Luoja ja hänen luotunsa – kristityn pohdintoja romaanista Frankenstein

  "Et ehkä tiedä miten vaarallista tieto on etkä ymmärrä miten paljon onnellisempi on ihminen joka uskoo että hänen kotikaupunkinsa on koko maailma kuin ihminen joka havittelee suuruutta joka ei ole hänen luontonsa mukaista." Näin varoittaa tiedemies Victor Frankenstein Mary Shelleyn kauhuklassikossa. 

  Romaanissa tiedemies katuu katkerasti luomaansa olentoa. Kristitty lukija tuskin voi olla ajattelematta Jumalan suhdetta ihmisiin tämän kirjan äärellä.

Tunteellinen kauhutarina

  "Tiedemies Victor Frankenstein kokoaa ihmisen ruumiinosista hirviön, joka herää henkiin." Näin Mary Shelleyn romaania Frankenstein kuvaillaan kirjan takakannessa. 

Hyvin tiivistetty, vaikka se täytyy sanoa, että Frankenstein ei tarkoituksella luonut hirviötä, vaan vasta työnsä valmistuttua joutuu toteamaan, että tuli sellaisen luoneeksi. Toiseksi, hirviö ei herää henkiin, vaan Frankenstein itse, salaisella menetelmällä, herättää sen henkiin. Teko, jota hän tuli myöhemmin katumaan katkerasti.

Kuva: Pixabay / Pete Linforth

  Mary Wollstonecraft Shelleyn (1797-1851) romaani Frankenstein on romantiikan aikakauden teos. Tarinan tapahtumat – hirviön luominen, sen ajautuminen tuhotöihin, tiedemiehen katumus ja lopulta vakaa pyrkimys surmata luomuksensa – etenevät kauhukertomuksena taustalla, kun kerronnassa etualalla ovat suuret tunteet. Romantiikan ajan teoksille on tyypillistä yksilöiden sielunelämän tarkka kuvaus.

Victor Frankensteinin epätoivoista katumusta kuvaillaan vuolaasti läpi romaanin. "Kukaan ei ikinä ole ollut yhtä onneton kuin minä", hän toteaa viitaten onnettomuutensa syyn ainutlaatuisuuteen koko ihmiskunnan historiassa. 

Itse asiassa tiedemies tuntuu alkavan katua olennon luomista heti, kun havaitsee sen ruvenneen hengittämään, tai viimeistään siinä vaiheessa, kun olento avaa himmeän kellertävät silmänsä...

Elonmerkit havaittuaan Frankenstein poistuu kotoaan (jonka ullakkohuoneeseen rakentamassaan laboratoriossa oli olennon luonut) ja kun hän palaa, olento on poissa. Kömpelösti liikkuva ja vielä tässä vaiheessa puhekyvytön hirviö on lähtenyt avaraan maailmaan. Frankenstein tuntee helpotusta, että olento, jota hän on nyt alkanut nimittää iljettäväksi kurjimukseksi, on poissa hänen silmistään. 

Myös hirviön luominen oli ollut tunteellinen tapahtumasarja. Kun Frankenstein jälkeenpäin kuvailee aherrustaan salaisessa ullakkokammiossaan tuon jumalattoman hankkeensa äärellä, hän selittää olleensa kuin jonkinlaisessa ymmärtämättömässä tilassa. Niin voimakas oli intohimo luoda jotain suurta ja merkittävää, ainutlaatuista.

Hirviökin saa puheenvuoron myöhemmin romaanissa. Hän kuvailee herkkiä tunteitaan vähintään yhtä vivahteikkaasti kuin luojansa omiaan. Minua huvitti miten kaunokielisesti hirviö oli oppinut puhumaan parissa vuodessa. Hän kertoi kuinka oli aluksi ollut hyvä, auttanut ihmisiä ja jopa pelastanut hukkumassa olevan lapsen joesta, mutta ulkoisen olemuksensa vuoksi oli saanut ihmisten taholta pelkkää kammoa, vihaa ja väkivaltaa osakseen. Tämän seurauksena ihmisten hyväksyntää kaivannut toivottoman yksinäinen hirviö oli katkeroitunut ja päätynyt veritekoihin pitäen ihmiskuntaa vihollisenaan.¨

Itse asiassa romaani onkin keskeisesti kertomus ihmisen syntisyydestä. Rakkautta ja hyväksyntää etsiessään hirviö joutuu pettymään syvästi kerta kerran jälkeen: jopa kaikkein lempeimmiltä ja hyveellisimmiltä vaikuttavat ihmiset olivat hänelle pahoja ja maksoivat hänen hyvät tekonsa väkivallalla.

