Tiedätkö mikä evankeliumi on?

  Hämmästyttävän moni perinteisen kristillisessä kulttuurissa kasvanut ei tiedä, mikä kristinuskon ilouutinen on. Itsekin joskus luulin, että se on Jeesuksen käsky rakastaa lähimmäistä. 

Todellisuudessa käskyn täyttämisen vaatimus Taivaaseen pääsemisen edellytyksenä olisi hirvittävän huono uutinen.

 Luulin tietäväni

  Jos minulta olisi kysytty vaikka parikymppisenä, kun en vielä ollut uskossa, "Tiedätkö mikä kristinuskon evankeliumi on?", olisin luultavasti vastannut tietäväni. Olisin ehkä sanonut sen hieman närkästyneesti: tietenkin tiedän! Olinhan käynyt lapsena seurakunnan aamupäiväkerhon, opiskellut peruskoulussa ja lukiossa uskontoa, käynyt rippileirin teininä ja lisäksi olin kiinnostunut uskonnoista.

Jos kysyjä olisi sitten kysynyt "No mikä se on?", olisin luultavasti vastannut väärin. 

Olisin ehkä sanonut "No se on se, että rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi jne." Olisin varmaan maininnut Jeesuksen kertomuksen laupiaasta samarialaisesta sekä Hänen kehotuksensa: "Mene ja tee sinä samoin". Ja että sitten, jos tai kun rakastaa, pääsee Taivaaseen. 

Pidän todennäköisenä, että tuon kaltainen olisi ollut vastaukseni siitä huolimatta, että olin kuullut evankeliumin Jeesuksen ristinsovituksesta ja ylösnousemuksesta lukemattomia kertoja. 

  Katselin äskettäin videoita, joissa saarnamies kysyi kadun ihmisiltä, tietävätkö he mikä evankeliumi on. Vaikka kyseessä oli perinteisesti kristillisen kulttuurin maa, ällistyttävän monet vastasivat sen olevan Jeesuksen kehotus rakastaa lähimmäistä. 

Ehkä Jeesuksen ristinkuolema on liian rankka asia hyväksyä osaksi ilosanomaa (vaikka Hän nousikin kuolleista)? Rakkaus sen sijaan, lähimmäisenrakkaus sekä ajatus että se johtaisi Taivaaseen, kuulostaa hyvältä ihmisten korvissa.

Käsky on "huono uutinen"

  Mainitsemani saarnamies esitti kysymyksiä ihmisille, jotka sanoivat pääsevänsä Taivaaseen lähimmäisenrakkautensa perusteella: oletko aina kohdellut lähimmäisiäsi laupiaan samarialaisen tavoin? 

Oletko rakastanut kaikkia kohtaamiasi ihmisiä kuin itseäsi? Vai oletko joskus ollut välinpitämätön? Oletko jättänyt tekemästä laupeuden tekoja, vaikka sinulla olisi ollut mahdollisuus auttaa? Oletko tehnyt syntiä lähimmäistäsi vastaan, esim. valehdellut tai varastanut tai himoinnut jotain mikä kuuluu hänelle? Oletko kohdellut vanhempiasi epäkunnioittavasti?

Koska ilmeinen vastaus on, ettei kukaan meistä – eivät ne kadun ihmiset, ei se saarnamies itse, et sinä enkä minä – ole täyttänyt käskyä rakastaa lähimmäistämme niin kuin itseämme, vaan olemme rikkoneet sitä monin tavoin, käskyn täyttäminen Taivaaseen pääsyn edellytyksenä olisikin huono, suorastaan musertava uutinen. 

Ja kun vielä muistaa, että rakkauden kaksoiskäskyssä on toinenkin osa – "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi..." (Luuk. 10:27) – tajuamme, että Taivaan portit eivät avaudu meille käskyn myötä, vaan päinvastoin sulkeutuvat. Syntisillä ei ole asiaa Taivaaseen.

Sen takia todellinen evankeliumi Jeesuksen tuomasta syntien sovituksesta, joka vastaanotetaan uskossa Häneen, on niin riemullinen uutinen.  

  Edellä totesin, että ihmiset liittävät evankeliumin rakkauteen: jotta sanoma olisi hyvä, sen on oltava sanoma rakkaudesta. Ja niinhän se on Raamatunkin mukaan: suurin on rakkaus. Ristin evankeliumi perustuukin rakkaudelle, mutta ei meidän rakkaudellemme, vaan Jumalan rakkaudelle meitä kohtaan:

"Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:9-10)

Uskovainen on maailman silmissä hullu

  Paavali sanoi puheen rististä olevan maailmassa hullutusta, kun taas maailman viisaus on Jumalalle hulluutta. 

  Hän kehotti uskovaisia tutkimaan itseään: haluammeko olla viisaita ihmisten vai Jumalan silmissä?

Ristin "hullutus"

  Tuoreena, innokkaana uskovaisena ajattelin naiivisti, että kerron evankeliumin ihmisille niin hyvin, niin vakuuttavasti ja niin kauniisti, etteivät he voi olla uskomatta sitä. Jeesuksessa on syntiemme anteeksianto ja ikuinen elämä!

Selittäisin myös, kuinka evankeliumi on ratkaisu lopulta kaikkiin ihmisten ongelmiin ja tekee siihen uskovan autuaaksi jo tässä ajassa, kunhan vain kiinnittää katseensa Jeesukseen ja muistaa, että täällä kokemamme vaikeudet ja kärsimykset ovat vain väliaikaista. 

Joten miksi kukaan torjuisi ilosanoman Jeesuksesta?

Olen edelleen innoissani evankeliumista ja uskon sen olevan kaikkea edellä mainittua, mutta en enää usko omiin kykyihini niin paljon: vaikka oma elämäni mullistui, maailma ympärilläni ei.

Uskovaisen tulee kyllä kertoa evankeliumia niin hyvin kuin taitaa, mutta kuten mm. Paavali opetti, ei usko Jeesukseen lopulta palaudu sanoihin, vaan se on Jumalan Hengen synnyttämää. 

  Näinä kymmenenä vuotena, kun olen ollut uskossa, olen huomannut erään asian, mitä tulee keskusteluihin uskomattomien kanssa: jos vain kunnioitamme toisiamme ja pysymme asiallisina, pystymme keskustelemaan sujuvasti mm. kristinuskosta arvojen perustana, elämänkatsomuksena ja uskon myönteisistä vaikutuksista yksilöiden elämään ja yhteiskuntaan. Meillä saattaa olla jyrkästi eri näkemykset vaikka oikeasta ja väärästä, mutta keskusteluyhteys säilyy.

Mutta jos mainitsen Jeesuksen ristinsovituksen, keskustelu usein tyrehtyy. Niin tuppaa käymään, vaikken edes mainitsisi sitä evankelioidakseni. 

Puhetta Jeesuksen rististä pidetään maailmassa kajahtaneena, vaikka ilman sitä ei ole mitään evankeliumiakaan, ei ilosanomaa ihmisille. Ristin sanoma, sen voima ja viisaus, avautuu ihmiselle hengellisesti.

