Rakkaus isänmaahan, kotiin ja Jumalaan

  Selailen antikvariaatista löytämääni Kansakoulun lukukirjaa vuodelta 1938. Lapsille kootussa lukemistossa kuvastuu perinteinen arvokolmikko: koti, uskonto ja isänmaa. 

  Lukiessani huomaan että nämä arvot ovat nyt yhtä tärkeät ja ajankohtaiset kuin melkein sata vuotta sitten.

Rakkaus koti-Suomeen

  Muistan lapsuudestani isotätini Kansakoulun lukukirjan 1940-luvulta. Minä ja sisarukseni pidimme siinä olleista eläinrunoista, joissa esimerkiksi hiiri ja kissa ottivat mittaa toisistaan, sekä erityisesti Topeliuksen kertomuksesta Koivu ja tähti. Rupesin aina itkemään liikutuksesta sitä kuunnellessani.

Ajan mittaan isotätini vanha lukukirja hajosi, mutta löysin antikvariaatista sisällöltään samanlaisen Kansakoulun lukukirjan. Kirja on painettu vuonna 1938. Esipuheesta selviää että sen ensimmäinen painos on otettu jo vuonna 1927.

Kuva: oma / Kansakoulun lukukirja (1938)

 

  Topeliuksen kertomuksessa Koivu ja tähti isovihan aikana 1700-luvulla Suomesta Venäjälle kaapatut poika ja tyttö matkaavat kahdestaan takaisin kotiin Suomeen. Vaikka he olivat vieraalla maalla päätyneet hyvien ihmisten luokse hoitoon ja "heillä oli kaikkea yltä kyllin, he eivät kuitenkaan voineet unohtaa isäänsä, äitiänsä ja synnyinmaatansa".

Vieraalla maalla heidän päätöstään palata koti-Suomeen pidettiin tyhmänä ja turmiollisena, sillä Suomessa vallitsi köyhyys, mutta sisarukset vastasivat nuhteluihin joka kerta päättäväisesti "mutta mielemme tekee kotiin". 

Eräänä yönä poika ja tyttö lähtevät matkaan salaa. Heidän ainoa tuntomerkkinsä kotitalosta on muisto lapsuudesta: pihalla kasvoi iso koivu jossa linnut lauloivat aamunkoitteessa ja jonka lehtien lomitse tähti iltasella kimalteli. Sisarukset ovat varmoja että Jumala osoittaa heille tien kotiin sekä varjelee heitä matkalla. Matkatessaan he syövät metsän antimia, juovat lähteitten vettä ja lepäävät yönsä pehmeillä sammalilla.

Pikkulinnut opastavat poikaa ja tyttöä. Tyttö kysyy: "Milloin saamme alkaa koivuamme etsiä?" Poika vastaa: "sitten kun ympärillämme kuulemme ihmisten puhuvan sitä kieltä, jota isämme ja äitimme puhuivat." Suomeen saavuttuaan lapset toteavat, että maamme on suuri, mutta Jumala on suurempi.

Lopulta sisarukset saapuvat yksinäisen talon pihaan, jossa he näkevät vanhan koivun sekä sen lehtien lomasta pilkottavan tähden, ainoan, joka toukokuisella iltataivaalla näkyy. Koivun juurella on kaksi pientä ristiä, kaksi hautaa.

Kertomus päättyy ihmeelliseen jälleennäkemiseen, syleilyihin ja ilonkyyneliin. Suurta surua ja murhetta kokeneet äiti ja isä pitävät lastensa paluuta helluntain ihmeenä. Haudat koivun juurella ovat heidän kahden nuoremman lapsensa. Tyttö päättelee että pikkulinnut, jotka opastivat häntä ja veljeä matkalla, olivat heidän kuolleet pikkusisaruksensa linnun muodon ottaneina enkeleinä.

"Nyt olemme löytäneet kotimme. Nyt, sisko, emme pyri enää edemmäksi!", poika sanoo.

