"Me vs. muukalaiset" vai muukalaisten rakastaminen? – pohdintoja vieraanvaraisuudesta

  Riittääkö että huolehtii vain oman perheen tarpeista vai kuuluuko auttaa myös tuntemattomia ihmisiä? Raamatussa kehotetaan vieraanvaraisuuteen – mitä se on?

Tässä kirjoituksessa kerron, miten olen ymmärtänyt Raamatun opetuksen aiheesta.

Vieraanvaraisuus on muukalaisten rakastamista

  Sanasta vieraanvaraisuus tulee minulle mieleen sen tyyppisiä asioita kuin että keittää kahvit kylään tulevalle, tarjoaa ruokaa, tarvittaessa yösijan. On kyläilijän kestitseminenkin toki vieraanvaraisuutta, mutta Raamatussa vieraanvaraisuus on paljon laajempi ja syvempi asia. 

Raamatunopetussivustoilta löysin yksinkertaisen määritelmän vieraanvaraisuudelle kristinuskossa: se on muukalaisten ja ystävien kohtelemista samalla tavalla. Lukemani englanninkielisen artikkelin mukaan kirjaimellinen käännös Uuden Testamentin alkukielen sanalle vieraanvaraisuus on muukalaisten / vieraiden rakastaminen ("the practice of loving strangers").

  Vieraanvaraisuus on niin tärkeä asia Jumalalle, että Mooseksen laissakin sille on erillinen "pykälä": 

"Kun maahanne tulee muukalaisia asumaan keskuudessanne, älkää sortako heitä. Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä. Minä olen Herra, teidän Jumalanne." (3. Moos. 19:33-34)

Raamatun aikaan ihmiset elivät tiiviissä yhteisöissä ja olivat riippuvaisia toisten ihmisten myötämielisestä suhtautumisesta ja avusta välittömämmin ja konkreettisemmin kuin nykyään usein ollaan. Vieraanvaraisuus on siis enemmän kuin pelkkää kestitsemistä. Se on auttamista ja tukemista, kun toisella on jokin puute tai hän olisi yksinään turvaton.

  Kun mietin, miksi Jumalalle vieraanvaraisuus on niin tärkeää, minulle tulee mieleen kolme asiaa. Ensinnäkin, Jumala itse on armollinen ja huolehtii ihmisten tarpeista. Me itse olemme saaneet Jumalalta – on Jumalan tahdon mukaista jakaa edelleen omastaan apua tarvitseville. Ja kyse on nimenomaan siitä, että auttaa odottamatta takaisinmaksua. Periaate on sama kuin Jeesuksen sanoissa "Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa." (Matt. 10:8) 

Toiseksi, vieraanvaraisuus liittyy toisen asemaan asettumiseen, kuten edellä lainatusta Mooseksen lain kohdastakin käy ilmi: "ja rakastakaa heitä (muukalaisia) kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä". Kehotus asettua toisen, tuntemattoman, asemaan kulkee opetuksen mukana läpi Raamatun.

Kolmanneksi ajattelen, että kehotus kohdella muukalaista yhtä hyvin kuin omaa väkeä, on seurausta Jumalan oikeudenmukaisuudesta: se mikä on hyvä ja oikea tapa kohdella ihmisiä ei vaihtele mielivaltaisesti kohteen mukaan, vaan perustuu Jumalan sanaan. Sama pätee myös käänteisesti: ei tule hyväksyä ja mukautua sellaiseen, mikä Jumalan sanan mukaan on väärin, vaikka kohde sitä vaatisi.

  Mitä tulee materiaaliseen auttamiseen, yhteiskunnallinen keskustelu kulkee usein vastakkainasettelujen kautta: oman perheen tarpeista huolehtiminen vs. tuntemattomien tarpeista huolehtiminen, suomalaisista huolehtiminen vs. ulkomaalaisista huolehtiminen. Kuten edellä perustelin, kristinuskossa "me vastaan muukalaiset" taitaa kuitenkin olla väärä ajattelutapa, mitä tulee auttamiseen.

Hyväntekemisen laajentaminen alkaen lähimmistä

  "Auttakaa puutteessa olevia pyhiä, osoittakaa vieraanvaraisuutta." (Room. 12:13)

  Pitääkö Raamatun mukaan siis kulkea kaduilla ja jakaa rahaa, elintarvikkeita ja palveluksia tuntemattomille samalla, kun oma perhe ja muut läheiset kärsivät puutetta ja olisivat avun tarpeessa? Ei todellakaan. Kaikkein lähimpien tarpeista on huolehdittava. Apostoli muistuttaa uskovaisia jyrkästi: "Mutta se, joka ei huolehdi omaisistaan ja kaikkein lähimmistään, on kieltänyt uskonsa ja on epäuskoista pahempi." (1. Tim. 5:8)  

  Toisaalta täytyy siis auttaa muukalaista, mutta toisaalta täytyy huolehtia omaisista ja kaikkein lähimmistä – onko Raamatun opetus tässä asiassa ristiriitaista?

Tulin ajatelleeksi tätä vieraanvaraisuus-aihetta, kun kuuntelin hiljattain englanninkielistä opetusta Raamatun Roomalaiskirjeestä. Käännöksessä, jota opettaja käytti, sanottiin: "Supply the needs of the saints. Extend hospitality to strangers." eli "Huolehtikaa pyhien (= uskovaisten) tarpeista. Laajentakaa vieraanvaraisuuttanne muukalaisiin." 

Laajentamisen käsite on mielestäni avain Raamatun vieraanvaraisuus-opetuksen ymmärtämiseen tilanteessa, jossa ihmisten väliset kiistelyt ohjaavat ajattelemaan aihetta vastakkainasettelujen kautta. Tai ainakin minulle se oli avain. Ajatuksena on, että tulisi huolehtia ensin kaikkein lähimpien tarpeista ja siitä laajentaa avun piiriä. Ja jotta pystyy olemaan vieraanvarainen, on hyvä elää kohtuullisesti.

Laajentamisen ajatushan tavallaan on myös toiseksi korkeimman käskyn eli lähimmäisen rakastamisen ytimessä: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Eli auttamisen ja palvelemisen laajentaminen voidaan nähdä niinkin, että alkupisteenä on itsestään huolen pitäminen – ja siitä alkaen tulee huolehtia muista apua tarvitsevista. Miten voisi edes auttaa muita, jos omat perustarpeet ovat tyydyttämättä?