  Vaikka hirviön omat kokemukset herättivät minussa myötätuntoa ja melkein aloin toivoa, että tämä olisi saanut rauhan ja jonkinlaisen onnen, päädyin kuitenkin toivomaan, että Frankenstein onnistuisi hirviönsä surmaamaan (en paljasta miten siinä kävi).

Nuoren tiedemiehen hairahdus salatieteisiin

  Mielestäni melkein jännittävin osuus romaanissa oli alkupuolella, kun Victor Frankenstein kertoo hairahtumisestaan salatieteisiin, siis alkemiaan ja muihin okkultistisiin oppeihin, joita soveltamalla hän onnistui hirviön luomaan. 

Hahmo eli 1700-luvulla, jolloin uudenaikainen faktoihin perustuva luonnontiede menetelmineen oli jo vallalla, mutta oli nuorena sattumalta päätynyt lukemaan pari sataa vuotta aiemmin eläneiden salatieteilijöiden, mm. Paracelsuksen ja Cornelius Agrippan, teoksia eikä enää saanut sammutetuksi paloa, jonka erikoiset opukset olivat sytyttäneet hänen sielussaan.

Frankenstein kertoo jälkeenpäin: "Äärimmäisen nuoruuteni aiheuttaman ideoiden sekaannusten vallassa ja sopivaa opastajaa löytämättä olin laskeutunut tiedon portaita ajassa taaksepäin ja korvannut uusien tutkimusten tulokset unohdettujen alkemistien unelmilla."

Kuva: Pixabay

Faktoihin perustuvaa luonnontiedettä Frankenstein oli pitänyt tylsänä ja kunnianhimottomana, vaikka suostuikin niitä, lähinnä kemiaa, opiskelemaan yliopistossa. Alkemistit olivat tavoitelleet valtaa ja kuolemattomuutta. Hän koki että yliopistossa häntä vaadittiin vaihtamaan nuo "määrättömän upeat utukuvat vähäpätöisiin tosiseikkoihin".

  Romaanin kerronnassa ja hahmojen pohdinnoissa ilmenee paikoin kristillinen maailmankuva, joka toki on yleistä tuon ajan eurooppalaisissa kaunokirjallisissa teoksissa. Esimerkiksi okkultismiin, jota soveltamalla Frankenstein oli hirviön luonut, viitataan itsestään selvästi pahuutena ja jonkinmoisena noituutena. Nuoruutensa kohtalokasta hairahtumista kiroava Frankenstein nimittää luomaansa ja henkiin herättämäänsä olentoa demoniksi.

Kohdatessaan itseään nuoremman tiedemiehen ja tunnistaessaan tässä samanlaista yltiöpäistä kunnianhimoa kuin itsellään, hän varoittaa tätä: "et ehkä tiedä miten vaarallista tieto on etkä ymmärrä miten paljon onnellisempi on ihminen joka uskoo että hänen kotikaupunkinsa on koko maailma kuin ihminen joka havittelee suuruutta joka ei ole hänen luontonsa mukaista".

  Alkemian opit eivät tietenkään toimineet oikeassa elämässä, mutta mielikuvituksellisella tarinalla on puhutteleva moraalinen opetus, joka on hämmästyttävällä tavalla ajankohtainen meidänkin aikanamme. Pari vuotta sitten luin haastattelun, jossa yksi tekoälyn kehittäjistä, Geoffrey Hinton, kertoi pitävänsä keksintöä vaarallisena ihmiskunnalle sekä katuvansa kehitystyölle antamaansa panosta. Kuulostaa eräänlaiselta tosielämän Frankenstein-tarinalta.

Kuvitteelliset kertomukset pystyvät luomaan varoittavia skenaarioita mielikuvituksen avulla. Tämä pätee erityisesti tieteiskuvitelmiin ja kauhutarinoihin, ja Shelleyn teos edustaa molempia lajityyppejä. 

Luojan suhde luotuunsa

  Kirjassa kuvaillaan runsaasti luonnon kauneutta, mikä myös on tyypillistä romantiikan kauden teoksissa. En yleensä ole pitkien luontokuvausten ystävä, mutta nautin lukiessani Frankensteinin maisemakuvailuja hänen matkustaessaan synnyinmaastaan Sveitsistä Skotlantiin ystävänsä kanssa. Venematkalla Rein-joka pitkin he näkevät vehmaita saaria, synkkien metsien ympäröimiä kukkuloita ja linnaraunioita niiden rinteillä, kukoistavia viiniviljelmiä vihreine pengermineen.

Frankenstein kuitenkin tajuaa, että hirviön luomisen jälkeen luonnon kauneuskaan tuskin enää tuo hänelle lohtua.