Nöyrää isänmaallisuutta, ei mahtailevaa

  Lukukirjassa on mielenkiintoinen kertomus nimeltä Maamme, joka on niin ikään Topeliuksen kirjoittama. Kertomuksessa Suomen luonto opettaa pojalle oikeanlaista ajattelutapaa ja rakkautta omaan maahan.

Ympäri Suomen maata puhallellut tuuli kertoo pojalle että maamme on paljon suurempi kuin tämä uskoikaan. Se kertoo kuinka on Lapissa hengittänyt nevojen huuruja ja tupruttanut lunta poron sarville, lentänyt suurten metsien ja ihanien järvien yli mesimarjojen seudulle, ja sieltä edelleen kohti eteläisempää Suomea, jossa omenoita syksyisin puiden oksilla heiluu ja pihlajat sekä lehmukset levittävät päivän helteessä vilpoista siimestään...

Poika ihmettelee: "Mikähän lienee ollut Jumalan tarkoitus, kun hän loi maamme niin suureksi ja niin ihanaksi?"

Vieressä peipponen visertää puun oksalta: "Etkö sitä ymmärrä? Suuren maan asukkaat rukoilkoot Jumalalta suuria ajatuksia. Ja ihanan maan asujaimet olkoot hyviä ja nöyriä"... "todellinen suuruus on aina nöyräsydämistä."

Kansakoulun lukukirjan kokoamisen aikaan oli kansallisuusaatteen tuhoisa puoli jo näyttäytynyt ensimmäisessä maailmansodassa. Joidenkin Euroopan maiden kiihkomielinen kansallisuusaate oli ollut yksi tekijä sodan syttymisen taustalla. Kirjan toimittajat ehkä olivat valinneet tämän 1800-luvulla kirjoitetun kertomuksen opettamaan että on vääränlaista kansallisuusaatetta ja toisaalta oikeanlaista? Ero on tänä päivänäkin tärkeää ymmärtää.

"Nyt sen ymmärrän", poika sanoo. "Jos rupeaisimme ylpeydessä, koreudessa ja väärässä kunnianhimossa isottelemaan, niin maamme sanoisi meille: 'Katsokaa, minä olen nöyrä ja vaatimaton. Vihreät metsäni ovat kaikessa kauneudessaan niin totiset, kuin olisivat sarkapuvussa --- Järveni kuvastavat taivaan korkeutta paljon enemmän kuin maan ihanuutta. Niittyni ja laaksoni todistavat joka kevät, että elämä on voimakkaampi kuin kuolema. Sellaista on tosi suuruus. Olkaa minun kaltaisiani!'"

Kodin piiri: perhe ja eläimet

  Erilaisten kansallismaisemien lisäksi eri vuodenajat on huomioitu Kansakoulun lukukirjassa. Kirjan talvisiin runoihin kuuluu Eino Leinon tunnelmallinen Hiihtäjälapset, joka alkaa: "Minä hiihtelen hankia hiljakseen, / minä hiihtelen siskojen kanssa. / Koti tuolla se vilkkuvi kultainen, / tuli taasen on takassansa. / Emo huolissaan käy: / eikö lapsia näy, / kun ilta jo hangilla hämärtäy?"

Kertomuksissa ja runoissa esiintyvät paitsi äiti ja isä, veljet ja siskot, myös isovanhemmat sekä tätejä ja setiä ja maaseudulla mm. renkejä ja kylän väkeä. Eräässä kertomuksessa Hanna-täti kertoo kaupungista tulleelle sukulaistytölle, Irjalle, kuinka maidosta saadaan voita.

Kuva: oma / kuva Kansakoulun lukukirjasta

Äidit kasvattavat lapsistaan reippaita. Äideille on muutamakin eri runo, mm. tunnettu "Maan päällä paikka yksi on...". Isät opettavat lapsilleen tietoja ja taitoja. Esimerkiksi kertomuksessa Kuinka musta tehdään valkoiseksi isä kertoo Eero-pojalleen kuinka hiili muuttuu sähkövaloksi.