Jumala synnyttää ihmisen sydämessä halun auttaa niitäkin, jotka ovat meille muukalaisia ja joilta emme odota vastapalveluksia. Ja kuten Jeesus itse muistutti, auttamalla ja palvelemalla hädässä olevia ihmisiä, palvelemme Häntä, Kristusta (Matt. 25:40).

  Vaikka alussa lainasin Mooseksen lakia, kristitty ei ole "lain alla", vaan Jumalan armon. Emme voi päästä Taivaaseen esim. sillä perusteella, että olemme auttaneet muukalaisia. Kristinuskossa pelastus on yksin Jumalan armosta, Jeesuksen tähden. Lain tarkoitus, osana Jumalan sanaa, on että oppisimme tuntemaan Jumalan tahdon ja sen mikä on Hänen tahtoaan vastaan eli syntiä. Vieraanvaraisuus on Jumalan tahdon mukaista.

"Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä. Muistakaa vankeja, niin kuin olisitte itse kahleissa heidän kanssaan, muistakaa kidutettuja, tunteehan teidänkin ruumiinne kivun." (Hepr. 13:2-3)

"Onneni on olla Herraa lähellä" – pohdintoja kristityn onnellisuudesta

  Jumala haluaa meille onnellisuutta ja hyvinvointia. Raamatussa sanotaan, että jokainen hyvä anti on  ylhäältä, Luojalta tullut. Jo luomisteoissa saamistamme lahjoista on syytä kiittää Jumalaa.

  Psalmin 73 kirjoittaja sanoo vaikeuksien keskellä "minun onneni on olla lähellä Jumalaa". Uskovainen voi siis olla onnellinen, vaikka hänellä olisi murhetta ja kärsimystä tässä maailmassa.

Luojan onnellistavia lahjoja

"Ja Jumala katsoi kaikkea tekemäänsä, ja kaikki oli hyvää." (1. Moos. 1:31)

  Luomisessa Jumala on antanut ihmisille runsaasti onnellistavia asioita, kaikille ihmisille, niin uskovaisille kuin uskomattomille. Alun perin, ennen syntiinlankeemusta, onnellisuus ja huolettomuus oli luonnollinen tila – kaikkea oli ihmisen saatavilla yllin kyllin, ja Jumalan ja ihmisen välillä vallitsi sopusointu.  

Vielä nytkin, syntiinlangenneessa maailmassa, kun ihminen on Jobin ystävän sanoin "syntynyt vaivaan", Jumalan luomisessa antamia onnellistavia asioita on ihmisten saatavilla, osalle jopa runsain mitoin.

  Minulle sellaisia ovat mm. ihan normaali arki olosuhteiden ollessa suurin piirtein ok, hyvä ruoka, yhdessäolo läheisten kanssa, luonnon kauneus, joka koskettaa kaikkia aisteja. Ja vaikka taideteokset eivät ole Luojan luomaa, vaan ihmisen luomuksia, luovuus silti on Luojan lahjaa. Joten lisään listaan myös taiteen – tunnen onnellisuutta, kun taideteos koskettaa ja puhuttelee minua ja saa minut ymmärtämään paremmin muita ihmisiä.

Onnistumisen kokemukset haastavissa tehtävissä onnellistavat minua. Samoin ihmisten hyväsydämisyys, erityisesti jos sitä ei ole osannut odottaa. Huumorin ja naurunkin, silloin kun ne lisäävät yhteisymmärrystä tai auttavat kestämään vaikeuksia, uskon olevan Jumalan antamaa lahjaa – näen ihmisen kyvyn huumoriin osana Jumalan luomaa järjestelmää, jonka kautta Hän ylläpitää ihmisen elämää. 

Pelkästään elossa oleminenkin tuntuu useimmiten hyvältä. Lempi vuorokaudenaikani on jo vuosia ollut aamu. On useimmiten ihanaa herätä uuteen päivään.

  Olen kuullut sanottavan, että onnellisuuden avain on kiitollisuus. Uskon sen pitävän paikkansa. Monet uskomattomatkin ihmiset käyttävät ilmausta "olen kiitollinen siitä, että...". Kenelle he ovat kiitollisia? Ehkä hekin vaistoavat, että joku on antanut nuo hyvät asiat heille?

"Kaikki katsovat odottaen sinuun,

ja sinä annat heille ruoan ajallaan.

Sinä avaat kätesi

ja hyvyydessäsi ravitset kaiken mikä elää." (Ps. 145:15-16)

Jumala on autuas ja täynnä ihanuutta

"Sinä neuvot minulle elämän tien; ylenpalttisesti on iloa sinun kasvojesi edessä, ihanuutta sinun oikeassa kädessäsi iankaikkisesti." (Ps. 16:11; käännös 1933/38)

  Luin hiljattain artikkelin kristityn onnellisuudesta, ja siinä muistutettiin Jumalan olevan onnellinen ja autuas. "Jos Jumala ei olisi onnellinen, kuinka Hän voisi antaa ihmiselle onnellisuutta?", kirjoittaja kysyi. Jumala tuntee Raamatun mukaan muitakin tunteita, mm. vihaisuutta synnin takia, ja Jeesuksen kerrotaan olleen ihmisten takia murheellinen ja itkeneen sekä tietenkin kärsineen ristillä, mutta kyllä Jumala on kaikesta huolimatta autuas ja onnellinen, näin minäkin uskon.

Raamatun ns. vanhan käännöksen (1933/38) mukaan apostoli itse asiassa kuvailee Jumalaa autuaaksi (mm. 1 Tim. 1:11). Ajattelen autuuden olevan ylitsevuotava pyhä onnellisuuden tila, jossa vallitsee rauha ja ilo, ja kaikki on ikuisesti kuten pitää, eli hyvin. 

  Ajattelen autuuden olevan tunteena tavallaan sukua sille onnellisuudelle ja hyvälle ololle, jota Jumala on luomistekojensa kautta antanut ihmiselle, mutta autuus on paljon enemmän. Luotujen ja ajallisten asioiden kautta saatava onnellisuus on ailahtelevaa ja päättyy joskus, kun taas Jumalan autuus on pysyvää ja ikuista. Huolet ja pelot eivät varjosta autuutta.

Jeesuksen tuoman syntien anteeksiannon kautta Jumala antaa autuuden ihmiselle uskossa vastaanotettavaksi. Jumala tekee ihmisen autuaaksi, kun ottaa hänet omaksi lapsekseen. Hän antaa oman autuutensa ihmiselle, ja se täydellistyy kokonaan ihmisen koettavaksi sitten Taivaassa. Jotenkin näin uskon Raamatun perusteella.

Olla onnellinen vaikka kärsii – onko se mahdollista?

