Onko kristityn usko "sokeaa uskoa"?

  Joskus kristityn uskoa sanotaan "sokeaksi uskoksi". Olen kuullut ilmausta käytettävän sekä pilkallisesti että neutraalin kuvailevasti. Mitä ilmauksella tarkoitetaan? Olen kuullut määritelmät "usko ilman todellista ymmärrystä, arvostelukykyä ja todisteita" sekä "varaukseton luottamus".

  Tässä kirjoituksessa pohdin Raamatun valossa, onko se usko, jonka Jumala meille antaa, sokeaa yllä määritellyillä tavoilla.

Uskoa ilman ymmärrystä?

  Koska Abraham mainitaan Raamatussa uskon esikuvaksi, hänen uskoaan tarkastelemalla voidaan päätellä, onko Jumalan tahdon mukainen usko "sokeaa". Aloitetaan määritelmästä "usko ilman todellista ymmärrystä ja arvostelukykyä".

  Raamatussa kerrotaan, kuinka Herra lupasi Abrahamille, että hän tulee vaimonsa Saaran kanssa saamaan pojan, Iisakin, ja lopulta monia sukupolvia jälkeläisiä. Herran lupaus Iisakin syntymästä toteutui, vaikka Abraham ja Saara olivat iältään jo 100 ja 90. 

Myöhemmin Herra koetteli Abrahamin uskoa järkyttävällä tavalla. Luvussa 22 kerrotaan (1. Moos. 22::1-19), kuinka Herra pyysi Abrahamia polttouhraamaan Hänelle poikansa Iisakin Morian maassa sijaitsevalla vuorella. Abraham teki kaiken niin kuin Herra ohjeisti: pilkkoi puut polttouhria varten, vei Iisakin Herran mainitsemalle vuorelle, kasasi polttopuut ja sitoi ja pani Iisakin puiden päälle... 

Viime hetkellä Herra enkelinsä välityksellä kuitenkin keskeytti Abrahamin ja käski tätä olemaan tekemättä Iisakille mitään. Iisakin sijaan Abraham uhrasi läheiseen pensaikkoon sarvistaan takertuneen oinaan.

Herran enkeli sanoi: "Nyt minä tiedän, että sinä pelkäät ja rakastat Jumalaa, kun et kieltäytynyt uhraamasta edes ainoaa poikaasi." Tästä on ymmärtääkseni pääteltävissä, että Abraham todella olisi vienyt teon loppuun asti, jos Herra ei olisi keskeyttänyt häntä. Abrahamin uskonkoetus on järkyttävä, mutta nyt ei ole tarkoitus kauhistella sitä, vaan kysyä, toimiko Abraham ilman ymmärrystä ja arvostelukykyä.

  Luin hiljattain artikkelin, jossa mainittiin eräs Uuden Testamentin heprealaiskirjeen kohta vastauksena kysymykseen. Nimittäin luvussa 11 meille kerrotaan Abrahamin ajatuksista uskonkoetuksen aikana: "Hän oli valmis uhraamaan ainoan poikansa, vaikka oli saanut lupaukset, vaikka hänelle oli sanottu: »Iisakin jälkeläisiä sanotaan sinun lapsiksesi.» Hän päätteli, että Jumala kykenee jopa herättämään kuolleen, ja niin hän sai poikansa takaisin, ylösnousemuksen ennusmerkkinä." (Hepr. 11:17-19)

Abraham ei siis vain robottimaisesti, mitään ajattelematta, seurannut Jumalan ohjeita, vaan mietti niitä suhteessa siihen, mitä Jumala oli aiemmin luvannut. Abraham luotti siihen, että Jumala ei valehtele, vaan tulee toteuttamaan Iisakin tulevaisuutta koskevan lupauksensa jotain kautta, vaikka sitten herättämällä tämän kuolleista! 

Jumala ei tietenkään halunnut Abrahamin uhraavan Iisakia, vaan keskeytti tämän ajoissa. Abraham puolestaan luotti Jumalan lupaukseen ja Hänen voimaansa jopa herättää kuolleista. Tämä tapahtuikin paljon Abrahamin aikojen jälkeen Jeesuksen ylösnousemuksessa.

  Raamatussa arvostetaan ymmärrystä, tietoa, viisautta ja järjen käyttöä sekä kehotetaan harkintaan. Mm. Sananlaskujen kirjassa puhutaan viisauden, ymmärryksen ja harkinnan tärkeydestä (mm. Sananl. 4:5).

  Joten "ilman ymmärrystä ja arvostelukykyä"-määritelmä ei pidä paikkaansa Jumalan tahdon mukaisessa uskossa.

Uskoa ilman todisteita?

 Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus oli tavannut joitain opetuslapsiaan. Nämä olivat kertoneet lopuille siitä ihmeestä, että Herra oli noussut kuolleista: "Me näimme Herran." Opetuslapsi Tuomas oli tämän kuultuaan sanonut: "En usko. Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko." (Joh. 20:25)

Jeesus ilmestyi lopulta opetuslapsille Tuomaankin läsnäollessa ja pyysi tätä koskemaan käsiinsä ja kylkeensä sanoen: "Älä ole epäuskoinen vaan usko!" Silloin Tuomas huudahti: "Minun Herrani ja Jumalani!". Jeesus sanoi hänelle: "Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe." (Joh. 20:29)

Jeesuksen sanojen perusteella voidaan ajatella, että jos "sokealla uskolla" tarkoitetaan uskoa ilman näkemistä – siis ilman suoria aistein havaittavia todisteita Jumalan yliluonnollisista teoista – niin silloin Jumalan tahdon mukainen usko on "sokeaa".

Tuo evankeliumin kohta toisaalta osoittaa, että me saamme kyllä pyytää Jumalalta todisteita uskomme vahvistukseksi. Eli vaikka Jeesus sanoi uskon ilman näkemistä olevan autuasta, Hän oli antanut Tuomaan nähdä ja koskea itseensä, minkä jälkeen tämä tunnusti uskonsa. Ajattelen että se, että Tuomas oli paikalla ja halusi todisteita Jeesukselta, oli jo jonkinlainen uskon askel.

