Kristityn anteeksianto – Erika Kirkin puheen synnyttämiä pohdintoja

  Anteeksi antaminen on voimallinen teko, varsinkin kun sen tekee Jeesuksen nimessä.

  Kristityn anteeksianto sisältää aina teon tuomitsemisen.

Lesken sanat

Kuva: Pixabay / Dennis Gries

  Yhdysvaltalainen kristitty konservatiivivaikuttaja Charlie Kirk salamurhattiin syyskuun 10. päivä, ja kahden päivän päästä sanoinkuvaamattomasta järkytyksestä toipuva leski Erika Kirk astui tiedotusvälineiden eteen. Itkuisen lesken katse muuttui uhmakkaaksi kun hän osoitti pari sanaa miehensä murhaajalle: "Sinulla ei ole aavistustakaan mitä olet juuri päästänyt valloilleen" ("you have no idea what you just have unleashed...").

Minulla oli aavistus. Toivoin että leski saisi Jumalalta voimaa käyttää sen tilaisuuden, joka hänen eteensä oli laskettu elämän pirstaleiksi lyöneen menetyksen myötä.

Ja se tapahtui. Erika Kirkin puhe miehensä muistotilaisuudessa oli yksi parhaista joita olen kuullut. Se oli henkilökohtainen, surevan vaimon ja isättömiksi jääneiden lasten äidin puhe. Se oli puolisonsa elämäntyön perintöä vaalivan yhteiskunnallisen vaikuttajan puhe. Ja ennen kaikkea se oli kristityn puhe. 

Viitaten Jeesuksen sanoihin ristillä, "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät." (Luuk. 23:34; käännös 1933-38), leski totesi antavansa anteeksi miehensä murhaajalle. Sitä todistivat miljoonat ihmiset ympäri maailman – ristin evankeliumin voimaa.

  Pääsääntöisesti Erikan valintaa kiitettiin, mutta jotkut esittivät kritiikkiä: miten noin nopea anteeksianto voi tulla sydämestä?

Itse olen sitä mieltä että kristitty paitsi voi antaa anteeksi nopeasti, siihen ehkä kannattaa jopa pyrkiä. Itse pyrin nopeaan anteeksiantoon. Kristitty tietää että jossain vaiheessa hänen on joka tapauksessa annettava anteeksi. Kristitty tietää että jossain vaiheessa hän joka tapauksessa tulee antamaan anteeksi, koska on kristitty. Tiedän jo nyt, että tulen antamaan anteeksi myös kaikki tulevat pahat teot, koska saan itse elää Jumalan armossa nyt ja tulevaisuudessa.

  Sitten on niitä kriitikkoja, jotka pitävät anteeksi antamista pehmeytenä, periksi antamisena pahuudelle. Kuinka väärässä he ovatkaan.

Anteeksianto ja oikea tuomio

  Kristittynä eläessäni olen alkanut nähdä anteeksiannon voimakkaana, järeänä tekona. Anteeksi antaminen on oikeastaan periksi antamisen vastakohta. Sillä kristityn anteeksianto sisältää aina anteeksi annettavan teon tuomitsemisen. Tietenkin, eihän tekoa tarvitse antaa anteeksi, ellei se ole paha, väärä. 

Anteeksi antaminen on rakkaudellista lujuutta pahan teon tehnyttä ihmistä kohtaan. Ja se on järkähtämätöntä kovuutta suhteessa pahaan tekoon. 

Anteeksi antamalla voi pysäyttää pahan etenemisen, moninkertaistumisen.

  Se joka ei anna anteeksi, jättäytyy itse vihan ja kostonhimon pyörteisiin, jotka tässä maailmassa myllertävät tauotta. Hän liittyy iskujen ja vastaiskujen loputtoman ketjun jatkoksi. Hän itse hukkuu pahuuden mereen, koska meistä jokainen on sekä itse syntinen että muiden syntien uhri. Hänen äänensä hukkuu muiden kostonhimoisten karman lakia julistaviin katkeriin ääniin.