"Taivaassa minulla on sinut,

sinä olet ainoa turvani maan päällä.

Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy,

Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti." (Ps. 73:25-26)

  Ajattelen kristinuskoa usein "pahimman mahdollisen skenaarion" kautta. Onnellisuuden kohdalla se tarkoittaa kysymystä "entä sitten ne kristityt, joiden lähes koko elämä on ollut kärsimystä, vaikka jonkin kauhean sairauden takia?" Asaf puhuu psalmissa 73 nimenomaan vaikeuksistaan tässä maallisessa elämässä ja toteaa sitten "onneni on olla lähellä Jumalaa", ja Jeesus itse julisti autuaiksi murheelliset. (Matt. 5:4) 

Voivatko niin pahoin sairaat kristityt kuitenkin siis jotenkin olla onnellisia ja autuaita uskon kautta? Sellainen ihminenhän paitsi kärsii niistä sairauden aiheuttamista tuskista, on usein myös kyvytön nauttimaan Jumalan luomisessa antamista onnellistavista asioista. 

Kristinuskon ydinsanoma, evankeliumi Jeesuksen tuomasta pelastuksesta, palautuu lopulta juuri tähän kysymykseen kaikkien kristittyjen kohdalla. Tämän maallisen elämän onnellistavat jutut päättyvät joskus jokaisen kohdalla, ja useimmat vielä joutuvat kärsimään viimeistään kuoleman edellä. 

Autuuden tila ei ole omien kokemustemme varassa, vaan Jumalan pysyvää lahjaa, koimmepa sitä joka hetki tai emme, mutta tämän kirjoituksen aihetta ajatellen pohdin, voiko kärsivä kristitty myös ihan kokea onnea ja autuutta. Ja jos voi, mitä se on?

Vaikken itse taatusti ole kokenut pahinta mahdollista kärsimystä, olen oman sairauteni takia kärsinyt menneisyydessä paljon ja tietämättä, tulenko parantumaan oireistani (kuten lopulta kävi, Jumalan kiitos). Omalta osaltani voin sanoa, että koin silloinkin autuutta ja onnea, kaiken kärsimyksen keskellä. Se oli tulevaisuuteen suuntautuvaa toivoa ja uskonvarmuutta, että kaikki päättyy onnellisesti.

"Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa,

minä turvaan Herraan, Jumalaani, 

ja kerron kaikista hänen teoistaan." (Ps. 73:28)

Onko kristinusko heikkojen ihmisten usko?

  Jotkut sanovat kristinuskon olevan heikkojen usko – mieleltään, itsetunnoltaan ja joskus ruumiiltaankin heikkojen ihmisten juttu. Kieltämättä kristinuskossa ihmisen opetetaan olevan syntinen, apua tarvitseva sekä Jumalan armon varassa. Mutta johtaako se heikkouteen ja surkeuteen?

"Heikkona olen vahva"

  Lukiessani Raamatusta kirjaimellisesti vahvuutta ja heikkoutta koskevia kohtia käy ilmeiseksi, että vastaus otsikon kysymykseen on myöntävä: kristinusko tavallaan on heikkojen ihmisten usko. Kaikissa lukemissani kohdissa tavalla tai toisella ilmaistaan uskovaisen olevan heikko ja tarvitseva, ja toisaalta Jumalan olevan hänen vahvuutensa, voimansa, apunsa, tukensa, turvansa, pelastuksensa...

Ehkä tunnetuimmat aihetta koskevat jakeet Raamatussa ilmaisevat kirkkaasti tämän periaatteen, nimittäin apostoli Paavali puhuessaan "lihaansa rusikoivasta pistimestä" eli jonkinlaisesta heikkoudestaan ja vaivastaan sanoo:

"Tämän tähden olen kolmesti rukoillut Herraa, että se erkanisi minusta. Ja hän sanoi minulle: "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa". Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan. Sentähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä." (2. Kor. 12:8-10; käännös 1933/38)

  Toisaalta mielestäni olisi harhaanjohtavaa sanoa pelkästään, että kristinusko on heikkojen usko, koska totuushan on, että kaikki ihmiset ovat heikkoja. Jokainen on joskus ollut tilanteessa, jossa ei pystykään vastaamaan vaatimuksiin; jokainen on joskus joutunut luovuttamaan.

Jokainen on joskus hävinnyt itseään vahvemmalle eli joutunut kokemaan suhteellista heikkoutta. Jokainen joutuu joskus kohtaamaan absoluuttisen heikkoutensa eli omien voimiensa ja kykyjensä kertakaikkisen rajallisuuden. Kaikki ovat myös luonnostaan syntisiä ja heikkoja vastustamaan kiusauksia. Ero on siinä, miten suhtaudumme omaan syntisyyteemme ja heikkouteemme – tunnustammeko sen, pyydämmekö apua, ja jos, niin keneltä?

  Kristinuskossa uskotaan Jumalaan, jonka voima on mittaamattoman suuri ja vailla vertaa. Jumala voi yliluonnollisesti antaa voimia sille, joka uskossa pyytää Häneltä apua.

Joten Jumala on vahva, kun taas ihmiset ovat toinen toistaan heikompia, ja kaikkien ihmisten kyvyt ja voimat ovat rajalliset. Toisaalta ne rajallisetkin kyvyt ja voimat ovat alun perin Jumalan antamia: Luoja on luonut niin uskovat kuin uskomattomat ja antanut meille lahjakkuuksia, kykyjä, kestävyyttä, sekä ravintoa ruumiillisten voimiemme uudistamiseen.

Huomattavan monissa Jumalan voimallisuutta koskevissa Raamatunkohdissa puhutaankin luomisesta. Jumala on Luoja – Hän loi maailman, taivaat tähtineen ja ihmisen omaksi kuvakseen. Luonto elämää ylläpitävine systeemeineen on Jumalan Sanan aikaansaamaa.

  Voimallisen Jumalan rakkaus meitä heikkoja ihmisiä kohtaan näkyy kirkkaimmin siinä, että Jumalan Sana tuli lihaksi eli Jeesus Kristus syntyi ihmiseksi, ikuisen henkensä voimalla sovitti syntimme ristillä ja voitti kuoleman! Raamatussa sanotaan evankeliumia Jumalan voimaksi, joka tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat. (Room. 1:16)

"Minä en hylkää sinua -- Ole luja ja rohkea"

  Jumala siis on vahva, kun taas me ihmiset olemme heikkoja. Kristitty voi kuitenkin olla vahva Herrassa. Viimeksi mainitun takia vastaan ehkä sittenkin kieltävästi otsikon kysymykseen. Ilman Herraa kristitty olisi heikko, mutta Herran kanssa hän voi olla vahva, kestävä ja luja – sen takia voidaan toisaalta sanoa, että on kristitty vahva.