  Uskon lähtökohta ja perusta eivät kuitenkaan ole omakohtaiset aistitodisteet yliluonnollisesta, eli ihmeiden näkeminen ja kokeminen, vaan Jumalan sana. Luukkaan evankeliumissa Jeesus kertoo rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, ja Jeesuksen kertomuksessa esiintyy myös uskon esikuva Abraham. (Luuk. 16:19-31)

Helvettiin joutunut rikas mies pyytää Abrahamia, joka on Lasaruksen kanssa Taivaassa, että tämä lähettäisi Lasaruksen takaisin maan päälle varoittamaan hänen perheenjäseniään, jotta nämä ajoissa kääntyisivät Herran puoleen eivätkä siten joutuisi siihen samaan kärsimyksen paikkaan, johon hän oli joutunut: "jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät", rikas mies selitti.

Mutta Abraham sanoi hänelle: "Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista." Ilmauksella "Mooses ja profeetat" tarkoitetaan Kirjoituksia eli sitä osaa Raamatusta, joka silloin oli jo olemassa.

Varauksetonta luottamusta?

  Entä määritelmä "varaukseton luottamus"? Jos palataan Abrahamin omaan järkyttävään uskonkoetukseen, niin nähdäkseni "varaukseton luottamus" pitää hänen kohdallaan paikkansa, ainakin siten kuin minä tuon sanaparin ymmärrän. Abraham ei esittänyt vastaväitteitä eikä kyseenalaistanut Herran tahtoa, vaan alkoi vain luottavaisesti toimia kuten Hän ohjeisti. 

Olennaista on kuitenkin, että Abraham luotti varauksettomasti hyvään Jumalaan, ei siis keneen tai mihin tahansa. Esimerkiksi omaa käsityskykyämme meidän tulee aina olla valmis kyseenalaistamaan eli kysyä, olenko ymmärtänyt oikein. Jumala on erehtymätön, mutta me ihmiset olemme erehtyväisiä.

Herra sanoi tapauksen jälkeen, että Abraham "oli minun äänelleni kuuliainen" (1. Moos. 22:18). Abrahamin aikana ei tietenkään vielä ollut Raamattua, vaan hän vain kuuli Herran äänen, tunnisti sen ja luotti Häneen. Meillä on Jumalan kirjoitettu sana Raamattu ohjeenamme, ja meidän tulee Raamatulla testata omien käsitystemme paikkansapitävyyttä Jumalan tahtoa koskien, huomioiden aina Raamatun kokonaisilmoitus ja ydinsanoma Kristuksen evankeliumi.

  Minun (tai kenenkään meistä) uskoani ei ole koeteltu niin äärimmäisellä ja jyrkällä tavalla kuin Abrahamin. Sen sijaan esimerkiksi Jobin uskonkoetus on monille tuttu: miksi hyvä Jumala on sallinut minulle niin paljon onnettomuutta ja kärsimystä? onko Jumala hylännyt minut?

Miksi luottaa Jumalaan varauksettomasti? Ajattelen itse aina niin, että evankeliumi, joka kuten sanottu on Raamatun ydinsanoma, on niin hyvä, että se saa minut luottamaan Jumalaan niiden vaikeuksien keskelläkin, joita Hän on minulle sallinut. Jumala on rakastanut minua niin paljon, että lähetti Jeesuksen sovittamaan minunkin syntini ja tuomaan minulle pelastuksen ja lopulta iankaikkisen elämän Taivaassa.

"Jeesus sanoi: »Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?» " (Joh. 11:25-26)

Raamatunjakeita sävelin

  Olen iloinen, että ihmiskunnan historian kaunein musiikki on sävelletty Jumalan kunniaksi.  

  Tässä kirjoituksessa kerron joitain lempikappaleitani klassisesta ja kirkkomusiikista. Lähes kaikissa tähän valitsemissani kappaleissa lauletaan suoraan Raamatun jakein.

"Sillä lapsi on syntynyt meille"

  Saksalais-englantilaisen Georg Friedrich Händelin Messias-oratorio vuodelta 1741 kertoo Jeesuksesta suoraan Raamatun sanoin. Oratorion tekstillä eli libretolla ei siis ole muita kirjoittajia.

Wikipediassa on tiivistetty kolmiosaisen teoksen sisältö: "ensimmäisessä osassa käsitellään ensin messiasta koskevia ennustuksia, sitten hänen syntymäänsä ja lopuksi hänen tekemiään ihmeitä. Toisessa osassa kuvataan messiaan ristinkuolemaa, ylösnousemusta, evankeliumin julistusta sekä maailman reaktiota sanomaan. Teoksen kolmas ja viimeinen osa käsittelee tuomiopäivää sekä kuoleman ja synnin voittamista". (Wikipedia: Messias-oratorio)

Tykkään erityisesti kappaleesta https://www.youtube.com/watch?v=owcn6fgYwpw , jonka sanat ovat yhdestä lempikohdastani Raamatussa, nimittäin Jesajan kirjan luvusta 9. Se on profetia Messiaan Jeesuksen tulosta maan päälle ja alkaa sanoin "Kansa joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus...". 

Miksi kyseinen profetia on niin koskettava minusta ja monesta muusta kristitystä? Ehkä siksi, että siinä kuvaillaan maallisen vaelluksemme toivottomuutta ja raadollisuutta eli ihmiseloa "kuoleman varjon maassa", jonka keskelle Jumala tuo toivon ja valon lähettämällä Jeesuksen Kristuksen.

Händelin kappaleen sanoina on jae 5 (englanninkielisessä raamatunkäännöksessä jae 6), joka kuuluu suomeksi:

"Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas." (Jes. 9:5)

 

  Toinen suosikkini on oratorion tunnetuin kappale eli toisen osan päättävä Hallelujah-kuorolaulu. Se on "voimakappaleeni": sitä kuunnellessani en voi kuin olla iloinen ja toiveikas, olivatpa ajallisen elämän asiat miten huonosti tahansa. Kappaleessa lauletaan Raamatun Ilmestyskirjasta (Ilm. 19:16) tutuin sanoin Jeesuksesta: Hän on kuningasten Kuningas ja herrojen Herra, jonka valta kestää iankaikkisesti.

Psalmien jakeita

  Seuraavia säveltäjiä yhdistää se, että he ovat säveltäneet musiikkia Englannin kuninkaallisen perheen kirkollisiin tilaisuuksiin sekä hovin toimeksiannosta. Itse en ehkä olisi koskaan edes kuullut seuraavia kauniita sävellyksiä ilman Englannin kuninkaallisia.

