Daavidin luottamus Jumalan hyvyyteen

  Vanhan Testamentin Daavid – Jeesuksen esi-isä lihan puolesta ja paimenpoika josta tuli Israelin kuningas – mainitaan Uudessa Testamentissa yhtenä uskon esikuvana. Minulle Daavidin suhteessa Jumalaan on koskettavinta luottamus Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen sekä nöyryys.

"Parasta jättäytyä Herran käsiin"

  Minusta Daavidissa on jotain samaa kuin (Vanhan Testamentin) Joosefissa: molemmat olivat hyvin varmoja Jumalan hyvyydestä ja laupeudesta sekä siitä, että Jumalan johdatuksessa he menestyisivät. Toisaalta luottamus Jumalan laupeuteen ja huolenpitoon pysyi silloinkin, kun he jotuivat kärsimään hätää.

Nuori Joosef puhui veljilleen innoissaan enneunistaan, jotka kertoivat suurista tehtävistä, joita Jumala oli hänen elämälleen suunnitellut. Se kaikki tapahtui, mutta matkan varrella Joosef joutui kärsimään paljon mm. veljiensä kateudesta ja vihasta, yksinäisyydestä, vääryydestä ja vankeudesta.

Nuori Daavid pyysi kuningas Saulia päästämään hänet kaksintaisteluun pelättyä filistealaista soturia Goljatia vastaan mm. vanhempien veljiensä epäilyistä huolimatta, jotka olivat inhimillisesti katsoen ihan aiheellisia. Paimenpoika Daavid puhkui intoa ja oli varma, että Herra antaisi hänen voittaa:

»Minä, sinun palvelijasi, olen paimentanut isäni lampaita. Kun leijona tai karhu tuli ja vei lampaan laumastani, minä lähdin sen perään ja löin sitä ja tempasin lampaan sen kidasta. Kun se hyökkäsi kimppuuni, minä tartuin sitä parrasta ja hakkasin sen hengiltä. Minä olen tappanut sekä leijonan että karhun. Tuon ympärileikkaamattoman filistealaisen käy samoin, koska hän on pilkannut elävän Jumalan taistelurivejä.» (1. Sam. 17:34-36)

Herran avulla Daavid voitti kaksintaistelun ilman haarniskaa ja miekkaa, pelkällä lingolla ja kivellä. Toisaalta suureen kansansuosioon noussut Daavid joutui pakenemaan henkensä edestä murhanhimoista Saulia, joka oli alkanut kadehtia häntä. Saul menettikin kuninkuuden Daavidille.

  Daavid oli nöyrä luottamuksessaan Jumalan laupeuteen. Vaikka hänestä itsestään oli Saulin jälkeen tullut Israelin kuningas ja kansalaiset olivat hänen alamaisiaan, hän ylisti Jumalaa kansansa edessä todelliseksi kuninkaaksi:

"Daavid ylisti kansan edessä Herraa: »Ylistetty olet sinä, Herra, isämme Israelin Jumala, aina ja ikuisesti! Sinun, Herra, on suuruus ja voima, kunnia, kirkkaus ja valta, sillä sinun on kaikki, mitä on taivaassa ja maan päällä. Sinun on kuninkuus, sinä olet kaikkea muuta korkeammalla." (1. Aik. 29:10-11)

Ylpeä ihminen pelkäisi menettävänsä uskottavuutensa hallitsijana, jos esiintyisi nöyränä, heikkona ja itsekin alamaisena omien alamaistensa edessä. Daavid tiesi, että kaikki mikä oli tuonut hänelle kunniaa ja menestystä oli alun perin Jumalalta, ja antoi ihmisten edessä Jumalalle kunnian:

"Sinulta tulevat rikkaus ja kunnia, kaikkea sinä hallitset. Kaikki voima ja valta on lähtöisin sinulta, sinun vallassasi on tehdä suureksi ja väkeväksi kenet tahdot." (1. Aik. 29:12)

  Daavid tunnusti Jumalan hyvyyden silloinkin, kun oli joutunut suureen ahdinkoon (Ps. 22:32). Sekä Joosef että Daavid olivat saaneet kokea, ettei ihmisiin voi luottaa. Ehkä he osittain siksi heittäytyivät Jumalan armoille niin täydellisesti? Raamatussa on parikin kohtaa, joissa Daavid sanoi tämän suoraan:

"Mutta parasta on jättäytyä Herran käsiin, sillä hänen laupeutensa on suuri. Ihmisten käsiin en tahdo jättäytyä." (1. Aik. 21:13)

"Tunnustan syntini Herralle"

"Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois." (Ps. 32:1)

  Daavid, joka Uudessa Testamentissa mainitaan yhtenä uskon esikuvana (Hepr. 11:32), luotti Jumalan rakkauteen ja armahtavaisuuteen niin paljon, ettei pelännyt tulla Hänen eteensä tunnustamaan syntejään ja pyytämään anteeksi. Tai ehkä hän pelkäsikin, mutta se ei estänyt häntä tulemasta. Daavid luotti Jumalan rakkauteen aina enemmän. Juuri sitä Jumala haluaa – siksi Hän lähetti Jeesuksen.

"Minä tunnustin sinulle syntini, en salannut pahoja tekojani. Minä sanoin: »Tunnustan syntini Herralle.» Sinä annoit anteeksi pahat tekoni, otit pois syntieni taakan." (Ps. 32:5)

Vaikka Daavid oli tehnyt suuria syntejä, jotka Jumala tuomitsi (2. Sam. 12:9), Jumala sanoo monessa kohtaa Daavidin olleen Hänen uskollinen ja vilpitön seuraajansa (mm. 1. Kun. 9:4 ja 1. Kun. 11:6). Psalmeissa, joista lähes puolet on Daavidin kirjoittamia, tähän uskonsuhteeseen avautuu syvällinen ja intiimi näkökulma.

Psalmit on lempikirjojani Raamatussa juuri siksi, että niiden kautta, siis rukousten ja laulujen kautta, piirtyy niin ihana ja rakastava kuva Jumalasta.

    "Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti." (Ps. 23:6)

  Daavidin luottamus Jumalan hyvyyteen tulee mielestäni esiin siinäkin, miten hän suhtautui (lapsensa) kuolemaan. Jumala antoi hänen ja Batseban esikoislapsen sairastua vaikeasti. Niin kauan kuin lapsi oli elossa ja sairasti, Daavid itki ja paastosi, jotta Herra armahtaisi häntä ja antaisi lapsen jäädä eloon, mutta kun lapsi kuoli, Daavid tulikin palvelijoidensa ihmetykseksi rauhalliselle mielelle ja totesi, että aikanaan hän kyllä pääsee lapsen luo. (2. Sam. 12:15-23)

Eli tapahtuipa uskovaiselle niin kuin hän itse toivoi tai vaikka juuri päinvastoin, kaikella on hyvä tarkoitus, koska Jumala on hyvä.

"Mies on vaimon pää" – ajatuksia avioliitosta ja tasa-arvokeskustelusta

  Monen mielestä Raamatun avioliittokäsitys, jossa mies on vaimonsa pää, on aikansa elänyt instituutio, joka kuuluisi museoon. Minulle evankeliumin hyvyys on todistus siitä, että Jumalan kaikilla päätöksillä, käskyillä ja tehtävienjaoilla on rakastava tarkoitus meidän parhaaksemme, vaikkemme niitä aina kokonaan ymmärtäisi. Tässä kirjoituksessa kerron, miten näen Raamatun opetuksen avioliitosta.