Paavali sanoo kokemastaan materiaalisesta niukkuudesta puhuessaan: "Kaikki minä voin hänessä, joka minua vahvistaa." (Fil. 4:13; 1933/38) Olivatpa olosuhteet niukat tai yltäkylläiset, päämäärä eli taistelu evankeliumin hyväksi on kaiken sen arvoinen, ja evankeliumin kautta hän itsekin oli saanut kestävyyttä Herralta vaikeissa olosuhteissa.

  Jotkut moittivat, että koska kristinuskossa "kaikki on armoa", seurauksena on välinpitämätön ja veltto elämänasenne, jossa lähinnä odotellaan Taivaaseen pääsemistä. Jos mielikuva kristityistä on tuollainen, ei mikään ihme, että jotkut sanovat kristinuskoa heikkojen uskoksi. Vaikka kaikki todella on Jumalan armoa, mielikuva ei vastaa sitä, mitä näen lukiessani Raamatusta uskovaisten elämästä.

Sitä paitsi Jumala kehottaa uskovaisia olemaan lujia ja rohkeita! Olennaista nähdäkseni on, että Hän ensin lupaa olla uskovaisen kanssa, hänen voimanaan ja apunaan, ja sen jälkeen käskee olla rohkea.

Näin näyttää olleen esimerkiksi Vanhan Testamentin Joosuan kohdalla. Joosuan oli määrä Mooseksen kuoltua johtaa israelilaiset luvattuun maahan eli ryhtyä erityistä rohkeutta vaativaan tehtävään. Herra sanoi Joosualle "minä olen sinunkin kanssasi; minä en jätä sinua enkä hylkää sinua" ja sen jälkeen kehotti "Ole luja ja rohkea". (Joos. 1:5-6)

Herra ohjeisti Joosuaa tutkimaan Mooseksen antamaa lakia päivin ja öin, että hän osaisi sitä noudattaa, ja lopuksi vielä muistutti siitä mikä on kaiken perustana:

"Ole luja ja rohkea; älä säikähdy äläkä arkaile, sillä Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi, missä ikinä kuljetkin." (Joos. 1:9; 1933/38)

Uudessa Testamentissa apostoli muistuttaa kristittyjä: "Vahvistukaa Herrassa ja ottakaa voimaksenne hänen väkevyytensä". (Ef. 6:10) Ajattelen usein, että se, että evankeliumia yhä julistetaan maailmassa vihamielisestä vastustuksesta ja vainosta huolimatta on todistus kristittyjen vahvuudesta Herrassa.

"Hän virvoittaa väsyneen
ja antaa heikolle voimaa.
Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät,
nuorukaiset kompastelevat ja kaatuvat,
mutta kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman,
he kohoavat siivilleen kuin kotkat.
He juoksevat eivätkä uuvu,
he vaeltavat eivätkä väsy." (Jes. 40:29-31)

"Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä" – pitääkö sanonta paikkansa?

  Kristinuskossa puhutaan runsaasti Jumalan rakkaudesta syntisiä ihmisiä kohtaan. On selvää, että Pyhä Jumala vihaa syntiä, mutta Raamatussa on joitain kohtia, joissa Jumalan sanotaan vihaavan myös vääryyden tekijöitä eli syntisiä ihmisiä. Siis vihaako vai rakastaako Jumala syntisiä?

  Rakastaako Jumala kaikkia ihmisiä vai pelkästään uskovaisia?

"Sinä vihaat väärintekijöitä"

"Kuutta asiaa Herra vihaa,
seitsemää hän ei edessään siedä:
ylpeitä silmiä, petollista kieltä,
viattoman veren tahraamia käsiä,
sydäntä, joka punoo ilkeitä juonia,
jalkoja, jotka rientävät rikoksen teille,
väärää todistajaa ja vilpin puhujaa
ja ihmistä, joka yllyttää veljen veljeä vastaan." (Sananl. 6:16-19)

  Kirjoitan paljon Jumalan rakkaudesta, ja Raamatun mukaan Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8), mutta Raamatussa puhutaan lisäksi paljon Jumalan vihasta. Jumala, jonka olemus on rakkaus, vihaa sitä, mikä on vastoin Hänen olemustaan eli vastoin rakkautta. Jumala vihaa syntiä.

  Moni on kuullut kristittyjen sanovan "Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä." Sanontaan nähden on ehkä yllättävää, että kirjaimellisesti Raamatussa kyllä sanotaan, ainakin parissa kohtaa, että Jumala vihaa väärintekijöitä:

"Jumala, sinä et siedä vääryyttä.
Pahat eivät saa sinulta suojaa
rehentelijät eivät saa astua sinun eteesi.
Sinä vihaat väärintekijöitä,
valheenpuhujat sinä tuhoat,
murhamiehet ja petturit sinä kiroat." (Ps. 5:5-7)

Olen itse aina käyttänyt tuota lausetta "Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä", koska se ilmaisee niin selkeästi Jumalan anteeksiantavan ja rakastavan suhtautumisen ihmisiin. Kun ensimmäistä kertaa huomasin yllä siteeratun psalmin kohdan, ajattelin harmistuneena, voinko enää käyttää sanontaa.

Toisaalta Raamatussa kerrotaan lukuisissa kohdissa myös Jumalan rakkaudesta syntiseen! Mikä selittää näennäisen ristiriidan?

Tarkalleen ottaenhan rakastamisen vastakohta ei ole vihaaminen, vaan se, että ei rakasta. Eikä Raamatussa tietääkseni ole ainuttakaan kohtaa, jossa sanottaisiin, että Jumala ei rakastaisi jotakuta. Jumalan viha väärintekijöitä kohtaan ei siis kumoa sitä totuutta, että Hän samanaikaisesti rakastaa syntisiä.

Olen kuullut sanottavan, että rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. Ajattelen itsekin niin ja nähdäkseni ajatus on linjassa Jumalan sanan kanssa. Jumala rakastaa ihmisiä, ja juuri siksi Hän ei suhtaudu meihin välinpitämättömästi, ei myöskään vääryyksiin joihin olemme syyllistyneet.

 Jumala ei vihaa ihmisiä sinänsä, vaan kuten psalmin 5 kohdassa sanotaan, Hän ei siedä vääryyttä, ja koska ihminen on se, joka vääryyden tekee, Jumalan viha kohdistuu myös ihmiseen. Syntiä ei voi erottaa ihmisestä, synnin tekijästä – ei muuten kuin syntien sovituksen ja anteeksiannon kautta, ja sen saa osakseen vain Jeesuksessa Kristuksessa, kun uskoo Häneen.

