Pohdintoja aviorikoksesta: syyllisyys ja anteeksianto

  Kuka on syyllinen aviorikokseen? Julkisessa keskustelussa totuus peittyy usein draaman alle. Toisaalta vain totuuden tunnustamisen kautta anteeksianto on mahdollinen.

  Entä jos luottamus on menetetty?

 

 Kuka on syyllinen aviorikokseen?

  Eräs toistuva piirre aviorikosta koskevissa keskusteluissa ärsyttää minua. Siksi haluan kirjoittaa aiheesta, vaikkei minulla ole siitä omaa kokemusta. En ole koskaan ollut naimisissa enkä suhteessa naimisissa olevan kanssa.

Piirre on se, että avioliiton ulkopuolinen taho, se kolmas pyörä, saa keskusteluissa kohtuuttoman paljon huomiota, jopa niin paljon, että häneen kohdistuva tuomitsemishalu jättää varjoonsa petollisen aviopuolison teon. Jos joku kuumenneessa keskustelussa huomauttaa viimeksi mainitusta, näkökulma ohitetaan mielenkiinnottomana: "no joo, tavallaan noin, mutta...".

Asetelma kiinnostaa draamasta nauttivia ihmisiä. Näkökulma, jossa keskitytään kolmannen pyörän ja petetyn puolison väliseen ristiriitaan, nostaa pintaan tunteita raivosta vahingoniloon.

  Myös sukupuolella on suuri merkitys: avioliiton ulkopuolinen henkilö kiinnostaa vain, jos hän on nainen, ns. toinen nainen, samoin petollinen aviopuoliso kiinnostaa korkeintaan silloin, jos hän on vaimo.

Kun mediassa, niin Suomessa kuin muualla maailmassa, puhutaan naimisissa olevien salarakkaista, he ovat aina naisia. Yhdysvaltalaisella She's a Homewrecker -sivustolla, jolla julkaistaan kuvia ja tietoja "kodinrikkojista" (ja jollaista toimintaa on ollut Suomessakin, joskaan ei yhtä organisoitunutta) keskitytään pelkästään naisiin.

Pystyisin heti mainitsemaan muutaman tunnetun tapauksen Suomesta, aina menneiltä vuosikymmeniltä nykyaikaan, jossa aviorikoksen tehnyt mies on itse ollut julkisuuden henkilö, mutta media on keskittynyt maalaamaan paheellista kuvaa pelkästään toisesta naisesta. Median ei mielestäni kuulu retostella tällaisilla ollenkaan, mutta se on toinen asia.

  Avioliiton ulkopuoliseen tahoon keskittyvä näkökulma sukupuolipainotuksineen toistuu myös fiktiossa pop-lyriikoista ja tv-sarjoista elokuviin.

Kaikki tietävät elokuvan Vaarallinen suhde tai muita saman tyyppisiä tarinoita, joissa aviomies tekee kohtalokkaan "syrjähypyn", ikään kuin vahingossa, ja aviopari saa riesakseen pakkomielteisen ja hullun toisen naisen, jota vastaan he yhdessä taistelevat. Dramaturginen viesti on, että heidän liittonsa säilyminen tarinan lopussa perustuu ensisijaisesti aviomiehen havahtumiselle: "Huh, en kyllä enää sorru syrjähyppyihin, kun nuo toiset naiset ovat niin salakavalia."

Näkökulma kiinnostaa ja myy, mutta miksi?


Mitä Raamatussa opetetaan?

  Kristinuskossa näkökulma on toinen: aviorikoksen tekee avioliitossa oleva itse. Hän on se "kodinrikkoja". Aviopuoliso, joka hylkää puolisonsa toisen takia, tekee syntiä tätä kohtaan, olipa kyseessä mies tai vaimo (Mark. 10:11-12).

Jeesus opettaa, että aviorikos lähtee kunkin omasta sydämestä. Ja edelleen, kun Sananlaskujen kirjassa varoitetaan vieraan naisen houkutuksesta, opetus kohdistetaan (tulevalle) aviomiehelle (Sananl. 5:1-23).

"Ei ihmistä voi saastuttaa mikään, mikä tulee häneen ulkoapäin. Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee hänen sisältään ulos." (Mark. 7:15)

"Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet." (Mark. 7:21-23)

Kirjoitan kristityn näkökulmasta, mutta haluan uskoa, että tämä ymmärretään todeksi ihan yleisen moraalin mukaan, jos vain halutaan.

  Raamatussa kehotetaan "pitämään avioliitto kaikin tavoin kunniassa". Kehotus on ensisijaisesti suunnattu aviopuolisoille, mutta ilmaus "kaikin tavoin" saa minut ajattelemaan sitä laajemminkin.