Katsellessani lähetystä prinssi Williamin ja Catherine Middletonin vihkimistilaisuudesta huhtikuussa 2011 ihastuin kuoroteokseen This Is the Day, jonka John Rutter (s. 1945) sävelsi nimenomaan tuohon tilaisuuteen. Laulun sanat ovat psalmeista 118, 148, 91, 121 ja 27. Jakeissa ylistetään Herraa, pyydetään Häneltä varjelusta ja johdatusta sekä kehotetaan kuulijaa luottamaan Herraan.

"Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt; riemuitkaamme ja iloitkaamme siitä." (Ps. 118:24; käännös 1933)

John Rutter on pukenut säveliin myös psalmin 23 Herra on minun paimeneni eli The Lord Is My Sheperd.

Ehkä tunnetuin Rutterin sävellys on The Lord Bless You and Keep You. Harmonisen kaunis teos on sävelletty Herran siunaukselle (4. Moos. 6:24-26).

  Viime huhtikuussa katselin lähetystä prinssi Philipin hautajaisista. Philipin omasta toivomuksesta neljän laulajan kuoro lauloi siunaustilaisuudessa Psalmin 104. Sävellys on brittiläisen kitaristi-säveltäjä William Loveladyn (s. 1945), ja hän teki sen alun perin Philipin 75-vuotissyntymäpäivätilaisuuteen tämän toimeksiannosta. 

Teos sopii myös hautajaisiin, sillä se on yhtä aikaa harras ja iloinen. Psalmissa 104 ylistetään Luojaa, joka viisaan tahtonsa mukaan sekä antaa maallisen elämän luoduilleen että ottaa sen pois.

"Kaikki luotusi tarkkaavat sinua, Herra, ja odottavat ruokaansa ajallaan. Sinä annat, ja jokainen saa osansa, avaat kätesi, ja kaikki tulevat ravituiksi.

Kun käännyt pois, ne hätääntyvät, kun otat niiltä elämän hengen, ne kuolevat ja palaavat maan tomuun." (Ps. 104:27-29)

  Yksi lempikappaleistani klassisessa ja kirkkomusiikissa on Sir Charles Hubert Hastings Parryn (1848-1918) I was glad, jossa lauletaan psalmin 122 jakein. Suomeksi psalmi alkaa: "Ilo valtasi minut, kun kuulin sanan: Me lähdemme Herran huoneeseen!" Linkkaamani versio on kuningatar Elisabet II:n kruunajaistilaisuuteen tehty, ja siinä on sen takia keskellä "Vivat Regina"-osuus, jota ei tietenkään ole Raamatussa; versio on kuitenkin paras Youtubesta löytämäni, joten siksi valitsin tähän sen.

Laulussa kehotetaan rukoilemaan Jerusalemin rauhan ja eheyden puolesta: "O pray for the peace of Jerusalem, they shall prosper that love thee." Suomeksi tuo kohta Raamatussa kuuluu näin:

"Ole tervehditty, Jerusalem! Olkoon rauha sinulla ja ystävilläsi." (Ps. 122:6)

Taukoamatta kanssamme kulkeva Jumala

  Ihmiset tapaavat ajatella elämää selkeiden tilojen ja suurin piirtein suunnitelmien mukaan toisiaan seuraavien vaiheiden kautta. Odottamaton muutos saattaa sysätä ihmisen epämääräiseen välivaiheeseen, kriisiin, jossa hän yrittää päästää irti menneestä ja löytää tien uuteen.

Kun tie katkeaa

  Luin hiljattain muinaisista jumaltarustoista. Monijumalaisten tarustojen henkilögallerioihin tutustuessani pistin merkille, että useissa niistä on siirtymävaiheiden jumalia ja jumalattaria. On voiton jumalia, hedelmällisyyden jumalia, oikeudenmukaisuuden jumalia jne. – ja sitten on jumalia, joiden "vastuualueena" ovat siirtymävaiheet. Esimerkiksi kreikkalaisessa tarustossa siirtymävaiheiden jumalattaria ja jumalia ovat Hekate, Persefone ja Hermes. 

Siirtymävaiheiden jumalia kutsutaan myös liminaalisten tilojen jumaliksi. Arkkitehtuuri tarjoaa konkreettisen esimerkin: liminaalisiksi tiloiksi kutsutaan rakennuksessa olevia käytäviä. Ne ovat tiloja, jotka sijaitsevat kahden huoneen välissä. Niissä ei ole tarkoitus oleskella, vaan ne ovat pelkkiä välitiloja, siirtymäväyliä määränpäästä toiseen.

  Koska pidän kreikkalaisen taruston jumalia ja jumalattaria kuvitteellisina hahmoina, jotka symboloivat inhimillisiä vahvuuksia, siirtymävaiheiden jumalattaret symboloivat minulle kriiseistä selviytymistä. Kriisithän ovat siirtymävaiheita ihmiselämässä. 

Ne ovat epämääräisiä ajanjaksoja, välivaiheita, raja-alueita, joissa odottamattoman muutoksen tapahtuessa ihminen yrittää löytää uudestaan elämänpolun, jonka kokee katkenneen. Kriisiin kuuluu sekin, että ihminen yrittää päästää irti menneestä ja sopeutua uuteen. 

  Kriisistä, esim. vammautumisesta, läheisen kuolemasta tai avioerosta, selviytyneet lähes aina kuvailevat ajanjaksoa yksinäiseksi. Näin on yleensä niidenkin kohdalla, joilla on koko ajan ollut läheisiä ihmisiä ympärillään. "Tämä on matka, joka jokaisen täytyy kulkea yksin", kuten eräs parantumattomaan syöpään sairastunut nainen sanoi.

Yksinäisyys ja pimeydessä hapuileminen

  Ehkä yksinäisyyden kokemus johtuu siitä, etteivät muut ymmärrä? Ihmiset tapaavat ajatella elämää, sekä omaa että toisten, selkeiden tilojen ja vaiheiden kautta: ihminen on joko terve tai sairas, toimintakykyinen tai vammainen, naimisissa oleva tai leski... 