Avioliitto kuvana Kristuksen ja seurakunnan suhteesta

  Kulttuurissamme pidetään ihanteellisena, että ihmisyksilö olisi mahdollisimman vapaa, riippumaton ja itsellinen omien arvojensa luoja, joka päättää itse mikä on oikein ja mikä väärin sekä keksii elämälleen tarkoituksen. Ja jos henkilökohtaisen onnellisuuden saavuttamiseksi on pakko, tulee jopa katkoa siteet läheisiin ihmisiin ja elää oman näköistään elämää ilman, että tarvitsee kuunnella kenenkään kyseenalaistuksia.

Vallitsevan ihanteen mukaan ihmisyksilö on jonkinlainen oman elämänsä jumala.

Minusta ajatus kuulostaa surulliselta ja yksinäiseltä. Syntisenä ihmisenä olen toki itsekin toiminut itsekeskeisesti, mutta jos ajattelen syvimpiä tarpeitani, en halua olla riippumaton ja vahva "jumala", vaan haluan olla Jumalan rakastettu. Onneksi se on juuri niin! Kristinuskossa ihminen on Jumalan rakastettu: saamme kukin olla toisen, täydellisen Jumalan, rakastama.

  Yksi tapa, jolla Jumala kertoo tämän ihanan sanoman ihmisille, on avioliitto, miehen ja naisen välinen rakkaussuhde. Tällaisia asioita ajatellen luin hiljattain Efesolaiskirjettä, jossa apostoli Paavali sanoo ne tunnetut, nykyisen tasa-arvokäsityksen aikana hirveinä pidetyt lauseet:

"Vaimot, suostukaa miehenne tahtoon niin kuin Herran tahtoon, sillä mies on vaimonsa pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää; onhan hän seurakunnan, oman ruumiinsa, pelastaja. Niin kuin seurakunta alistuu Kristuksen tahtoon, niin myös vaimon tulee kaikessa alistua miehensä tahtoon. Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen." (Ef. 5:22-24)

Minuakin, vaikken ole naimisissa, nuo lauseet ovat aina hieman mietityttäneet. Tällä kertaa kuitenkin näin ne selkeästi siinä valossa, että Jumala on säätänyt avioliiton olemaan kuva Hänen ja uskovaisen ihmisen välisestä rakkaussuhteesta. Toinen on vahvempi ja toinen heikompi; vahvempi on heikomman turva, rakkauden takia hän on valmis antamaan jopa henkensä toisen puolesta, kuten Kristus, ja heikompi kunnioittaa vahvempaa.

"»Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.» Tämä on suuri salaisuus; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa. Mutta se koskee myös kaikkia teitä: jokaisen tulee rakastaa vaimoaan niin kuin itseään, ja vaimon tulee kunnioittaa miestään." (Ef. 5:31-33)

  Miksi se menee juuri niin päin, että avioliitossa mies edustaa Kristusta ja vaimo seurakuntaa eli uskovaisia? Ei meistä kukaan voi tietää kaikkia Jumalan syitä, mutta varmaan yksi on se, että mies luonnostaan on naista vahvempi ruumiillisesti, ja henkisestikin miehet keskimäärin vaikuttavat olevan periksiantamattomampia ja rohkeampia kuin naiset keskimäärin, esim. ristiriita- ja konfliktitilanteissa.

Jotta ihmiset muistaisivat, että kyse on molemminpuolisesta rakkaussuhteesta eikä vaikka mielivaltaisen dominoinnin oikeutuksesta, Raamatussa muistutetaan, että molempien aviopuolisoiden tulee kunnioittaa ja rakastaa toinen toistaan. Apostoli Pietari kirjoitti:

"Samoin te, miehet, eläkää vaimonne kanssa ymmärtäväisesti, muistaen, että hän on heikompi osapuoli. Osoittakaa hänelle kunnioitusta, sillä hän on yhtä lailla armon ja elämän perillinen." (1. Piet. 3:7)

Mutta samalla miehen ja vaimon keskinäinen suhde on erityinen, erilainen kuin muut ihmissuhteet – siinä ilmenee jotain erityistä Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Mies ja vaimo yhdessä, toisiaan täydentäen, muodostavat kuvan siitä rakkaussuhteesta. Näin olen ymmärtänyt.

Lisäksi Paavalin lauseet saavat minut ajattelemaan rakkauteen kuuluvia velvollisuuksia puolisoa kohtaan. Tämä lienee toinen syy, miksi Raamatun opetusta avioliitosta vastustetaan kulttuurissamme: nykyään kaikki tuntuvat haluavan itselleen oikeuksia ja samalla mahdollisimman vähän velvollisuuksia.

Avioliitossa sekä miehen että vaimon osassa on omat haasteensa eivätkä konkreettiset avioliitot tässä maailmassa tietenkään vastaa kuvaa täydellisesti, mutta minusta ajatus on kaunis eikä vanhanaikaiseksi käynyt.

"Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua." (Ps. 50:15)

Onko aviomies erehtymätön?

  Joitain kuukausia sitten luin MTV:n sivuilta jutun, jossa kerrottiin millaisia ohjeita 1950-luvun yhdysvaltalaislehdessä oli annettu vaimoille suhteessa aviomieheen. Yksi ohjeista kuului:

"Muista aina, että hän on perheenpää – älä siis epäile miehesi tekemisiä. Hyvä vaimo ei kysele miehensä tekemisistä tai kyseenalaista hänen vilpittömyyttään. Muista aina, että hän on perheenpää, ja siis aina oikeudenmukainen ja rehellinen. Sinulla ei ole oikeutta epäillä häntä." (MTV; Housekeeping Monthly 1955)

Koska jutussa käytetään aviomiehestä ilmausta perheenpää, lukija helposti olettaa, että kyseessä kristinuskon mukainen ajatus, vaikka oikeasti ohje ei nähdäkseni kestä tarkastelua Raamatun valossa.

Vaikka raamatullisessa avioliittokäsityksessä mies edustaa Kristusta, se ei tarkoita, että mies olisi kuin Kristus sikäli, että hän olisi virheetön ja aina oikeudenmukainen. Raamatun kuva avioliitosta – Kristus ja seurakunta – on kuva suhteesta, ei yksilöistä. Todellisuudessa sekä vaimo että mies ovat syntisiä, ja suhteessa Jumalaan kumpikin on seurakuntaa (jos he uskovat Jeesukseen).

Moni nykyään pitää Paavalia eli "mies on vaimon pää"-lauseen kirjoittajaa naisvihamielisenä, mutta tässä asiassa juuri Paavali on se, jonka kirjoitukset kokonaisuudessaan ovat ratkaisevan tärkeitä, jotta ei muodostuisi väärää käsitystä avioliitosta.

Paavali kirjoitti mm. seuraavasti: "Olkoon Jumala totinen, mutta jokainen ihminen valhettelija" (Room. 3:4; käännös 1933/38), "Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää" --- "Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden!" (Room. 7:18, 24-25)

Mikä nöyryys Herran apostolilta – miten rehellisesti hän tunnusti oman epätäydellisyytensä ja samalla Jumalan täydellisyyden! Paavalin käsitys miehistä (ja ihmisistä ylipäätään) ei ole mairitteleva, ja hän otti itsensä esimerkiksi siitä. Tuollaisten lauseiden takia Paavali on yksi lempiapostoleistani.