"Sillä sana rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima." (1. Kor. 1:18; käännös 1938)

Viisauden mittari

  Kumman silmissä haluamme olla viisaita, maailman vai Jumalan? Kumman viisauteen lopulta luotamme?

Jos keskustelukumppani pitää kajahtaneena tai aivopestynä Jeesuksen rististä puhumisen takia, se pitää vain hyväksyä. Ei tule perääntyä ja ruveta vakuuttelemaan, että on kyllä ihan järkevä ja älykäs ihminen, vaikka tuollaisia puhuukin joskus. 

Jos pitää viisauden mittarina ihmisten käsitystä viisaudesta ja janoitsee sitä, että saa ihmisiltä hyväksynnän ja arvostuksen järkevänä ihmisenä, saattaa lopulta vaieta ristin evankeliumista kokonaan, ehkä jopa hylätä sen.

  Ihmisillä on tapana olettaa, että jos puhuja on suosittu ja ihmisten keskuudessa arvostettu, niin hänen sanomansa on viisasta ja tähdellistä. Ja käänteisesti: jos puhuja on epäsuosittu ja yksinkertaisena pidetty, häntä ei kannata kuunnella (paitsi ehkä pilkkaamisen ja naureskelun halusta). 

Puhujan henkilökohtaiselle lavasäteilyllekin tavataan antaa suuri painoarvo. Paavali mainitsee kuulleensa, ettei häntä itseään pidetä valloittavana ja puhetaitoisena persoonana, vaan enemmänkin päinvastoin: "Sillä hänen kirjeensä ovat, sanotaan, kyllä mahtavat ja pontevat, mutta ruumiillisesti läsnäollessaan hän on heikko eikä hänen puheensa ole minkään arvoista." (2. Kor. 10:10).

Jumalan viisauden kohdalla sanoma ratkaisee eikä puhujan suosio ja inhimillisesti katsoen vaikuttava olemus. Sanoma on viisas, jos se on Jumalan tahdon mukainen.

  Kun katselee maailmanmenoa, voi monessa kohtaa todeta jumalattoman ihmisviisauden johtavan järjettömyyksiin. Älykkäät ihmiset saattavat näennäisen johdonmukaisesti, mm. sanojen merkityksiä muuttamalla, päätyä täysin älyttömiin ja luonnonvastaisiin käsityksiin siitä, mikä on hyvää ja normaalia. Niin oli Paavalin aikana, ja niin on nytkin: "Kehuessaan viisaita olevansa, he ovat tyhmiksi tulleet". (Room. 1:22; käännös 1938)

Olla hullu Jumalan tähden

  Raamatussa toistuu yhä uudestaan tietty viisauden periaate: kaukonäköisyys ja sille perustuva harkinta. Kaukonäköisyys on viisasta, lyhytnäköisyys tyhmyyttä. Maallisissa asioissa kaikki ymmärtävät tämän, esimerkkeinä terveelliset elämäntavat ja taloudenhoidossa säästäväisyys ja suunnitelmallisuus.

Jumalan sanaan luottaminen on kaukonäköisyyttä joka ulottuu iankaikkisuuteen! Mutta avain iankaikkiseen elämään on Jeesuksen ristinsovitus, eli se mitä maailma pitää hullutuksena. Siitä ei pääse yli eikä ympäri.

  Kerran joku ateisti nettikeskustelussa tivasi minulta, mitä se oikein tarkoittaa, että meidän syntimme laitettiin Jeesuksen päälle ristillä 2000 vuotta sitten. Kerroin sen, mitä sillä hetkellä muistin Raamatussa sanotun aiheesta, mutten voinut selittää ihmeellistä, yliluonnollista asiaa niin yksityiskohtaisesti kuin hän vaati, tietenkään.

Jeesuksen lihaksi tulemista, ristinsovitusta ja ylösnousemusta ei voi selittää tyhjentävästi, vaikka akateemiseen malliin yrittäisi eritellä kokonaisuuden osiin, nimetä ja määritellä osat ja selittää niiden väliset suhteet. Ihmistä ei voi "puhua uskoon", vaikka olisi kuinka taitava ja vakuuttava sanojen käyttäjä, vaan uudestisyntymä Jumalan lapseksi on hengellinen tapahtuma.

Pitääkö sitten ajatella, että nämä ovat niin pyhiä, korkeita ja hengellisiä asioita, ettei niistä sovi puhua ollenkaan? Ei pidä, vaan tulee kaikesta huolimatta jatkaa ristin "hullutuksen" saarnaamista ja hyväksyä se, että maailma pitää kajahtaneena. Niin hyvän asian kuin evankeliumin tähden siitä voi jopa olla iloinen!

"Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus." (1. Kor. 1:23-24)

Ulkoisen kauneuden katoavaisuudesta

  Vaikka uskon todellisen kauneuden olevan hengellistä ja sydämen ominaisuus, huomaan silloin tällöin murehtivani vanhenemista, nuorekkaan ulkonäön menettämistä. 

  Mitä Raamatussa sanotaan kauneudesta?

  Miksi ihmisellä on niin voimakas tarve tulla nähdyksi kauniina? Mitä kauneus pohjimmiltaan on?

Taistelu aikaa vastaan

  Viime vuodet olen yrittänyt taistella aikaa vastaan. En nuorekkaan ulkonäön säilyttääkseni (täytän tänä vuonna 43), vaan ehtiäkseni korjata suhtautumistani ulkonäön vanhenemiseen ennen kuin alan nähdä siitä selkeitä merkkejä peilissä. Ihminen toki lopulta sopeutuu olosuhteisiin, joille ei mahda mitään, mutta en haluaisi, että sopeutuminen tapahtuu vasta pakon sanelemana. 

Uskon kauneuden olevan sisäistä. Siihen nähden ajattelen tätä mielestäni hieman liikaa. Nettipalstoilla huomioni kiinnittyy keskusteluihin ulkonäön "rupsahtamisesta", millä tavalla ja missä iässä se on kullakin tapahtunut, mitkä olivat ensimmäiset merkit, mikä on ollut järkyttävin muutos... Lukiessani pohdin huolestuneena, kuinka lähellä itse olen sitä. 

  Onneksi olen kristitty. Vaikka maailma pinnallisine kauneuskäsityksineen kieltämättä vaikuttaa minuun, luotan silti enemmän Jumalan sanaan, koska sieltä löytyy perimmäinen totuus. Raamatun mukaan todellinen kauneus on hengellistä, sydämen ominaisuus. Todellinen kauneus on pysyvää ja ikuista eikä lihallista, ajallista, katoavaista.  

"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita. Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista." (1. Piet. 3:3-4)

  Maailman pinnallisessa kauneuskäsityksessä kauneudella tarkoitetaan ulkoista viehättävyyttä ja siihen liitetään ehdottomasti nuoruus. Ei-hengellisessä, jumalattomassa ihmiskäsityksessä ihmiselämän korkein, tai monien mielestä jopa ainoa, tarkoitus on biologinen lisääntyminen. Nuorena ihminen on hedelmällinen, joten ulkoinen viehättävyys, jotta saisi itselleen kumppanin, kytkeytyy nuoruuteen.