Rakastaako Jumala kaikkia?

"Kun minä katselen sinun taivastasi,
sinun sormiesi tekoa,
kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut,
niin mikä on ihminen,
että sinä häntä muistat,
tai ihmislapsi,
että pidät hänestä huolen?" (Ps. 8:4-5; käännös 1933/38)

  Raamatussa kerrotaan monin tavoin Jumalan rakkaudesta lapsiinsa eli uskovaisiin. Jeesuksen opetuslapsi ja apostoli Johannes sanoo toisille uskoville: "Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme. Tästä syystä maailma ei meitä tunne, eihän se tunne häntäkään." (1. Joh. 3:1)

  Jumala rakastaa lapsiaan, mutta rakastaako Hän kaikkia ihmisiä, siis niitäkin, jotka eivät (ainakaan vielä) usko Jeesukseen?

Minusta on mielenkiintoista, että juuri niissä lauseissa, jotka ihan erityisellä tavalla kertovat Jumalan rakkaudesta ja pelastuksen evankeliumin julistamisesta – siis pienoisevankeliumiksi kutsuttu Joh. 3:16 sekä Mark. 16:15-16 – Jeesus käytti sanoja, jotka sulkevat sisäänsä kaikki maailman ihmiset.

Joh. 3:16:ssa Jeesus sanoo, että Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainokaisen Poikansa... Ja Markuksen evankeliumin tunnetuissa jakeissa Hän käskee opetuslapsiaan: Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille.

Voisiko tuota enää kattavammin sanoa? Ihan kuin Jeesus olisi sanavalinnallaan etukäteen torjunut ihmisten omat hölmöt järkeilyt, että sille tai sille yksilölle tai ryhmälle ei kannata tarjota sanomaa Jumalan pelastavasta rakkaudesta.

  Eli jos pohdit, rakastaako Jumala sinuakin, Raamatun vastaus on: kyllä. Silloin kysymykseksi jää: miten sinä vastaat Jumalan rakkauteen?

"Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä." (Joh. 3:16; käännös 1933/38)

Daavidin luottamus Jumalan hyvyyteen

  Vanhan Testamentin Daavid – Jeesuksen esi-isä lihan puolesta ja paimenpoika josta tuli Israelin kuningas – mainitaan Uudessa Testamentissa yhtenä uskon esikuvana. Minulle Daavidin suhteessa Jumalaan on koskettavinta luottamus Jumalan hyvyyteen ja rakkauteen sekä nöyryys.

"Parasta jättäytyä Herran käsiin"

  Minusta Daavidissa on jotain samaa kuin (Vanhan Testamentin) Joosefissa: molemmat olivat hyvin varmoja Jumalan hyvyydestä ja laupeudesta sekä siitä, että Jumalan johdatuksessa he menestyisivät. Toisaalta luottamus Jumalan laupeuteen ja huolenpitoon pysyi silloinkin, kun he jotuivat kärsimään hätää.

Nuori Joosef puhui veljilleen innoissaan enneunistaan, jotka kertoivat suurista tehtävistä, joita Jumala oli hänen elämälleen suunnitellut. Se kaikki tapahtui, mutta matkan varrella Joosef joutui kärsimään paljon mm. veljiensä kateudesta ja vihasta, yksinäisyydestä, vääryydestä ja vankeudesta.

Nuori Daavid pyysi kuningas Saulia päästämään hänet kaksintaisteluun pelättyä filistealaista soturia Goljatia vastaan mm. vanhempien veljiensä epäilyistä huolimatta, jotka olivat inhimillisesti katsoen ihan aiheellisia. Paimenpoika Daavid puhkui intoa ja oli varma, että Herra antaisi hänen voittaa:

»Minä, sinun palvelijasi, olen paimentanut isäni lampaita. Kun leijona tai karhu tuli ja vei lampaan laumastani, minä lähdin sen perään ja löin sitä ja tempasin lampaan sen kidasta. Kun se hyökkäsi kimppuuni, minä tartuin sitä parrasta ja hakkasin sen hengiltä. Minä olen tappanut sekä leijonan että karhun. Tuon ympärileikkaamattoman filistealaisen käy samoin, koska hän on pilkannut elävän Jumalan taistelurivejä.» (1. Sam. 17:34-36)

Herran avulla Daavid voitti kaksintaistelun ilman haarniskaa ja miekkaa, pelkällä lingolla ja kivellä. Toisaalta suureen kansansuosioon noussut Daavid joutui pakenemaan henkensä edestä murhanhimoista Saulia, joka oli alkanut kadehtia häntä. Saul menettikin kuninkuuden Daavidille.

  Daavid oli nöyrä luottamuksessaan Jumalan laupeuteen. Vaikka hänestä itsestään oli Saulin jälkeen tullut Israelin kuningas ja kansalaiset olivat hänen alamaisiaan, hän ylisti Jumalaa kansansa edessä todelliseksi kuninkaaksi:

"Daavid ylisti kansan edessä Herraa: »Ylistetty olet sinä, Herra, isämme Israelin Jumala, aina ja ikuisesti! Sinun, Herra, on suuruus ja voima, kunnia, kirkkaus ja valta, sillä sinun on kaikki, mitä on taivaassa ja maan päällä. Sinun on kuninkuus, sinä olet kaikkea muuta korkeammalla." (1. Aik. 29:10-11)

Ylpeä ihminen pelkäisi menettävänsä uskottavuutensa hallitsijana, jos esiintyisi nöyränä, heikkona ja itsekin alamaisena omien alamaistensa edessä. Daavid tiesi, että kaikki mikä oli tuonut hänelle kunniaa ja menestystä oli alun perin Jumalalta, ja antoi ihmisten edessä Jumalalle kunnian:

"Sinulta tulevat rikkaus ja kunnia, kaikkea sinä hallitset. Kaikki voima ja valta on lähtöisin sinulta, sinun vallassasi on tehdä suureksi ja väkeväksi kenet tahdot." (1. Aik. 29:12)

  Daavid tunnusti Jumalan hyvyyden silloinkin, kun oli joutunut suureen ahdinkoon (Ps. 22:32). Sekä Joosef että Daavid olivat saaneet kokea, ettei ihmisiin voi luottaa. Ehkä he osittain siksi heittäytyivät Jumalan armoille niin täydellisesti? Raamatussa on parikin kohtaa, joissa Daavid sanoi tämän suoraan:

"Mutta parasta on jättäytyä Herran käsiin, sillä hänen laupeutensa on suuri. Ihmisten käsiin en tahdo jättäytyä." (1. Aik. 21:13)

"Tunnustan syntini Herralle"

"Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois." (Ps. 32:1)

  Daavid, joka Uudessa Testamentissa mainitaan yhtenä uskon esikuvana (Hepr. 11:32), luotti Jumalan rakkauteen ja armahtavaisuuteen niin paljon, ettei pelännyt tulla Hänen eteensä tunnustamaan syntejään ja pyytämään anteeksi. Tai ehkä hän pelkäsikin, mutta se ei estänyt häntä tulemasta. Daavid luotti Jumalan rakkauteen aina enemmän. Juuri sitä Jumala haluaa – siksi Hän lähetti Jeesuksen.