Joskus vaimolla voi olla syytäkin epäillä miestään ja kyseenalaistaa hänen päätöksensä. Ja jos Jumalan sana ja aviomiehen sana ovat vastakkain, vaikka kysymyksessä oikeasta ja väärästä, olkoon Jumalan sana totinen ja aviomies siinä kohtaa valhettelija.

Esimerkiksi sopii vaikka tilanne, jossa aviomies vaatii raskaana olevaa vaimoaan abortoimaan heidän lapsensa tai tilanne, jossa aviomies oikeuttaa itselleen / molemmille liiton ulkopuolisen suhteen. Abortti ja aviorikos eivät ole joissain tilanteissa OK, vaikka aviomies niin vakuuttelisi.

Nöyrää ja rehellistä, Jumalaa kunnioittavaa miestä sen sijaan on ilo kunnioittaa ja hänen tahtoonsa suostua. Kuten sanottu, molemmat puolisot ovat epätäydellisiä ja syntisiä, sen takia alttius antaa anteeksi, joka on kristinuskon ydinopetus kaikissa ihmissuhteissa, on välttämätöntä avioliitossa.

  Mielestäni edellä kuvailtu 1950-luvun avioliittoihanne outoine käsityksineen on varoittava esimerkki siitä, että jos Raamatusta ja kristinuskosta noukitaan vain joitain osia ja niistä muotoillaan kulttuurinen malli katkaisten samalla yhteys Jumalaan ja Hänen sanansa kokonaisuuteen, kauniiksi tarkoitetut asiat vetäytyvät vänkyrälle.

  Vaimon alamaisuudesta miehelleen opettanut pastori muistutti, että vaimon ei ole tarkoitus vastaanottaa alamaisuuskehotuksia mieheltään, vaan Jumalalta. Uskovaisilla puolisoilla on molemmilla sama Herra, ja he ovat kumpikin mittaamattoman arvokkaita ja rakkaita Jumalalle – onhan Jeesus antanut elämänsä molempien puolesta.

"Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii." (1. Kor. 13:4-7)

"Miksi Jumala on hiljaa?"

  Mitä jos Jumala tuntuu olevan hiljaa, etäinen, välinpitämätön? Sekä uskovaiset että ne, jotka eivät usko, mutta ovat kiinnostuneet kristinuskosta, saattavat joskus kysyä, "miksi Jumala on hiljaa?".

Kysyjien lähtökohdat ovat erilaiset, mutta yhteys, jota Jumala tarjoaa, on sama.

Onko Jumala edes hiljaa?

  Muistan 2000-luvun alusta tv-haastattelun, jossa papilta kysyttiin, miksi Jumala on niin hiljaa. Pappi vastasi, että ehkä kyse on siitä, ettei langan täällä päässä ole ketään – Jumala kyllä puhuu, mutta ihmiset eivät kuuntele.

Itse ajattelen samalla tavalla, eli että Jumala ei ole puhumatta ja vastaamatta ihmiselle, joka haluaa kuunnella Häntä.

Jumala puhuu aina Raamatun eli sanansa välityksellä. Voi olla aikoja, jolloin Raamattu ei tunnu puhuttelevan, vaikka sitä lukisi. Kannattaa silti jatkaa, koska tuntuipa lukeminen miltä tahansa, Raamattu on Jumalan sanaa. Se ei muutu muuksi, vaikka oma kokemus vaihtelisi.

Tai vaikka olisi aikoja, ettei rukoileminen tunnu sydämen vuoropuhelulta Jumalan kanssa, vaan yksinpuhelulta, kannattaa silti jatkaa rukoilemista. Jumalalle voi ja pitääkin olla rehellinen: senkin voi sanoa suoraan, että on vaikea rauhoittua rukoukseen esim. huolien tai kipujen takia.

  Muiden uskovaisten kuunteleminen ja heidän kanssaan jutteleminen on yksi reitti, jota kautta Jumala voi puhua – vaikuttaahan Jumalan Pyhä Henki uskovaisissa. Olen monta kertaa saarnaa kuunnellessani ja toisen uskovaisen kanssa keskustellessani saanut odottamatta vastauksen kysymykseen, jota olen itsekseni pohtinut. Uskon että Jumala oli laittanut minut kuulemaan sen toisen uskovaisen kautta.

  Joskus ihmiset, jotka eivät tunnusta uskoa Jeesukseen, mutta etsivät ja ovat kiinnostuneita kristinuskosta kysyvät, miksi Jumala on hiljaa, miksei Hän jollain vastaansanomattomalla tavalla ilmaise itseään heille... Ehkä se, että he ylipäätään ovat alkaneet kysyä noita kysymyksiä Jumalasta, on Jumalan vaikutusta heissä?

  Yksi mahdollinen syy sille, ettei Jumalan sana puhuttele on se, että vaikka lukee Raamattua, sydän torjuu sen mitä Jumala sanoo. Niin voi olla esimerkiksi, jos haluaa pitää kiinni jostain, minkä Jumalan sana sanoo synniksi. Langan täällä päässä ei ole ketään, jos ihminen ei halua kuulla Jumalan sanaa.


     "Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani." (Ps. 119:105)

Yhteys Jumalaan on Jeesus

  Vaikka joskus tuntuisi, että Jumala on hiljaa ja välinpitämätön ihmistä kohtaan, se ei pidä paikkaansa. Pojassa Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi ihmisten keskelle – Jumalan sana tuli lihaksi. Jeesus on yhteys Taivaalliseen Isään – Hän on syntiemme sovittaja ja välimies ihmisen ja Jumalan välillä. Häntä Jumala tarjoaa kaikille etsiville. Muuta yhteyttä ei ole.

Rukous, jonka Jumala aina kuulee ja johon Hän aina ennen pitkää vastaa hyväksi katsomallaan tavalla, on uskossa ja luottamuksessa Jeesukseen Kristukseen rukoiltu. Jeesus sanoi samarialaiselle naiselle: "Tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää Hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo." (Joh. 4:23)

Hengessä ja totuudessa rukoiltu, Taivaallisen Isän tahtoma rukous on siis "Jeesus-keskeistä": Jumalan kolmas persoona, Pyhä Henki, todistaa uskovaisen sydämessä Jeesuksesta (Joh. 15:26) ja Jeesus on totuus (Joh. 14:6). Uskovaisen ei tule keskittyä omiin kokemuksiinsa, esim. Jumalan hiljaa olemisesta, vaan Jeesukseen.

  Eikö kokemuksesta, että Jumala on hiljaa, ole mitään lohdullista sanottavaa? Entä jos pysähtyneisyyden ja neuvottomuuden ajanjakso vain jatkuu, vaikka lukisi avoimin sydämin Raamattua, vaikka olisi rukouksessa rehellinen, tunnustaisi syntisyytensä, turvaisi Jeesukseen ja eläisi Häntä seuraten (mikä kaikki todellisuudessa jo on Jumalan armon ja läsnäolon vaikutusta!)?