Kun hedelmällinen aika on ohi, elämän korkein tarkoitus on takanapäin, ja jäljellä on vain toissijaisia tarkoituksia, jos niitäkään. 

  Ei Raamatussakaan kiistetä, etteikö ulkonäön viehättävyys, osana rakastettujen välistä vetovoimaa, olisi yhdenlaista kauneutta. Esim. Laulujen laulussa neito ja mies ihastelevat toistensa ulkoista kauneutta ja suloisuutta: hiuksia, silmiä, poskia, suuta, hampaita... He ovat rakastuneet toisiinsa ja näkevät toisensa kauniina: "Rakkaani, kaikki sinussa on kaunista, sinä olet täydellinen!" (Laul. 4:7) Yhdessä kohtaa neito, ajatellessaan miten mies on häneen rakastunut, julistaa yksinkertaisesti "minä olen kaunis!" (Laul. 1:5)

Raamatunkin mukaan yksi maanpäällisen elämän keskeisistä tarkoituksista on naimisiinmeno ja lisääntyminen – sanoihan Herra naiselle ja miehelle: "lisääntykää ja täyttäkää maa." Se ei kuitenkaan ole ainut tarkoitus eikä kaikkein korkein.

  Maanpäällisen elämän korkein tarkoitus on usko Jumalaan. Se pysyy ihmiselämän korkeimpana tarkoituksena läpi elämän eikä ole sidottu ikäkauteen. Hengellisesti voi olla kaunis iästä riippumatta. Ja koska sellaiset kauniit ominaisuudet kuin viisaus ja nöyryys usein lisääntyvät iän myötä, hengellinen kauneus on jopa yleisempää vanhana!

Jos ajatellaan, niin kuin Laulujen laulussa, että rakkauden kohde voi sanoa olevansa kaunis – sen rakkauden takia – niin hengellisen kauneuden perusta on Jumalan rakkaus meihin. Se ei ole ikään sidottua.

"Ne, jotka katsovat häneen, säteilevät iloa, heidän kasvonsa eivät punastu häpeästä." (Ps. 34:6)

Ei huolta, kaikki on niin kuin pitääkin 

  Ollessani vakavasti sairas ja lähes liikuntakyvytön kaipasin normaaleja arkisia ongelmia. Kaipasin esim. sitä että täytyy tiskata tai käydä kaupassa, vaikkei jaksaisi, tai aamulla täytyy herätä kesken unien ja lähteä ulos kylmään. Olisin mielelläni tehnyt kaikkea tuota arkista, ikävää ja tylsää, kunhan vain olisin saanut olla terve.

Muistelin kaivaten myös niitä hetkiä, kun olin ollut tyytymätön ulkonäkööni – moiset murheet tuntuivat vakavasti sairaana niin mitättömiltä ja hassuilta. Jos olisin sillä hetkellä parantunut ja siirtynyt niihin tilanteisiin, olisin syleillyt "ongelmia" ilosta itkien. Olisin sanonut itselleni: "Älä murehdi tuollaisista, ne kuuluvat normaaliin elämään, kaikki on niin kuin pitääkin!"

Olen kiitollinen Jumalalle tuosta kokemuksesta. Aina kun murehdin normaaliin elämään kuuluvia asioita, muistelen sitä ja yritän palauttaa suhtautumisen, joka minulla sillä hetkellä oli. Ruumiillinen vanheneminen juonteineen, ryppyineen, kasvojen roikkumisineen jne. on vääjäämätön seuraus normaalista elossa olemisesta. Brigitte Bardot vastasi, kun häneltä kysyttiin asennoitumisesta ryppyihin, että on mieluummin vanha kuin kuollut. 

Aina kun huomaan jonkin vanhenemisen merkin ulkonäössäni, aion kiittää Jumalaa, että olen elossa. Samoin voi tehdä silloinkin, kun tuntee vanhenemismuutoksia ruumiillisessa toimintakyvyssään, esim. ikänäkö alkaa vaivata tai tukiranka ei enää liiku yhtä vetreästi.

"Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla." (Saarn. 3:1)  

  Ulkoisen vanhenemisen murehtimisessa, ei ole kyse pelkästään pinnallisuudesta, vaan muutos sinänsä on vaikeaa. Ihminen on mieltynyt tuttuun ja turvalliseen. Ei kuitenkaan pidä liikaa kiintyä katoavaisiin asioihin, kuten ruumiilliseen kauneuteen ja terveyteen tai aineelliseen omaisuuteen. Niistä joutuu kerran luopumaan. Myös kaikki niille perustuva kunnia, kehut ja ylistys, kuten myös arvostelu, halveksunta ja haukut, ovat katoavaisia. Jälkimmäisistä ainakin pitäisi olla helppo luopua!

  Miksi minulle (ja useimmille muille) on niin tärkeää olla kaunis – ulkoisesti tai sisäisesti? Miksi ilahdun siitä, että Raamatussa sana kauneus liitetään hengellisyyteen, ja siten, vaikka ruumiillinen viehättävyys rapistuu, voi edelleen kaunistautua hengellisesti?

Syy on, että kauneus liittyy pohjimmiltaan hyvyyteen, kuten sana hyvännäköinen kirjaimellisesti ilmaisee. Kauniin ulkokuoren oletetaan olevan lupaus jostain hyvästä. Tämä syntinen maailma kuitenkin on irrottanut kauneuden hyvyydestä, ja jäljellä on pelkkä symboli ilman viittauksen kohdetta, pelkkä kuori. Yksi vanhenemisen hyvistä puolista on, että se saattaa pakottaa meidät pohtimaan, mitä todellinen kauneus on.

"Sen tähden me emme lannistu. Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä." (2. Kor. 4:16)

"Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti." (2. Kor. 4:18)

Pelkureiden osa on tulisessa järvessä – onko pelkääminen syntiä?

  Ilmestyskirjassa luetellaan ihmisryhmiä, joiden lopullinen osa on oleva "siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa". Yksi niistä on pelkurit. Muut jakeessa mainitut ryhmät ovat ilmeisiä vääryyden harjoittajia, esimerkiksi valehtelijat ja murhaajat. Onko pelkääminen siis väärin Jumalan silmissä? Mitä "pelkureilla" tarkoitetaan? 

  Tarvitseeko Jumalaa pelätä?

  

Älä pelkää ihmisiä!

"Mutta pelkurien ja epäuskoisten ja saastaisten ja murhaajien ja huorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvelijain ja kaikkien valhettelijain osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä palaa; tämä on toinen kuolema." (Ilm. 21:8; 1938)

  Luin hiljan Jeremian kirjan siten, että yritin samastua häneen, ja eräs kohta sai minut mietteliääksi. Herra nimittäin sanoi Jeremialle, jonka lähetti profetoimaan vihaisten ihmisten keskelle: "Mutta lähde sinä, Jeremia, astu heidän eteensä ja puhu kaikki, mitä minä käsken sinun puhua. Älä säiky heitä, muuten minä annan sinun joutua pelon valtaan heidän edessään." (Jer. 1:17)

Kohta kuulosti minusta melkein uhkaukselta. Eikö Jumala olekaan pelokkaiden turva, vaan jättää meidät oman onnemme nojaan, jos säikymme vihaisia ja väkivaltaisia ihmisiä?