  Maaseudun eläimiä esiintyy kirjassa runsaasti: hiiriä, kissoja, koiria, hevosia, kukkoja, kanoja, sikoja, kettuja, karhuja, jäniksiä, pihapuiden pikkulintuja. Hyönteisillekin on oma runonsa: "Ii, ii, itikkaiset pistelevät pahoin, eikä silloin yhtäkään ne jätä ehjin nahoin."

Minua ilahduttaa miten paljon lukukirjassa opetetaan eläinten oikeaa kohtelua. Kirjoitus nimeltä Kalastuksesta varoittaa eläinrääkkäyksestä ja päättyy muistutukseen: "Muista, että kalatkin tuntevat kipua ja tuskaa!" 

Lukukirjassa on hurja tarina, Harmo, joka Koivun ja tähden ohella teki minuun lapsena erityisen vaikutuksen. Alli Nissisen kertomuksessa renki nimeltä Aappo näkee eräänä talviyönä hirvittävän unen: hänen hevosensa Harmo, jota hän oli aina liian kovakouraisesti kohdellut, pahoinpitelee hänet raa'asti. Unesta herättyään järkyttynyt Aappo menee talliin, levittää lämpimän loimen kovalla lattialla makaavan Harmon päälle. Hän taputtaa hevosta ja oikoo sen takkuista harjaa sekä lupaa: "Tahdonpa täst'edes koettaa sinulle palkita, mitä olen sinua vastaan rikkonut."

  Minulle tulee rauhallinen ja iloinen mieli kirjaa lukiessani. Kertomukset ovat lämpimiä, ja niissä opetetaan jalomielistä asennetta. Vaikkei omassa 1980-luvun aapisessani ollut mitään vikaa, olisin itse lapsena lukenut mieluummin tätä äidinkielen lukukirjana. Oman alakouluaikani oppikirjoissa luonto oli paljon vähemmän esillä, ja henkilöhahmoissa ystävät olivat korvanneet perheenjäsenet.

Nykykoululaisille muokattuna lukukirjassa toki olisi enemmän kaupunkiin sijoittuvia kertomuksia, mutta en näe mitään syytä, miksi luonto ja maaseutu eivät voisi olla vahvemmin esillä nykyisissäkin aapisissa, läheisistä perhesuhteista puhumattakaan. Nämä ovat kuitenkin ajatonta todellisuutta, ja sen huomioiminen loisi lapsille turvallisuudentunnetta.

"Sun kätes, Herra, voimakkaan..."

  Kristillinen usko Jumalaan oli itsestään selvä osa lapsille koottua lukemistoa. Laskin että Kansakoulun lukukirjan 127:stä lukukappaleesta 19 ovat avoimen kristillisiä. Niissä esiintyy nimiä ja sanoja Jumala, Jeesus, Herra, Vapahtaja, Luoja, kristinusko, kristitty.

Esipuheessa toimittajat kertovat millä periaatteilla he ovat valinneet kirjan aineiston. Mielenkiintoisella tavalla perinteisestä arvokolmikosta – koti, uskonto ja isänmaa – koti ja isänmaa mainitaan suoraan, mutta uskonto on päätynyt kirjaan tavallaan epäsuorasti.

Toimittajat perustelevat: "Ainesta valitessamme olemme etsineet --- kappaleita, jotka ovat omansa herättämään lapsissa isänmaallista mieltä, opettavat heitä tuntemaan omaa maata ja kotoisia oloja sekä niitä rakastamaan."

Kristillisten kappaleiden valikoitumisen kenties selittää esipuheen seuraava virke: "Olemme ensi kädessä pitäneet silmällä lukukappaleiden laatua emmekä ole ratkaisevasti kiinnittäneet huomiota siihen, että ne olisivat uusia, ennen samanlaiseen tarkoitukseen käyttämättömiä." Ja yksityiskohtaisemmin: "On aivan itsestään selvää, että suuren lasten runoilijamme Topeliuksen sadut ja kertomukset ovat saaneet kirjassamme huomattavan aseman."