Se tarkoittaa minusta avioliiton ja perheen tärkeyden tunnustamista Luojan säätämänä liittona ja keskeisenä yhteisöllisenä rakenteena sekä sitä, että muiden tulee kunnioittaa toisten avioliittoa; naimisissa olevan tavoitteleminen kumppaniksi on väärin.

Mutta eikö ole käytännössä hieman tekopyhää odottaa muilta avioliiton kunnioittamista, jos avioliitossa oleva ei itsekään kunnioita liittoaan?

"Pitäkää avioliitto kaikin tavoin kunniassa älkääkä häpäiskö aviovuodettanne, sillä Jumala tuomitsee siveettömät ja avionrikkojat." (Hepr. 13:4)

Aviorikoksen jälkeen

 "Joka rikkomuksensa salaa, ei menesty,
joka ne tunnustaa ja hylkää, saa armon." (Sananl. 28:13)

  Miksi on tärkeää, että aviorikoksen oikea syyllinen tunnustetaan? Ensinnäkin siksi, että se on totuudessa pysymistä: käärme on paratiisissa, vaikka saattaisi olla mukavampaa ajatella, että se on jossain muualla. Jotta aviorikoksen tehnyt puoliso voi tehdä parannuksen, hänen on ensin ymmärrettävä tehneensä väärin.

Vaarallinen suhde olisi toisenlainen, jos se olisi ohjattu tältä perustalta: dramaattisimmat hetket olisivat olleet ne, joissa aviomiehen petollisuus käy ilmi, hän tunnustaa rikkomuksensa ja pyytää katuen anteeksi, ja vaimo joutuu pohtimaan anteeksi antamista ja mahdollista liiton jatkoa. Ei se, että kajahtanut toinen nainen keittää perheen lemmikkikanin.

  Sama edellytys on anteeksiannolla. Katsoin joskus parikymppisenä Dr Philin ohjelman aviorikoksesta ja anteeksiannosta. Tv-psykologin viisaat sanat jäivät mieleeni: jotta petetty puoliso voi sydämestään antaa anteeksi ja alkaa rakentaa luottamustaan siitä eteenpäin, hänen on uskottava, että puoliso sydämestään ymmärtää, miten syvästi on teollaan satuttanut rikkoessaan lupauksensa rakastaa ja kunnioittaa häntä.

Jos petollinen puoliso vähättelee tekoaan ja syyttää siitä jotakuta toista – uskottomuuteen vietellyttä "salarakastaan" tai vaikka liittoa laiminlyönyttä aviopuolisoaan – edellytys ei täyty. Edellytys ei täyty silloinkaan, jos petetty puoliso syyttää aviorikoksesta liiton ulkopuolista henkilöä ja on liian ylpeä tunnustaakseen, että oma puoliso on häntä haavoittanut.


Anteeksianto 

  Hyvä uutinen on, että avioliitto voi jatkua aviorikoksen jälkeen. Aina niin ei käy, mutta se on mahdollista. Totuuden tunnustamisen, vastuunkannon ja vilpittömän kääntymyksen sekä toisaalta anteeksiannon kautta rakkaus voi vahvistua. Se edellyttää molempien sitoutumista.

Johannes Kastajan kehotus "Tehkää hedelmiä, joissa kääntymyksenne näkyy!" (Luuk. 3:8) on varmaan paras neuvo rikotun luottamuksen uudelleen rakentamiseksi. Sanoilla voi kertoa, mitä mielessä liikkuu, mutta teoilla pystyy todistamaan toiselle, että sanoihin voi luottaa.

Kaikki parisuhdeasiantuntijat painottavat arkisten tekojen merkitystä. Kääntymyksen hedelmätkään eivät ole jonkinlainen näytös tai sarja urotekoja, vaan ne näkyvät yhteisessä arjessa luotettavuutena ja vastuunkantona.

  Omassa elämässäni olen huomannut, että jos on ollut vähällä menettää jotain tärkeää, sitä voi vastedes oppia arvostamaan enemmän ja tietoisemmin.

  Aviorikos on vakava vääryys puolisoa kohtaan, mutta se on myös Jumalan tahdon rikkomista. Mitä pitää tehdä, jos on syyllistynyt aviorikokseen ja haluaa Jumalan anteeksiannon? Samoin kuin kaiken synnin kohdalla: pitää tunnustaa teko Jumalalle ja hylätä se, tehdä parannus. Jeesus on ristin kautta tuonut meille anteeksiannon ja pelastuksen.

Ajattelen, että uskollisuudessa aviopuolisoiden esikuva on Jumala. Hän rakastaa uskollisesti. Kun puolisot ovat sitoutuneet avioliittoon, maailmasta on vaikea löytää toista yhtä kaunista ja todistusvoimaista ihmissuhdetta. Se on taistelemisen arvoinen.

"Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä." (Joh. 15:12)

Kunnioita lähimmäistäsi!

  Raamatussa uskovaisia kehotetaan kunnioittamaan kaikkia ihmisiä. Mihin kehotus perustuu?

Entä jos tulee itse kohdelluksi epäkunnioittavasti?

 "Kunnioittakaa kaikkia"

  Raamatussa käsketään kunnioittamaan mm. isää ja äitiä (Ef. 6:2), vanhempia ihmisiä (3. Moos. 19:32), hallitsijaa ja esivaltaa ja muuta maallista järjestystä (1. Piet. 2:13-14) ja tietysti Jumalaa tulee kunnioittaa yli kaiken muun (mm. 1. Aik. 29:11). Näissä tapauksissa kunnioittaminen tarkoittaa tietynlaista alamaisuutta kohteen aseman ja / tai ominaisuuksien perusteella.

Mutta sen lisäksi apostoli Pietari kehottaa uskovaisia kunnioittamaan ylipäätään kaikkia riippumatta kohteen ominaisuuksista ja asemasta (1. Piet. 2:17; 1938).

Ymmärtääkseni "kaikkien kunnioittaminen" tarkoittaa ainakin toisen ihmisen arvon tunnustamista ja kultaisen säännön noudattamista: "kohtele toisia niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan". Käytännön tilanteissa se ilmenee mm. kohteliaisuutena, huomioimisena ja tilan antamisena, keskustelutilanteissa toisen kuuntelemisena vaikka hänellä olisi eri näkemys.

Joskus lähimmäisen kunnioittaminen tulee luonnostaan, joskus se edellyttää vaivannäköä.

Näen lähimmäisen kunnioittamisen lähimmäisenrakkauden arkisena ilmenemismuotona. Se on alttiutta palvella toista kykyjen ja mahdollisuuksien mukaan, jos tämä tarvitsee apua. Palvelualttiuden osalta "kaikkien kunnioittamisessakin" on alamaisuuden elementti.

  Maailmassa Raamatun alamaisuus-sanalla on huono kaiku. Luullaan, että alamaisina tulee olla valtaa pitävien ihmisten käskystä. Raamatun mukaan näin ei ole, vaan alamaisuutta tulee harjoittaa maallisessakin järjestyksessä "Herran tähden" (1. Piet. 2:13). Ja kaikkien tulee kunnioittaa Jumalaa.

"Mutta Jeesus kutsui heidät luokseen ja sanoi: »Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija...»" (Matt. 20:25-26)

"Syntiä tekee, joka lähimmäistään halveksii"

  Joskus arkisissa kohtaamisissa lähimmäisen kunnioittaminen tarkoittaa yksinkertaisesti epäkunnioittavasta käyttäytymisestä pidättäytymistä eli sitä, että ei suhtaudu toiseen ylimielisesti, väheksyvästi, halveksivasti.

Moni joka ei itse ole kohdannut räikeästi epäkunnioittavaa käyttäytymistä ominaisuuksien, kuten ulkonäön, vammaisuuden, ihonvärin tai vaikka sosioekonomisen aseman perusteella, ei edes uskoisi, että meidän sivistyneessä maailmassamme tapahtuu sellaista.

"Syntiä tekee, joka lähimmäistään halveksii,

autuas se, joka köyhää säälii." (Sananl. 14:21)

  Miksi tulee pidättäytyä epäkunnioittavasta käyttäytymisestä? Miksi nähdä se vaiva jonkun tuntemattomankin takia? Raamatussa annetaan perustavanlaatuinen syy: toisen ihmisen kunnioittaminen on Luojan kunnioittamista, ja hänen halveksimisensa on Luojan herjaamista. On Jumalan luomistahto, että meistä jokainen on olemassa. Jokaisen meistä Jumala on luonut omaksi kuvakseen.

 "Joka vaivaista sortaa, se herjaa hänen Luojaansa,

mutta se häntä kunnioittaa, joka köyhää armahtaa."

(Sananl. 14:31; 1933)

  Joskus epäkunnioittavaa käyttäytymistä perustellaan rehellisyyden hyveellä: eikö se ole vain rehellisyyttä, että ilmaisee sen mitä sisimmässään tuntee?

Väärin ei saa tehdä rehellisyydenkään nimissä. Olemme syntiin langenneita ihmisiä – totta kai syntiselle ihmiselle tulee syntisiä tunteita, ajatuksia ja aikeita, mutta niiden mukaan toimimisessa ei ole mitään hyveellistä. Jumalan sanan totuuden mukaan tulee ojentautua eikä koheltaa tuntemustensa ohjaamana.

Jos omat aidot tunteet ja asenteet ovat epäkunnioittavat, rehellisenä kuuluu pysyä sen kautta, että tunnustaa ne itselleen ja Jumalalle, mutta pidättäytyy toimimasta niiden mukaan.