Miksi Jumala suhtautuu noin ankarasti pelkäämiseen? Ilmestyskirjassa "pelkurit" mainitaan jopa yhtenä kadotukseen joutuvien ihmisten ryhmänä, mm. murhaajien ja epäjumalanpalvojien rinnalla (Ilm. 21:8). Pelkohan johtuu heikkoudesta – eikö Jumala siis olekaan heikkojen auttaja?

Toisaalta Jumala oli sanonut Jeremialle ensin: "Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua." (Jer. 1:8) Samat saatesanat Herra lausuu muillekin Raamatun ihmisille, jotka lähettää johonkin suureen ja erityistä rohkeutta vaativaan tehtävään, mm. Joosualle. 

Aloin ymmärtää, etteivät Herran sanat Jeremialle olleet uhkaus, vaan toteamus: Hän jo on Jeremian turva eikä tämä voi muuta kuin jatkaa luottamista Häneen tiukan paikan tullen. Tai sitten Jeremia ei luota, ei usko Jumalan lupaukseen, ja sen myötä menettää sen. Ihmisen suhde Jumalaan toteutuu uskon kautta, tai sitten sitä ei ole. Jumalan sanomana "älä pelkää!" tarkoittaa siis suunnilleen "usko ja luota minuun, minä olen kaikkivaltias Jumala".

  Ilmestyskirjassa mainitut pelkurit ovat ymmärtääkseni ihmisiä, jotka ovat luopuneet Jumalasta ihmispelon takia. He ovat pelänneet ihmisten tuomiota, pilkkaa, uhkauksia sekä kärsimystä heidän käsissään, mitä usko Herraan heille tuo, joten ovat luopuneet Jumalasta ja valinneet sen sijaan elää ihmisiä miellyttäen, ja ovat pysyneet siinä tilassa loppuun asti.

Jumala on kärsivällinen ja anteeksiantavainen myös niitä kohtaan, jotka ovat aiemmin antautuneet pelolle eli pelänneet ihmisiä enemmän kuin ovat luottaneet Häneen. Äärimmäinen esimerkki tästä on Jeesuksen suhtautuminen Pietariin, joka oli Jeesuksen vangitsemisen yönä kieltänyt tuntevansa Hänet (Luuk. 22:54-62). Pietari ymmärsi heti, mitä oli tehnyt ja itki katkerasti, mutta Jeesus antoi hänelle anteeksi ja teki hänestä erityisen apostolinsa. Pietarista tuli rohkea apostoli, joka perimätiedon mukaan kuoli marttyyrina, eli Herran todistajana, alkuseurakunnan vainojen aikana. 

Pietari mitä ilmeisimmin ajatteli jälkeenpäin paljon noita tapahtumia, koska hän opetti kirjeissään kärsimyksestä uskon tähden ja rohkaisi muitakin olemaan valmiita siihen, jopa iloiten ja Jumalaa ylistäen (1. Piet. 4:12-19).

"Kun teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, te olette autuaat, sillä teidän yllänne on kirkkauden Henki, Jumalan Henki. Kenenkään teistä ei tule kärsiä murhamiehenä tai varkaana tai pahantekijänä tai toisten petkuttajana. Mutta sen, joka kärsii kristittynä, ei pidä hävetä, vaan hän kirkastakoon kristityn nimellään Jumalaa." (1. Piet. 4:14-16)

Älä pakene Jumalaa! 

  Mitä muuta tekemistä pelolla on kadotukseen joutumisen kanssa? 

Apostoli Johannes kirjoittaa: "Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon." (1. Joh. 4:17-18) Mikä se täydellinen rakkaus on? Johannes kirjoittaa: 

"Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olisimme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10)

Ihminen on syntinen, mutta Jeesus Kristus on meidän anteeksiantomme ja täydellisyytemme rakkaudessa. Sen, joka tulee Jumalan luo uskoen Jeesukseen syntiensä sovittajana, ei tarvitse pelätä Jumalan rangaistusta.

Pelko voi siis johtaa kadotukseen, jos torjuu Jeesuksen, ja sen takia, Jumalan rangaistusta peläten, pakenee Häntä kuolemaansa asti. Tästä syystä kristittyjen tulee puhua Jumalasta evankeliumikeskeisesti: Jumala itse on antanut Jeesuksen meille pelastukseksi, tieksi Hänen luokseen. Evankeliumin pitäminen keskiössä on oikean todistuksen antamista Jumalasta.

  Raamatussa sanotaan myös, että meidän tulee pelätä Jumalaa: "Herran pelko on viisauden alku" jne. On siis hyvää Jumalanpelkoa, joka johtaa siihen, että kunnioitamme Jumalaa, ja vääränlaista pelkoa, joka saa ihmisen pakenemaan Häntä. 

Ihmiset saattavat valehdella ja rikkoa lupauksensa, mutta Jumala ei. Joku voi huonojen kokemustensa takia pelätä, että Jumalakaan ei oikeasti rakasta häntä. Onneksi Jumala itse karkottaa tuon pelon, kuten Johannes kirjoitti. Hän tekee sen Jeesuksessa: oman syntisyytemme sijaan meidän pitää siis katsoa Jeesukseen, jossa on syntiemme anteeksianto. Me kaikki olemme syntisiä ja ansaitsisimme Helvetin, mutta Jeesus on tie Taivaallisen Isän luo.

Mitä suomalaisuus minulle merkitsee

  Ensi viikolla, 12.5, vietetään J. V. Snellmanin päivää eli suomalaisuuden päivää. Minulle suomalaisuudessa keskeistä ovat täkäläinen luonto sekä suomen kieli ja runous.

  Kumpikin liittyy läheisesti kristinuskoon. Miten? 

Luonnonympäristö, sielunmaisema

  Kun ajattelet suomalaisuutta, mitä mieleesi tulee ensimmäisenä? Minä näen mielessäni kuvan, jollaisen saisi, jos kuvaisi metsässä kameralla maanrajasta ylöspäin: kuvan alaosassa näkyy lähellä multaa, sammalta ja mustikanvarpuja, ylöspäin mentäessä sitä kehystävät jylhinä kohoavat kuuset,  männyt ja koivut, ylimpänä avautuu pala sinistä taivasta.

Metsäinen sielunmaisemani on muodostunut kokemuksistani halki elämän. Salaperäinen, mielikuvitusta ruokkiva metsä oli lapsena lempipaikkani leikkiä. Edelleen odotan kesän tulossa eniten metsäretkiä: juurakkoisen metsäpolun tuntua jalkojen alla, mäntyjen, koivujen ja kielojen tuoksua, peipposten ja rastaiden laulua ja metsäkyyhkyjen huhuilua, sanoinkuvaamattoman huikeaa huminaa ja suhinaa tuulen puhaltaessa puiden lehvien läpi. Metsä on lempeä: puut suojaavat tuulelta, sateelta, auringon kuumuudelta, katseilta. 