Kuva: oma / kuva kertomuksesta Koivu ja tähti

Kristinusko on lukukirjassa vahvasti esillä, koska toimittajat arvostivat laatua ja siten Topeliuksen tuotantoa, ja Topelius sattui olemaan harras kristitty! Toisaalta kyllä kristinuskon vahva asema yhteiskunnassa ja kulttuurissa muutenkin vaikutti, koska lukukirjan alussa ja lopussa on tutut virret ja rukoukset. Viimeinen lukukappale on Levolle lasken, Luojani -iltarukous.

Ajattelen itse samalla tavalla kuin lukukirjan toimittajat aikoinaan: valitessani millaista kirjallisuutta luen tai esimerkiksi millaista musiikkia kuuntelen, en suosi uusinta uutta tai mieti mikä on nykyaikaa, vaan valitsen sen mikä on parasta, puhuttelevinta, kauneinta, taitavimmin tehtyä, mieltä ylentävintä, mielenkiintoisinta...

  Lukukirjan toiseksi viimeinen kappale on otsikoitu Virsi isänmaalle. Se on virsi 577, jonka sanoja on hyvä mietiskellä varsinkin näin itsenäisyyspäivän lähestyessä: "Sun kätes, Herra, voimakkaan / suo olla turva Suomenmaan, / niin sodassa kuin rauhassa / ja murheen, ilon aikana."

"Ylistäkööt kansat sinua, Jumala,

ylistäkööt sinua kaikki kansat.

Kansat iloitkoot ja riemuitkoot,

sillä sinä jaat niille oikeutta,

sinä johdatat kansakuntia maan päällä. (sela)" (Ps. 67:4-5)

Koeteltu sisäinen kauneus

  Sisäinen kauneus voi tulla näkyväksi epäviehättävänä pidetystä ulkokuoresta huolimatta. Tällaisesta kauneudesta kertoo romaani Olive vuodelta 1850. Lievästi epämuodostuneena syntynyt sankaritar saa lohdun Jumalalta maailmassa, joka palvoo ulkoista kauneutta.

Harvinainen sankaritar

  Ihmettelin lapsena miksi oikeastaan kaikissa sisäisestä kauneudesta kertovissa saduissa sankaritar on sisäisen kauneutensa lisäksi myös ulkoisesti kaunis. Tunnettuina esimerkkeinä Lumikki ja Tuhkimo. Eikö olisi suurempi todistus sisäisestä kauneudesta, jos sankaritar olisi ulkoisesti epäviehättävänä pidetty?  

Silloin sisäinen kauneus loistaisi tämän olemuksesta ja teoista epäviehättävästä ulkokuoresta huolimatta ja tulisi näkyväksi ainakin niille, jotka arvostavat lempeyttä, viisautta, nöyryyttä ja muita ominaisuuksia joita sisäiseen kauneuteen kuuluu. Ulkoisesti rumana pidettyä ihmistä muut usein hyljeksivät, jolloin hyvä luonne olisi myös ankarasti koeteltu.

Kuva: Pixabay

Vihdoin löysin sellaisen kertomuksen. Kyseessä ei ole satu, vaan englantilainen viktoriaanisen ajan romaani nimeltä Olive, jonka on kirjoittanut Dinah Craik (1826-1887). Romaani oli minulle aivan uusi tuttavuus, ja se oli niin hieno että luin sen muutamassa päivässä. Harmikseni huomasin että Olivea ei ole koskaan suomennettu. Se löytyy englanniksi kokonaisuudessaan netistä Project Gutenberg -nimiseltä sivustolta sekä YouTubesta äänikirjana kanavalta Full Audiobooks.

Romaani on joillain sivustoilla luokiteltu uskonnolliseksi fiktioksi. Päähenkilö, nainen nimeltä Olive, nimittäin on uskovainen kristitty, ja usko Jumalaan on hänen elämänsä perusta aina lapsuudesta asti.

  Tarina alkaa Oliven syntymästä. Ilo uudesta elämästä vaihtuu nopeasti suureksi murheeksi, sillä hoitajatar ja lääkäri huomaavat että jotain on vialla. Vauvan selkäranka on epämuodostunut ja tämä muutenkin vaikuttaa hieman kitukasvuiselta. Voivottelulle ei meinaa tulla loppua. Mikä hirveä kohtalo, rampa lapsi parka, miten hirveää lapsen isälle, miten hirveää lapsen äidille... 