Jeesus palveli ja kesti epäkunnioittavan kohtelun

"Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta." (Matt. 20:28)

  Tuntuu aina yhtä ällistyttävältä, että Jumala, taivaan ja maan Luoja, jota tulee kunnioittaa ja palvella yli kaiken muun, syntyi itse ihmiseksi Pojassa Jeesuksessa ja palveli syntisiä ihmisiä!

  Kunnioitusta ja alamaisuutta käsittelevässä kohdassa Pietari muistuttaa, että vaikka Jeesusta itseään kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti ja epäkunnioittavasti, Hän ei antanut takaisin:  "Häntä herjattiin, mutta hän ei vastannut herjauksella, hän kärsi, mutta ei uhkaillut, vaan uskoi itsensä oikeamielisen tuomarin haltuun." (1. Piet. 2:23) Evakeliumeissa kerrotaan, että Jeesusta syljettiin ja häväistiin eri tavoin ennen ristiinnaulitsemista.

Epäoikeudenmukaisuuteen tulee puuttua ja epäkunnioittava käytös tunnustaa vääräksi, mutta tuskin kukaan tässä pahassa maailmassa voi sellaiselta kohtelulta siltikään välttyä.

Jos uskovainen tekee itse oikein, Herran tähden, joutuessaan kestämään vääryyttä ja epäkunnioittavaa kohtelua, se on hänelle Jumalalta tulevaa armoa (1. Piet. 2:19). Hän saa olla Jumalan hyvän ja armollisen tahdon todistajana ja luottaa, että jollain tavalla Jumalan tahto etenee hänen kauttaan maailmassa.

"Sillä siihen teidät on kutsuttu. Kärsihän Kristuskin teidän puolestanne ja jätti teille esikuvan, jotta seuraisitte hänen jälkiään." (1. Piet. 2:21)

 
  Meistä jokaisen olemassaolo on Jumalan luomistahdon seurausta, ja sen lisäksi Hänen pelastustahtonsa kohdistuu kaikkiin ihmisiin (1. Tim. 2:3-4): niihin, joilla on inhimillisen järjestyksen mukaan kunnioitettavia ansioita tai korkea asema yhteisössä, niihin jotka ovat ihmisten kunnioituksen menettäneet ja niihin joilla ei ole sitä koskaan ollutkaan. Sen todistajaksi jokainen Jeesukseen uskova on kutsuttu.

"Syöttepä siis tai juotte tai teettepä mitä tahansa, tehkää kaikki Jumalan kunniaksi." (1. Kor. 10:31)

Jeesus – ristiinnaulittu ja ylösnoussut

  Jeesuksen ristiinnaulitseminen on rankka aihe. Sitä ei kuitenkaan voi ohittaa, kun puhutaan syntien anteeksiannosta.

Jumalan kiitos, Jeesuksen maanpäällinen elämä ei päättynyt kuolemaan ja hautaan.

 

Jeesuksen veri puhdistaa synneistä  

"Ja hän otti maljan, kiitti ja antoi heille ja sanoi: "Juokaa tästä kaikki; sillä tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi." (Matt. 26:27-28)

  Ristiinnaulitseminen on kauhistuttava teko, brutaali ja verinen. Viattoman ristiinnaulitseminen järkyttää vielä enemmän. Ei sellaisesta edes puhu mielellään.

Puheenvuoroissa Jeesuksesta jätetäänkin usein pois osa todistuksesta, jonka Raamattu antaa – se verinen osa. Puhutaan pelkästään nykyajan humanistiseen etiikkaan sopivista asioista, kuten siitä mitä Jeesus opetti lähimmäisenrakkaudesta, laupeudesta, ulkokultaisuudesta jne.

Syntyy virheellinen käsitys, että kristinuskon sanoma on pääpiirteittäin sama kuin useimpien muiden uskontojen: tehkäämme hyviä tekoja, niiden perusteella myös avautuu pääsy Jumalan luo.

  Joskus törmää siihenkin, että puhutaan kyllä Jeesuksen ristiinnaulituksi tulemisesta, mutta pelkästään inhimillisestä näkökulmasta ilman, että tunnustetaan ristin olleen meidän syntiemme sovituksen paikka. Kuuntelin pari vuotta sitten luennon, jossa eräs yhdysvaltalainen piispa väitti ihan suoraan, että kristinuskon pitää uudistua: tulee hylätä oppi syntien sovituksesta ja nähdä risti pelkästään jonkinlaisena inhimillisen heikkouden tunnistamisen ja kohtaamisen paikkana.