Kriisissä oleva on sisäisesti vasta matkalla, vaikka hän muiden silmissä on jo siirtynyt uuteen elämänvaiheeseen. Välivaihe voi olla niin epämääräinen, etteivät muut osaa suhtautua siinä olevaan tai ahdistuvat hänen seurassaan eivätkä edes yritä ymmärtää.

Usein kriisissä oleva haluaa itsekin vetäytyä yksinäisyyteen, koska kokee eron muiden ihmisten kokemusmaailmaan olevan ylittämätön joka tapauksessa. Muiden kanssa ajan viettäminen vain korostaisi omaa erillisyyttä. Lisäksi kriisi on siihen joutuneelle itselleenkin epämääräinen ajanjakso. Suuren katastrofin tapahduttua, kun koko tutulta elämältä tulevaisuudennäkymineen katoaa pohja, se voi tuntua täydellisessä pimeydessä hapuilemiselta.

  Hekate-jumalatar on piirroksissa usein kuvattu soihtu ja avain käsissään: soihtu symboloi tien valaisemista eteenpäin ja avain pääsyä uuteen. Persefonesta taas tekee siirtymävaiheen jumalattaren hänen tarinansa: hän joutui muuttamaan onnellisesta maanpäällisestä elämästään maanalaiseen pimeyteen, kun hänestä vastentahtoisesti tuli Manalan eli kuolleiden valtakunnan valtiatar. 

Todellisuudessa jotkut selviytyvät kriiseistä, toiset eivät. Tilastollisesti kriisit ovat vaarallisia ajanjaksoja ihmisen elämässä: itsemurhan riski on niiden aikana kohonnut moninkertaisesti.

  Kriisit, pienet tai isot, ovat väistämättömiä kaikkien ihmisten elämässä. Ei kenenkään elämä etene täysin oman suunnitelman mukaan eikä sen mukaan, mitä ympärillä oleva yhteisö odottaa. Ihmiselämä normaalisti on toki muutakin kuin kriisiä ja yksinäisyyttä, mutta se on myös niitä. 

Jeesus on jatkuva ystävä

»Muista, että olen sanonut sinulle: ’Ole rohkea ja luja, älä pelkää äläkä lannistu. Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi kaikilla teilläsi.’» (Joos. 1:9)

  Vuosia sitten löysin amerikkalaisen virren His Eye Is on the Sparrow vuodelta 1905. Siinä sanotaan "When Jesus is my portion, a constant friend is He." Sille, jonka elämänosa on Jeesus, Hän on ainainen, pysyvä, taukoamaton, jatkuva ystävä. 

Jumala korostaa Raamatussa omaa taukoamatonta kanssamme kulkemista. Hän ei siis ole vain jossain tietyssä paikassa, kuten temppelissä, johon Häntä mentäisiin välillä tapaamaan hyvin valmistautuen ja rauhoittuen.

Ihanan konkreettisesti tämä tulee esiin Herran Daavidille osoittamissa sanoissa, kun tämä suunnittelee temppelin rakentamista Hänelle: "Aiotko sinä pystyttää rakennuksen minun asunnokseni? Siitä päivästä alkaen, jolloin johdatin israelilaiset pois Egyptistä, aina tähän päivään asti minä en ole asunut rakennuksessa, vaan olen vaeltanut asuen teltassa ja majassa." (2. Sam. 7:6) Hämmästyttävät sanat: kaikkivaltias Jumala vaeltamassa halki erämaan pölyisessä teltassa!

  Vaikka kokisimme tien katkenneen ja perustan pudonneen koko elämältä, Jumala kulkee edellämme ja on valmistanut tien eteenpäin. Tässä maailmassa tie voi kulkea vaikka minkälaisen pimeän ryteikön läpi, mutta kuten Sananlaskujen kirjassa sanotaan, Herra ohjaa askeleet. (Sananl. 16:9)

Kristinuskossa ei tarvita erillisiä siirtymävaiheiden jumalia, koska elävä Jumala on kanssamme sekä vakaissa elämänvaiheissa että niiden väleillä, kriiseissä – Hän on kanssamme kaikkialla, koko ajan. Hän ei vieroksu meitä, ei ahdistu seurassamme.

"Anna tiesi Herran haltuun,

turvaa häneen.

Hän pitää sinusta huolen!" (Ps. 37:5)

  Tunnetussa jakeessa Herra sanoo: "Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua ja sinun pitää kunnioittaman minua." (Ps. 50:15) Lupauksensa mukaisesti Hän on maanpakoon joutuneen, kallionkolossa piileskelevän yksinäisen kanssa, Hän on vetten syvyyksiin ja liejuun vajonneen kanssa, Hän on murheellisen ja ahdistuneen kanssa, Hän on tuntemattomassa maassa harhailevan muukalaisen kanssa, Hän on ruumiillisista tuskista kärsivän kanssa, Hän on hylätyn kanssa, Hän on oikeutta vaille jääneen kanssa, Hän on toivonsa menettäneen kanssa, Hän on pimeässä laaksossa kulkevan kanssa... Muun muassa tällaisissa tilanteissa ihmiset ovat huutaneet Herraa avukseen Raamatussa.

Jeesus sanoo Häneen uskoville: "Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." (Matt. 28:20)

https://www.youtube.com/watch?v=Ei84uOUI2SY

Miksi Jumala on niin vihainen Vanhassa Testamentissa?

    Moni kauhistelee Jumalan vihaisuutta ja ankaruutta Vanhassa Testamentissa. Miksi Jumala on vihainen? 

  "Uskon mieluummin Uuden Testamentin rakastavaan Jumalaan", kuulee sanottavan joskus, mutta onko Jumala sittenkään vähemmän rakastava Vanhan Testamentin mukaan?

Miksi Jumala on vihainen?

 

"Jumala on vanhurskas tuomari ja Jumala, joka vihastuu joka päivä." (Ps. 7:12; käännös 1933)

  Ajatellaan, että on tavallinen perhe: rakastavat äiti ja isä sekä heidän lapsensa. Keittiön kaapissa on karamellipurkki, josta vanhemmat antavat lapsille karamelleja karkkipäivisin, kerran viikossa. Perheessä on sääntö, ettei purkille saa mennä ominpäin. Vanhemmat haluavat pitää lapsensa terveinä sekä opettaa kärsivällisyyttä. 