Masentuneelle tiedemiehelle hänen lapsuutensa alppimaisemista, jotka aiemmin olivat hivelleet hänen sieluaan, tuli ahdistavaa maastoa, jossa hän pelkäsi kohtaavansa luomansa kauhistuttavan olennon. Hirviö oli jättiläismäinen ja ihmistä vahvempi. Se liikkui yli-inhimillisellä nopeudella ja voimalla Keski-Euroopan metsissä ja lumihuippuisilla vuorilla ja tuntui yliluonnollisella tavalla vaistoavan luojansa olinpaikan. Myöhemmin Frankenstein alkaa itse jahdata hirviötä. Hän kokee tämän surmaamisen olevan olemassaolonsa ainoa tarkoitus. Takaa-ajo johtaa aina pohjoisnavan jäätiköille.

  Huikean kauniit luontokuvaukset veivät ajatukseni Jumalaan muutoin kammottavan tarinan keskellä. Jumala luo kauneutta. Ihminen, rikkoessaan Luojan tahtoa vastaan, luo masentavaa kurjuutta ja tuhoa.

Hetkittäin Frankenstein itsekin tulee ajatelleeksi Kaikkivaltiasta. Vuoristomaisemassa kulkiessaan ja ihastellessaan kallioiden välissä kohisevaa jokea ja pauhaavia vesiputouksia hän ei yhtäkkiä enää "pelännyt mitään olentoa joka oli vähäisempi kuin näiden juhlavissa asuissa ilmenevien luonnonvoimien luoja ja hallitsija". 

Kuva: Pixabay / Felix Dilly

  Kristitty lukija tuskin voi olla ajattelematta Jumalan suhdetta ihmiseen tämän romaanin äärellä. Frankensteinkin loi olentonsa omaksi kuvakseen, syntisen ihmisen kuvaksi. Tiedemies kavahtaa ja alkaa tuntea iljetystä luomaansa olentoa kohtaan heti tämän ensi henkäisystä lähtien. Siinä vaiheessa hirviö ei vielä ollut tehnyt pahaa. Hänestä tuli paha ihmisten kanssa tekemisiin jouduttuaan.

Kuten aiemmin sanoin, päädyin toivomaan hirviön kuolemaa. En siksi, että hän oli pelottava enkä siksi, että hän koki olevansa liian onneton ja yksinäinen elämään enkä tarkalleen ottaen edes siksi, että hän oli ajautunut väkivaltaisiin tekoihin – tätä kaikkea esiintyy ihmisissäkin –, vaan siksi, että hänen luomisensa oli ollut Jumalan luomisjärjestyksen vastaista. Hirviön ei olisi pitänyt olla olemassa alun perinkään.

Romaanissa on suora viittaus Raamatun luomiskertomukseen! Kuvaillessaan ajautumistaan pahuuteen hirviö kertoo ajatelleensa Aadamia paratiisissa ja kadehtineensa tätä: "Hän oli Jumalan käsien luoma onnellinen ja hyvinvoipa olento, joka eli Luojansa erityisessä suojeluksessa". Hirviön mielestä ihminen oli niin onnellisessa asemassa, ettei tällä olisi pitänyt olla mitään syytä pahuuteen.

  Jumala rakasti luomaansa ihmistä ja antoi heille paratiisin asuinpaikaksi. Edes syntiinlankeemuksen jälkeen Jumala ei hylännyt luotujaan, vaan sovitti syntimme ristillä, että me saisimme elää ikuisesti Hänen luonaan.

"Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento." (1. Moos. 2:7)

Kohteliaisuus – kasa turhia muodollisuuksia vai jotain syvempää?

  Hyviä tapoja väheksytään, vaikka ne luovat parempaa ilmapiiriä kaikille. Nykyihmisiä puhuttelevat elämäntapojen eettisyys, empatia ja arvot – ehkä niiden rinnalla kohteliaisuussäännöt näyttäytyvät kasana turhia muodollisuuksia?

Kohteliaisuus onnellistavana tekijänä

  Kaupan kassa ei kerran tervehtinyt minua. Hän rupatteli edelläni olevan asiakkaan kanssa minun asiointivuorollani eikä edes katsonut minuun, ja ostoksia pakatessani kuulin hänen tervehtivän iloisesti minun jälkeeni tullutta asiakasta. Sinä päivänä olin jo valmiiksi apealla mielellä, ja siitä tuli vielä enemmän paha mieli. Toki ymmärsin jo sillä hetkellä, että tuollainen on mitätön juttu oikeasti. Varmasti jokainen on joskus epähuomiossa jättänyt tervehtimättä tai kiittämättä kun olisi pitänyt.