  Paitsi että ristillä Jeesus oikeasti kantoi meidän syntimme, sovitti ne verellään tuoden meille Jumalan anteeksiannon, kuten Raamatussa todistetaan, ristinsovitus myös muistuttaa syntiemme vakavuudesta: vain ihmiseksi syntyneen Jumalan Pojan pyhä veri voi puhdistaa meidät synneistä. Me emme itse voi auttaa itseämme (Room. 5:6).

Samalla se muistuttaa Jumalan pyhyydestä: Jumala on niin hyvä, ettei Hän salli ikuiseen valtakuntaansa yhtään syntiä – ei niitäkään vääryyksiä, joita me ihmiset saatamme vähätellä tai jopa yrittää oikeuttaa.

Ainakin minusta olisi hirveää, jos Taivaassakin olisi vääryyttä, jota vähäteltäisiin ja katsottaisiin läpi sormien, sanottaisiin uhreille vain: "älä välitä, eihän tuo nyt niin vakavaa ole". 

"Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä virheettömänä uhrina Jumalalle, ja hänen verensä puhdistaa meidän omantuntomme kuoleman teoista, niin että voimme palvella elävää Jumalaa." (Hepr. 9:14)

Jeesus nousi kuolleista!

"Isä rakastaa minua, koska minä annan henkeni – saadakseni sen jälleen takaisin. Kukaan ei sitä minulta riistä, itse minä sen annan pois. Minulla on valta antaa se ja valta ottaa se takaisin. Niin on Isäni käskenyt minun tehdä." (Joh. 10:17-18)

  Kun Jeesus kerran itse sanoi menevänsä ristille, antavansa henkensä ja täyttävänsä siinä Taivaallisen Isän tahdon, kuka meistä muka on siinä asemassa, että voisimme mitätöidä ristin merkityksen ja sanoa, ettei niin hirmuinen tapahtuma oikeastaan olisi ollut edes tarpeen?

  Ristin tapahtumien järkyttävyys omalla tavallaan johdatti minut aikoinaan pohtimaan, luotanko oikeasti siihen, mitä Jeesus sanoi.

Pohdintoihin liittyi myös kysymys Jeesuksen jumaluudesta: jos Jeesus olisi ollut pelkästään joku tavallinen ihminen, jonka Jumala päätti uhrata muiden edestä, en olisi voinut hyväksyä oppia ristinsovituksesta. Mutta koska Jeesus Raamatun todistuksen mukaan oli ristille mennessäänkin ihmiseksi syntynyt Jumalan ainut Poika ja yhtä Taivaallisen Isän kanssa (Joh. 10:30) sekä tietoinen pelastussuunnitelmasta, jota oli toteuttamassa, ymmärsin ristin tapahtumat laajemmin: niissä toteutui syntisten ihmisten kätten kautta Jumalan uhrautuva rakkaus meitä luotuja, syntisiä ihmisiä kohtaan.

Tähän liittyen pidän erityisen paljon edellä siteeraamastani heprealaiskirjeen kohdasta, jossa puhutaan Jeesuksesta: "Ikuisen henkensä voimalla hän on antanut itsensä..." Vain Jumalalla on ikuinen henki.

  Puheenvuoroissa, joissa Jeesus kertoo seuraajilleen lähestyvästä ristiinnaulitsemisestaan, Hän samalla kertoo ylösnousemuksestaan (mm. Matt. 20:18-19 ja Joh. 10:17-18). Kuulijat eivät kai oikein ymmärtäneet, mitä Hän tarkoitti. Vasta kun ylösnousemus oli tapahtunut, he iloitsivat ja ymmärsivät Jeesuksen sanat (Luuk. 24:5-8).

"Jeesus sanoi: »Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?»" (Joh. 11:25-26)

  Minulle on tärkeää aina muistaa Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus yhdessä. Eiväthän ne ole vain joitain irrallisia opinkappaleita, vaan todellinen – sekä ruumillinen että hengellinen – historiallinen tapahtumasarja, jossa elämä voitti kuoleman. Jeesuksen vaiheet täällä maailmassa eivät päättyneet kuolemaan ja hautaan, vaan ylösnousemuksen ihmeeseen!

"Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista." (Luuk. 24:5-6) 

"Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä! Suuressa laupeudessaan hän on synnyttänyt meidät uuteen elämään ja antanut meille elävän toivon herättämällä Jeesuksen Kristuksen kuolleista." (1. Piet. 1:3)

 

"Persoonuus" vai ihmisyys? Maailmalla käytävän eutanasiakeskustelun herättämiä ajatuksia

  Alankomaissa eutanasialakia ja sen tulkintaa on laajennettu viime vuosina. Nykyään eutanasia voidaan tehdä muistisairaalle, joka ei ymmärrä tilannetta ja saattaa jopa vastustella toimenpidettä. Millaisia filosofisia periaatteita eutanasian taustalta löytyy?