Yksi perheen lapsista on erityisen perso makealle. Tämä lapsi ei voi vastustaa kiusausta, vaan ottaa purkista karkkeja salaa. Kun vanhemmat saavat sen selville, he toruvat lasta. On helppo ymmärtää, että toruminen johtuu rakkaudesta ja huolenpidosta.

Ajattelen suunnilleen samalla periaatteella niitä Vanhan Testamentin lukuisia jakeita, joissa Jumala on ankara ja vihainen – paitsi että torumisen kohteena ei ole lapsi, vaan aikuiset ihmiset, ja teot, joista torutaan, eivät ole pikku juttuja kuten luvatta karkkipurkille meneminen, vaan hirveät synnit, kuten väkivalta, ihmisuhraaminen, varastaminen, valheellisesti todistaminen, aviorikos...

Jumalan säännöt, miten meidän tulee elää, ovat meidän omaksi parhaaksemme. Hän on niiden rikkomisesta vihainen, koska Hän rakastaa meitä.

  Vanhassa Testamentissa kaikki synnit tuntuvat palautuvan epäjumalanpalvonnan syntiin eli rikkomukseen, joka kohdistuu Kymmenestä käskystä ensimmäiseen: "Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.". Siitä Herra, profeettojensa suulla, nuhtelee syntisiä erityisen voimakkaasti. Jumala on vihainen, mutta samalla surullinen: ihmiset olivat unohtaneet, miten Hän on pitänyt heistä huolen, ja panneet luottamuksensa Hänen sijaansa esineisiin ja asioihin, jotka eivät voi heitä auttaa.  

Profeetta Joona sanoo: "Ne, jotka kunnioittavat vääriä jumalia, hylkäävät armonantajansa." (Joona 2:9; 1933) 

  Kun kuulen ihmisten kauhistelevan Jumalan ankaruutta Vanhassa Testamentissa, ihmettelen heidän oikeudentajuaan. Tämän voi kukin ajatella vaikka omien kokemustensa kautta: jokainen meistä on paitsi tehnyt syntiä, myös itse ollut vääryyden kohteena – mikä se sellainen pyhä ja oikeamielinen Jumala olisi, joka olisi välinpitämätön vääryyttä kohtaan? Joka kääntäisi selkänsä vääryyttä kärsineelle ja suosisi vääryydentekijöitä? En itse uskoisi enkä luottaisi sellaiseen jumalaksi väitettyyn tahoon enkä kunnioittaisi häntä.

Jumala on ankara ja vihainen synnistä, koska Hän on pyhä ja oikeamielinen.

"Älä torju, poikani, Herran kuritusta, älä katkeroidu, kun hän ojentaa sinua – jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa niin kuin isä omaa lastaan." (Sananl. 3:11-12)

Jumalan rakkaus Vanhassa Testamentissa

"Sitten Herra kulki hänen editseen ja sanoi hänen kuultensa: »Herra, Herra on laupias Jumala, hän antaa anteeksi. Hän on kärsivällinen, ja hänen hyvyytensä ja uskollisuutensa on suuri." (2. Moos. 34:6)

  Minusta vaikuttaa, että "Vanhan Testamentin Jumalan vihaisuudesta" on tullut käsite, jota monet hokevat, vaikkeivät edes ole lukeneet Raamattua. Vanhassa Testamentissa on nimittäin lukuisia kohtia, joissa Jumala puhuu syvästä rakkaudestaan, anteeksiannostaan ja armollisuudestaan syntisiä kohtaan. 

Daavid kertoo psalmeissaan Herran rakkaudesta ja anteeksiannosta itseään ja muita kohtaan, jotka turvaavat Häneen. Jesajan kirjassa Herra puhuu koskettavasti uskollisuudestaan omilleen. Monissa jakeissa kerrotaan Jumalan huolenpidosta ja hyvyydestä kaikkia luotujaan kohtaan.

"Sinä avaat kätesi ja hyvyydessäsi ravitset kaiken mikä elää." (Ps. 145:16)

 

 "Vanhan Testamentin vihaisesta ja ankarasta Jumalasta" puhutaan joskus kuin vastakohtana "Uuden Testamentin rakastavalle Jumalalle", vaikka on vain yksi Jumala – kolmiyhteinen Isä, Poika ja Pyhä Henki –, josta sekä Vanha että Uusi Testamentti kertovat. 

Uudessa Testamentissa Jumalan rakkaus vain on erityisen kirkkaasti esillä, koska siinä kerrotaan Pojan Jeesuksen elämästä täällä maailmassa, ja sen ydinsanoma on evankeliumi: "Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

Mutta sama Jumalan rakkaus on Vanhan Testamentinkin ytimessä: profetioissa ja lupauksissa siinä kerrotaan pelastuksesta jonka Jumala lähettää kaikille kansoille, eli Messiaasta Jeesuksesta! 

  Jumala ei hyväksy syntiä Uuden Testamentin mukaan sen enempää kuin Vanhan Testamentinkaan. Juuri siksi, että voisimme saada syntimme anteeksi, Hän lähetti Jeesuksen sovittamaan ne. Halki Raamatun Jumala pysyy samanlaisena: pyhyydessään ankarana, mutta samalla rakastavana, sekä armahtavana jokaiselle, joka pyytää apua Häneltä.

"Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi." (Jes. 54:10)

Tiedätkö mikä evankeliumi on?

  Hämmästyttävän moni perinteisen kristillisessä kulttuurissa kasvanut ei tiedä, mikä kristinuskon ilouutinen on. Itsekin joskus luulin, että se on Jeesuksen käsky rakastaa lähimmäistä. 

Todellisuudessa käskyn täyttämisen vaatimus Taivaaseen pääsemisen edellytyksenä olisi hirvittävän huono uutinen.

 Luulin tietäväni

  Jos minulta olisi kysytty vaikka parikymppisenä, kun en vielä ollut uskossa, "Tiedätkö mikä kristinuskon evankeliumi on?", olisin luultavasti vastannut tietäväni. Olisin ehkä sanonut sen hieman närkästyneesti: tietenkin tiedän! Olinhan käynyt lapsena seurakunnan aamupäiväkerhon, opiskellut peruskoulussa ja lukiossa uskontoa, käynyt rippileirin teininä ja lisäksi olin kiinnostunut uskonnoista.