On Raamatussa jotain lohdullista sanottavaa siitäkin kokemuksesta. Vanhassa Testamentissa Jumalan profeetta Elia koki epäonnistuneensa Jumalan hänelle antamassa tehtävässä ja oli sitä toteuttaessaan joutunut uusiin ahdinkoihin. Hän jopa toivoi itselleen kuolemaa. Jumala kyllä puhui Elialle, mutta 1. kuninkaiden kirjassa on kohta, jossa kerrotaan Jumalan lähelle tulemisesta nimenomaan "hiljaisessa huminassa":

 "Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. Kun Elia kuuli sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle. Ääni sanoi hänelle: »Miksi olet täällä, Elia?»" (1. kun. 19:11-13)

Herra ei ollut mahtavissa, kovaäänisissä tapahtumissa, vaan hiljaisessa huminassa niiden jälkeen. Elia tunnisti Herran läsnäolon hiljaisuudessa ja meni ulos, valmiina kuuntelemaan Häntä. Paljon kärsinyt Jumalan profeetta Jeremia sanoo Valitusvirsissä: "Herra on hyvä sille, joka panee toivonsa häneen, sille, joka häntä etsii. Hyvä on hiljaisuudessa toivoa apua Herralta." (Valit. 3:25-26)

Sen takia pysähtyneisyyttä ja neuvottomuutta kokevan kannattaa odottaa, pysyä kuulolla, sekä ennen kaikkea muistaa, että Jeesukseen turvaavalle Jumala jo on läsnä!

"Minun lampaani kuulevat minun ääneni ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Minä annan heille ikuisen elämän. He eivät koskaan joudu hukkaan, eikä kukaan riistä heitä minulta. Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kuin kukaan muu, eikä kukaan voi riistää heitä Isäni kädestä. Minä ja Isä olemme yhtä.»" (Joh. 10:27-30)

 

Korkeimman suojeluksessa – ajatuksia psalmista 91

  Sekasortoinen maailma voi saada ihmisen hakemaan turvaa jostain häntä itseään suuremmasta ja voimakkaammasta: luonnosta, enkeleistä, aatteista ja joukkovoimasta, rahan mahdista. Moni asia ja olento on yksittäistä ihmistä mahtavampi.

Psalmi 91 kuitenkin muistuttaa, että todellisesti turvassa on vain se, joka asuu kaikkein Korkeimman, Kaikkivaltiaan suojeluksessa.

Korkein, Kaikkivaltias

"Se, joka asuu Korkeimman suojassa ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa, sanoo näin: »Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan.»" (91:1-2)

  Usein kuulee sanottavan "uskon johonkin ihmistä suurempaan" tai "uskon johonkin korkeampaan voimaan". Ihmiset ovat kokeneet vaaroja ja kärsimyksiä, joutuneet kohtaamaan oman heikkoutensa ja kaipaavat turvaa sekasortoisessa maailmassa – sitä etsitään jostain itseä suuremmasta ja voimakkaammasta.

Mutta kristitty ei ainoastaan usko johonkin itseään suurempaan tai korkeampaan, vaan kaikkein Korkeimpaan, Kaikkivaltiaaseen, kaiken muun yläpuolella olevaan Jumalaan. Sillä, uskooko korkeampaan vai kaikkein Korkeimpaan, on lopputuloksen kannalta ratkaiseva merkitys.

  Koronapandemia on synnyttänyt keskustelua luonnon voimasta ihmiseen nähden. Jotkut kertovat olevansa salaa tyytyväisiä, että ihmiskunta on joutunut myöntämään voimattomuutensa luonnon edessä.

Vaikka monissa tilanteissa luonto on ihmisiä voimakkaampi, Luoja itse on luonnon yläpuolella. Hän ylläpitää, tahtoo ja sallii luonnontapahtumat, niin hyvät kuin tuhoisat. Jobin sairastuttua (luultavasti johonkin mikrobi-välitteiseen) paisetautiin sekä menetettyä lapsensa luonnonkatastrofissa Jumala puhuu hänelle luonnon suuruudesta ja hurjuudesta, mutta muistuttaa: Minä olen sen kaiken luonut.

Psalmissa 89 julistetaan, ettei kukaan ole Herran vertainen, ja esimerkkinä kaikkivaltiudesta mainitaan Hänen suvereniteettinsa mm. sääilmiöihin nähden: "Sinä hallitset meren pauhun, tyynnytät aaltojen tyrskyn." (Ps. 89:10)

  Jotkut turvaavat enkeleihin, jotka ovat kyllä monella tavalla ihmisiä mahtavampia ja voimakkaampia olentoja, mutta lopulta Herran enkelitkin ovat Jumalan alapuolella, Hänen käskyläisiään:

"Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen." (Ps. 91:11-12)

Myös sielunvihollinen, langennut enkeli Saatana ja hänen henkivaltansa, on Jumalan alapuolella, vaikka onkin tämän maailman ruhtinas. Hänen valtakautensa tulee päättymään.

  Turvaa haetaan ylisukupolvisista aatteista ja niiden innoittamasta joukkovoimasta, mutta vaikka niistä hetken saisi turvallisuudentunnetta, nekin kaikki lopulta kaatuvat ihmisten vajavaisuuteen ja syntisyyteen, kuten historia on osoittanut.

  Psalmissa 91 puhutaan Jumalasta Korkeimpana, Kaikkivaltiaana. Kirjoittaja muistuttaa, että Korkeimpaan turvaava on kaikkein parhaassa turvassa. Vaikka uskovainen joutuisi ahdinkoihin, kukaan tai mikään ei pysty häntä tuhoamaan – eivät muut ihmiset, eivät pahat henkivallat, eivät sairaudet, kulkutaudit eivätkä luonnonkatastrofit.

Sillä, joka asuu Korkeimman suojeluksessa, ei ole hätää, koska Kaikkivaltiaalle ei kukaan tai mikään mahda mitään.

"Herra pelastaa sinut linnustajan ansasta ja pahan sanan vallasta. Hän levittää siipensä yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla. Hänen uskollisuutensa on sinulle muuri ja kilpi." (Ps. 91:3-4)

"Minä olen hänen tukenaan ahdingossa"

"Et pelkää yön kauhuja etkä päivällä lentävää nuolta, et ruttoa, joka liikkuu pimeässä, et tautia, joka riehuu keskellä päivää. Vaikka viereltäsi kaatuisi tuhat miestä ja ympäriltäsi kymmenentuhatta, sinä säästyt." (Ps. 91:5-7)

  Psalmin ensimmäisen osan sinä-puhuttelumuoto mielestäni alleviivaa, että lupaukset Korkeimman suojeluksesta kuuluvat kenelle tahansa lukijalle, joka sydämestään turvaa Korkeimpaan: sinä et pelkää..., sinä säästyt..., onnettomuus ei sinuun iske..., Herra antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua...

Mutta miksi sitten esimerkiksi Herran palvelija Job sairastui? Miksi Valitusvirsien kirjoittajan, Herran profeetta Jeremian elämässä oli niin valtavasti kärsimyksiä: "Minä kadotin onneni päivät, unohdin, millaista on elää rauhassa" (Valit. 3:17), hän sanoo. Miksi Paavalille, Herran apostolille, tapahtui vastoinkäymisiä toisensa perään?

Tai jos ajatellaan tämän päivän uskovaisia, miksi kristittyjen ei ole todettu olevan immuuneja koronavirukselle? Miksi kristityt joutuvat joskus onnettomuuksiin? Itse voisin pohtia vaikka sitä, miksi Jumala on sallinut minun sairastua MS-tautiin.

  Toisaalta, kun psalmissa 91 Herra itse alkaa puhua, ilmenee, ettei psalmissa luvata, ettei Herraan turvaavalle koskaan tapahtuisi mitään pahaa maailmassa: Jumala johdattaa, varjelee ja siunaa omiaan, mutta jos jotain pahaa tapahtuu, Hän auttaa ahdingossa.

