"Miksi juuri Jahve?"

  Minulta on monesti kysytty, miksi uskon kaikkien uskontojen väitetyistä jumalista juuri Raamatun Jumalaan. Vaikka kysymys tietyllä tavalla tuntuu epämielekkäältä uskovaiselle, olen kyllä aina osannut antaa vastauksen.

Omituiselta tuntuva kysymys

  Joku kysyi minulta nettikeskustelussa, miksi uskon juuri Jahveen enkä johonkuhun toiseen jumalaan. Hän varmaankin käytti erisnimeä Jahve koska halusi painottaa, ettei Raamatun Jumala hänen mielestään ole ainut jumala, vaan yksi monista vaihtoehdoista.

Olen vuosien varrella, melko aktiivisena nettikeskustelijana, kuullut vastaavanlaisen kysymyksen useamman kerran. Minua mietityttää siinä pari asiaa, jotka yritän nyt selittää.

  Ensinnäkin, kysymys ei tunnu mielekkäältä uskovaiselle kristitylle. Ensimmäisenä mieleen tuleva vastaus nimittäin olisi, että koska Raamatun Jumala, Jahve, on todellinen ja elävä Jumala – totta kai uskon todelliseen Jumalaan (ei kai kukaan nyt epätodellisena pitämäänsä jumalaan uskoisi!). 

Minusta kuitenkin tuntuu, että kysyjä hakee toisenlaista vastausta – vähemmän, no, itsestään selvää. Ehkä kysyjää kiinnostaa enemmänkin, miksi pidän Jahvea kunnioittamisen arvoisena ja luotettavana?

  Toinen askarruttava seikka on, että kysyjällä on lähes aina taustalla näkemys, että uskonnon ja jumalan pitäisi ennemminkin olla kunkin omasta kulttuurista ja synnyinseudusta riippuvainen. Usein kysyjä nimittäin jossain vaiheessa tuo esiin vanhan tutun "miksi suomalainen uskoisi Lähi-idän ihmisten aavikkojumalaan?" -näkemyksen.

Tämä näkemys mielestäni paljastaa, että kysyjä puhuu kulttuurista, tarkemmin sanottuna kansanperinteistä, eikä uskonnosta ollenkaan! Hän vain käyttää käsitteitä uskonto ja jumalausko.

Selvimmin tämä ilmenee kun ajatellaan luomista. Kuka on luonut meidät, kaikkien kansojen ihmiset, ja koko luomakunnan, maailmankaikkeuden? Ei kai kysyjä sentään usko, että jokainen hänen olettamansa "kansankulttuurin jumala" olisi luonut omaan vastuualueeseensa kuuluvan maapläntin ihmisineen? Jos siis on yksi jumala ylitse muiden, luoja, kuka hän on? Kun tähän kysymykseen aletaan vakavasti pohtia vastausta, ollaan siirrytty kulttuurin aihepiiristä todellisen jumalauskon kysymyksiin.

  Vielä sananen kansanperinteistä... Kyllä minäkin arvostan niitä ja niiden osana jumalatarustoja, suomalaisena tietysti erityisesti Kalevalaa. En kuitenkaan sekoita niitä uskontoon. Minulle Kalevala on kansanrunoutta, omanlaistaan taidetta. Se ilmentää suomalaisen kulttuurin, luontosuhteen ja ajattelutapojen erityisyyttä.

 

Kristittynä eläessäni olen oikeastaan alkanut aiempaa enemmän huomioida suomalaisuuttani. Sillä Raamatussa yksi tasoista, joilla ihmiskunnasta puhutaan, on kansojen taso: jokainen yksittäinen ihminen kuuluu johonkin kansaan tässä maailmassa. Kansojen taso ei tietenkään ole se perimmäinen ja kaikkein merkityksellisin taso, jolla Jumala ihmisiä tarkastelee. Perimmäinen ja ratkaiseva taso on jokainen yksittäinen ihminen ja hänen sydämensä. 

Siksi Jahve

  Toisaalta pystyn ymmärtämään kysymystä. Tulin uskoon kolmekymppisenä, ja sitä ennen tutustuin eri uskontoihin ja niiden väitteisiin jumalasta / jumalista / jumaluudesta. Joten joku samalla tavalla uskonnoista kiinnostunut saattaisi olettaa, että aikani tutkittuani ja vertailtuani päädyin Jahveen.