Väitän jopa, että syntinen joka ei anna anteeksi ei onnistu koskaan täysin sinetöimään väärän teon tuomiota vääräksi. Anteeksiantamattomuus pitää asian keskeneräisessä tilassa: ainoastaan jos karma, tai teon ja seurauksen laki, joskus toteutuu, teko sen myötä osoittautuu vääräksi. Mutta usein tässä maailmassa se ei toteudu – paha ei aina saa palkkaansa. Siis vielä tässä ajassa.

  Kristityn anteeksianto sinetöi asian oikeudellisesti: teko oli synti Jumalan sanan nojalla. Se oli niin paha teko, että tarvitaan ihmiseksi syntyneen Jumalan Pojan viaton veri, että tekijä voi koskaan saada Jumalalta anteeksi. Jumalan anteeksiannon saa jos sitä synnintunnossa pyytää Jeesuksen ristinsovitukseen vedoten. Jos tekijä jonain päivänä saa tekonsa Jumalalta anteeksi, tiedämme että hän on silloin alkanut ymmärtää miten paha se oli. 

"Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen." (Ef. 5:25-26)

Mitä tarkoittaa olla vanha ja viisas?

  Raamatun mukaan harmaat hapset ovat kunnian kruunu ja vanhusten viisautta tulee nuorempien kuunnella, mutta ikävuodet sinänsä eivät ole viisauden tae. 

Lisääntyvä epävarmuus

  Joku esitti netin keskustelufoorumilla kysymyksen johon vastatessani jouduin yllättymään: oletteko iän myötä tulleet vahvemmiksi vai heikommiksi henkisesti? Teki heti mieli vastata että koen muuttuneeni vahvemmaksi. Raamatussahan puhutaan vanhojen ihmisten viisaudesta ja kunnioitettavasta asemasta – toki se tarkoittaa että on ja tuntee olevansa henkisesti vahvempi?

Kuva: Pixabay / Pexels

Mutta tunsin ettei se ole totta. Ainakin tässä vaiheessa elämäntaivalta, viittäkymmentä ikävuotta lähestyessäni, koen itse asiassa tulleeni heikommaksi.

Olin nuorena itsevarmempi, mikä ehkä johtui suuripiirteisemmästä suhtautumisesta elämään. Nykyään esim. ihmissuhteissa tapahtuneet ristiriitatilanteet jäävät vaivaamaan minua herkemmin, ja mitä yksityiskohtaisemmin erittelen jotain kysymystä, johon minulla lähtökohtaisesti oli selkeä vastaus, sitä enemmän huomaan vastauksessani tietämättömyydestäni johtuvia mahdollisia ongelmakohtia, ja tunnen epävarmuutta.

  Kun muotoilin vastaustani kysymykseen, mieleeni tuli Lauri Viidan runo Onni, sen toinen säkeistö: "Oli kerran ystäväjoukko / ja nuoruus. Kaikki eli. / Joka päivä oli kuin luominen / yhä olisi jatkunut. Nyt / minä yksin, entisen varjo, / läpikotaisin muistojen syömä / laho, kaatuva puu, / aste asteelta lähenemässä / maan turhuutta, hiljaisuutta."

"Läpikotaisin muistojen syömä"... En koe tilani muuttuneen iän myötä niin surkeaksi kuin säkeistössä kaiken kaikkiaan puhutaan, mutta tuo ilmaus "muistojen syömä" puhuttelee minua. Yritän selittää mitä tarkoitan ja miten ilmauksen tulkitsen.

Mitä enemmän takana on elettyä elämää, sitä enemmän ihmisen mieleen on syntynyt muistoja. Muistojen rakennusaine on itsen ulkopuolinen todellisuus: havainnot, vaikutelmat, tulkinnat, vuorovaikutus muiden kanssa, heidän mielipiteensä ja sanansa ja niiden mukana heidän näkökulmansa... Ajan mittaan ihmisen mielessä ja minuudessa on yhä vähemmän omaa itseä ja yhä enemmän itsen ulkopuolista ainesta. Muiden ihmisten näkökulmien mukaisten ajatusten lisääntyminen omassa mielessä johtaa omien ajatusten suurempaan kyseenalaistamiseen. Itsen vähentyminen johtaa itsevarmuuden vähentymiseen. Suuripiirteinen suhtautuminen käy iän myötä vaikeammaksi.