Jos ajatellaan loogisesti, niin miten Herra voisi olla uskovaisen tuki ahdingossa, kuten Hän jakeessa 15 sanoo olevansa, jos ei ensin ole ahdinkoa? Miten Herra voisi suojella uskovaista vaaroilta, jos mikään ei uhkaa? Tai jos uskovainen ei koskaan ole joutunut häpeään, miten Herra voisi "nostaa hänet taas kunniaan"?

Uskovaisen ei siten tule ajatella, ettei Jumala näe ja kuule hänen avunhuutojaan, tai että vaikka Hän näkisi ja kuulisi, Hän ei välittäisi. Psalmissa 91 kerrotaan, että Korkein näkee, kuulee ja välittää. Jumalaan turvaava voi luottaa, että kaikella on tarkoitus, vaikkemme sitä aina tiedä, ja että jollain tavalla psalmin lupaukset hänenkin kohdallaan käyvät toteen.

  Edellä pohdin luonnon olevan ihmistä mahtavampi. On kuitenkin yksi ihminen, joka on kyennyt hallitsemaan luontoa suvereenisti. Evankeliumeissa kerrotaan Jeesuksen tyynnyttäneen myrskyn eli hallinneen säätä (Matt. 8:23-27), parantaneen sokeana syntyneen miehen (Joh. 9:1-41) sekä herättäneen kuolleen henkiin (Joh. 11:38-44). Mutta Jeesus oli ja onkin ihmiseksi syntynyt Jumala, Korkein. Hän on syntiemme sovittaja ja ylösnoussut elämän Herra!

  Lopulta sille, joka uskoo Herraan Jeesukseen käy hyvin ja hän on voittava. Ei siksi, että hän omana itsenään olisi voittoisa, vaan siksi, että Hän turvaa Voittajaan, Korkeimpaan.

"Herra sanoo: »Minä pelastan hänet, koska hän turvaa minuun. Hän tunnustaa minun nimeäni, siksi suojelen häntä. Kun hän huutaa minua, minä vastaan. Minä olen hänen tukenaan ahdingossa, pelastan hänet ja nostan taas kunniaan. Minä annan hänelle kyllälti elinpäiviä, hän saa nähdä, että minä autan häntä.»" (Ps. 91:14-16)

Maria-äidin tie Jeesuksen ristille – pohdintoja ilosta, ahdingosta ja Jumalan huolenpidosta

  Maailma vihasi Jeesusta, Jumalan lähettämää Vapahtajaa. Miten Maria-äiti mahtoi kokea sen, että hänen lapsensa oli paitsi rakastettu ja juhlittu, myös väkivaltaisesti vihattu ja vainottu?

Raamatussa kerrotaan Marian kokemuksista ja ajatuksista vain vähän, ja sen takia pohdin aihetta kysymysten kautta.

Betlehemin lastenmurha

"Silloin Maria sanoi:  

– Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani, sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa. Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi, sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja. Hänen nimensä on pyhä, polvesta polveen hän osoittaa laupeutensa niille, jotka häntä pelkäävät." (Luuk. 1:46-50)

  Muutama vuosi sitten pääsiäisenä aloin ajatella tarkemmin Betlehemin lastenmurhaa (Matt. 2:1-23). Jeesuksen synnyttyä Jumala varoitti Joosefia unessa: "Nouse, ota lapsi ja hänen äitinsä mukaasi ja pakene Egyptiin. Pysy siellä, kunnes käsken sinun palata. Herodes aikoo etsiä lapsen käsiinsä ja surmata hänet."

  Yhtäkkiä aloin ensimmäistä kertaa ajatella, miten järkyttävä ja käsittämätön kokemus se varmaan oli Marialle ja Joosefille: maan mahtavat tavoittelivat heidän vastasyntyneen lapsensa henkeä niin paljon, että surmasivat koko alueen poikavauvat toivoen, että yksi heistä olisi Jeesus.

Maria toki tiesi, että lapsi oli erityinen: Herran enkeli Gabriel oli tullut hänen luokseen ja kertonut, että hän tulee raskaaksi Pyhästä Hengestä ja synnyttää Jumalan Pojan, vaikka on neitsyt (Luuk. 1:26-35). Joosefille Herran enkeli oli ilmestynyt unessa, ja kertonut mitä on tapahtumassa (Matt. 1: 20-25).

Maria oli iloinnut ja ylistänyt Herraa ihmeestä, jonka sai kokea, mutta heti kun lapsi syntyi, iloon sekoittui varmasti suuri huoli ja suru. Vaikka hän ja Joosef luottivat Jumalan huolenpitoon, oli varmaan hirveää ymmärtää, että jotkut tahot, joilla vieläpä on paljon valtaa maailmassa, vihaavat heille syntynyttä viatonta vauvaa.

  Joosef perheen päänä oli vastuussa vaimonsa ja heille syntyneen lapsen pitämisestä turvassa – Jumala antoi toimintaohjeet Egyptiin pakenemisesta hänelle. Ehkä Joosef ei edes kertonut kaikkea Marialle, vaan säästi tätä turhalta järkytykseltä? Sen vähän perusteella, mitä Joosefista Raamatussa kerrotaan, hän vaikutti olleen paitsi uskollinen ja Jumalalle kuuliainen, myös poikkeuksellisen hyväsydäminen mies (Matt. 1:18-19).

"Kun Herodes oli kuollut, Herran enkeli ilmestyi Egyptissä Joosefille unessa ja sanoi: »Nouse, ota lapsi ja hänen äitinsä mukaasi ja palaa Israelin maahan. Ne, jotka halusivat surmata lapsen, ovat kuolleet.»" (Matt. 2:19-20)

Tavallisia ihmisiä erityisissä tehtävissä

  Helposti ajattelee, että evankeliumien ihmisten kokemus oli jotenkin kategorisesti erilainen kuin meidän tämän päivän uskovaisten. Luemme tapahtumista tiivistetyn, jälkikäteen kirjoitetun selostuksen, jossa niistä kerrotaan sen valossa, mitä myöhemmin tapahtui.

Voi tulla vaikutelma, että heidän kokemuksensa oli siisti ja selkeä, vaikka luultavasti se oli hetkittäin hämmentävä ja repaleinen.

On totta, että Raamatun ihmisillä oli Jumalan tahdon toteutumisessa erityisiä tehtäviä – Jeesuksen äitinä Maria on tästä äärimmäinen esimerkki –, mutta toisaalta hekin olivat vain ihmisiä, jotka pelkäsivät, iloitsivat ja nauroivat, hoitivat arkisia tehtäviä, tottuivat ja hämmästyivät, olivat unohtaa, muistivat.

  Sinä yönä kun Jeesus syntyi, Herran enkeli ilmestyi paimenille kedolla ja sanoi: »Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.» (Luuk. 2:10-12)

Paimenet kiiruhtivat Marian, Joosefin ja vastasyntyneen Jeesuksen luo ja kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Luukkaan seuraava maininta saa minut ajattelemaan sitä, että Marialla oli tapahtumiin oma, erityinen näkökulma, joka on kaikilta muilta, Jumalaa lukuunottamatta, salattu:

"Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä." (Luuk. 2:17-19)

Simeonin sanat Jeesuksesta

  Yksi lempikohdistani Raamatussa on Simeonin sanat Jeesus-lapsesta, jonka Maria ja Joosef olivat tuoneet temppeliin:

"– Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille." (Luuk. 2:29-32)

Marian ja Joosefin kerrotaan olleen ihmeissään siitä, mitä lapsesta sanottiin (Luuk. 2:33). He olivat kyllä tienneet ja uskoneet, että heille syntynyt lapsi oli Jumalan Poika ja luvattu Messias – miksi he sitten olivat niin ihmeissään?