Jos kysyjä olisi sitten kysynyt "No mikä se on?", olisin luultavasti vastannut väärin. 

Olisin ehkä sanonut "No se on se, että rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi jne." Olisin varmaan maininnut Jeesuksen kertomuksen laupiaasta samarialaisesta sekä Hänen kehotuksensa: "Mene ja tee sinä samoin". Ja että sitten, jos tai kun rakastaa, pääsee Taivaaseen. 

Pidän todennäköisenä, että tuon kaltainen olisi ollut vastaukseni siitä huolimatta, että olin kuullut evankeliumin Jeesuksen ristinsovituksesta ja ylösnousemuksesta lukemattomia kertoja. 

  Katselin äskettäin videoita, joissa saarnamies kysyi kadun ihmisiltä, tietävätkö he mikä evankeliumi on. Vaikka kyseessä oli perinteisesti kristillisen kulttuurin maa, ällistyttävän monet vastasivat sen olevan Jeesuksen kehotus rakastaa lähimmäistä. 

Ehkä Jeesuksen ristinkuolema on liian rankka asia hyväksyä osaksi ilosanomaa (vaikka Hän nousikin kuolleista)? Rakkaus sen sijaan, lähimmäisenrakkaus sekä ajatus että se johtaisi Taivaaseen, kuulostaa hyvältä ihmisten korvissa.

Käsky on "huono uutinen"

  Mainitsemani saarnamies esitti kysymyksiä ihmisille, jotka sanoivat pääsevänsä Taivaaseen lähimmäisenrakkautensa perusteella: oletko aina kohdellut lähimmäisiäsi laupiaan samarialaisen tavoin? 

Oletko rakastanut kaikkia kohtaamiasi ihmisiä kuin itseäsi? Vai oletko joskus ollut välinpitämätön? Oletko jättänyt tekemästä laupeuden tekoja, vaikka sinulla olisi ollut mahdollisuus auttaa? Oletko tehnyt syntiä lähimmäistäsi vastaan, esim. valehdellut tai varastanut tai himoinnut jotain mikä kuuluu hänelle? Oletko kohdellut vanhempiasi epäkunnioittavasti?

Koska ilmeinen vastaus on, ettei kukaan meistä – eivät ne kadun ihmiset, ei se saarnamies itse, et sinä enkä minä – ole täyttänyt käskyä rakastaa lähimmäistämme niin kuin itseämme, vaan olemme rikkoneet sitä monin tavoin, käskyn täyttäminen Taivaaseen pääsyn edellytyksenä olisikin huono, suorastaan musertava uutinen. 

Ja kun vielä muistaa, että rakkauden kaksoiskäskyssä on toinenkin osa – "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi..." (Luuk. 10:27) – tajuamme, että Taivaan portit eivät avaudu meille käskyn myötä, vaan päinvastoin sulkeutuvat. Syntisillä ei ole asiaa Taivaaseen.

Sen takia todellinen evankeliumi Jeesuksen tuomasta syntien sovituksesta, joka vastaanotetaan uskossa Häneen, on niin riemullinen uutinen.  

  Edellä totesin, että ihmiset liittävät evankeliumin rakkauteen: jotta sanoma olisi hyvä, sen on oltava sanoma rakkaudesta. Ja niinhän se on Raamatunkin mukaan: suurin on rakkaus. Ristin evankeliumi perustuukin rakkaudelle, mutta ei meidän rakkaudellemme, vaan Jumalan rakkaudelle meitä kohtaan:

"Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:9-10)

Uskovainen on maailman silmissä hullu

  Paavali sanoi puheen rististä olevan maailmassa hullutusta, kun taas maailman viisaus on Jumalalle hulluutta. 

  Hän kehotti uskovaisia tutkimaan itseään: haluammeko olla viisaita ihmisten vai Jumalan silmissä?

Ristin "hullutus"

  Tuoreena, innokkaana uskovaisena ajattelin naiivisti, että kerron evankeliumin ihmisille niin hyvin, niin vakuuttavasti ja niin kauniisti, etteivät he voi olla uskomatta sitä. Jeesuksessa on syntiemme anteeksianto ja ikuinen elämä!

Selittäisin myös, kuinka evankeliumi on ratkaisu lopulta kaikkiin ihmisten ongelmiin ja tekee siihen uskovan autuaaksi jo tässä ajassa, kunhan vain kiinnittää katseensa Jeesukseen ja muistaa, että täällä kokemamme vaikeudet ja kärsimykset ovat vain väliaikaista. 

Joten miksi kukaan torjuisi ilosanoman Jeesuksesta?

Olen edelleen innoissani evankeliumista ja uskon sen olevan kaikkea edellä mainittua, mutta en enää usko omiin kykyihini niin paljon: vaikka oma elämäni mullistui, maailma ympärilläni ei.

Uskovaisen tulee kyllä kertoa evankeliumia niin hyvin kuin taitaa, mutta kuten mm. Paavali opetti, ei usko Jeesukseen lopulta palaudu sanoihin, vaan se on Jumalan Hengen synnyttämää. 

  Näinä kymmenenä vuotena, kun olen ollut uskossa, olen huomannut erään asian, mitä tulee keskusteluihin uskomattomien kanssa: jos vain kunnioitamme toisiamme ja pysymme asiallisina, pystymme keskustelemaan sujuvasti mm. kristinuskosta arvojen perustana, elämänkatsomuksena ja uskon myönteisistä vaikutuksista yksilöiden elämään ja yhteiskuntaan. Meillä saattaa olla jyrkästi eri näkemykset vaikka oikeasta ja väärästä, mutta keskusteluyhteys säilyy.

Mutta jos mainitsen Jeesuksen ristinsovituksen, keskustelu usein tyrehtyy. Niin tuppaa käymään, vaikken edes mainitsisi sitä evankelioidakseni. 

Puhetta Jeesuksen rististä pidetään maailmassa kajahtaneena, vaikka ilman sitä ei ole mitään evankeliumiakaan, ei ilosanomaa ihmisille. Ristin sanoma, sen voima ja viisaus, avautuu ihmiselle hengellisesti.

"Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima." (1. Kor. 1:18; käännös 1938)

Viisauden mittari

  Kumman silmissä haluamme olla viisaita, maailman vai Jumalan? Kumman viisauteen lopulta luotamme?