Miksi "armomurha" on sisäisesti ristiriitainen käsite?

Karmivia uutisia Alankomaista

  Brittiläinen The Guardian -lehti uutisoi v. 2018 karmivasta tapauksesta Alankomaissa: eutanasialääkäri oli pyytänyt omaisia pitelemään pitkälle edennyttä Alzheimerin tautia sairastavaa, rimpuilevaa naista aloillaan pystyäkseen kiinnittämään hänen kyynärtaipeeseensa tappavaa myrkkyä sisältävän tipan.

Tapauksesta käynnistettiin rikostutkinta, mutta vain siksi, että siinä oli rikottu tiettyjä muodollisuuksia. Alankomaiden laki nimittäin on vuodesta 2016 alkaen sallinut dementoituneen potilaan surmaamisen, jos tämä on ennen sairauden etenemistä allekirjoittanut virallisen julkilausuman sen hetkisestä tahdostaan saada myöhemmin kuolinapua.

Ennen vuoden 2016 lakimuutosta muistisairaiden eutanasian on estänyt usein kovin inhimillinen ilmiö: eutanasian halunneet muistipotilaat ovat itse lykänneet sen toimeenpanemista aina vain eteenpäin, niin pitkään, etteivät lopulta ole enää olleet "kykeneviä ilmaisemaan tahtoaan johdonmukaisesti".

Mutta onko kyseessä ensisijaisesti muistisairaan kyvyttömyys ilmaista tahtoaan vai pitäisikö asia nähdä pikemminkin niin, että hänen kokemuksensa ja tarpeensa ovat yksinkertaisesti muuttuneet neurologisen sairauden edetessä, kuten kriitikot ja eutanasiaa vastustavat potilasjärjestöt esittävät?

Tällä videolla haastatellaan alankomaalaista Jokea ja hänen Alzheimerin tautia sairastavaa miestään Gerritiä. Video on ajalta ennen lakimuutosta. Diagnoosin saadessaan Gerrit kertoi haluavansa eutanasian, mutta taudin edetessä alkoi vältellä asiasta puhumista (vaikka oli edelleen kommunikointikykyinen) ja kertoi vain haluavansa hoitopaikasta kotiin vaimonsa luo.

 Uskon eutanasian olevan väärin kaikissa tapauksissa, mutta muistisairaiden asemaa koskeva keskustelu valaisee erityisellä tavalla, millaisia vähittäisiä muutoksia ihmisarvoon ja elämän suojelemiseen liittyvissä käsityksissä on tapahtunut yhteiskunnissa, joissa eutanasia on sallittu.

Filosofi Singer ja "persoonuus"

  Australialainen filosofi ja bioeetikko Peter Singer on esittänyt, että vain sellaisilla ihmisillä, jotka ovat "persoonia", tulisi olla lain suojaama oikeus elämään. "Persoonuus" (personhood) on Singerin mukaan ihmisillä, jotka ovat rationaalisia, tietoisia ja kykeneviä tekemään valintoja (hold preferences).

Osa ihmisistä on siis "ei-persoonia" ja siten Singerin ajattelun mukaan ihmisarvon ulkopuolella.

  Edellä mainitussa Alankomaiden lakimuutoksessa näkyy mielestäni "singeriläinen" logiikka: ennen muistisairauden etenemistä henkilö on persoona, mutta sairauden edettyä hän ei enää ole persoona – ja persoonan tahdonilmaus eutanasiaan ylittää ei-persoonan eli "pelkän ihmisen" vaistonvaraiset vastustelut tulla surmatuksi.

Peter Singer on kohahduttanut lapsenmurhaa puoltavilla lausunnoillaan: jos syntynyt lapsi onkin vaikeasti vammainen, lain tulisi sallia lapsen surmaaminen, jos vanhemmat niin toivovat.

Radikaali kanta perustuu Singerin eutanasiaa koskevaan jäsennykseen, jonka mukaan eutanasia voi olla tahdollista (voluntary), tahdonvastaista (involuntary) tai ei-tahdollista (non-voluntary). Singer hyväksyy näistä tahdollisen sekä joissain tapauksissa ei-tahdollisen. Vammaisen lapsen surmaaminen olisi jäsennyksen mukaan ei-tahdollista eutanasiaa, mutta sallittavaa, koska vauva ei ole "persoona".

Ajatuksena tuntuu olevan, ettei ihmiselämä sinänsä ole arvokasta ja suojeltavaa, vaan että siitä tekee arvokasta ja suojeltavaa vasta tiettyihin kriteereihin perustuva status. Joissain tapauksissa edellytetään jopa, että ihminen on erikseen ilmaissut riittävän johdonmukaisesti vaatimuksen saada jatkaa elämistä.