Ehkä Luukas viittaa lauseella kaikkeen, mitä lapsesta oli siihen asti sanottu: he olivat ihmeissään kaikesta, aina enkeli Gabrielin sanoista Simeonin sanoihin?

Tai ehkä heitä ihmetytti se, että heille entuudestaan tuntematon (?) ihminen tulee heidän luokseen ja alkaa puhua noin suuria asioita heidän lapsestaan, ja vielä niin rakastavasti ja liikuttuneesti? Toisaalta heillä oli jo ollut sellainen kohtaaminen idän tietäjien ja paimenten kanssa.

Mutta ehkä kohtaaminen Simeonin kanssa oli ensimmäinen, jossa he näkivät käytännössä toteutuvan sen tarkoituksen, mitä varten Jumala oli lähettänyt Jeesuksen maailmaan: ihminen voi kuolla rauhassa. Simeon oli ymmärtääkseni jo iäkäs. Mariasta ja Joosefista oli varmaan ihmeellistä kuulla vanhuksen laskevan koko elämänsä ja iankaikkisen kohtalonsa Jeesuksen varaan, joka kuitenkin oli silloin vasta pieni vauva, jota he olivat hoivanneet, jonka itkuun heränneet ja jonka vaippoja vaihtaneet?

  Simeon siunasi heitä ja sanoi Maria-äidille:

»Tämä lapsi on pantu koetukseksi: monet israelilaiset kompastuvat ja monet nousevat. Hänet on pantu merkiksi, jota ei tunnusteta, ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä. Näin tulevat julki monien sisimmät ajatukset.» (Luuk. 2:34-35)

Jeesuksen aloitettua julkisen palvelutyönsä noin 30-vuotiaana israelilaisten kahtia jakautunut suhtautuminen Häneen tuli räikeästi ilmi: monille Jeesus antoi lohdun, toivon ja tarkoituksen elämälle, mutta monet loukkaantuivat Jeesuksen sanoista ja torjuivat Hänet. Jotkut eivät pelkästään olleet uskomatta, vaan vihasivat Jeesusta väkivaltaisesti.

Lauseella "ja sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä" Simeon ehkä viittasi kaikkeen tulevaan ahdinkoon, minkä Maria Jeesuksen äitinä oli kokeva – hänen poikaansa vihattiin ja vainottiin ja Hänet yritettiin tappaa jo ennen ristiä (Luuk. 4:29) –, mutta äärimmillään sanat toteutuivat Golgatalla.

Murheesta iloon

"Jeesuksen ristin luona seisoivat hänen äitinsä ja tämän sisar sekä Maria, Klopaksen vaimo, ja Magdalan Maria." (Joh. 19:25)

  Jeesuksen sanoma oli niin kertakaikkinen ja tinkimätön – se joka uskoo Häneen, on pelastuva, mutta se joka ei usko, on tuomittu –, että sen synnyttämä ristiriita ja jännite saivat ihmiset todennäköisesti odottamaan tilanteen ratkeamista jollain rajulla tavalla.

Uskoisin Maria-äidin itkien kysyneen monta kertaa Jumalalta, mihin kaikki vielä johtaa.

Hän oli saanut nähdä, kuinka Jumala oli yliluonnollisella tavalla pelastanut vastasyntyneen Jeesuksen Herodeksen surma-aikeelta Betlehemissä, mutta Jeesuksen vangitsemisen jälkeen tapahtumat vain vyöryivät muuttuen jatkuvasti hirvittävämmiksi. Kaikkivaltias olisi voinut pysäyttää tapahtumien vyöryn, mutta ei tehnyt sitä. "Nyt on pimeydellä valta" (Luuk. 22:53), kuten Jeesus itse oli sanonut Getsemanessa, kun Häntä tultiin vangitsemaan.

  Kansan mylviessä Jeesusta ruoskittiin, pilkattiin ja häväistiin, ja lopuksi Hänet naulittiin ristille kuolemaan. Maria-äiti oli Jeesuksen luona ristin juurella.

Enkeli Gabriel oli aikoinaan sanonut hänelle, että lapsi, jonka hänelle syntyy, on Korkeimman Poika ja että "hänen kuninkuudellaan ei ole loppua" (Luuk. 1:33). Ehkä tuskan keskellä sanat kävivät hänen mielessään? Mitä hän ajatteli niiden tarkoittavan käytännössä: jos Jeesus nyt kuolee, miten Hän kuitenkin hallitsee ikuisesti? Kaikki muu oli käynyt toteen – jollain tavalla tämäkin toteutuisi.

  Ehkei kukaan paikalla olleista ymmärtänyt, että juuri siinä hetkessä, ristinkuoleman kautta, Jeesuksen ikuinen kuninkuus ja Jumalan suunnitelma olivat toteutumassa: Jeesus kuoli ristillä ihmisten syntien sovitukseksi.

Vaikka kaikki oli johtanut Jeesuksen kuolemaan, kaikki ei kuitenkaan päättynyt siihen: kolmantena päivänä Jeesus Kristus nousi kuolleista, ja Maria-äiti sai muiden kanssa todistaa tätä ihmettä!

  Raamatun viimeinen maininta Mariasta löytyy Apostolien tekojen ensimmäisestä luvusta, jossa kerrotaan ylösnousseen Jeesuksen Taivaaseen ottamisesta. Apostolit pitivät "kaikki yhtä ja rukoilivat lakkaamatta yhdessä joukkoonsa kuuluvien naisten sekä Jeesuksen äidin Marian ja Jeesuksen veljien kanssa." (Ap.t. 1:14)

Vaikka Apostolien teoissa kerrotaan monista kärsimyksistä ja ahdingoista, joita Jeesuksen omat joutuivat kokemaan maailman vainon ja väkivallan kohteena, se on minusta ilon ja voitonriemun kirja: ahdinkojen keskellä he tiesivät sydämessään, että Jeesus oli jo voittanut maailman, ja iloitsivat.

"Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä! Suuressa laupeudessaan hän on synnyttänyt meidät uuteen elämään ja antanut meille elävän toivon herättämällä Jeesuksen Kristuksen kuolleista." (1 Piet. 1:3)

Murehtimisen synti – pohdintoja koronapandemian keskellä

  "Ihminen on syntynyt vaivaan niin kuin säkenet ovat syntyneet kohoamaan korkealle", Elifas totesi Jobin kirjassa. Se pitää paikkansa tässä langenneessa maailmassa niin uskovaisen kuin uskosta osattoman kohdalla.

Silti uskovainen ei saa murehtia. Miten lopettaa murehtiminen?

Jeesukseen uskova ei saa murehtia

  Kuuntelin pari päivää sitten saarnan siitä, miten kristityn tulisi suhtautua koronapandemian tuomiin uhkiin ja vaikeuksiin – terveydellisiin huoliin, huoleen läheisistä, huoleen taloudesta. Pastori opetti, että kristitty ei saa murehtia tämän maailman asioista, ja totesi murehtimisen olevan jopa synti.

Aluksi pastorin sanat kuulostivat minusta kylmäkiskoisilta – eihän sille sitä paitsi voi mitään, jos on huolissaan! Kuuntelua jatkaessani aloin kuitenkin olla samaa mieltä hänen kanssaan ja oma mielenikin keventyi.