"Minä tunnustin sinulle syntini, en salannut pahoja tekojani. Minä sanoin: »Tunnustan syntini Herralle.» Sinä annoit anteeksi pahat tekoni, otit pois syntieni taakan." (Ps. 32:5)

Vaikka Daavid oli tehnyt suuria syntejä, jotka Jumala tuomitsi (2. Sam. 12:9), Jumala sanoo monessa kohtaa Daavidin olleen Hänen uskollinen ja vilpitön seuraajansa (mm. 1. Kun. 9:4 ja 1. Kun. 11:6). Psalmeissa, joista lähes puolet on Daavidin kirjoittamia, tähän uskonsuhteeseen avautuu syvällinen ja intiimi näkökulma.

Psalmit on lempikirjojani Raamatussa juuri siksi, että niiden kautta, siis rukousten ja laulujen kautta, piirtyy niin ihana ja rakastava kuva Jumalasta.

    "Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti." (Ps. 23:6)

  Daavidin luottamus Jumalan hyvyyteen tulee mielestäni esiin siinäkin, miten hän suhtautui (lapsensa) kuolemaan. Jumala antoi hänen ja Batseban esikoislapsen sairastua vaikeasti. Niin kauan kuin lapsi oli elossa ja sairasti, Daavid itki ja paastosi, jotta Herra armahtaisi häntä ja antaisi lapsen jäädä eloon, mutta kun lapsi kuoli, Daavid tulikin palvelijoidensa ihmetykseksi rauhalliselle mielelle ja totesi, että aikanaan hän kyllä pääsee lapsen luo. (2. Sam. 12:15-23)

Eli tapahtuipa uskovaiselle niin kuin hän itse toivoi tai vaikka juuri päinvastoin, kaikella on hyvä tarkoitus, koska Jumala on hyvä.

"Mies on vaimon pää" – ajatuksia avioliitosta ja tasa-arvokeskustelusta

  Monen mielestä Raamatun avioliittokäsitys, jossa mies on vaimonsa pää, on aikansa elänyt instituutio, joka kuuluisi museoon. Minulle evankeliumin hyvyys on todistus siitä, että Jumalan kaikilla päätöksillä, käskyillä ja tehtävienjaoilla on rakastava tarkoitus meidän parhaaksemme, vaikkemme niitä aina kokonaan ymmärtäisi. Tässä kirjoituksessa kerron, miten näen Raamatun opetuksen avioliitosta.

Avioliitto kuvana Kristuksen ja seurakunnan suhteesta

  Kulttuurissamme pidetään ihanteellisena, että ihmisyksilö olisi mahdollisimman vapaa, riippumaton ja itsellinen omien arvojensa luoja, joka päättää itse mikä on oikein ja mikä väärin sekä keksii elämälleen tarkoituksen. Ja jos henkilökohtaisen onnellisuuden saavuttamiseksi on pakko, tulee jopa katkoa siteet läheisiin ihmisiin ja elää oman näköistään elämää ilman, että tarvitsee kuunnella kenenkään kyseenalaistuksia.

Vallitsevan ihanteen mukaan ihmisyksilö on jonkinlainen oman elämänsä jumala.

Minusta ajatus kuulostaa surulliselta ja yksinäiseltä. Syntisenä ihmisenä olen toki itsekin toiminut itsekeskeisesti, mutta jos ajattelen syvimpiä tarpeitani, en halua olla riippumaton ja vahva "jumala", vaan haluan olla Jumalan rakastettu. Onneksi se on juuri niin! Kristinuskossa ihminen on Jumalan rakastettu: saamme kukin olla toisen, täydellisen Jumalan, rakastama.

  Yksi tapa, jolla Jumala kertoo tämän ihanan sanoman ihmisille, on avioliitto, miehen ja naisen välinen rakkaussuhde. Tällaisia asioita ajatellen luin hiljattain Efesolaiskirjettä, jossa apostoli Paavali sanoo ne tunnetut, nykyisen tasa-arvokäsityksen aikana hirveinä pidetyt lauseet:

"Vaimot, suostukaa miehenne tahtoon niin kuin Herran tahtoon, sillä mies on vaimonsa pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää; onhan hän seurakunnan, oman ruumiinsa, pelastaja. Niin kuin seurakunta alistuu Kristuksen tahtoon, niin myös vaimon tulee kaikessa alistua miehensä tahtoon. Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen." (Ef. 5:22-24)

Minuakin, vaikken ole naimisissa, nuo lauseet ovat aina hieman mietityttäneet. Tällä kertaa kuitenkin näin ne selkeästi siinä valossa, että Jumala on säätänyt avioliiton olemaan kuva Hänen ja uskovaisen ihmisen välisestä rakkaussuhteesta. Toinen on vahvempi ja toinen heikompi; vahvempi on heikomman turva, rakkauden takia hän on valmis antamaan jopa henkensä toisen puolesta, kuten Kristus, ja heikompi kunnioittaa vahvempaa.

"»Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.» Tämä on suuri salaisuus; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa. Mutta se koskee myös kaikkia teitä: jokaisen tulee rakastaa vaimoaan niin kuin itseään, ja vaimon tulee kunnioittaa miestään." (Ef. 5:31-33)

  Miksi se menee juuri niin päin, että avioliitossa mies edustaa Kristusta ja vaimo seurakuntaa eli uskovaisia? Ei meistä kukaan voi tietää kaikkia Jumalan syitä, mutta varmaan yksi on se, että mies luonnostaan on naista vahvempi ruumiillisesti, ja henkisestikin miehet keskimäärin vaikuttavat olevan periksiantamattomampia ja rohkeampia kuin naiset keskimäärin, esim. ristiriita- ja konfliktitilanteissa.

