Hetket kuoleman edellä

  Kuolemaan varaudutaan uskomalla Jeesukseen, mutta kuolemiseen, siis hetkiin kuoleman edellä, emme ehkä pysty varautumaan.

  Millaisia tulevat olemaan hetket oman kuolemani edellä? Entä jos rupean pelkäämään etten pääsekään Taivaaseen?

Arkiset hetket ennen kuolemaa

  Nuorena oletin, että kuoleman edellä ihmisen sielu jalostuu ja saavuttaa ylimaallisen viisauden. Oletin että kuoleva, jos hän pystyy puhumaan, sanoo viimeisiksi sanoikseen jotain suurta ja viisasta ja sitten nukkuu ikiuneen. 

Oletin että siihen liittyy jotain mystistä eli että jalostumisen saa aikaan jokin salaperäinen voima tai mekanismi ihmisen sielussa. Oletin ilmeisesti myös, että kuoleva on jollain tavalla jo osittain tuonpuoleisessa ja sen takia kuolinhetkessä on yliluonnollista pyhyyttä, jota me kokonaan tämänpuoleiset emme pysty ymmärtämään, vaikka tunnemme sen.

Kuva: Unsplash / Ante Samarzija

Aikuisenakin vielä elättelin moista ajatusta. Kristityksi tulemisen myötä oudot mystiset kuvitelmat jäivät pois, ja aloin olettaa, että se erityinen viisastuminen tapahtuu ruumiin ja sielun heikkenemisen aiheuttaman nöyrtymisen vuoksi. Ihminen tavallaan antaa periksi ja hyväksyy, että oma elämä on tullut päätökseen. Tämä puolestaan johtaa perspektiivin muutokseen: oman elämäntarinansa näkee tiiviimmin, elämän merkityksellisimmät ja arvokkaimmat tapahtumat korostuvat, kaikki turha on unohtunut tai menettänyt merkityksensä.

Tähän liittyen uskoin, että kuoleva kokee elämänsä "valmiiksi". Vanhana on valmis, kysymykset ovat saaneet vastauksensa, kaikki on sovittu, irralliset langanpäät päätelty osaksi merkityksellistä kokonaisuutta.

  Käsitykseni on muuttunut tiedon karttuessa. Tyypillisesti kuolema lienee arkisempi tapahtuma. Kuolevat eivät yleensä sano mitään suurta ja viisasta. Eräs kirjoittaja kuolema ja suru -aiheisessa nettikeskustelussa kertoi, että hänen puolisonsa oli viimeisiksi sanoikseen sanonut ärtyneellä äänensävyllä "osta nyt se uusi talvitakki". Kirjoittaja oli vuosia kulkenut vanhassa takissa, ja rispaantuneet hihansuut kiinnittivät kuolinvuoteella maanneen puolison huomion.

Saattohoitaja kertoi haastattelussa, että kuoleva saattaa yllättäen ruveta protestoimaan sitä vastaan että joutuu kuolemaan. Kuulemma sellaistakin sattuu, että ihmiset, jotka koko elämänsä ovat olleet rauhallisia ja myötämielisiä kaikessa, saattavat kuoleman edellä yllättäen olla vihaisia. Vanhakin ihminen saattaa olla pettynyt, että hänen elämänsä täytyy tulla päätökseen. Olisi vielä niin paljon tehtävää. Keskeneräisyyden kokemus ilmeisesti on melko yleinen. Ikään kuin kuoleminen tulisi yllätyksenä.

 

Elegia elämän päättymisestä

  Aiheesta on kirjoitettu runo. Tai ainakin minusta Eino Leinon runo Elegia kertoo kuolemisesta. Runo on monille tuttu alkusäkeen perusteella: "Haihtuvi nuoruus niin kuin vierivä virta...". Mielestäni kertoja on vanha ihminen kuolinvuoteellaan.

Kertoja on masentunut, koska se mikä vääjäämättä on edessä, kuolema, vie merkityksen läsnäolevalta hetkeltä: "Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiinni. Riemua ei suo rattoisa seura, ei viini." 

Kertoja on pettynyt. Kaikki ne taistelut, joita hän on elämänsä aikana voittanut, näyttäytyvät nyt turhina, koska ne eivät kuitenkaan johtaneet lopulliseen voittoon: "Notkosta nousin, taasko on painua tieni?". Mikä arvo on nyt silläkään, ettei hän aiemmin antanut periksi: "Siis oli suotta, kestetyt vaikeat vaivat...".

Vaikka kertoja on, tässä kuolinvuodetulkinnassani, kuolemassa vanhuuteen, hän etsii omasta luonteestaan syytä sille, ettei enää jaksa elää: "Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?". Ihan kuin ne elämän rajallisuuden yllättämät vanhat ihmiset, joista saattohoitaja puhui.

Ehkä runon kertoja oli luullut nuorempana, että tulee kuollessaan olemaan valmis? Harhakuva särkyi. Juuri kun elämän taisteluissa saadut haavat ovat ehtineet umpeutua, aika loppuu kesken: "Nytkö ma kaadun, kun oli kaikkeni tarpeen? Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?".

