mukana tulleesta yksinäisyydestä puhutaan myös lukuisissa psalmeissa. Niistä käy kirkkaasti ilmi, että yksin jäänyt ihminen turvaa Jumalaan, koska hänellä ei ole muita. Monesti sanotaan kärsimyksen tarkoituksen olevan juuri sen, että ihminen joutuisi turvaamaan Jumalaan. Raamatun äärellä ja omien kokemusteni perusteella minäkin uskon sen olevan keskeinen syy. Yksi lempikristityistäni, hollantilainen nainen Corrie ten Boom, kirjoitti: "Et voi oppia, että Kristus on ainoa, jonka tarvitset, ennen kuin Kristus on ainoa, joka sinulla on."

"Minut on unohdettu kuin olisin kuollut, minut on hylätty kuin särkynyt ruukku." (Ps. 31:13)

"Mutta minä turvaan sinuun, Herra, ja sanon: "Sinä olet minun Jumalani!"" (Ps. 31:15)

Jumala kohtaa yksin jääneen kärsivän intiimillä tavalla, ja se on ainutlaatuista ja ihanaa, mutta ei Hän halua, että kukaan meistä jää yksinäisyyteen, eristyksiin muista. Monista psalmeista ilmenee, että Jumalalta avun saanut tuntee vastustamatonta halua ylistää Häntä ja kertoa muille Jumalan hyvyydestä ja armollisuudesta. Kärsimys usein eristää, mutta Jumala avaa yhteyden muihin.

"Minun huuleni avautuvat ilohuutoon. Minä laulan sinulle kiitosta, koska sinä lunastit minut. Lakkaamatta minun kieleni kertoo vanhurskaudestasi." (Ps. 71:23-24)

"Levitköön sanoma sinun hyvyytesi runsaudesta, kiitettäköön sinun vanhurskauttasi riemuiten." (Ps. 145:7)