  Lisäksi olen iän myötä tajunnut että korkeaankin ikään ehtinyt ihminen kuolee aina enemmän tai vähemmän keskeneräisenä. Kaikki asiat eivät tule loppuun käsitellyiksi, vaikka yrittäisi parhaansa, ja tuskin kukaan edes jaksaa aina yrittää parastaan. Ehkä minäkin tulen jonain päivänä jättämään tämän maailman täynnä kysymyksiä.

Mutta jos vanhuus tarkoittaa lisääntyvää epävarmuutta, kuten nyt keski-ikäisenä koen, mitä sitten on se Raamatussa puhuttu vanhuuteen kuuluva viisaus?

Vanha ja viisas

"Harmaat hapset ovat kunnian kruunu;

se saadaan vanhurskauden tiellä." (Sananl. 16:31)

 

  Voisiko se olla sitä että oman heikkoutensa ja pienuutensa lisääntyvä tiedostaminen saa ihmisen luottamaan vähemmän itseensä ja, parhaimmillaan, enemmän Jumalaan ja Hänen sanaansa?

Tämän on pakko olla se. Iän myötä toki kokemukseen perustuva tieto lisääntyy, mutta se ei vielä riitä tekemään ihmisestä viisasta. Minusta viisaudessa on kyse irrallista tietoa yhteen kokoavasta näkemyksestä joka vastaa kysymykseen elämän tarkoituksesta. Raamattu ohjaa lukijaansa tällaiseen viisauteen. Raamatussa opetetaan että elämän tarkoitus on päästä Jumalan yhteyteen, ja tienä yhteyteen on Jeesus Kristus, jossa Kolossalaiskirjeen sanoin "kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä" (Kol. 2:2-3).

Kristittynä uskon että vanhuus ja viisaus näin ollen on hengellistä. Se ei kuitenkaan tarkoita että vanhojen ja viisaiden tulisi vetäytyä pois esimerkiksi yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Uskon että Jumala tahtoo harmaapäiden, jota ilmausta Raamatussa käytetään viisaista vanhuksista, käyttävän arvovaltaansa yhteiskunnassa.

  En itse (vielä) ole harmaapää, mutta olen viime vuosien kuluessa havahtunut siihen etten enää ole nuori. Suomessa on ollut minua nuorempi pääministeri, ja television uutis- ja ajankohtaisohjelmissa vierailee jatkuvasti minua nuorempia asiantuntijoita. 

En pidä siitä ajattelutavasta että maailma on nuorten (koska tulevaisuus on nuorten) ja että vanhojen pitää siirtyä syrjään ja antaa nuorten toteuttaa omia edistysmielisiä visioitaan silloinkin, kun ne ovat ilmiselvästi todellisuudesta irtaantunutta hullutusta, esimerkiksi biologisista tosiasioista irrotettu sukupuolikäsitys sekä vaatimus kärsivien "oikeudesta kuolemaan" eutanasian muodossa, ikään kuin jokainen meistä ei kuolisi luonnostaankin ennen pitkää.

Ei ole sattumaa että ihmiset pääsääntöisesti muuttuvat konservatiivisemmiksi iän myötä. Eikä ole sattumaa että raamatullisen kristinuskon mukaiset näkemykset tuppaavat olla konservatiivisia. Konservatiivisuus on varovaisuutta, sen ymmärtämistä, että vaikkapa eutanasian kaltainen muutos lainsäädäntöön muuttaisi ajan mittaan käsitystä ihmiselämän arvosta yhä kylmäkiskoisempaan suuntaan. Toivoisin että vanhat ihmiset enemmän käyttäisivät iän tuomaa arvovaltaansa, joka heillä on, tunnustaapa ympäröivä maailma sen tai ei!