Jos keskustelukumppani pitää kajahtaneena tai aivopestynä Jeesuksen rististä puhumisen takia, se pitää vain hyväksyä. Ei tule perääntyä ja ruveta vakuuttelemaan, että on kyllä ihan järkevä ja älykäs ihminen, vaikka tuollaisia puhuukin joskus. 

Jos pitää viisauden mittarina ihmisten käsitystä viisaudesta ja janoitsee sitä, että saa ihmisiltä hyväksynnän ja arvostuksen järkevänä ihmisenä, saattaa lopulta vaieta ristin evankeliumista kokonaan, ehkä jopa hylätä sen.

  Ihmisillä on tapana olettaa, että jos puhuja on suosittu ja ihmisten keskuudessa arvostettu, niin hänen sanomansa on viisasta ja tähdellistä. Ja käänteisesti: jos puhuja on epäsuosittu ja yksinkertaisena pidetty, häntä ei kannata kuunnella (paitsi ehkä pilkkaamisen ja naureskelun halusta). 

Puhujan henkilökohtaiselle lavasäteilyllekin tavataan antaa suuri painoarvo. Paavali mainitsee kuulleensa, ettei häntä itseään pidetä valloittavana ja puhetaitoisena persoonana, vaan enemmänkin päinvastoin: "Sillä hänen kirjeensä ovat, sanotaan, kyllä mahtavat ja pontevat, mutta ruumiillisesti läsnäollessaan hän on heikko eikä hänen puheensa ole minkään arvoista." (2. Kor. 10:10).

Jumalan viisauden kohdalla sanoma ratkaisee eikä puhujan suosio ja inhimillisesti katsoen vaikuttava olemus. Sanoma on viisas, jos se on Jumalan tahdon mukainen.

  Kun katselee maailmanmenoa, voi monessa kohtaa todeta jumalattoman ihmisviisauden johtavan järjettömyyksiin. Älykkäät ihmiset saattavat näennäisen johdonmukaisesti, mm. sanojen merkityksiä muuttamalla, päätyä täysin älyttömiin ja luonnonvastaisiin käsityksiin siitä, mikä on hyvää ja normaalia. Niin oli Paavalin aikana, ja niin on nytkin: "Kehuessaan viisaita olevansa, he ovat tyhmiksi tulleet". (Room. 1:22; käännös 1938)

Olla hullu Jumalan tähden

  Raamatussa toistuu yhä uudestaan tietty viisauden periaate: kaukonäköisyys ja sille perustuva harkinta. Kaukonäköisyys on viisasta, lyhytnäköisyys tyhmyyttä. Maallisissa asioissa kaikki ymmärtävät tämän, esimerkkeinä terveelliset elämäntavat ja taloudenhoidossa säästäväisyys ja suunnitelmallisuus.

Jumalan sanaan luottaminen on kaukonäköisyyttä joka ulottuu iankaikkisuuteen! Mutta avain iankaikkiseen elämään on Jeesuksen ristinsovitus, eli se mitä maailma pitää hullutuksena. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.

  Kerran joku ateisti nettikeskustelussa tivasi minulta, mitä se oikein tarkoittaa, että meidän syntimme laitettiin Jeesuksen päälle ristillä 2000 vuotta sitten. Kerroin sen, mitä sillä hetkellä muistin Raamatussa sanotun aiheesta, mutten voinut selittää ihmeellistä, yliluonnollista asiaa niin yksityiskohtaisesti kuin hän vaati, tietenkään.

Jeesuksen lihaksi tulemista, ristinsovitusta ja ylösnousemusta ei voi selittää tyhjentävästi, vaikka akateemiseen malliin yrittäisi eritellä kokonaisuuden osiin, nimetä ja määritellä osat ja selittää niiden väliset suhteet. Ihmistä ei voi "puhua uskoon", vaikka olisi kuinka taitava ja vakuuttava sanojen käyttäjä, vaan uudestisyntymä Jumalan lapseksi on hengellinen tapahtuma.

Pitääkö sitten ajatella, että nämä ovat niin pyhiä, korkeita ja hengellisiä asioita, ettei niistä sovi puhua ollenkaan? Ei pidä, vaan tulee kaikesta huolimatta jatkaa ristin "hullutuksen" saarnaamista ja hyväksyä se, että maailma pitää kajahtaneena. Niin hyvän asian kuin evankeliumin tähden siitä voi jopa olla iloinen!

"Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus." (1. Kor. 1:23-24)

Ulkoisen kauneuden katoavaisuudesta

  Vaikka uskon todellisen kauneuden olevan hengellistä ja sydämen ominaisuus, huomaan silloin tällöin murehtivani vanhenemista, nuorekkaan ulkonäön menettämistä. 

  Mitä Raamatussa sanotaan kauneudesta?

  Miksi ihmisellä on niin voimakas tarve tulla nähdyksi kauniina? Mitä kauneus pohjimmiltaan on?

Taistelu aikaa vastaan

  Viime vuodet olen yrittänyt taistella aikaa vastaan. En nuorekkaan ulkonäön säilyttääkseni (täytän tänä vuonna 43), vaan ehtiäkseni korjata suhtautumistani ulkonäön vanhenemiseen ennen kuin alan nähdä siitä selkeitä merkkejä peilissä. Ihminen toki lopulta sopeutuu olosuhteisiin, joille ei mahda mitään, mutta en haluaisi, että sopeutuminen tapahtuu vasta pakon sanelemana. 

Uskon kauneuden olevan sisäistä. Siihen nähden ajattelen tätä mielestäni hieman liikaa. Nettipalstoilla huomioni kiinnittyy keskusteluihin ulkonäön "rupsahtamisesta", millä tavalla ja missä iässä se on kullakin tapahtunut, mitkä olivat ensimmäiset merkit, mikä on ollut järkyttävin muutos... Lukiessani pohdin huolestuneena, kuinka lähellä itse olen sitä. 

  Onneksi olen kristitty. Vaikka maailma pinnallisine kauneuskäsityksineen kieltämättä vaikuttaa minuun, luotan silti enemmän Jumalan sanaan, koska sieltä löytyy perimmäinen totuus. Raamatun mukaan todellinen kauneus on hengellistä, sydämen ominaisuus. Todellinen kauneus on pysyvää ja ikuista eikä lihallista, ajallista, katoavaista.  