Kulttuuri on muuttunut ajasta aikaan, mutta täkäläinen luonto on yhdistänyt suomalaisia aina. 

  Aleksis Kivi on vahvistanut metsäistä suomalaisuuskuvaa enemmän kuin kukaan toinen. Siihen sisältyvä "kaipuu Impivaaraan" on minulle läheisin suomalaisuusmyytti. Kiven Sydämeni laulu, jonka Sibelius sävelsi musiikiksi, on mielestäni suomalaisin taideteos ikinä. Surumielisen kaunis laulu on kuin löydetty jostain metsän siimeksestä, ja Kivi ja Sibelius ainoastaan pukivat sen sanoiksi ja säveliksi. 

  "Metsäsuomalaisuuden" ajatuksesta on pyritty eroonkin, koska se on aikoinaan liitetty sivistymättömyyteen, ja on haluttu korostaa yleiseurooppalaista sivistyskulttuuria, jota myös löytyy suomalaisten historiasta. Jotkut haluavat painottaa vanhoja kirjallisia ja karttalähteitä, joiden mukaan kansamme kaukaisesta historiasta löytyy jotain loisteliaampaa, kuten viikinkejä ja kuninkaita. 

Minä tunnistan Aleksis Kiven metsäisessä suomalaisuuskuvassa paljon paikkansapitävää ja myönteistä. Toisaalta suomalainen on sen mukaan karkea ja hitaasti tavoille oppiva, toisaalta rauhaa rakastava sankar jylhän kuusiston. Seitsemän veljestä ovat kömpelöitä kulttuuriympäristössä, mutta (enimmäkseen) sopusoinnussa metsäympäristössä. Kuva on liioitteleva ja humoristinen, mutta samastun siihen suurin piirtein: en tykkää small talkista enkä ihmispaljoudesta, ja metsän rauha on minulle pakopaikka.

Olenkin tullut siihen tulokseen, että rauha ja koti ovat suomalaisuudessa ehkä korkeimpia arvoja. Ja se, että saa elää rauhassa, edellyttää itsenäisyyttä.

  Metsä on Luojan luomistyötä. Seitsemästä veljeksestä Lauri kaipaa eniten pois sivistyneestä maailmasta eli lukkarin, rovastin ja kruunun vaikutuspiiristä Impivaaraan, "metsän kohtuun". Hän on valmis luopumaan kaikesta, myös Jukolan talosta ja tiluksista, sinne päästäkseen. Aapo, Simeoni ja Juhani taas puhuvat, kukin omasta näkökulmastaan ja omista syistään, sivistymisen välttämättömyyden puolesta – heidän on alettava elää viisaammin ja pantava hillittömyys ja villiys "järjen ikeen alle", jos pitemmän päälle mielivät "onnea ja rauhaa". Sivistys tarkoitti heille lähinnä lukutaitoa ja kristinoppia.

Samastun sekä Laurin kaipuuhun metsän rauhaan että hänen veljiensä näkemyksiin sivistyksen tärkeydestä. Seitsemän veljestä saa minut ajattelemaan, että Jumala on läsnä paitsi kristinopin piirissä, luomistyönsä kautta myös "metsän kohdussa".

"Iloitkoon taivas, riemuitkoon maa! Pauhatkoon meri kaikkineen, juhlikoot maa ja sen luodut, humiskoot ilosta metsien puut Herran edessä, sillä hän tulee! Hän tulee tuomaan oikeutta, hallitsemaan vanhurskaasti maata, uskollisesti sen kansoja." (Ps. 96:11-13)

Suomen kieli

  Miten eri kansat saivat alkunsa Raamatun mukaan? Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa on erikoinen, lyhyt kertomus Baabelin tornin rakentamisesta (1. Moos. 11:1-9). Maailman ihmiset, syntiset ja siihen aikaan yksikieliset, olivat kokoontuneet Sinearin maasta löytämälleen tasangolle ja päättivät yhteistuumin rakentaa sinne kaupungin sekä tornin, "joka ulottuisi taivaaseen asti".  

Herra katseli ihmisten rakennustouhua ja sanoi: "Siinä he nyt ovat, yksi kansa, jolla on yksi ja sama kieli. Tämä, mitä he ovat saaneet aikaan, on vasta alkua. Nyt he pystyvät tekemään mitä tahansa."

Jumala näki, että ihmisten ylpeästä ja suuruudenhullusta suunnitelmasta seuraisi pahoja asioita, ja Hän meni ja sekoitti ihmisten puhuman kielen niin, etteivät he enää ymmärtäneet toisiaan ja joutuivat luopumaan rakennushankkeesta. Sen seurauksena ihmiset hajaantuivat ja asettuivat asumaan ympäri maailmaa, mikä oli ollut Jumalan tahto alun perinkin. Kieli oli siis Raamatun mukaan olennaisessa osassa kansojen synnyssä; ihmiskunta, yhtenä isona yksikielisenä kansana, hajosi pienemmiksi kansoiksi, joista kukin puhui omaa kieltään.

  Raamatullisesti ajatellenkin on siis perusteltua, että suomalaisuuden päivää vietetään J.V. Snellmanin (1806-1881) päivänä. Filosofi ja valtiomies Snellman oli yksi kärkijoukon fennomaaneista, jotka halusivat suomalaisten oman kielen itsenäistymässä olevan maan ja kansakunnan viralliseksi kieleksi. Snellman, joka oli Aleksis Kiven aikalainen, kannusti tätä kirjoittamaan nimenomaan suomeksi (eikä siihenastisella kulttuurikielellä, ruotsiksi, jonka Kivi oli oppinut koulussa; hänen äidinkielensä oli suomi). 

Koska taide kuvastaa ihmisten sielun- ja sydämenmaisemaa, kansankielinen kirjallisuus on tärkeä siinä kehityksessä, että kansa alkaa sisäisesti ymmärtää olevansa oikea kansa muiden joukossa. Tähän tapaan fennomaanit perustelivat. 

Kuten edellä kuvailin, minun kohdallani on tapahtunut jotain samansuuntaista, vaikka synnyin sata vuotta myöhemmin, virallisestikin suomenkieliseen Suomeen: kokemukseni metsäisestä luonnosta ja siihen liittyvä rauhan arvostaminen ovat yhdistyneet nimenomaan suomalaisuuteen kielen ja runouden kautta, eivätkä pelkästään Aleksis Kiven teosten, vaan myös esimerkiksi Eino Leinon ja Saima Harmajan. Suomalaisen kulttuurin vaaliminen, mm. liputuspäivin ja koulun perinteisin opetusteemoin, on vahvistanut yhteyden tunnistamista.

  Raamatun Baabel-kertomuksessakaan kieli ei ole tyhjiössä oleva "kansan tunnus", vaan niveltyy yhteisymmärrykseen, toimintatapoihin, yhteiseen kulttuuriin. Kertomuksessa ihmiset olivat rakentamassa tornia yhteistuumin, ja Herran aikaansaama kielten sekoittuminen tarkoitti myös kielimuurien syntymistä: ihmisillä oli vaikeuksia ymmärtää toisiaan ja he joutuivat luopumaan yhteisestä rakennushankkeesta. 