Kertoja ei tunne rauhaa, vaan kärsii tunnonvaivoista: "Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima".

  Viimeinen säkeistö alkaa mielestäni viittauksella tuonpuoleiseen: "Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan". Minusta "taivaan vallat" tarkoittaa Jumalaa. Kertojalla on "taisto" Jumalaa vastaan, koska Jumala on se joka on päättänyt, että hänen hetkensä on tullut. Kertoja ymmärtää, että taistelu Kaikkivaltiasta vastaan on toivoton.

Kertoja joutuu jättämään maailman. Luonnon kauneus synnyttää nyt vain surua: "Kaikuvi kannel, lohduta laulu ei lastaan". Luonnonvoimat pauhaavat kuten aina ennenkin, kutsuen eläviä uusiin seikkailuihin, mutta kertojalla ei enää ole voimia vastata kutsuun: "Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin. Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin".

Kuulostaa raadolliselta, onnettomalta lopulta. Ja tätä ajallista elämää ajatellen niin onkin. Kristittynä kuitenkin pohdin, että ehkä tuollainen täydellinen muserretuksi tulemisen kokemus sysää ihmistä turvautumaan Jumalaan. Ehkä moni ihminen, joka ei koskaan elämässään tunnustanut uskoa Jeesukseen, viime hetkillä huutaa sisimmässään Jumalaa avukseen?

Millaisia tulevat olemaan hetket ennen kuolemaani?

  Tässä on sekin, että kenelläkään meistä ei ole aiempaa kokemusta kuolemisesta. Saattohoitajan kuvaus on jäänyt askarruttamaan minua. Olen itse perusluonteeltani rauhallinen ja myötämielinen, mutta kuolemaa edeltävät hetket ovat erilaiset kuin kaikki aiemmat hetket elämän varrella, joten perusluonne ei kerro mitään – saatan olla millainen vain! 

Mitä jos rupean viimeisillä voimillani raivoamaan kaikista epäoikeudenmukaisuuksista, jotka elämäni varrella vain nielin hiljaa, kun tajuan, että käsillä on oikeasti viimeinen tilaisuus puhua suunsa puhtaaksi? 

Entä elämän rajallisuuden hyväksyminen? Nyt pidän varmana, että tulen hyväksymään oman kuolemani, kun aikani on täynnä. Tulen olemaan nöyrä ja seesteinen enkä kuten Eino Leinon runon kertoja ja kaltaisensa todellisen maailman vanhukset. Mutta voinko olla varma tästä? Mitä jos kuoleman läheisyyden tiedostaminen vääntää perspektiivini, ja elämäntarinani näyttäytyy minulle ihan toisenlaisena? Mitä jos minäkin yhtäkkiä koen, että hyvänen aika, kaikki jää kesken.

  Tai mitä jos koen jotain vielä pahempaa... Mitä jos minä, Jeesuksen tähden pelastusvarmuudessa elävä uskovainen kristitty, alankin yhtäkkiä pelätä mihin joudun?

Olisihan tuollainen pelkotila ikävä kokemus, mutta onneksi pelastus ei riipu tunteistamme ja ajatuksistamme, ei edes niistä jotka jäävät viimeisiksemme. Jeesukseen uskovana olen kerran syntynyt uudesti ylhäältä Jumalan lapseksi ja iankaikkisen elämän perilliseksi eikä sitä enää peruuta mikään eikä kukaan. 

  Minulle itselleni kuoleminen tulee olemaan tuntematon tilanne, mahdoton ennakoida, mutta Jumala on nähnyt kaiken edeltä käsin, myös sen mitä tulen ajattelemaan ja tuntemaan ennen kuolemaani.

Anteeksiantaja vapauttaa itsensä

  Viha ja katkeruus uuvuttavat. Anteeksi antaminen vapauttaa voimavaroja. 

  Entä jos väärintekijä ei ole pyytänyt anteeksi eikä edes tunnustanut tehneensä väärin? Kannattaako silloinkin antaa anteeksi? 

Uuvuttava viha

  Ajatteleminen kuluttaa energiaa. Opin itse tämän vasta melko myöhäisessä iässä. Olin aina ajatellut, että mieli on tavallaan pelkkää ilmaa eikä sen käyttäminen voi väsyttää samalla tavalla kuin ruumiillinen toiminta. Kuitenkin tiedetään, ettei ihminen pysty tekemään ajatustyötäkään kuin rajallisen tuntimäärän päivässä.

Jonkin verran ajatteleminen, ja varsinkin ajatuksiin liittyvien tunteiden tunteminen, kuluttaa ihan kilokaloreina mitattavaa energiaa, mutta sen kuluttavuudessa lienee kyse enemmänkin aivojen kapasiteetin täyttymisestä. Joskus kognitio voi ylikuormittua. Työuupumusta esiintyy myös ajatustyötä tekevillä. 

Jotkut mielen sisällöt kuluttavat enemmän kuin toiset. Vitkutteluun taipuvaisena ihmisenä olen huomannut, että tekemättömien tehtävien jono mielessä väsyttää. Minusta tuntuu, että uuvuttavinta siinä on asioiden keskeneräisyys. Olen vireämpi, kun hoidan arkiset asiat pois päiväjärjestyksestä saman tien. Joskus kun siirrän tehtäviä seuraavaan päivään, olen jo aamulla herätessäni väsynyt.