  Toivon että Jumala sallii minun elää vanhaksi sekä tulla vanhaksi ja viisaaksi. Ehkä vanhuus ja viisaus tarkoittaa sitä, että kun uskovainen elää vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen rakkaussuhteessa Jumalan kanssa, luottaen Raamattuun elämän ohjenuorana, hänen yhä vähentyvän itsensä (viitaten aiempaan pohdintaani Lauri Viidan säkeestä) tilalle tulee yhä enemmän Jumalan ajatuksia.

 "Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,

vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.

 Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi,

hän viitoittaa sinulle oikean tien." (Sananl. 3:5-6)

Maailman vihaama, uskovaisten rakastama Paavali

   Maailma vihaa apostoli Paavalia, mutta uskovaisten keskuudessa tämä armoitettu evankelista on yksi rakastetuimmista Raamatun ihmisistä.

  Mielestäni Paavalin evankelioinnissa oli ja on jotain erityistä.

Maailma vastustaa Paavalia

  Apostoli Paavali, yksi Uuden Testamentin kirjeiden kirjoittajista, lienee Raamatun uskovaisista inhotuin nykymaailmassa. Häntä vastustetaan erilaisilta tahoilta ja eri syistä. Vaikuttaa siltä että vain uskovaiset rakastavat Paavalia. Vain uskovaiset tajuavat häntä.

Kuva: Pixabay / Dorothée Quennesson

  Monille Paavalin vastustajille hän on se vanhoillinen tyyppi joka "vihasi naisia ja homoja". He tapaavat esittää hänet Jeesuksen vastavoimana, ikään kuin Jeesus olisi ollut uudistusmielinen hahmo jonka vapaamieliset opetukset Paavali myöhemmin vääristi alkaen toistaa vanhatestamentillisia käsityksiä mm. sukupuolesta, avioliitosta ja homoseksuaalisuudesta. 

  Toisinaan törmää puheenvuoroihin joissa Paavalia vastustetaan toisenlaisesta kulmasta; nämä vastustajat kyseenalaistavat Paavalin aseman Jeesuksen apostolina. Luin kerran kristinuskoaiheiselta nettipalstalta kirjoituksen, jossa ranskalaisin viivoin jäsenneltynä yritettiin perustella lukijoille, että Paavali ei ole eikä ole koskaan ollut oikea Jeesuksen apostoli kuten vaikka Pietari, Johannes ja Jaakob. Perusteena esitettiin että Paavali ei kuulunut Jeesuksen opetuslapsiin eikä hän tavannut Jeesusta Tämän maanpäällisen elämän ja opetustyön aikana.

Mietin mikä mahtoi olla kirjoittajan oma suhtautuminen Jeesukseen ja kristinuskoon. Ei kai uskovainen pyrkisi mustamaalaamaan yhtä Herran apostoleista? Ei kai uskovainen pyrkisi synnyttämään epäluottamusta Raamattuun? Erikoisesti seikka johon kirjoittaja jatkuvasti palasi ja joka tuntui olevan hänen suurin ongelmansa oli Paavalin "liiallinen juutalaisuus". 

  Toisaalta olen törmännyt netissä juutalaiseen rabbiin, jonka mielestä Paavali ei ole tarpeeksi juutalainen! Rabbi kutsuu Paavalia teologian historian suurimmaksi katastrofiksi ("the biggest disaster in the history of theology"). Hänen tulkintansa mukaan Paavali opetti Jumalan antaman lain hylkäämistä ja halveksimista. 

Sehän ei pidä paikkaansa, vaan Paavali opetti, että ihminen ei voi pelastua lain kautta, vaan yksinomaan Jumalan armosta ja Kristuksen sovitustyön perusteella. Paavali vielä erikseen totesi että Jumalan laki itsessään kuitenkin on pyhä, oikea ja hyvä (Room. 7:12).