Ihmiset lähtivät liikkeelle ja asettuivat omille alueilleen maailmaan, omiin luonnonympäristöihinsä, jotka edelleen vaikuttivat toimintatapojen ja sielunmaisemien muotoutumiseen. Mutta siis kertomuksen mukaan kehitys lähti liikkeelle kielestä!

  Suomen kielellä on erityinen historiallinen yhteys kristinuskoon. Suomen juuret, puhuttuna kielenä, ulottuvat hamaan menneisyyteen, mutta kuten Snellman totesi, kirjakielenäkin se oli ollut hänen päivinään olemassa jo kolmesataa vuotta, nimittäin ensimmäisen suomenkielisen katekismuksen (1543) ja Raamatun suomennoksen (1642) muodossa! Tähän viitaten hän sanoi 1871 pitämässään puheessa: "Kristinopista on myös riippunut Suomen kansan koko järjellinen sivistys." 

  Raamatullisessa kristinuskossa on kansoja koskeva taso, mutta perimmäinen taso on koko ihmiskuntaa yhdistävä: Jumala on luonut omaksi kuvakseen kaikki ihmiset ja lähettänyt Jeesuksen pelastukseksi kaikkien kansojen ihmisille, uskossa vastaanotettavaksi. Jeesukseen uskovat ihmiset eri kansoista, eri puolilta maailmaa, ovat sisaria ja veljiä Herrassa.

Keskustellessani netissä eri maista, eri kulttuureista olevien kristittyjen kanssa, sydäntäni koskettaa, että syvimpien aiheiden äärellä – puhuttaessa mm. elämän tarkoituksesta, hyvästä ja pahasta, Jumalan ja ihmisen suhteesta, pelastuksesta – puhumme "samaa kieltä". 

"Kiittäkää Herraa, kaikki kansat! Ylistäkää häntä, kansakunnat!" (Ps. 117:1)

Tunnetko kostonhalua?

  Voiko kostonhalussa olla jotain hyvää?

  Nelson Mandela sanoi: "Katkeruus on kuin joisi myrkkyä odottaen, että toinen kuolee." Lausetta hoetaan usein vääryyttä kärsineille, kostonhaluisille ihmisille. Vaikka ajatus sinänsä pitää paikkansa, mikä siinä on pielessä? 

  Mikä on kristinuskon tie?

Samalla mitalla

"Mutta jos muuta vahinkoa tapahtuu, annettakoon henki hengestä, silmä silmästä, hammas hampaasta, käsi kädestä, jalka jalasta, palovamma palovammasta, haava haavasta, ruhje ruhjeesta." (2. Moos. 21:23-25)

  

  Parikymppisenä lainasin yliopiston kirjastosta psykologian osastolta teoksen, jonka nimi oli muistaakseni Getting Even. Se käsitteli kostonhalua. En muista kirjan sisältöä tarkemmin, mutta muistan sen pääväitteen: kostonhalu sinänsä on hyvä asia, koska se on merkki oikeudentajusta. Näkemys oli mielestäni virkistävä, kostonhalusta kun harvoin sanotaan mitään myönteistä.

Kirjailija, joka oli oikeustieteen professori, määritteli kostamisen aivan oikein vääryyden takaisin maksamiseksi samalla mitalla, tilien tasaamiseksi kuten englannin to get even ilmaisee. Olen kuullut, että suomen kostaa-sana tulee ruotsin sanasta kosta eli maksaa, olla hintana. 

Kostonhalu ei siis välttämättä ole merkki ilkeydestä ja pahantahtoisuudesta, jollaisiin tunnetiloihin se usein liitetään. Vääryyttä kärsineen kostonhalu on kyllä yleensä voimakkaan tunteellinen tila, joka saattaa yltyä suhteettomuudeksi ja raivoksi, mutta sen alkusyy on perusteltu oikeudenjano. Sanotaanhan Raamatussakin, Israelin laiksi vanhan liiton aikaan tarkoitetussa Mooseksen laissa, vääryyden rankaisemisesta: "Annettakoon silmä silmästä, hammas hampaasta" jne. Jakeissa ei käsketty ilkeyteen, vaan oikeuden toteuttamiseen! 

Jakeet ilmaisevat periaatteen, jonka mukaan tuomareiden tulee käsitellä vääryydet: rangaistuksen tulee olla oikeassa suhteessa rangaistavaan tekoon. Suhteettomuus kumpaankin suuntaan, teon liioitteluun tai sen vähättelyyn, on huono.

Olen kuullut, että Vanhan Testamentin ajan Israelissakin "silmä silmästä" -jakeet ymmärrettiin Jumalan antamaksi suhteellisuuden ja tasapuolisuuden periaatteeksi, eli niitä ei noudatettu kirjaimellisesti rikoksista tuomittujen hampaita kiskomalla ja silmiä sokeuttamalla. Käytössä oli Jumalan antama oikeudenkäyntijärjestelmä, jossa osapuolia kuultiin ja ruumiinvammojen aiheuttamisesta määrättiin omaisuuskorvauksia.

  Olen aina tykännyt fiktiivisistä kertomuksista, romaaneista ja elokuvista, joissa paha saa palkkansa. Itse kosto tai rangaistus ei kuitenkaan ole minua kiinnostava tapahtuma: jos tarina päättyy kostoon, saatan jättää loppuosan lukematta. En viihdy sellaisten kuvausten äärellä, joissa jotakuta vahingoitetaan ruumiillisesti tai henkisesti. Se riittää, että vääryys tunnustetaan sekä todetaan "tilit tasaavan" rangaistuksen olevan periaatteessa oikeudenmukaista.

Gandhin ja Mandelan neuvot

  Mahatma Gandhi sanoi: "'Silmä silmästä' tekee koko maailman sokeaksi." Toinen tunnettu ja paljon toisteltu neuvo on epäoikeudenmukaista apartheid-hallintoa vastaan taistelleelta ja sen vuoksi 27 vuotta vankilassa istuneelta Nelson Mandelalta: "Katkeruus on kuin joisi myrkkyä odottaen, että toinen kuolee."

Gandhin ja Mandelan ajatuksia lainataan usein, kun yritetään auttaa ja neuvoa vääryyttä kärsinyttä, kostonhaluista ihmistä.

Tykkään Gandhin ja Mandelan lauseista todella paljon, mutta sellaisinaan ne eivät kelpaa minulle. Ne ovat viisaita ja pitävät paikkansa, mutta niiden hokemisessa ärsyttää, että ne jättävät varsinaisen vääryyden huomiotta. Niissä keskitytään pelkästään kostamisen yhteisöllisiin seurauksiin ja henkiseen hyvinvointiin. Ihan kuin vääryys olisi vain sen kohteeksi joutuneen yksityinen asia, oma ongelma, josta ei saa tehdä muiden ongelmaa. 