Olin nimittäin jatkuvasti päivittänyt korona-aiheisia uutissivuja ja tilastoja sekä etsinyt netistä toimintaohjeita liittyen pitkäaikaissairauteeni ja lääkitykseeni. Kaiken kukkuraksi minulle oli puhjennut flunssaoireisto juuri omaehtoiseen kotikaranteeniin jäätyäni, joten tarkkailin huolissani oireitteni kehittymistä siltä varalta, että kyseessä on sittenkin koronatartunnan ensioireisto.

  Raamatussa opetetaan ajallisista asioista murehtimisen olevan kiellettyä uskovaisille, ja niihin kuuluvat myös koronapandemia uhkineen ja seurauksineen. Jeesus opetti niin mm. Matteuksen evankeliumin luvussa 6 (erityisesti jakeet 25-34), ja apostolikin muistutti seurakuntaa, että ei saa murehtia, vaan pitää viedä kaikki huolet Jumalalle rukouksessa (Fil. 4:6-7).

Mutta vaikka murehtiminen on uskovaiselle syntiä, en pidä kehotusta "Älkää mistään murehtiko!" Kymmenen Käskyn kaltaisena käskynä, vaan enemmänkin muistutuksena siitä, keitä kristittyinä olemme: olemme Jumalan lapsia.

 "Älkää siis murehtiko: ’Mitä me nyt syömme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet." (Matt. 6:31-34)

  Se kielletty murehtiminen ymmärtääkseni tarkoittaakin toivottomuuteen ja synkkyyteen uppoutumista – sitä että näkee hamaan tulevaisuuteen katsoessaan vain kaiken pahan ja unohtaa Taivaallisen Isän, unohtaa olevansa Hänen lapsensa.

Jumalan lapsella ei ole syytä murehtia niin kuin toivoa ei olisi, koska Taivaallinen Isä pitää lapsistaan huolen halki tämän ajallisen elämän, ja kaikki tulee päättymään hyvin, iankaikkiseen elämään Jumalan luona. Keskeinen syy, miksi murehtiminen on syntiä, onkin se, että se on epäluottamusta Jumalaa kohtaan.

"Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4:6-7)

Murehtiminen on pakanoiden juttu

  Vaikka uskovainen sairastuisikin, kokisi järkyttäviä menetyksiä tai joutuisi taloudellisiin vaikeuksiin, Jumala on sen kaiken sekasorron keskellä lapsensa luja turva, lohtu ja toivo. Olen itse kokenut sen sairastuttuani ja voin vakuuttaa, että se on totta.

Toisin on niillä, jotka eivät usko Jumalaan. Jeesus opetti, että murehtiminen on pakanoiden juttu (Matt. 6:25-34). Hän ei tietenkään tahdo kenenkään joutuvan murehtimaan ja pelkäämään, vaan se oli Häneltä vain toteamus: jos uskoo koko elämänsä olevan tässä sekasortoisessa maailmassa, heikkojen ja erehtyväisten ihmisten käsissä, ja päättyvän ruumilliseen kuolemaan, ei ole ihmekään, jos murehtiminen täyttää koko elämän, varsinkin tällaisina aikoina.

Toisaalta Jumala vetää ihmisiä puoleensa usein juuri vaikeuksien keskellä. Moni on kertonut rukoilleensa ensimmäistä kertaa aikuisiällä suurten murheiden ja pelon keskellä.

"– Koittaa aika – sanoo Herra Jumala – jolloin minä lähetän maahan nälän. En leivän nälkää, en veden janoa, vaan Herran sanan kuulemisen nälän." (Aam. 8:11)

Kuinka lopettaa murehtiminen?

"Herran armoa on se, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan. Joka aamu Herran armo on uusi, suuri on hänen uskollisuutensa. Sieluni sanoo: »Herra on kaikkeni, häneen minä turvaan.»" (Valit. 3:22-24)

  Jos kerran ajallisten ongelmien ja tulevaisuuden murehtiminen on syntiä, kiellettyä uskovaiselle, niin silloinhan murehtivan täytyy tehdä siitä parannus. Jeesus kehotti "älkää murehtiko huomisesta" – sen voi siis lopettaa. Miten?

Resepti on yksinkertainen: täytyy rukouksessa siirtää katseensa ajallisista murheista ja vaikeuksista Jeesukseen. Kokemusteni mukaan se täytyy tehdä tietoisesti sen sijaan, että vain tunnustelisi fiiliksiään ja odottelisi jotain tapahtuvaksi. Jeesus on se ihme, joka on tapahtunut!

Jeesus itse opetti meille Isä meidän -rukouksen (Matt. 6:8-15). Olemme Taivaallisen Isän lapsia sen kautta, että uskomme Häneen.

  Miksi Jeesukseen katsominen auttaa?

Yksi kristinuskon parhaista asioista tätä ajallista elämää ajatellen on minusta se, että kun katsoo Jeesukseen, näkee tämän elämän vaikeudet, sairaudet, kärsimykset ja synnit voitettuina. Jumalan Poika Jeesus syntyi ihmiseksi, kantoi syntimme ja sairautemme ristillä ja voitti kuoleman.

Tämän pandemian aikana, kun saamme jatkuvana virtana uutisia kärsimyksistä, kuolemasta ja viisaimpienkin ihmisten voimattomuudesta sen kaiken keskellä sekä näemme uutisissa asiantuntijoiden synkkiä ennusteita, olen miettinyt, että usko Jumalaan saattaa joillekuille näyttäytyä silmien sulkemisena pahalta todellisuudelta.

Kristinuskossa se ei ole niin, vaan Jeesukseen Kristukseen katsoessa näkee kyllä sen kaiken, mutta voitettuna. Sen takia kristittyinä voimme rohkeasti elää ja toimia tässä vaivaa täynnä olevassa maailmassa, auttaa lähimmäisiämme, valaa heihin toivoa sekä kertoa, mihin oma toivomme perustuu.

"Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun." (Joh. 14:1; käännös 1933/38)

Persoonallinen Jumala vai persoonaton jumaluus?

  Miksi persoonatonta, panteistista jumaluutta opettavat uskonnot ovat niin suosittuja nykyään? Mitä jos kaipaa persoonallista, rakastavaa Jumalaa?

Kristinuskossa Jumala tulee ja pelastaa ihmisen yksin armosta – eikö kristityssä itsessään siis tapahdu mitään sisäistä kehitystä?

  Tässä kirjoituksessa pohdin näitä kysymyksiä sekä löytämiäni vastauksia omaa etsikkoaikaani muistellen.

"Minun sieluni janoo Jumalaa"

  Joskus kysytään "eivätkö nykyihmiset kaipaa jumalaa?". Yksi mahdollinen vastaus on, että kaipaavat, mutta uskovat kaipuun olevan turhaa, vailla kohdetta, ja sen takia yrittävät sammuttaa sen.

Ehkä tämä on yksi syy aasialaisten ja toisaalta animististen luonnonuskontojen yleistymiselle länsimaissa? Niiden mukaan mitään itsestä erillistä ja itsen ulkopuolelta löydettävissä olevaa jumalaa ei ole olemassa. On vain kaikkialla läsnäoleva persoonaton jumaluus, ykseys, ja kunkin oma tietoisuus kuuluu siihen. Sen takia jumalaa ei ole mielekästä kaivata, vaan se tulee vain tiedostaa itsessään.