Vastasyntyneen äiti ei heti näe kapaloon käärityn vauvan vikoja. Ennen kuin lääkäri tulee kertomaan ikävät uutiset, hoitajatar Elspie vannottaa äitiä kyynelehtien: "Lupaa että tulet aina rakastamaan tätä lasta!". Saadessaan tietää vauvan vioista äiti, joka itse on monien ihailema kaunotar sekä melkoisen turhamainen, pyörtyy järkytyksestä ja herättyään joutuu masennuksen valtaan. Kuinka hän koskaan voisi katsoa lastaan, lasta, joka oli häpeäksi omille vanhemmilleen, häpeäksi rodulleen, hän murehtii.

Vastasyntyneen isä on pitkällä työmatkalla, ja äiti on torjuva ja välinpitämätön lastaan kohtaan, joten hoitajatar Elspie huolehtii lapsesta tämän varhaisvuodet.

Elspie vie Oliven kirkkoon kastettavaksi, kun kenestäkään muusta ei siihen ole, ja lupaa kasvattaa lapsen Jumalan tuntemiseen ja pelkoon.

Ilta joka muuttaa kaiken

  Kun Elspie-hoitajatar kuolee, Olive jää yksin vanhempiensa kanssa. Äiti ja isä hoitavat velvollisuutensa mutta ovat tytärtään kohtaan enemmänkin vain myötämielisiä kuin rakastavia vanhempia. Olive on hiljainen lapsi, omiin pohdintoihinsa syventynyt. Hän ei halua aiheuttaa häiriötä vanhemmilleen. Hän on vakava. Hänessä ei ole lapsille ominaista eloisuutta.

Kertoja kuvailee Oliven epämuodostumaa jonkinlaiseksi hartioiden epänormaaliksi kohollaan olemiseksi, "joka lyhensi kaulaa ja antoi vaikutelman ainaisesta kumartuneesta asennosta". Tytön raajat olivat pienet ja äärimmäisen herkät, kuin kuihtuneet. Kasvot samoin olivat laihat, ennenaikaisesti vanhentuneen näköiset, ja niissä oli "tuo hiljainen, vakava ja melankolinen sävy, joka on ominainen epämuodostuneille", mutta piirteet kuitenkin "olivat säännölliset, melkein kauniit".

Kerran kun Oliven isä tulee kotiin myöhään illalla juovuksissa ja pahantuulisena, ja pieni tytär estää häntä juomasta lisää alkoholia, isä suuttuu. "Ethän puhu epäystävällisesti pienelle tytär parallesi", Olive pyytää, ja isä puuskahtaa "kuinka kehtaat sanoa itseäsi tyttärekseni, sinä kalpeakasvoinen, ilkeän näköinen kyttyräselkä!" Olive kavahtaa isän sanoja ja vaikenee musertuneena. Katuvainen isä esittää jonkinmoisen anteeksipyynnön.

  Eräänä iltana Olive osallistuu nuorten tanssiaisiin ja kuulee vahingossa ainoan ystävättärensä Sarahin keskustelevan toisen tytön kanssa hänen epätavallisesta ulkonäöstään. Olive palaa kotiin raskain sydämin ja syvissä mietteissä. Seuraavana päivänä hän esittää äidilleen suoran kysymyksen: "Äiti, olenko minä oikeasti epämuodostunut?"

Äiti purskahtaa itkuun ja sopertaa jotain Jumalan rangaistuksesta. Arka ja herkkä Olive oppii ettei milloinkaan enää voisi ottaa puheeksi tätä yhtä asiaa. Hän jää yksin murheellisten ajatustensa kanssa.