Oikeudenjanoista ihmistä saattaa turhauttaa, jos häntä opastetaan vain pidättäytymään kostamisesta sen hyödyttömyyden tai haitallisuuden perusteella, ja jätetään oikeudellinen puoli käsittelemättä. Näin on erityisesti silloin, kun vääryys ei ole maan lain mukaan rikos. Minua ainakin turhauttaa tuollainen ajattelutapa. Ihan kuin kärsitty vääryys ja siitä johtuva paha olo olisi vain jokin mielenterveysongelma, jota varten täytyy lukea mietelauseita, meditoida tai, jos muu ei auta, mennä terapiaan.

Hämmästyttävän usein neuvoja jopa sättii vääryyden kohdetta, että tämä edes miettii tapahtunutta enää: "Unohda se, hukkaat vain omaa aikaasi ja voimavarojasi miettimällä asiaa."

Kristinuskon tie

  Monet vaikuttavat luulevan, että Gandhin ja Mandelan viisaat neuvot ovat erityisen kristillisiä, mutta tarkalleen ottaen näin ei ole. Kristinuskossa ei kehoteta vääryyttä kärsinyttä pelkästään pidättäytymään kostamisesta, vaan antamaan anteeksi, ja jättämään mahdollisesti keskeneräinen riita-asia Korkeimmalle.

Kristinuskossa anteeksianto on tapahtuma, jossa vääryys todetaan vääryydeksi, luovutaan sen takaisin maksamisesta, ja sen sijaan valitaan anteeksianto. Keskiössä ovat väärä teko, sen osapuolet sekä Jumala – ei pelkästään vääryyttä kärsinyt ihminen, ei edes hänen henkinen hyvinvointinsa. 

Jokainen synti on syntiä myös Korkeinta vastaan. Jumala on antanut yhteiskunnan esivallalle tehtäväksi tuomita rikokset, mutta silloinkin, kun kyse on vääryydestä, joka ei ole maan lain mukaan rikos tai esivalta ei jostain syystä tuomitse rikosta, vääryyttä kärsinyt ei ole yksin: ainakin Jumala on läsnä ja näkee ja kuulee kaiken. 

  Kristinuskossa anteeksiannolla ja riita-asian jättämisellä Jumalalle on oikeustajun mukaisuuden lisäksi myös merkittävä henkisen hyvinvoinnin ulottuvuus. Vääryyttä kärsineet ja ilman maallista oikeutta jääneet ihmiset Vanhassa Testamentissa sanoivat usein jättävänsä asiansa Herralle, joka toteuttaa oikeuden. On suuri helpotus, kun ei tarvitse kantaa kaunaa, muttei myöskään tarvitse painaa vääryyttä villaisella. Apostoli Paavali kirjoitti ohjeissaan uuteen elämään uskovaisille:  

"Älkää ottako oikeutta omiin käsiinne, rakkaat ystävät, vaan antakaa Jumalan osoittaa vihansa. Onhan kirjoitettu: 'Minun on tuomio, minä maksan tekojen mukaan' – näin sanoo Herra." (Room. 12:19)

  Kristinuskossa anteeksianto on ihmeellinen asia. Se on evankeliumin keskiössä, Jumalan ja ihmisten välisessä suhteessa: meistä jokainen on tehnyt syntiä Korkeinta (ja lähimmäistä) vastaan, mutta Hän valitsi antaa meille anteeksi Jeesuksen ristinsovituksen perusteella. Jumalan anteeksianto on voimallista, aikaansaavaa, uutta luovaa, toivon sytyttävää, uuden elämän ehto ja alku. Pelkästään tämän muistaminen saa minut haluamaan antaa itsekin anteeksi, olla osa noin ihmeellistä todellisuutta.

Ihmisen on viisainta antaa anteeksi. Jeesus liittää meidän anteeksi antamisen toisillemme siihen, että Jumala antaa anteeksi meille (Matt. 6:14-15). 

  Onko uskovaisen anteeksianto täydellistä, niin kuin Jumalan? Ei, koska me ihmiset saatamme jo anteeksi annettuamme palata joskus ajattelemaan vanhaa vääryyttä ja tuntemaan sen synnyttämiä tunteita, vaikkemme peruisikaan anteeksiantoa. Jumala sen sijaan ei enää koskaan muista syntejä, jotka Hän on kerran antanut anteeksi (mm. Jes. 43:25 ja Miika 7:19). Anteeksi antaminen on meiltä Jumalan tahdon mukainen valinta, mutta vasta Taivaassa tulemme täydellisiksi rakkaudessa, jota myös anteeksi antaminen on.

"Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi', mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia." (Matt. 5:43-45)

Ajatuksia rukouspyynnöistä ja -vastauksista

  Raamatussa meitä neuvotaan saattamaan kaikki, mitä tarvitsemme, uskossa rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon.

  Miksi Jumala ei täytä kaikkia pyyntöjämme?

  Älkäämme unohtako kiittää Jumalaa. Kiitokseen on aina syytä.

Herran haltuun

  Vuosia sitten katselin netistä ateistien ja kristittyjen apologeettojen välisiä väittelyjä Jumalan olemassaolosta. Jotkut ateistit kysyivät: jos Jumala kerran on olemassa, missä on todistusaineisto selkeistä yliluonnollisista ihmeistä? Eikö meidän pitäisi ihan jatkuvasti nähdä yliluonnollisia tapahtumia ympärillämme?

Vastaus on mielestäni ilmeinen: kysyjä unohtaa, että Jumala on elävä persoona, jolla on tahto. Jumala ei ole ihmeitä tuottava kone, jonka nappeja painellaan. Jumala ei myöskään ole lainalaisuuksia noudattava luonnonvoima, joka toimii ärsyke -> reaktio -periaatteella, ja josta voisi johdonmukaisesti kerätä empiiristä todistusaineistoa.

Magiassa ja luonnonuskonnoissa ihminen suorittaa tietyt rituaalit ja antaa uhrit, ja sen jälkeen hän voi jäädä odottelemaan ihmeitä tapahtuvaksi elämässään. Kristinusko ei ole magiaa.

Jumala on persoona, jolla on tahto, tunteet, suunnitelmat, kaiken kattava ennaltatietäminen ja viisaus. Olen niin onnellinen tästä; olisi surullista ja kolkkoa, jos jumala olisi vain jokin persoonaton luonnonvoima. 

  Joskus uskovainenkin saattaa ihmetellä, miksi Jumala ei toteuta pyyntöä, joka on uskossa ja Jeesuksen nimessä Hänen eteensä tuotu eikä esteenä rukoukselle ole anteeksiantamattomuutta eikä mitään syntiä, josta ei ole tehnyt parannusta. Kaiken lisäksi Raamatun perusteella pyyntö on Jumalan tahdon mukainen, esim. pyyntö parantua sairaudesta, pyyntö että Jumala saisi uskottoman aviopuolison tekemään parannuksen tai avioparin pyyntö saada lapsia. Kaikki on niin kuin pitää, mistä kiikastaa?

Minusta silloinkin vastaus on samansuuntainen: Jumala on viisas, ennaltanäkevä, Hänellä on tahto sekä omat suunnitelmansa. Ei siis ole niin, että jos teemme kaiken oikein, toivomamme vastaus on taattu. Jeesus sanoi rukoilemisesta opettaessaan: "Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään" (Matt. 6:8) Uskon että Jumala tietää meitä paremmin, mitä tarvitsemme.