Ei se kuitenkaan mennyt niin. Se hetki jolloin tulin uskoon ei ollut jatkoa tuolle uskontojen tutkimiselleni. Olin muutoin elämässäni alkanut janoita Jumalaa, täydellistä rakkautta ja anteeksiantoa. En siis valinnut Jahvea jonkinlaisen älyllisen tai tunteellisen pohdiskelun päätteeksi, vaan Jahve sytytti sydämessäni uskon Häneen.

  Jälkeenpäin, kun olen pohtinut eri uskontojen jumalakäsityksiä, olen alkanut ymmärtää, etteivät ne ole sellaisia, jotka edes teoriassa vetoaisivat minuun. Ne nimittäin maalaavat kuvan jumalasta joka on heikko, tahdoton ja epätäydellinen; väitetyiltä jumalilta puuttuu kokonaisnäkemys, suunnitelma, oikeamielisyys ja mahti, kaikkivaltius; niihin ei voi turvata hädässä eivätkä ne ole ratkaisseet synnin ongelmaa.

Monien uskontojen kertomukset synnyttävät ihan mielenkiintoisia pohdintoja ihmisyydestä, hyvästä elämästä, kärsimyksestä ja onnellisuudesta, mutta niiden jumalat eivät ole sellaisia, joihin pystyisin uskomaan, joita kunnioittaisin ja joihin luottaisin.

  Mitä siis vastasin kysyjälle? Koska minulla ei ollut aikaa kirjoittaa esseetä kaikesta edellä mainitsemastani, ajattelin sitä hetkeä kun tulin uskoon – mitä ajattelin ja tunsin sydämessäni? Millä tavalla Jahve veti minut omakseen?

Vastaus on täysin kirkkaasti evankeliumi! Uskoon tullessani ymmärsin evankeliumin, eli syntien sovituksen ja pelastuksen Jeesuksessa, ensimmäisen kerran todeksi omalla kohdallani. Kaikki Jumalan ominaisuudet, jotka olen maininnut tässä kirjoituksessani – että Hän on elävä Jumala, Luoja, kaikkivaltias, vanhurskas eli virheettömän oikeamielinen, syntiemme sovittaja... – lähtevät avautumaan evankeliumin kautta.

Taisin muotoilla vastaukseni jotenkin niin, että koska Jahve, Raamatun Jumala, kosketti sydäntäni evankeliumilla. 

"Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:9-10)

  

Lääkkeitä katastrofiajatteluun

   Minulla on aina ollut taipumus maalailla mielessäni kauhukuvia ongelmien paisumisesta ja kaiken hajoamisesta. Sitä kutsutaan katastrofiajatteluksi tai joskus mörköjen pelkäämiseksi. Kolme sanontaa ovat auttaneet minua; yksi on isältäni, toinen äidiltäni ja kolmas Vanhan Testamentin Jaakobilta.

"Asioilla on tapana järjestyä"

  Parikolmekymppisenä opiskelijana kärsin sairauksienpelosta. Minulla oli outoja, vaihtelevia oireita, joita kirjoitin ylös ja joille yritin hakea selitystä lääkärikirjoista ja lääketieteellisistä artikkeleista. Vietin tällaista elämää yhtäjaksoisesti muutaman vuoden.

Kerran ollessani opiskelijaterveydenhuollon lääkärin vastaanotolla luin oireitani muistilapuilta sekä ehdotin pariakin eri diagnoosia ja tutkimuksia niiden poissulkemiseksi. Polveilevan yksinpuheluni jälkeen lääkäri pamautti: "Minusta vaikuttaa, että sä pelkäät nyt mörköä."

Loukkaannuin hieman, koska oireeni olivat ilmeisen todellisia ja ruumiillisia eivätkä psykosomaattisia laadultaan (vuosia myöhemmin sain todella diagnoosin MS-taudista, joka selitti ne kaikki). Toisaalta näin, että lääkäri tarkoitti hyvää. Juttelimme pelosta ja lähdin vastaanotolta hieman kevyemmällä mielellä sillä erää. Taisin saada myös lähetteen joihinkin tavallisiin verikokeisiin, varmaan ihan mielenrauhani vuoksi.

Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että vaikka oireideni aiheuttajana ei ollutkaan mörkö eli kuviteltu pelko, vaan oikea sairaus, samalla pelkäsin myös mörköä. Ymmärtämättäni harjoitin vuosien ajan jatkuvaa katastrofiajattelua. Mielessäni väikkyi sekasortoisia kauhukuvia sokeutumisesta, pyörätuolista ja pysyvästi laitoksessa asumisesta. Mikään niistä ei ole toteutunut vieläkään, kaksi vuosikymmentä myöhemmin.

  Isäni käyttää sanontaa "asioilla on tapana järjestyä". Nuorena epäilin sitä, koska ymmärsin sen väärin. Sanontahan ei tarkoita, että lopputulos olisi välttämättä toiveiden mukainen, vaan se tarkoittaa, että sitä mukaa kun asiat etenevät ja pelot joko toteutuvat tai jäävät toteutumatta, tilanteeseen alkaa löytyä sopiva suhtautuminen. Tiedon ja kokemuksen lisääntyessä uuteen, tuntemattomaan tilanteeseen alkaa hahmottua jonkinlainen kartta mielen sisällä. Sekasorto muuttuu järjestykseksi.

Mörön pelkääminen ja MS-diagnoosin saaminen on loistava esimerkki sanonnan paikkansapitävyydestä. Oireiden pähkäilyn lopputulos ei ollut toiveideni mukainen, vaan sain todella diagnoosin sairaudesta, jota olin pelännyt. Toisaalta sekasorto on diagnoosin myötä muuttunut järjestykseksi. Olen vapautunut ahdistuksesta, jossa tietämättömyyden ja kauhukuvien pyörittelyn takia vietin vuosikausia.

"Jos se on Herran tahto, niin käyköön niin"

  Tämä lainaus, ainakin suurin piirtein, on Vanhan Testamentin Jaakobilta, joka oli menettänyt rakkaan poikansa Joosefin. Eräänä iltana muut pojat palasivat paimenesta, mutta Joosef oli kadonnut. Veljet ojensivat isälle Joosefin repaleisen vaatteen. Isä päätteli, että petoeläimet olivat raadelleet pojan kuoliaaksi ja oli siitä lähtien surun murtama.

Katovuosien koittaessa Jaakobille tuli lisää surua ja huolta. Tilanne oli se, että hän menetti jo toisen poikansa, Simeonin, veljesten ollessa ruoanhakumatkalla Egyptissä. Egyptin käskynhaltija oli epäillyt veljeksiä vieraan valtakunnan vakoojiksi eikä ollut päästänyt Simeonia palaamaan kotiin muiden kanssa. Seuraavalle matkalle Jaakobin piti päästää myös kuopuksensa, Benjamin. Tuo Egyptin salaperäinen käskyhaltija oli esittänyt moisen vaatimuksen.

Jaakob ei millään olisi päästänyt poikiaan lähtemään. Egypti oli selvästi vaarallinen paikka. Mutta puute ja kurjuus pahenivat ja alkoivat kääntyä nälänhädäksi. Lopulta Jaakob, raskain sydämin, antoi pojilleen luvan lähteä uudestaan matkalle: 

"Jumala, Kaikkivaltias, auttakoon teitä, kun joudutte sen miehen eteen, niin että hän päästää Simeonin ja myös Benjaminin lähtemään kanssanne. Mutta jos minun täytyy menettää lapseni, käyköön sitten niin." (1. Moos. 43:14)

Jaakob oli varmaan viettänyt useita päiviä huoneessaan rukoillen ja käyden läpi erilaisia lopputuloksia uhkaavalle tilanteelle: ilman ruokaa he kaikki kuolevat varmasti, toisaalta Egyptin-reissu sisälsi lukemattomia vaaroja, esim. rosvojoukko saattaisi hyökätä erämaassa tai perillä Egyptissä he saattaisivat muukalaisina joutua jälleen epäilysten kohteeksi ja päätyä vankilaan tai jopa surmatuiksi.