Samana talvisena iltana Olive lähtee yksin kävelylle. "Oi Jumala, miksi teit minusta tällaisen?", hän sanoo katkerana mielessään, mutta samassa kavahtaa sanojensa jumalattomuutta. Silloin hänen ajatustensa virta kääntyy ja hän tuntee Jumalan mittaamattoman suuruuden ja ihmeellisen rauhan. Hän alkaa rukoilla.

Kuva: Pixabay

"Oi Jumala, jos Sinun tahtosi on että minun on tässä elämässä vaellettava yksin, kuljethan Sinä kanssani? Jos en saa tuntea ihmisten rakkautta, täytäthän sydämeni Sinun rakkaudellasi? Jos maallinen ilo pysyy minusta kaukana, annathan Sinä minulle taivaallisen rauhan joka ylittää kaiken ymmärryksen?"

Hyljeksitty taiteilija

  Olive uskoo että Jumalalla on hänelle jonkinlainen elämäntie suunniteltuna. Sen, ettei hän tule koskaan menemään naimisiin, hän on hyväksynyt.

  Jo nuorena Olive huomaa olevansa lahjakas piirtäjä. Aikuisuuden kynnyksellä hän kohtaa kuvataiteilijana elantonsa ansaitsevan miehen, Michaelin, ja ilmaisee tälle halunsa tulla taiteilijaksi ja tämän oppilaaksi. Michaelilla, jonka oma ulkonäkö on jollain tavalla rujo, on filosofia: "Eikö olekin riemuvoitto sille, jolta kohtalo on kieltänyt henkilökohtaisen kauneuden, että hänen lihaa ja verta olevalla kädellään on voima luoda sitä?" Michaelin mielestä kärsimys ja hyljeksittynä eläminen ovat hyväksi taiteilijan sielulle.

Mutta koska Olive on nainen, Michaelin mielestä hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia tulla taiteilijaksi, ainakaan suureksi taiteilijaksi. Olive heittäytyy Michaelin eteen ja itkien pyytää tätä opettajakseen: "Kuulunhan minäkin hyljeksittyihin!"

Olivesta lopulta tulee kuvataiteilija, mutta hänen taiteilijuudestaan ei hirveästi kerrota romaanissa. Keskiössä ovat hänen ajatuksensa Jumalasta, hurskaasta elämästä, hänen omasta kohtalostaan, läheisistä ihmisistä sekä myöhemmin rakkaudesta...

  Aikuiseksi varttunut Olive elää elämäänsä pienen sosiaalisen piirin sisällä, suurimmaksi osaksi maaseudulla, eikä ulkonäön poikkeavuus tunnu vaikuttavan hänen elämäänsä enää merkittävästi. Sitä paitsi iän myötä se oli tullut vähemmän huomattavaksi, kertoja sanoo. Olive on lähipiirinsä sisällä arvostettu hyveellisen luonteensa vuoksi. 

Hän on viisas, harkitseva. Hän on yhtä aikaa lempeä ja vahva sekä nöyrä ja peloton. Hänellä on kärsivällisyyttä olla kestävä sekä urheutta ryhtyä toimeen.

Kertoja kuvailee Oliven sisäistä kauneutta kun tämä on syventynyt ajattelemaan Jumalaa: "Moni kaunotar olisi voinut kadehtia sitä nöyrää mutta taivaallista katsetta, joka toi suloisuutta epämuodostuneen tytön kalpeille piirteille."

  Isän kuoleman jälkeen Olive muuttaa äitinsä kanssa maalaiskylään ja tapaa pienen tyttärensä ja iäkkään äitinsä kanssa elävän leskimiehen, Haroldin. Mies on kylän seurakunnan pappi. Oliven syvä usko tekee vaikutuksen Haroldiin, joka itse on lähes kokonaan menettänyt uskonsa Jumalaan. 

Ajan mittaan Oliven tunteet Haroldia kohtaan kehittyvät rakkaudeksi. Hän pyrkii tukahduttamaan tunteensa koska on niin syvästi sisäistänyt ajatuksen ettei hän voisi koskaan mennä naimisiin. Taide olisi oikea kohde hänen tunteidensa palolle.