Jotta ihmiset muistaisivat, että kyse on molemminpuolisesta rakkaussuhteesta eikä vaikka mielivaltaisen dominoinnin oikeutuksesta, Raamatussa muistutetaan, että molempien aviopuolisoiden tulee kunnioittaa ja rakastaa toinen toistaan. Apostoli Pietari kirjoitti:

"Samoin te, miehet, eläkää vaimonne kanssa ymmärtäväisesti, muistaen, että hän on heikompi osapuoli. Osoittakaa hänelle kunnioitusta, sillä hän on yhtä lailla armon ja elämän perillinen." (1. Piet. 3:7)

Mutta samalla miehen ja vaimon keskinäinen suhde on erityinen, erilainen kuin muut ihmissuhteet – siinä ilmenee jotain erityistä Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta. Mies ja vaimo yhdessä, toisiaan täydentäen, muodostavat kuvan siitä rakkaussuhteesta. Näin olen ymmärtänyt.

Lisäksi Paavalin lauseet saavat minut ajattelemaan rakkauteen kuuluvia velvollisuuksia puolisoa kohtaan. Tämä lienee toinen syy, miksi Raamatun opetusta avioliitosta vastustetaan kulttuurissamme: nykyään kaikki tuntuvat haluavan itselleen oikeuksia ja samalla mahdollisimman vähän velvollisuuksia.

Avioliitossa sekä miehen että vaimon osassa on omat haasteensa eivätkä konkreettiset avioliitot tässä maailmassa tietenkään vastaa kuvaa täydellisesti, mutta minusta ajatus on kaunis eikä vanhanaikaiseksi käynyt.

"Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua." (Ps. 50:15)

Onko aviomies erehtymätön?

  Joitain kuukausia sitten luin MTV:n sivuilta jutun, jossa kerrottiin millaisia ohjeita 1950-luvun yhdysvaltalaislehdessä oli annettu vaimoille suhteessa aviomieheen. Yksi ohjeista kuului:

"Muista aina, että hän on perheenpää – älä siis epäile miehesi tekemisiä. Hyvä vaimo ei kysele miehensä tekemisistä tai kyseenalaista hänen vilpittömyyttään. Muista aina, että hän on perheenpää, ja siis aina oikeudenmukainen ja rehellinen. Sinulla ei ole oikeutta epäillä häntä." (MTV; Housekeeping Monthly 1955)

Koska jutussa käytetään aviomiehestä ilmausta perheenpää, lukija helposti olettaa, että kyseessä kristinuskon mukainen ajatus, vaikka oikeasti ohje ei nähdäkseni kestä tarkastelua Raamatun valossa.

Vaikka raamatullisessa avioliittokäsityksessä mies edustaa Kristusta, se ei tarkoita, että mies olisi kuin Kristus sikäli, että hän olisi virheetön ja aina oikeudenmukainen. Raamatun kuva avioliitosta – Kristus ja seurakunta – on kuva suhteesta, ei yksilöistä. Todellisuudessa sekä vaimo että mies ovat syntisiä, ja suhteessa Jumalaan kumpikin on seurakuntaa (jos he uskovat Jeesukseen).

Moni nykyään pitää Paavalia eli "mies on vaimon pää"-lauseen kirjoittajaa naisvihamielisenä, mutta tässä asiassa juuri Paavali on se, jonka kirjoitukset kokonaisuudessaan ovat ratkaisevan tärkeitä, jotta ei muodostuisi väärää käsitystä avioliitosta.

Paavali kirjoitti mm. seuraavasti: "Olkoon Jumala totinen, mutta jokainen ihminen valhettelija" (Room. 3:4; käännös 1933/38), "Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää" --- "Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden!" (Room. 7:18, 24-25)

Mikä nöyryys Herran apostolilta – miten rehellisesti hän tunnusti oman epätäydellisyytensä ja samalla Jumalan täydellisyyden! Paavalin käsitys miehistä (ja ihmisistä ylipäätään) ei ole mairitteleva, ja hän otti itsensä esimerkiksi siitä. Tuollaisten lauseiden takia Paavali on yksi lempiapostoleistani.

Joskus vaimolla voi olla syytäkin epäillä miestään ja kyseenalaistaa hänen päätöksensä. Ja jos Jumalan sana ja aviomiehen sana ovat vastakkain, vaikka kysymyksessä oikeasta ja väärästä, olkoon Jumalan sana totinen ja aviomies siinä kohtaa valhettelija.

Esimerkiksi sopii vaikka tilanne, jossa aviomies vaatii raskaana olevaa vaimoaan abortoimaan heidän lapsensa tai tilanne, jossa aviomies oikeuttaa itselleen / molemmille liiton ulkopuolisen suhteen. Abortti ja aviorikos eivät ole joissain tilanteissa OK, vaikka aviomies niin vakuuttelisi.

Nöyrää ja rehellistä, Jumalaa kunnioittavaa miestä sen sijaan on ilo kunnioittaa ja hänen tahtoonsa suostua. Kuten sanottu, molemmat puolisot ovat epätäydellisiä ja syntisiä, sen takia alttius antaa anteeksi, joka on kristinuskon ydinopetus kaikissa ihmissuhteissa, on välttämätöntä avioliitossa.

  Mielestäni edellä kuvailtu 1950-luvun avioliittoihanne outoine käsityksineen on varoittava esimerkki siitä, että jos Raamatusta ja kristinuskosta noukitaan vain joitain osia ja niistä muotoillaan kulttuurinen malli katkaisten samalla yhteys Jumalaan ja Hänen sanansa kokonaisuuteen, kauniiksi tarkoitetut asiat vetäytyvät vänkyrälle.

  Vaimon alamaisuudesta miehelleen opettanut pastori muistutti, että vaimon ei ole tarkoitus vastaanottaa alamaisuuskehotuksia mieheltään, vaan Jumalalta. Uskovaisilla puolisoilla on molemmilla sama Herra, ja he ovat kumpikin mittaamattoman arvokkaita ja rakkaita Jumalalle – onhan Jeesus antanut elämänsä molempien puolesta.

"Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii." (1. Kor. 13:4-7)

"Miksi Jumala on hiljaa?"

  Mitä jos Jumala tuntuu olevan hiljaa, etäinen, välinpitämätön? Sekä uskovaiset että ne, jotka eivät usko, mutta ovat kiinnostuneet kristinuskosta, saattavat joskus kysyä, "miksi Jumala on hiljaa?".

Kysyjien lähtökohdat ovat erilaiset, mutta yhteys, jota Jumala tarjoaa, on sama.

Onko Jumala edes hiljaa?

