Entä jos pahin tapahtuu?

Mistä voisi saada sisäisen rauhan, jos tulevaisuus pelottaa? Miten uskaltaa ottaa seuraava askel tilanteessa, jossa näyttää olevan pelkkiä huonoja vaihtoehtoja?

 Jaakobin esimerkki

Olen aina arastellut muutoksia. Muutokseen sisältyy riski, mahdollisuus, että tapahtuu jotain pahaa. Varsinkin huonojen kokemusten jälkeen pessimistinen suhtautuminen muutoksiin on ihan ymmärrettävää.

Pahojen kokemusten jättämä pelko voi toisaalta olla niin voimakas, että helposti unohtaa kaikki ne kerrat, joissa pelko onkin jälkeenpäin osoittautunut turhaksi. Omassa elämässäni on ollut valtavasti turhia pelkoja; vain harvoin olen Jobin tavoin joutunut toteamaan: "Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui, mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut." (Job 3:25)

Hiljattain olin jälleen tilanteessa, jossa jouduin pohtimaan "entä jos pahin vaihtoehto tapahtuu?". Raamattua lukiessani pistin merkille Jaakobin toiminnan ja sanat vastaavassa tilanteessa (näistä vaiheista kerrotaan 1. Moos. 37-45). Sain hänen esimerkistään paljon apua – niin paljon, että ahdistukseni vähentyi lähes olemattomiin.

Minusta Jaakob vaikutti vanhemmiten tulleen muutoksia arastelevaksi ja ehkä vähän pessimistiseksikin. Siihen oli erityinen syy. Hän oli menettänyt traagisesti rakkaan poikansa Joosefin, kun tämä oli ollut vanhempien veljiensä kanssa paimenessa. Jaakob luuli Joosefin kuolleen villipedon raatelemana, vaikka oikeasti tämä oli elossa, Egyptissä. Hän oli alkanut suhtautua suojelevasti erityisesti nuorimpaan poikaansa Benjaminiin, joka oli Joosefin ainoa täysveli.

Nälkäkuolema uhkasi Jaakobin perhettä ja koko Kanaanin maata. Egyptistä perhe olisi saanut ruokaa, mutta vain yhdellä ehdolla: kaikkien veljesten oli lähdettävä ruoanhakumatkalle, myös Benjaminin.

Jaakob oli valintatilanteessa: pitäisikö hänen ottaa riski ja päästää Benjamin veljiensä mukana Egyptiin vai pitäisikö antaa nälänhädän pahentua hitaasti, mutta varmasti? Tuohon aikaan muukalaisena vieraan kansan keskuuteen meneminen sisälsi oikeita vaaroja, ja lisäksi Jaakob traagisen kokemuksensa takia varmaankin pelkäsi, etteivät vanhemmat veljet huolehtisi Benjaminista.

Jaakob kieltäytyi voimakkaasti päästämästä Benjaminia ruoanhakumatkalle, vaikka vanhemmat pojat kuinka häntä maanittelivat.

 "Mutta Jaakob sanoi: "Minun poikani ei lähde teidän mukaanne. Hänen oma veljensä on kuollut, ja vain hän on enää jäljellä. Jos hänen käy huonosti matkalla, suru murtaa minut, ja niin te syöksette harmaapään isänne tuonelaan."" (1. Moos. 42:38)

Aika kului ja nälänhätä paheni. Lopulta Jaakobin oli käytännössä pakko ottaa riski ja päästää Benjamin matkaan. Päätöksestä ilmoittaessaan Jaakob ei enää vaikuttanutkaan tuskaiselta ja voivottelevalta, vaan rauhalliselta. "Jumala, Kaikkivaltias, auttakoon teitä...", hän aloitti ja päätti sanoen "Mutta jos minun täytyy menettää lapseni, käyköön sitten niin." (1. Moos. 43:14)

Tekstin perusteella minusta vaikuttaa, että Jaakobia oli rauhoittanut ajatus, että jos (meidän rajallisesta näkökulmastamme) pahin tapahtuu, sekin kuuluu Jumalan, Kaikkivaltiaan, suunnitelmiin. Kun Jaakob sanoi "käyköön sitten niin", hän ilmaisi viimekädessä haluavansa, että Jumalan tahto toteutuu – mikä se sitten onkaan.

Niin rajulta ja "piruja seinille maalailevalta" kuin Jaakobin sanat ehkä kuulostavatkin, ne olivat myös realistiset. Sitäpaitsi Joosefin kohdallahan Jaakobille (hänen näkökulmastaan) oli tapahtunut "se pahin". Ja kuten meille toisaalla Raamatussa kerrotaan, sekin oli kuulunut Jumalan suunnitelmiin (1. Moos. 50:20).