Jaakobin sanoista kuultaa nöyryys Kaikkivaltiaan edessä ja sen kautta rauhan saaminen. Se oli palauttanut hänen toimintakykynsä. Jaakob hyväksyi pahimman kauhukuvansa mahdollisena lopputuloksena ja osana Herran suurta suunnitelmaa. 

Olen itse käyttänyt menetelmää tilanteissa, joissa olen ollut pelkojen lamauttama. Tämä Jaakobilta oppimani menetelmä on hieman eri kuin pelkkä Herran haltuun -asenne. Tässä kerta kaikkiaan kuvitellaan se pahin lopputulos ja tietoisesti käynnistetään prosessi sen hyväksymiseksi. Jos se pahin tapahtuukin, niin ainakin on jo aloittanut asian käsittelyn jollain tavalla.

Saattaa kuulostaa vanhalta tutulta "pessimisti ei pety"-ajatukselta, mutta ei kyse ole siitäkään, koska olennaista tässä on Jumalan tahtoon nöyrtyminen: "tapahtukoon sinun tahtosi".

"Kyllä kaikki vielä iloksi muuttuu"

  Tyypillisesti katastrofiajattelu liitetään persoonallisuuden piirteeseen, jossa ihminen pyrkii täydelliseen oman elämänsä hallintaan. Kauhukuvissa elämä riistäytyy hallinnasta... Toki se että kaikki lähtökohtaisesti olisi omassa hallinnassa on ilmeinen virheoletus.

En itse ole tältä osin tyypillinen katastrofiajattelija – en ole kontrollifriikki koskaan ollutkaan. Minulla katastrofiajattelu painottuu pelkoon, että elämä muuttuu pysyvästi jollain tavalla hirveäksi enkä enää voisi olla oma perusiloinen ja hyväntuulinen itseni. Lähes aina kauhukuvani ovat liittyneet jotenkin terveyteen.

 Olen aiemmin blogissani kehunut olevani toiveikas optimisti, mutta nyt paljastankin olevani mörköjä pelkäävä katastrofiajattelija, joka saa rauhankin kuvittelemalla pahimman kauhukuvansa toteutuvan ja hyväksymällä sen etukäteen!

Molemmat kuvailut kuitenkin pitävät paikkansa. Sillä kun pohdin mihin kaikki ihan loppujen lopuksi johtaa, olen toiveikas optimisti. Siinä välissä saatan kyllä joutua kokemaan ties mitä hirveyksiä.

  Äitini on aina sanonut minulle ja sisaruksilleni "kyllä kaikki vielä iloksi muuttuu", jos meillä on ollut paha mieli jostain pienestä tai isommasta asiasta. Tähän mennessä sanonta on pätenyt: surujen ja menetysten jälkeen on aina tullut se hetki, kun havahdun siihen että olen jälleen iloinen. 

Sitä paitsi ihan loppujen lopuksi, siis tämän maallisen vaelluksen jälkeen, kaikki todella muuttuu pysyvästi iloksi uskovaisille. Kantava voima elämässäni on Jumala ja Hänen lupauksensa ikuisesta elämästä Taivaassa, johon Jeesus on tie. 

  Joskus suuri suru muuttuu valtavaksi iloksi jo tässä elämässä. Jaakobin kohdalla näin tapahtui lähes käsittämättömällä tavalla. Joosefin menetettyään hän oli nöyrtynyt siihen, että saattaa menettää muutkin poikansa. Paitsi että kauhukuva ei toteutunut, hän sai jopa Joosefin takaisin! 

                                            

                                             Jaakobin ja Joosefin jälleennäkeminen Egyptissä

Joosef ei ollutkaan kuollut, vaan oli päätynyt Egyptiin korkeaan asemaan. Joosef oli se salaperäinen ja ankaralta vaikuttanut käskynhaltija, joka oli vaatinut kaikki veljet matkustamaan luokseen. Lopulta myös vanha isä sai kutsun matkustaa Egyptiin. 

Kun Jaakobille kerrottiin Joosefin olevan elossa, hän ei aluksi pystynyt uskomaan sitä. Hänen mielensä oli, Raamatun sanoin "niin turtunut" kaikesta murheesta (1. Moos. 45:26). Kyllä se silti totta oli, ja Jaakob sai viettää lopun elämänsä koko perheensä ympäröimänä.