  Suomessa olen törmännyt hieman saman tyyppiseen logiikkaan aborttikeskusteluissa, kun aborttia puolustavat ovat väittäneet, että se, että sikiötä ei abortoida, on sen "pakottamista syntymään" (koska sikiö ei ole ilmaissut tahtoa syntyä).

Armollisuus ja elämän suojeleminen

"Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento." (1. Moos. 2:7)

  Eutanasia suomennetaan usein "armomurhaksi". Se on kristityn näkökulmasta sisäisesti ristiriitainen käsite. Armollisuus on Jumalan, elämän antajan ja ylläpitäjän, ominaisuus. Jumalan henkäys tekee elottoman eläväksi ja herättää henkiin kuolleen.

Synti ja ero Jumalasta aiheutti ihmisen kuolevaisuuden, mutta Jeesuksessa Jumala on avannut meille tien ikuiseen elämään. Se on Jumalan armollisuutta suurimmillaan. Ikuisen henkensä voimalla Jeesus meni ristille puolestamme ja nousi kuolleista. Todellisen armon päämäärä on aina elämä.
  

"Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän." (Joh. 10:10)

  On pelottavaa, miten helposti me ihmiset pystymme rationalisoimaan ja oikeuttamaan pahoja tekoja kehittelemällä hienoja filosofisia määritelmiä ja uudenlaisia jäsennyksiä, ja miten vastaanottavaisia olemme uusille opeille. Jumalan antamia käskyjä, kuten "älä tapa", ei kuitenkaan voi ahtaa mihinkään filosofiseen lokeroon, vaan se on yksiselitteinen ja koskee kaikkia ihmisiä.

  Edellä kuvailemani näkemys, että ihmisen pitäisi täyttää tietyt rationaalisuuden kriteerit, että hänellä olisi oikeus elää, on täydellisessä ristiriidassa kristillisen ajattelun kanssa. Jeesus opetti, että meidän tulee auttaa ja suojella toista ihmistä sitä suuremmalla syyllä, mitä avuttomampi, heikompi ja kyvyttömämpi hän itse on (mm. Luuk. 10:25-37 ja Matt. 25:35-45).

"Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain." (Gal. 6:2)

Siveettömyys: katse ja pukeutuminen

  Jos mies katsoo paljastavasti pukeutunutta naista himoiten, kuka tekee synnin: katsoja vai katseen kohde?

Onko kristinuskossa pukeutumissääntöjä?

Jokainen vastaa omista silmistään

  Katsoin kerran videon, jolla musliminainen opetti nuoria naisia pukeutumaan islamin opetuksen, hijabin, mukaisesti: hiukset, kaula, hartiat ja koko vartalo nilkkoihin asti piti peittää kaapumaisella vaatteella, vain kädet ja kasvot saivat jäädä näkyviin. Jotkut aikuiset musliminaiset tunnetusti peittävät myös kasvonsa hunnulla osittain (niqab) tai kokonaan (burka).

Myös muslimimiehille on pukeutumissääntöjä, mutta miesten sopivaksi katsottu pukeutuminen ei ole yhtä peittävää.

Hijabia perustellaan mm. sillä, ettei musliminaisen tule asettaa vartaloaan huomion kohteeksi ja ettei häntä siten "tunkeilevasti lähestyttäisi", kuten Koraanissa ilmaistaan. Hijabia käsittelevällä suomenkielisellä nettisivustolla iranilaisen koulutytön kerrotaan sanoneen miehistä: "Tahdomme heidän olevan piittaamattomia ulkonäöstämme ja sen sijaan kiinnittävän huomionsa persoonallisuuteemme ja mielipiteisiimme."

Ajatus on minusta ihan hieno, mutta mielestäni tässä on joitain ongelmia: se mikä koetaan huomiota herättäväksi, vaihtelee kulttuurista ja aikakaudesta toiseen, ja kaiken lisäksi se mikä koetaan viehättäväksi ja seksuaalisesti vetovoimaiseksi, vaihtelee yllättävän paljon yksilöstä toiseen. Eräs suomalaismies sanoi pitävänsä musliminaisten hijab-pukeutumista seksikkäämpänä kuin suomalaisnaisten tuulipukua tai farkkuja ja neuletta!

Ja ennen kaikkea: tarkkojen, äärimmäisten pukeutumissääntöjen ajatuksena näyttää olevan, että naiset yrittävät kontrolloida miesten katseita ja käyttäytymistä ulkoisella olemuksellaan. Mutta eikö tämä ole nurinkurista? Eikö jokainen itse hallitse silmiään ja käytöstään? Ja jos ei hallitse, eikö olisi syytä opettaa siihen?