Pahin ei kuitenkaan tapahtunut. Vaikka Jaakob oli ollut valmis jopa luopumaan pojastaan, hän ei sittenkään menettänyt tätä. Lisäksi tapahtui paljon sellaista hyvää, josta hän ei varmasti ollut osannut uneksiakaan.

 "Tapahtukoon sinun tahtosi"

 Mutta vaikka tapahtumilla ei olisikaan ollut ajallisesti onnellista loppua, minusta olennaista on Jaakobin suhtautuminen tilanteessa, kun hän ei vielä tiennyt, miten asiat tulisivat menemään: Jaakob pystyi ottamaan riskejä sisältävän askelen vasta kun oli hahmottanut mahdolliseksi, että hänen näkökulmastaan pahin tapahtumien kulkukin saattoi sisältyä Jumalan tahtoon: kaikki on Jumalan käsissä. Näin ainakin tulkitsen hänen suhtautumistaan.

Minulle, koska olen tällaista riskejä kaihtavaa ja muutoksia arastelevaa tyyppiä, Jaakobin esimerkistä on paljon apua. Muistutan itseäni mahdollisuudesta, että pelottavimman mieleeni tulevan vaihtoehdon tapahtuessakin voin luottaa Jumalaan; jos en omilla valinnoillani riko Jumalan tahtoa vastaan, voin luottaa siihen, että kaikki käy lopulta parhain päin.

"Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut." (Room. 8:28)

Kun Jeesus opetti ihmisiä rukoilemaan, Hän sisällytti rukoukseen kohdan "tapahtukoon sinun tahtosi" (Matt. 6:9-13). Olen monta kertaa kuullut ihmisten sanovan tuota lausetta Isä meidän -rukouksen vaikeimmaksi kohdaksi lausua. Minustakin sitä on joskus vaikea sanoa, mutta olen alkanut ajatella niinkin päin, että lause on sisäisen rauhan lähde, koska se muistuttaa Jumalan hallinnasta ja asettaa rukoilijan luottamaan Häneen.

Kannatko menneisyyden taakkaa?

Tehtyä ei saa tekemättömäksi, vaikka omistaisimme kaiken aikamme menneisyyden käsikirjoittamiselle toisenlaiseksi ajatuksissamme.

Edes kaikkivaltias Jumala ei tee syntejämme tekemättömiksi. Hän on kuitenkin valmistanut meille vapautuksen niistä.

Jossittelun turhuus

 Raamatun uskovaisten ei juuri kerrota "jossitelleen" eli takertuneen menneisiin pohtien, murehtien, miltä heidän elämänsä näyttäisi, jos he olisivat valinneet toisin, eivät esim. olisi tehneet jotain tiettyä syntiä. He eivät jumiutuneet jossittelemaan myöskään sitä, miten paljon paremmin heidän asiansa mahdollisesti olisivat, jos joku toinen ei olisi tehnyt syntiä, joka vaikutti heidän elämänsä kulkuun.

Kyllä he joskus jossittelivatkin, mutta kertomusten pääpaino on siinä, kuinka he elivät luottaen Jumalaan, Hänen tahtoonsa ja sallimukseensa.


Anteeksianto vapauttaa koetuista vääryyksistä

Yksi esimerkki on Joosef, jonka vaiheista kerrotaan 1. Mooseksen kirjan luvuissa 37-50. Nuoren Joosefin veljet kadehtivat ja vihasivat häntä ja möivät hänet orjaksi Egyptiin. Joosef joutui elämään erossa perheestään suuren osan nuoruuttaan ja aikuisuuttaan, ja vaikka heidän tiensä myöhemmin jälleen kohtasivat, hän oli varmasti jossain määrin vieraantunut suvustaan ja rakkaasta isästään Jaakobista.

Asiat olivat menneet miten olivat eikä menneisyyttä voinut muuttaa – ei, vaikka veljet katuivat tekoaan raskaasti.

Sen sijaan, että Joosef olisi jäänyt pohtimaan, miten hänen elämänsä olisi mennyt, jos veljet eivät olisi tehneet pahaa tekoaan, hän jopa lohdutti heitä huomauttamalla, mitä hyviä seurauksia hänen Egyptiin joutumisellaan kuitenkin oli.

"Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi." (1. Moos. 50:20)

Se, ettei jossittele, ei tarkoita, että kieltäisi kokemansa vääryyden ja sen mukana tulleen kärsimyksen. Raamatun tekstistä on pääteltävissä, että koettu vääryys seurauksineen kulki mukana Joosefin uskonsuhteessa Jumalaan (1. Moos. 41:51-52); Joosef luotti, että Jumalalla on tarkoitus kaikelle ja uskoi, että jos hän turvaa Jumalaan, kaikki tulee päättymään hyvin.

Ennen kaikkea Joosef antoi anteeksi. Hänelle näytti olevan ihan ratkaisevan tärkeää, että veljet varmasti uskoivat hänen antaneen heille sydämestään anteeksi ja luottivat, ettei hän hautonut heille kostoa (1. Moos. 50:15-21). Anteeksi antamisen kautta Joosef paitsi vapautui itse menneisyyden turhasta taakasta, sen kautta myös avautui uusi yhteys perheenjäseniin.


... ja omien syntien taakasta

 Entä suhtautuminen synteihin, joita itse on menneisyydessään tehnyt? Se, ettei jossittele, ei tarkoita, etteikö katuisi syntejään – päinvastoin oikeastaan. Daavid on tästä hyvä esimerkki, kuten monista psalmeista (mm. 51) voimme lukea. Väärien tekojensa tunnustaminen synneiksi ja niistä parannuksen tekeminen on ainoa, mitä katuva voi tehdä – menneisyyttä hän ei voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisi (ja jossittelisi).

Itse asiassa loogiseen päätepisteeseensä vietynä jossittelu johtaa moraalisen vastuun pakenemiseen: "Minä en todennäköisesti olisi tehnyt tätä syntiä, jos se-ja-se ei ensin olisi tehnyt sitä-ja-sitä syntiä minua vastaan..." Jokainen on Jumalan edessä vastuussa omista synneistään. Ja Jumala armahtaa sen, joka vilpittömästi pyytää syntejään anteeksi.

Se, ettei jossittele, ei myöskään tarkoita, ettei menneisyyttä voisi pohtia oppiakseen siitä. Jossittelevan katse pysyy menneisyydessä, kun taas sen, joka ottaa opiksi menneisyydestä, katse on kääntynyt menneestä tulevaan.

"Anna minulle jälleen pelastuksen riemu
ja suo minun iloiten sinua seurata,
niin opetan tiesi sinusta luopuneille,
ja he palaavat sinun luoksesi." (Ps. 51:14-15)

Jumala ja menneisyys

Edes kaikkivaltias Jumala ei muuta menneisyyttä: ei ole kelausnappulaa, jota painamalla Hän (aina tarvittaessa, yhä uudelleen ja uudelleen) palauttaisi tapahtumat alkupisteeseen niin, että emme olisikaan tehneet niitä valintoja, joita olemme tehneet. Jossittelu on olemattoman menneisyyden haikailemista.

Jumala kuitenkin teki synneillemme joitain muuta – Hän sovitti ne täydellisellä uhrilla: Jumala lähetti maailmaan Poikansa Jeesuksen, joka ikuisen henkensä voimalla sovitti pahat tekomme ristin kuolemallaan, ja nousi kuolleista. Uskomalla Jeesukseen saa Jumalan sovituksen ja anteeksiannon omakseen.

Jumalan ratkaisu, ristin sovitus, tähdentää tosiasioiden kohtaamisen välttämättömyyttä ja samalla sitä, miten turhaa jossittelu on. Vain totuuteen tulemisen kautta, tunnustamalla syntinsä, saa Jumalan anteeksiannon, joka johtaa parannukseen.

"Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:9)

Jumalan ratkaisu muistuttaa myös elämämme ja kokemustemme ainutkertaisuudesta. Jos kaikki tekomme ja kokemuksemme olisivat jatkuvasti nollattavissa, vaikka sillä kelausnappulalla, elämämmehän olisi pelkkää tyhjyyttä ja kokemuksemme unien kaltaista harhaa... Raamatussa kerrotaan, että meidän jokaisen elämä on ainutlaatuinen ja merkityksellinen Jumalan silmissä. Jeesus kertoi, että hiustemme lukumääräkin on Jumalan tiedossa (Matt. 10:30). Jokainen kyyneleemmekin on Jumalalle niin tärkeä, että Hän voisi koota sen leiliinsä (Ps. 56:9).

Jumalan ratkaisu oli sovittaa menneisyyden synnit, jotta vapautuisimme uuteen elämään Hänen kanssaan.

"Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö.
Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan." (Jes. 43:18-19; 1933)