  Paavalia mustamaalataan ja hänen sanomisiaan vääristellään. Hänessä on oltava jotain erityistä, kun maailma häntä näin voimakkaasti vastustaa.

Evankelista Jumalan armosta

"Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi." (Room. 3:22-24)

  Paavalin vanhoillisuuden korostaminen tuntuu minusta aina hassulta koska itse näen hänet enemmänkin vallankumouksellisena hahmona. Hänen sanomansa Jumalasta ja pelastuksesta oli ja on yhä ihmiselämän perustukset mullistavalla tavalla uusi. Evankeliumi on aina uutinen tässä vanhassa toivottomassa maailmassa.

Näynomainen kohtaaminen ylösnousseen Jeesuksen kanssa tiellä Damaskukseen (Ap. t. 9:1-9) muutti Paavalin oman elämän suunnan pysyvästi. Hän kääntyi murhanhimoisesta Jeesuksen seurakunnan vainoajasta Jeesuksen väsymättömäksi julistajaksi. Päätellen siitä innosta, jolla hän alkoi julistaa evankeliumia, hän tuntui olettavan että jokainen joka hänen sanomansa kuulisi täyttyisi sillä samalla elämänmullistavalla riemulla. 

No, kaikki joille evankeliumi on julistettu eivät ole tulleet uskoon, mutta edelleen tänä päivänä monelle niin tapahtuu. Olen yksi heistä, ja kohdallani uskon välittäjänä oli nimenomaan Paavalin evankeliointi, tarkemmin sanottuna hänen Roomalaiskirjeensä. Siinä Paavali vääntää pelastuksen evankeliumin rautalangasta: kaikkien ihmisten syntisyyden, Jeesuksen ristinsovituksen ja uskon kautta vastaanotettavan pelastuksen, Jumalan armosta.

  Paavalin evankelioinnissa on jotain erityistä. Itse muotoilisin sen seuraavasti. Hän onnistuu sanoin ilmaisemaan ja johdonmukaisesti perustellen selittämään mittaamattoman suuria, ihmeellisiä, yliluonnollisia asioita. Mieleeni tulee se kielifilosofi Wittgensteinin tunnettu lausahdus, "siitä mistä ei voi puhua on vaiettava"; eli mielestäni Paavali onnistui puhumaan asioista joista emme normaalisti pystyisi puhumaan. Uskon että hänellä oli erityinen Jumalan antama sanojen armolahja evankeliumin kertomiseen.

Paavali puhui siitä mitä hengellisesti tapahtui Golgatan ristillä. Mitä tapahtui Jeesuksen ruumiissa Hänen verensä voimasta, ja mitä tapahtui Jumalan ja ihmisten välisessä suhteessa sillä hetkellä... 

"Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:25)

Paavali tosin itsekin tiesi että hänen hämmästyttävä puheensa rististä olisi uskomattomien korvissa hullutusta (1. Kor. 1:18). Se ei estänyt häntä julistamasta. Hän ei välittänyt siitä että häntä pidettäisiin seonneena. Tästäkin syystä rakastan Paavalia. Hän oli nöyrä.

  Paavali, nähdäkseni enemmän kuin kukaan toinen Jeesuksen apostoleista ja julistajista, käytti omaa heikkouttaan ja syntisyyttään esimerkkinä syntiin langenneen ihmiskunnan tilasta. Näin ollen hänen henkilökohtainen todistuksensa myös Jumalan armon saamisesta on niin voimallinen esimerkki meille kaikille. Paavali tiesi miten suuren armon hän on saanut Jumalalta ja iloiten omisti elämänsä evankeliumin julistamiselle vaikka joutui sen tähden kärsimään vainoa, väkivaltaa ja vankeutta.

"Eloon jäämiseni ei minulle kuitenkaan merkitse mitään sen rinnalla, että pääsen matkani päähän ja saatan loppuun Herralta Jeesukselta saamani palvelutehtävän: julistaa evankeliumia Jumalan armosta." (Ap. t. 20:24)