  Muistan 2000-luvun alusta tv-haastattelun, jossa papilta kysyttiin, miksi Jumala on niin hiljaa. Pappi vastasi, että ehkä kyse on siitä, ettei langan täällä päässä ole ketään – Jumala kyllä puhuu, mutta ihmiset eivät kuuntele.

Itse ajattelen samalla tavalla, eli että Jumala ei ole puhumatta ja vastaamatta ihmiselle, joka haluaa kuunnella Häntä.

Jumala puhuu aina Raamatun eli sanansa välityksellä. Voi olla aikoja, jolloin Raamattu ei tunnu puhuttelevan, vaikka sitä lukisi. Kannattaa silti jatkaa, koska tuntuipa lukeminen miltä tahansa, Raamattu on Jumalan sanaa. Se ei muutu muuksi, vaikka oma kokemus vaihtelisi.

Tai vaikka olisi aikoja, ettei rukoileminen tunnu sydämen vuoropuhelulta Jumalan kanssa, vaan yksinpuhelulta, kannattaa silti jatkaa rukoilemista. Jumalalle voi ja pitääkin olla rehellinen: senkin voi sanoa suoraan, että on vaikea rauhoittua rukoukseen esim. huolien tai kipujen takia.

  Muiden uskovaisten kuunteleminen ja heidän kanssaan jutteleminen on yksi reitti, jota kautta Jumala voi puhua – vaikuttaahan Jumalan Pyhä Henki uskovaisissa. Olen monta kertaa saarnaa kuunnellessani ja toisen uskovaisen kanssa keskustellessani saanut odottamatta vastauksen kysymykseen, jota olen itsekseni pohtinut. Uskon että Jumala oli laittanut minut kuulemaan sen toisen uskovaisen kautta.

  Joskus ihmiset, jotka eivät tunnusta uskoa Jeesukseen, mutta etsivät ja ovat kiinnostuneita kristinuskosta kysyvät, miksi Jumala on hiljaa, miksei Hän jollain vastaansanomattomalla tavalla ilmaise itseään heille... Ehkä se, että he ylipäätään ovat alkaneet kysyä noita kysymyksiä Jumalasta, on Jumalan vaikutusta heissä?

  Yksi mahdollinen syy sille, ettei Jumalan sana puhuttele on se, että vaikka lukee Raamattua, sydän torjuu sen mitä Jumala sanoo. Niin voi olla esimerkiksi, jos haluaa pitää kiinni jostain, minkä Jumalan sana sanoo synniksi. Langan täällä päässä ei ole ketään, jos ihminen ei halua kuulla Jumalan sanaa.


     "Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni, se on valo minun matkallani." (Ps. 119:105)

Yhteys Jumalaan on Jeesus

  Vaikka joskus tuntuisi, että Jumala on hiljaa ja välinpitämätön ihmistä kohtaan, se ei pidä paikkaansa. Pojassa Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi ihmisten keskelle – Jumalan sana tuli lihaksi. Jeesus on yhteys Taivaalliseen Isään – Hän on syntiemme sovittaja ja välimies ihmisen ja Jumalan välillä. Häntä Jumala tarjoaa kaikille etsiville. Muuta yhteyttä ei ole.

Rukous, jonka Jumala aina kuulee ja johon Hän aina ennen pitkää vastaa hyväksi katsomallaan tavalla, on uskossa ja luottamuksessa Jeesukseen Kristukseen rukoiltu. Jeesus sanoi samarialaiselle naiselle: "Tulee aika – ja se on jo nyt – jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää Hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo." (Joh. 4:23)

Hengessä ja totuudessa rukoiltu, Taivaallisen Isän tahtoma rukous on siis "Jeesus-keskeistä": Jumalan kolmas persoona, Pyhä Henki, todistaa uskovaisen sydämessä Jeesuksesta (Joh. 15:26) ja Jeesus on totuus (Joh. 14:6). Uskovaisen ei tule keskittyä omiin kokemuksiinsa, esim. Jumalan hiljaa olemisesta, vaan Jeesukseen.

  Eikö kokemuksesta, että Jumala on hiljaa, ole mitään lohdullista sanottavaa? Entä jos pysähtyneisyyden ja neuvottomuuden ajanjakso vain jatkuu, vaikka lukisi avoimin sydämin Raamattua, vaikka olisi rukouksessa rehellinen, tunnustaisi syntisyytensä, turvaisi Jeesukseen ja eläisi Häntä seuraten (mikä kaikki todellisuudessa jo on Jumalan armon ja läsnäolon vaikutusta!)?

On Raamatussa jotain lohdullista sanottavaa siitäkin kokemuksesta. Vanhassa Testamentissa Jumalan profeetta Elia koki epäonnistuneensa Jumalan hänelle antamassa tehtävässä ja oli sitä toteuttaessaan joutunut uusiin ahdinkoihin. Hän jopa toivoi itselleen kuolemaa. Jumala kyllä puhui Elialle, mutta 1. kuninkaiden kirjassa on kohta, jossa kerrotaan Jumalan lähelle tulemisesta nimenomaan "hiljaisessa huminassa":

 "Nousi raju ja mahtava myrsky, se repi vuoria rikki ja murskasi kallioita. Mutta se kävi Herran edellä, myrskyssä Herra ei ollut. Myrskyn jälkeen tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristystä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. Kun Elia kuuli sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle. Ääni sanoi hänelle: »Miksi olet täällä, Elia?»" (1. kun. 19:11-13)

Herra ei ollut mahtavissa, kovaäänisissä tapahtumissa, vaan hiljaisessa huminassa niiden jälkeen. Elia tunnisti Herran läsnäolon hiljaisuudessa ja meni ulos, valmiina kuuntelemaan Häntä. Paljon kärsinyt Jumalan profeetta Jeremia sanoo Valitusvirsissä: "Herra on hyvä sille, joka panee toivonsa häneen, sille, joka häntä etsii. Hyvä on hiljaisuudessa toivoa apua Herralta." (Valit. 3:25-26)

Sen takia pysähtyneisyyttä ja neuvottomuutta kokevan kannattaa odottaa, pysyä kuulolla, sekä ennen kaikkea muistaa, että Jeesukseen turvaavalle Jumala jo on läsnä!

"Minun lampaani kuulevat minun ääneni ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Minä annan heille ikuisen elämän. He eivät koskaan joudu hukkaan, eikä kukaan riistä heitä minulta. Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kuin kukaan muu, eikä kukaan voi riistää heitä Isäni kädestä. Minä ja Isä olemme yhtä.»" (Joh. 10:27-30)