  Miksi sitten pyytää yhtään mitään? Miksi meitä toisaalla Raamatussa neuvotaan pyytämään Taivaalliselta Isältä? Juuri siitä samasta syystä: Jumala on elävä persoona, Häneen voi vedota. Vaikka Jumalalla on omat suunnitelmansa, jotka Hän kyllä toteuttaa, en usko kaiken olevan lukkoon lyötyä.

  Uskon että kaikella on tarkoitus. En puhu epämääräisestä kohtalonuskosta, jossa tie vie jonnekin tuntemattomaan määränpäähän, ja siellä todetaan "ai, tämä oli se juttu", vaan uskon, että meille on Raamatussa kerrottu mikä se tarkoitus on. Se, että uskomme Jeesukseen ja uudestisynnymme Taivaallisen Isän lapsiksi ja että olisimme jollain tavalla todistuksena Jeesuksesta muille, on maanpäällisen elämämme tarkoitus eikä se, että olisimme täällä terveitä ja onnellisia ja että kaikki toiveemme täyttyisivät. 

Virressä 341b sanotaan: "Kiitos, että rukoukset monet, monet kuulit sä. Kiitos, että pyynnöt toiset eivät saaneet täyttyä. Kiitos, kun mä hädässäni avun saan sun kauttasi. Kiitos, että synneistäni vapahtavi Poikasi." Tällä tavoin ajateltuna Jumala on aina vastannut rukouksiini – joskus toiveideni mukaisesti, joskus niiden vastaisesti. Tärkeintä on kuitenkin Jeesuksen tuoma pelastus.

  Seuraavaksi kerron kahdesta tapauksesta, kun Jumala täytti pyyntöni sekä mitä olen niistä oppinut.

"Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa." (Matt. 6:10)

"Kaikukoon kiitoksenne runsaana"

  Luukkaan evankeliumissa kerrotaan hämmentävästä tapahtumasarjasta: Jeesus parantaa kymmenen spitaalista miestä, mutta vain yksi heistä palaa kiittämään. Tämän yhden kerrotaan ylistäneen Jumalaa suurella äänellä ja langenneen kasvoilleen Jeesuksen jalkojen juureen. Jeesus kysyi: "Missä ne yhdeksän muuta ovat?" ja sanoi sille yhdelle: "Nouse ja mene; sinun uskosi on sinut pelastanut." (Luuk. 17:11-19)

Ennen ihmettelin aina, miten on mahdollista, että ne yhdeksän muuta eivät tulleet kiittämään. Olivatko he niin innoissaan parantumisesta, että unohtivat (mutta miten voi unohtaa noin suuren asian?)? Eivätkö he osanneet yhdistää ihmeparantumista Jeesukseen (mutta hehän tiesivät Jeesuksen parantavan sairaita ja olivat Hänet nähdessään pyytäneet: "Jeesus, mestari, armahda meitä!")? Eivätkö he viitsineet nähdä sitä vaivaa, että olisivat etsineet Jeesuksen (mutta eihän heidän olisi tarvinnut kuin palata samaa tietä takaisin jonkin matkaa)? 

Vai eivätkö he uskoneet, että oli tapahtunut ihme, vaan selittivät parantumisen jollain muulla tavalla? Onko vielä muita selityksiä?

Pari vuotta sitten eräänä lauantaiaamuna heräsin voimakkaaseen huimaukseen: en pysynyt edes pystyssä. Minulla on MS-tauti, joka aina diagnoosiin johtaneesta rajusta pahenemisvaiheesta alkaen, eli vuodesta 2013, on ollut remissiossa eli rauhallinen. Edellinen pahenemisvaihe oli käynnistynyt juuri voimakkaalla huimauksella. 

Rukoilin Jumalaa, että Hän ottaisi pois oireen ja lopettaisi pahenemisvaiheen. Soitin äidilleni ja kerroin tilanteesta, ja aloin etsiä neurologian poliklinikan puhelinnumeroa kysyäkseni toimintaohjeet.

Mutta samassa hetkessä huimaus oli poissa! Lähdin kävelylle voidakseni arvioida toimintakykyäni paremmin ja totesin kaiken olevan täysin normaalisti. Kummallista – sairaudessani ei ollut koskaan ollut pahenemisvaiheen ulkopuolella moisia oireita (eikä ole tuon tapauksen jälkeenkään ollut). Jatkoin kävelylenkkiä kevätauringon paisteessa ja laitoin äidilleni helpottuneen viestin, että kaikki on sittenkin hyvin.

Vasta kuukausien päästä tajusin, että olin unohtanut kiittää Jumalaa. Olin niin kuin ne yhdeksän spitaalista parantunutta. Jotenkin olin vain unohtanut, ja sitten olin siirtynyt ajattelemaan muita asioita. Niin helposti se käy. 

  Puolisen vuotta sitten lähipiirissäni tapahtui erittäin vakava äkillinen sairauskohtaus. Leikkauksen ennuste oli melko kehno, ja mikäli se onnistuisikin, toipuminen olisi tilastojen perusteella hidasta ja erilaiset komplikaatiot todennäköisiä sen edetessä. Kun sain tietää sairauskohtauksesta, rukoilin Jumalalta apua Jeesuksen nimessä, ja tiedän muidenkin lähipiirissäni rukoilleen.

Siinä rukoillessani muistin Raamatusta kohdan, jossa Jeesus sanoi: "Mitä ikinä te rukouksessa pyydätte, uskokaa, että olette sen jo saaneet, ja se on teidän." (Mark. 11:24) Olen sen tyyppinen, että pysähdyn yleensä pohtimaan, mikä Raamatun lauseiden syvällinen tarkoitus on, mutta tällä kertaa olin niin hädissäni, ettei minulla ollut aikaa eikä keskittymiskykyä pohtia sen kummemmin, vaan puhuin Jumalalle kirjaimellisesti Jeesuksen ohjeen mukaan: kiitin Jumalaa siitä, että läheiseni parantui ja kiitin, että Jumala antoi leikkauksen (joka ei rukoillessani vielä edes ollut alkanut!) sujua niin erinomaisesti. 

Ja niin tapahtui! Leikkaus sujui hyvin, ja toipuminen oli nopeaa eikä edes tavanomaisia komplikaatioita ole ilmaantunut. Jälkitarkastuksen ultraäänellä tehnyt erikoislääkäri kehui leikkaustulosta erinomaiseksi. Myös läheiseni itse on ihmetellyt, miten hyvin kaikki on sujunut.

  Näistä tapauksista olen oppinut sen, että Jumala auttaa ja tekee ihmeitä nykyäänkin ja että aina tulee rukoilla, vaikka olisi niin hädissään, että keskittyminen on vaikeaa. Sekä erityisesti opin sen, että tulee kiittää Jumalaa. Raamatussa kehotetaan rukoilemaan aina kiittäen:

"Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa." (Filipp. 4:6-7)