Hyveellinen viktoriaaninen naishahmo

  En paljasta mitä kaikkea tarinassa lopulta tapahtuu. Sen sanon että lukija tulee todennäköisesti yllättymään...

  Viktoriaanisen ajan englantilaisille romaaneille tyypillisesti Olive on sankarittarena lähes täydellisen hyveellinen ja hurskas. Varsinkin naispuoliset keskushenkilöt monesti esitettiin ajan naisihanteen mukaisina. Huomasin yhden ainoan kohdan jossa kertoja hieman moitti Oliven käyttäytymistä. Eräässä tilanteessa tämä oli liian utelias kyselemään asioista jotka eivät hänelle kuuluneet. 

Kuva: Pixabay / Oberholster Venita

Kristittynä Olive kyllä tiesi olevansa syntinen, mutta nöyryyttään hän osasi aina ennalta välttää lankeemuksen. Esimerkiksi rakastuttuaan Haroldiin hän huolestui jo hyvissä ajoin, että mitä jos Harold menee jossain vaiheessa naimisiin... Silloinhan hänen tunteensa tätä kohtaan olisivat syntiä!

Minua tällainen henkilöhahmojen rakentamisen tapa ei haittaa. Lukijana kyllä tiedän, kuten ihan varmasti tiesivät myös 1800-luvun lukijat, ettei kukaan todellisuudessa ole vain ja aina hyvä. Ei, vaikka olisi kuinka hurskas kristitty, jumalaapelkäävä ja sisäisesti kaunis, kuten Olive. Kyseessä on kaunokirjallinen tyyli. Keskushenkilöt olivat sankarittaria joihin sopi samastua.

  Entä onko Olive sankarittarena hyveellisyytensä lisäksi myös itsenäinen ajattelija? Viktoriaanisissa romaaneissahan on siellä täällä itsenäisiä naishahmoja, jotka murtavat aikakauden käsityksiä siitä miten naisen tulee elää. Esimerkiksi Kotiopettajattaren romaanin Jane Eyre sekä romaanin Wildfell Hallin asukas Helen joka jättää alkoholisoituneen hulttiomiehensä pelastaakseen itsensä ja lapsensa. 

Vastaan myöntävästi. Olive, niin nöyrä ja tavallaan arka kuin hän onkin, mielestäni kuuluu myös näihin itsenäisesti ajatteleviin naishahmoihin, koska hän sinnikkäästi haluaa kuvataiteilijaksi vaikkei ympäröivä yhteiskunta pidä sitä sopivana naiselle. Myös hänen voimakkaan henkilökohtaisen omistautumisensa Jumalalle, jonka hän oli oppinut tuntemaan Raamatun lukemisen kautta, kuvaillaan kasvaneen yksinäisten syvällisten pohdintojen myötä.

Tietyllä tavalla hänen synnynnäinen poikkeavuutensa johti siihen, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin joko lakata elämästä tai raivata oma polkunsa käyttäen niitä kykyjä, jotka Jumala oli hänelle lahjoittanut. Itsenäisenä naisena eläminen ja ennakkokäsityksiä murtavien valintojen tekeminen ei aina ole (ollut) osa poliittista emansipaatiota.

  Pidän romaania tärkeänä, harvinaislaatuisena helmenä. Harmittaa todella paljon ettei sitä ole suomennettu. Lukukokemuksestani innostuneena harkitsin hetken aikaa jopa että kääntäisin sen itse, olenhan hyvä englannissa, mutta kaunokirjallisuuden ja erityisesti historiallisen romaanin kääntämiseen pelkkä kielitaito ei taida riittää.

Suosittelen Oliven lukemista tai kuuntelemista kaikille englannintaitoisille, joita viktoriaaninen kirjallisuus ja esiin nostamani teemat kiinnostavat. Minua kertomus kosketti erityisesti kristittynä. Olen itsekin saanut kokea sen minkä romaanin Olive – Jumalan ihmeellisen, elämän muuttavan rakkauden. 

"Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa,

minä turvaan Herraan, Jumalaani,

ja kerron kaikista hänen teoistaan." (Ps. 73:28)