Kuva: Pixabay / Mark Filter

  Viha ja katkeruus, sekä tunteina että ajatuksina, lienevät kaikkein raskaimpia mielensisältöjä. Ilmaus "kantaa kaunaa" on osuva. Raskaita tunteita synnyttävien mielensisältöjen pyörittely on kuin vetäisi kivirekeä päivästä toiseen. 

Ehkä vihassakin uuvuttavinta on usein asioiden keskeneräisyys? Kun uhri kantaa kaunaa väärintekijää kohtaan, joka ei ole tunnustanut väärää tekoaan, uupumusta aiheuttaa se, että hän kokee asian oikeudellisesti keskeneräiseksi? 

Jumalan meille antama oikeudentunto ja luonnollinen tarve saada asiat päätökseen aiheuttavat sen, että kokemamme vääryydet vaivaavat mieltämme ja meidän on tavallaan pakko käydä tapahtumia läpi yhä uudestaan, kunnes saavutamme asialle jonkinlaisen päätöksen, johon voimme olla tyytyväisiä.

  Väitän, että anteeksi antaminen tuo rauhan jokaiselle, kunhan sen on ymmärtänyt oikein. 

Vastoin monien luuloa anteeksianto ei ole vääryyden hyväksymistä eikä väärintekijälle periksi antamista. Itse asiassa anteeksianto edellyttää nimenomaan tuomiota: väärä teko tuomitaan vääryydeksi, ja vasta sitten se annetaan tekijälle anteeksi. Ja tuohan on looginen selviö: vain väärän teon voi antaa anteeksi.

Toiseksi, anteeksianto on päätös, ei tunnetila. Jos pidämme sitä tunnetilana, sen perustahan on vaarassa hajota heti seuraavan kerran, kun olemme pahalla tuulella ja muistamme menneen vääryyden. Joskus kyllä tuntuu kuin anteeksianto olisi suorastaan taivaasta pudonnut rakkaudellinen tila joka valtaa sydämen, mutta silloinkin siihen kannattaa suhtautua päätöksenä. 

Hampaat irvessä ei kuitenkaan tarvitse antaa anteeksi, mutta se kannattaa tehdä heti kun tulee hetki, joka vähänkin tuntuu otolliselta.

Anna taakkasi Jumalalle

  Entä jos väärintekijä ei ole tunnustanut tekoaan eikä pyytänyt anteeksi? Mielestäni silloinkin kannattaa, ihan itsensä takia, antaa anteeksi. Voi vaikka ajatella lähettävänsä anteeksiannon ilmoille, ja että jos väärintekijä joskus sydämessään tulee totuuteen tekonsa kanssa, anteeksianto löytää perille.

Tällaisessa tilanteessa Jumalaan uskovat ovat kyllä paremmassa asemassa. Sen uuvuttavan keskeneräisen oikeudellisen prosessin voi nimittäin antaa Jumalalle hoidettavaksi. Hän toki muutenkin hoitaa kaiken tuomitsemisen ja armahtamisen ihmiskunnassa, mutta siitä voi olla apua, että rukouksessa kertoo itse antaneensa anteeksi ja pyytää Jumalaa ottamaan keskeneräisen asian hoidettavakseen.

Tarkemmin ajateltuna tuohan on aivan ihanteellinen tapa vapautua taakasta. Jumala on tuomarina vanhurskas eli virheettömän oikeamielinen, toisin kuin tämän maailman tuomarit. Jumalalla on kaikki tieto, kaikki viisaus ja Hän näkee meistä kunkin sydämeen. 

  On totta ihan kirjaimellisesti, että anteeksiantaja vapauttaa itsensä. Jumala nimittäin on sitonut meistä kunkin kohdalla anteeksi antamisen ja anteeksi saamisen yhteen. Jokainen meistähän on paitsi ollut vääryyksien uhri, myös itse tehnyt vääryyttä, syntiä. Jeesus sanoi: 

"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6:14-15)

Olen joskus ajatellut, että ehkä Jumala on sitonut nuo kaksi yhteen, koska haluaa niin paljon vapauttaa meidät vihan ja katkeruuden taakoista. Jokaisella meistä on omakohtainen motiivi valita anteeksianto. 

Uskon myös, että sisäinen rauha ja vapautumisen tunne, joita joskus saamme kokea annettuamme anteeksi, toimivat meille todistuksena evankeliumin puolesta. Ilman anteeksiantoa ei ole mitään toivoa ihmiskunnalle.

  Kerroin edellä syitä miksi kannattaa antaa anteeksi ja luovuttaa vihan ja katkeruuden taakat Jumalalle. Yksi syy on, että Jumala erityisesti haluaa kantaa taakkamme! Tämä tieto Jumalasta sisältyy ihan Raamatun ydinsanomaan, evankeliumiin: Jeesus on kantanut syntiemme taakan ristillä. Siihen perustuen Jumala tarjoaa meille jokaiselle anteeksiantoa.