"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita. Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista." (1. Piet. 3:3-4)

  Maailman pinnallisessa kauneuskäsityksessä kauneudella tarkoitetaan ulkoista viehättävyyttä ja siihen liitetään ehdottomasti nuoruus. Ei-hengellisessä, jumalattomassa ihmiskäsityksessä ihmiselämän korkein, tai monien mielestä jopa ainoa, tarkoitus on biologinen lisääntyminen. Nuorena ihminen on hedelmällinen, joten ulkoinen viehättävyys, jotta saisi itselleen kumppanin, kytkeytyy nuoruuteen.

Kun hedelmällinen aika on ohi, elämän korkein tarkoitus on takanapäin, ja jäljellä on vain toissijaisia tarkoituksia, jos niitäkään. 

  Ei Raamatussakaan kiistetä, etteikö ulkonäön viehättävyys, osana rakastettujen välistä vetovoimaa, olisi yhdenlaista kauneutta. Esim. Laulujen laulussa neito ja mies ihastelevat toistensa ulkoista kauneutta ja suloisuutta: hiuksia, silmiä, poskia, suuta, hampaita... He ovat rakastuneet toisiinsa ja näkevät toisensa kauniina: "Rakkaani, kaikki sinussa on kaunista, sinä olet täydellinen!" (Laul. 4:7) Yhdessä kohtaa neito, ajatellessaan miten mies on häneen rakastunut, julistaa yksinkertaisesti "minä olen kaunis!" (Laul. 1:5)

Raamatunkin mukaan yksi maanpäällisen elämän keskeisistä tarkoituksista on naimisiinmeno ja lisääntyminen – sanoihan Herra naiselle ja miehelle: "lisääntykää ja täyttäkää maa." Se ei kuitenkaan ole ainut tarkoitus eikä kaikkein korkein.

  Maanpäällisen elämän korkein tarkoitus on usko Jumalaan. Se pysyy ihmiselämän korkeimpana tarkoituksena läpi elämän eikä ole sidottu ikäkauteen. Hengellisesti voi olla kaunis iästä riippumatta. Ja koska sellaiset kauniit ominaisuudet kuin viisaus ja nöyryys usein lisääntyvät iän myötä, hengellinen kauneus on jopa yleisempää vanhana!

Jos ajatellaan, niin kuin Laulujen laulussa, että rakkauden kohde voi sanoa olevansa kaunis – sen rakkauden takia – niin hengellisen kauneuden perusta on Jumalan rakkaus meihin. Se ei ole ikään sidottua.

"Ne, jotka katsovat häneen, säteilevät iloa, heidän kasvonsa eivät punastu häpeästä." (Ps. 34:6)

Ei huolta, kaikki on niin kuin pitääkin 

  Ollessani vakavasti sairas ja lähes liikuntakyvytön kaipasin normaaleja arkisia ongelmia. Kaipasin esim. sitä että täytyy tiskata tai käydä kaupassa, vaikkei jaksaisi, tai aamulla täytyy herätä kesken unien ja lähteä ulos kylmään. Olisin mielelläni tehnyt kaikkea tuota arkista, ikävää ja tylsää, kunhan vain olisin saanut olla terve.

Muistelin kaivaten myös niitä hetkiä, kun olin ollut tyytymätön ulkonäkööni – moiset murheet tuntuivat vakavasti sairaana niin mitättömiltä ja hassuilta. Jos olisin sillä hetkellä parantunut ja siirtynyt niihin tilanteisiin, olisin syleillyt "ongelmia" ilosta itkien. Olisin sanonut itselleni: "Älä murehdi tuollaisista, ne kuuluvat normaaliin elämään, kaikki on niin kuin pitääkin!"

Olen kiitollinen Jumalalle tuosta kokemuksesta. Aina kun murehdin normaaliin elämään kuuluvia asioita, muistelen sitä ja yritän palauttaa suhtautumisen, joka minulla sillä hetkellä oli. Ruumiillinen vanheneminen juonteineen, ryppyineen, kasvojen roikkumisineen jne. on vääjäämätön seuraus normaalista elossa olemisesta. Brigitte Bardot vastasi, kun häneltä kysyttiin asennoitumisesta ryppyihin, että on mieluummin vanha kuin kuollut. 

Aina kun huomaan jonkin vanhenemisen merkin ulkonäössäni, aion kiittää Jumalaa, että olen elossa. Samoin voi tehdä silloinkin, kun tuntee vanhenemismuutoksia ruumiillisessa toimintakyvyssään, esim. ikänäkö alkaa vaivata tai tukiranka ei enää liiku yhtä vetreästi.

"Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla." (Saarn. 3:1)  

  Ulkoisen vanhenemisen murehtimisessa, ei ole kyse pelkästään pinnallisuudesta, vaan muutos sinänsä on vaikeaa. Ihminen on mieltynyt tuttuun ja turvalliseen. Ei kuitenkaan pidä liikaa kiintyä katoavaisiin asioihin, kuten ruumiilliseen kauneuteen ja terveyteen tai aineelliseen omaisuuteen. Niistä joutuu kerran luopumaan. Myös kaikki niille perustuva kunnia, kehut ja ylistys, kuten myös arvostelu, halveksunta ja haukut, ovat katoavaisia. Jälkimmäisistä ainakin pitäisi olla helppo luopua!

  Miksi minulle (ja useimmille muille) on niin tärkeää olla kaunis – ulkoisesti tai sisäisesti? Miksi ilahdun siitä, että Raamatussa sana kauneus liitetään hengellisyyteen, ja siten, vaikka ruumiillinen viehättävyys rapistuu, voi edelleen kaunistautua hengellisesti?

Syy on, että kauneus liittyy pohjimmiltaan hyvyyteen, kuten sana hyvännäköinen kirjaimellisesti ilmaisee. Kauniin ulkokuoren oletetaan olevan lupaus jostain hyvästä. Tämä syntinen maailma kuitenkin on irrottanut kauneuden hyvyydestä, ja jäljellä on pelkkä symboli ilman viittauksen kohdetta, pelkkä kuori. Yksi vanhenemisen hyvistä puolista on, että se saattaa pakottaa meidät pohtimaan, mitä todellinen kauneus on.

"Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä." (2. Kor. 4:16)

"Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti." (2. Kor. 4:18)