  Vaikka Aasian uskonnot erilaisine suuntauksineen kiinnostivat minua filosofisesti ennen uskoon tulemistani, ne eivät koskaan tuntuneet kutsuvilta, eivät vastanneet kokemuksiani ihmisenä eivätkä tuntuneet siltä, että ne täyttäisivät syvimmät tarpeeni, sydämen kaipuuni.

Muistan erään illan kirjastossa n. viisitoista vuotta sitten. Luin kirjaa, jossa opetettiin hindulaisuutta kysymys ja vastaus -parien kautta. Vastaajana oli guru, ja kyselijänä hänen oppilaansa. Kysymykset olivat ihmisiä yleisesti kiinnostavia (muistaakseni joukossa oli mm. "kuinka tulla onnelliseksi?"), ja gurun vastaukset olivat uskonnollisille teksteille tyypilliseen tapaan arvoituksellisia. Lopuksi oppilas kysyi, mistä jumalan löytää, ja siihen guru vastasi: "Se olet sinä!"

Vaikka ajatus tuntui omalla tavallaan innoittavalta haasteelta – psykologisesti, eettisesti ja moraalisesti – se ei ollut vastaus Jumalan kaipuuseeni. Etsikkoaikaa eläessäni minuun vetosivat enemmän Lähi-Idän uskonnot – juutalaisuus, kristinusko, ja islam – ja niiden persoonallinen jumalakäsitys sekä käsitys jumalasta luojana ja ihmisestä luotuna.

Uskoin aina, että kaipuullani on todellinen, minusta itsestäni ja uskostani riippumattomasti olemassa oleva persoonallinen kohde. Kaipasin sitä, Häntä: elävää Jumalaa.

  Varmaan kaikki ovat sketseissä, mainoksissa yms. nähneet rakastavaisten kaipuuta ja kohtaamista kuvaavan vanhan tv-kliseen: mies ja nainen juoksevat hidastetussa filmissä toisiaan kohti niityllä tai merenrannalla kädet ojennettuina, valmiina syleilemään toisiaan Tšaikovskin Romeo ja Julia -rakkausteeman soidessa taustalla.

Jos ajattelisi sen kuvaavan jumalakaipuuta, niin persoonatonta jumaluutta opettavien uskontojen versiossa juoksija näkisi kaipuunsa kohteen haihtuvan silmissään mitä lähemmäs häntä pääsisi, ja lopulta katoavan. Hän pysähtyisi, istuutuisi rantaviivalle ja syventyisi meditoimaan, harjoittamaan itsessään olevaa jumaluutta.

"Niinkuin peura halajaa vesipuroille, niin minun sieluni halajaa sinua, Jumala. Minun sieluni janoo Jumalaa, elävää Jumalaa. Milloin saan minä tulla Jumalan kasvojen eteen?" (Ps. 42:2-3; käännös 1933/38)

Kristitty = ainaisesti epäkypsä pikkulapsi?

  Kristinuskossa aina korostetaan Jumalan armoa ja sitä, että Jumala on Pelastaja, joka tekee kaiken ihmisen puolesta. Eikö kristityssä itsessään siis tapahdu mitään kypsymistä? Mitä jos haluaa haastetta, kasvaa ihmisenä? Itse ainakin halusin ja haluan edelleen.

Varsinkin verrattuna edellä mainittuihin uskontoihin, joissa ihminen itse harjoittein ponnistelee tiensä tavoitetilaan (mikä se onkaan) saattaa muodostua mielikuva kristitystä ainaisesti epäkypsänä ja holhottavana pikkulapsena, jossa ei tapahdu sisäistä kehitystä tietoisemmaksi ja vastuullisemmaksi ihmiseksi, koska "ei ole pakko".

Mielikuva on väärä. Paitsi ettei se vastaa kokemuksiani kristittynä, myöskään Raamatussa ei opeteta kristityn elämästä sillä tavalla.

Näiden pian kymmenen vuoden aikana, kun olen ollut uskossa, olen tullut kypsemmäksi ja rohkeammaksi, ajatellut enemmän valintojeni seurauksia ja elänyt tietoisempaa elämää kuin aikaisemmin. Toisaalta samaan tahtiin olen tullut yhä tietoisemmaksi myös omasta epätäydellisyydestäni ja syntisestä luonnostani (sekä sitä myöten yhä kiitollisemmaksi siitä, ettei pelastus ole omissa käsissäni).

Uudessa Testamentissa opetetaan paljon kristityn kasvusta ja uudesta elämästä kristittynä. Uskovaisia kehotetaan kasvamaan valon lapsina, uudistumaan mieleltään ja hengeltään, kypsymään Jeesuksen tuntemisessa ja Jumalan tahdon ymmärtämisessä, elämään viisaasti ja rakkaudellisesti sekä hillitsemään itsensä ja taistelemaan syntiä vastaan (mm. Ef 4:13-15, Ef. 4:23-24, Ef. 5:8-17, Hepr. 12:1-4). Jumala antaa voimia ja apua tähän kaikkeen.

Sekin, että kristityllä on Jeesuksen pelastustyöhön perustuen toivo, että lopussa kaikki käy hyvin, motivoi kestämään vaikeuksia, mikä puolestaan voi olla kasvattava kokemus.

"Kasvakaa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa." (2 Piet. 3:18)

  Eli kyllä kristityssä tapahtuu ja tulee tapahtua kasvua ja muutosta parempaan, vaikka pelastus onkin yksin Jumalan armosta. Kristityn muutos parempaan versoo siitä Jumalan armosta ja anteeksiannosta – pelastavasta rakkaudesta.

Miksi kristinuskon Jumala?

  Monissa persoonatonta jumaluutta opettavissa uskonnoissa seuraajia ohjataan ylittämään oman egon rajat itsessä olevan jumaluuden tavoittamiseksi. Minusta on mielenkiintoista, että kristinuskossa Jumalan ja ihmisen välisen yhteyden luominen menee päinvastoin: Jumala oli se, joka ylitti rajan, kun Hän syntyi ihmiseksi Pojassa Jeesuksessa ja sovitti syntimme.

Ajattelen, että Jumala kaikkivaltiudessaan, vanhurskaudessaan ja pyhyydessään on niin korkealla, että ainoa tapa, jolla me syntiin langenneet ihmiset voimme saavuttaa yhteyden Häneen on se, että Hän tekee sen. Ja Jeesuksessa Jumala teki sen konkreettisesti. Jeesuksessa Jumala tuli ihmisten luo, koska Hän rakasti ihmisiä.

  Edellä kirjoitin, että etsikkoaikanani minuun vetosivat enemmän Lähi-Idän uskonnot niiden persoonallisen jumalakäsityksen takia. Miksi minusta tuli kristitty, miksi aloin uskoa Raamatussa itsensä ilmaisevaan Jumalaan?

Kaipasin Jumalaa, joka rakastaa minua silloinkin, kun en ansaitse sitä; kaipasin Jumalaa, joka rakastaa kaikkia ihmisiä. Kaipasin Jumalaa, joka ei hyväksy minulta vääryyttä, vaan joka on vanhurskaudessaan ja pyhyydessään täydellisen tinkimätön. Kaipasin Jumalaa, joka on sovittunut väärät tekoni ja tarjoaa anteeksiantoa. Kaipasin Jumalaa, joka on rakastanut minua ensin, ja jonka rakkaudesta minun muutokseni parempaan versoo.

Vastauksen kaipuuseeni löysin Raamatun ydinsanomasta, evankeliumista:

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16)