Kuva: Pixabay / ivabalk

Arkinen tapahtuma kuitenkin kertoo miten merkittävä vaikutus kohteliaisuudella voi olla. Hyvä mieli voi joinain päivinä rakentua todella pienistä tekijöistä. Kohteliaisuus on yksi niitä. Minulle on tärkeää esimerkiksi se, että Kelan tai pankin kirjeissä lukee "Hyvä asiakkaamme" tai "Ystävällisin terveisin", vaikka ymmärrän kohteliaisuussanojen kuuluvan automaattisesti painettuun viestipohjaan. 

Pienet arvostavat muodollisuudet luovat osaltaan hyvää ilmapiiriä sekä kohteelle että niiden noudattajalle itselleen.

  Arvostan kohteliaisuutta ehkä tavallista enemmän. Olen luonteeltani ujo ja varautunut enkä ollenkaan puhelias. Ehkä kohteliaisuudesta on muodostunut minulle tapa hyvittää näitä piirteitä vuorovaikutustilanteissa. Ujous, hiljaisuus ja varautuneisuus saatetaan virheellisesti tulkita tylyydeksi, joten olemalla kohtelias yritän ennaltaehkäistä virheellistä vaikutelmaa.

Olen aina myös hymyillyt paljon osana kohteliasta käyttäytymistä. Luin joitain vuosia sitten lehtijutun, jossa tavallisilta suomalaisilta oli kysytty, voisivatko he hymyillä enemmän ihmisten ilmoilla kulkiessaan ja asioidessaan. Jutussa mainittiin että joidenkin muiden maiden tapakulttuuriin kuuluu hymyily. Suomalaiset olivat torjuneet ehdotuksen: he eivät hymyile paitsi silloin kun aidosti hymyilyttää. Tavan vuoksi ja teennäisesti ei ruveta hymyilemään.

Hymyilevänä suomalaisena en allekirjoita ajatusta, että kaikki hymyily, joka ei ole aidosti sydämestä kumpuavaa, olisi tekohymyä, siis jotenkin vilpillistä. Minulla kohteliaisuushymykin on ihan aitoa hymyä, vaikkei se olekaan sydämestä kumpuavan ilon ilmentymä kasvoilla. 

Paljon enemmän kuin kasa muodollisuuksia

  Minusta vaikuttaa, että kohteliaisuutta ja hyvätapaisuutta vähätellään nykyään. Kyllä tapoihin liittyvät asiat kiinnostavat nykyihmisiäkin, mutta se mikä aihepiirissä nyt puhuttelee, on elämäntapojen eettisyys, niitä ohjaava empatian tunne sekä arvot. Kenties näiden rinnalla hyvätapaisuus näyttäytyy monelle kasana turhia muodollisuuksia?

Väitän kuitenkin, että eettisyys ja arvot eivät ole ristiriidassa kohteliaisuuden kanssa ja että niitä kaikkia voi ja pitäisikin noudattaa yhtä aikaa.

  Asiaa voi nimittäin ajatella kysymällä, miksi kohteliaat muodollisuudet ovat alun perin syntyneet. En ole tutkinut tapakulttuurin historiaa, mutta veikkaisin, että taustalla on ainakin osittain ihmisyyteen kuuluvan arvon tunnustaminen. Uskon että jokaisella ihmisellä on synnynnäisesti jonkinlainen tunto omasta arvosta sekä vaisto että tämä omanarvontunto on jokaisella toisellakin ihmisellä. Arvostavat muodollisuudet sosiaalisessa kanssakäymisessä vastaavat siihen sisäiseen arvokkuuden tunteeseen ja ylläpitävät sitä. 

  Menen vielä pitemmälle kohteliaisuuden tärkeyttä puolustaessani. Nimittäin mielestäni kohteliaisuus on Jeesuksen opettaman lähimmäisenrakkauden kaltaista! Aivan kuten lähimmäisenrakkaus, kohteliaisuuden vaatimus kohdistuu meihin kaikkiin ja noudatettavaksi kaikkia kohtaamiamme ihmisiä kohtaan. Jos joku tuntematon avaa sinulle oven, sinun kuuluu sanoa kiitos. Jos joku tuntematon on tulossa ovesta sinun jälkeesi, sinun kuuluu pitää hänelle ovea. Hyvien tapojen noudattaminen ei ole henkilökohtainen hyvä teko toista ihmistä kohtaan, vaan hänen arvokkuutensa huomioimista toisena ihmisenä.

Kohteliaisuussääntöjen noudattaminen on niitä harvoja hyviä pieniä tekoja, joita meiltä odotetaan tuntemattomia kanssakulkijoitamme kohtaan.

"Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille." (Matt. 7:12)