  Kristinuskossa siveellisyyttä ja siveettömyyttä koskeva opetus kohdistetaan ensisijaisesti katsojalle: jokainen on vastuussa omista silmistään. Omasta siveettömästä ajatusmaailmasta ja omasta käyttäytymisestä ei voi syyttää jotakuta toista, joka sattui pukeutumaan omiin silmiin vetävällä tavalla.

"Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista niin, että alkaa himoita häntä, on sydämessään jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan. Jos oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden osan ruumiistasi, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin." (Matt. 5:28-29)

Ajatelkaa maailmaa, jossa elämme: samoissa julkisissa tiloissa kulkevat niin kristityt kuin ateistit ja eri uskontojen edustajat sekä monin eri tavoin mm. siveellisyydestä ajattelevat – myös siitä täysin piittaamattomat. Jeesuksen painotus on viisas, koska toisten pukeutumista emme pysty kontrolloimaan, mutta omia silmiämme ja ajatteluamme pystymme, ainakin vähän enemmän. Tai ainakin vain jälkimmäisestä olemme vastuussa Jumalalle.

"Ei ihmistä voi saastuttaa mikään, mikä tulee häneen ulkoapäin. Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee hänen sisältään ulos." (Mark. 7:15)

"Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli." (Mark. 7:21-22)

Sydämen motiivi, siveä pukeutuminen ja intiimiys

   Jumala näkee sydämiimme (1. Sam. 16:7). Vaikka jokainen on katsojana vastuussa omista silmistään, myös sillä on väliä, millaisista sydämen motiiveista kukin itse pukeudumme. Kristinuskossa seksi kuuluu vain avioliittoon, joten olisi väärin tarkoituksellisesti pyrkiä herättämään seksuaalista huomiota muiden keskuudessa.

Kuitenkin vain Jumala voi tietää, millaisista sisäisistä motiiveista esim. valitsemme vaatteemme tai millaisista motiiveista katsomme muita. Jos ei ole tehnyt mitään väärää – katseen kohteena tai katsojana – ei ole syytä tuntea huonoa omaatuntoa, vaikka joku toinen motiiveja epäilisikin.

"Älkää tuomitko sen mukaan, miltä asia päältä katsoen näyttää, vaan tuomitkaa oikein." (Joh. 7:24)

  Vaikka sydämen motiivi on ratkaiseva, kyllä Raamatussakin silti on suuripiirteisiä pukeutumisohjeita, joissa kehotetaan siveyteen ja vaatimattomuuteen osana "hiljaista käytöstä", ja tämä koskee sekä naisia että miehiä. Lisäksi, vaatteet on tarkoitettu suojaamaan ja peittämään kehoa, ei paljastamaan. Ensimmäiset vaatteet miehelle ja naiselle valmisti Jumala itse (1. Moos. 3:21).

Puhe siveästä ja vaatimattomasta pukeutumisesta saattaa helposti kuulostaa pelkästään rajoittavalta, mutta ainakin itse koen sen myönteiseksi ja vapauttavaksi tässä ulkonäkö- ja seksikeskeisessä maailmassa. Toisin kuin islamissa, kristinuskossa tarkempi tulkinta sopivasta pukeutumisesta jätetään oman harkinnan varaan, ja sääntöjen sijaan keskiössä on sisäistettäväksi tarkoitettu periaate.

"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita. Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista." (1. Piet. 3:3-4)

  Yksi myönteinen näkökulma aiheeseen, minusta olennainen, on intiimiyden vaaliminen – yhteyden, jonka kaksi ihmistä jakaa välillään. Avioliitossa intiimi yhteys on puolisoiden välisen rakkauden ilmenemismuoto. Intiimin piiriin kuuluu oma ja puolison seksuaalisuus ja muita asioita, jotka on salattu ulkopuolisten silmiltä ja korvilta. Mitä enemmän jakajia on, sitä laimeammaksi yhteys käy... Kahdenvälisyyden vaaliminen on aviorakkauden vaalimista. 

  Varmaan melkein jokainen meistä on harjoittanut siveettömyyttä jossain muodossa: asenteissa, sanoissa, teoissa. Kristinuskon ydin on ilosanoma Jumalan anteeksiannosta. Luukkaan evankeliumissa kerrotaan Jeesuksen luo itkien tulleesta naisesta "joka vietti syntistä elämää". Monet arvelevat tämän tarkoittaneen siveetöntä elämäntyyliä. Jeesus otti naisen armahtaen vastaan:

"Ja hän sanoi naiselle: »Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi.» Pöytävieraat alkoivat ihmetellä: »Kuka tuo mies on? Hänhän antaa syntejäkin anteeksi.» Mutta Jeesus sanoi naiselle: »Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa.»" (Luuk. 7:48-50)

"Kysykää vanhuksiltanne, niin saatte kuulla"

  Nykymaailmassa nuoret ovat esillä ja vanhukset usein poissa näkyviltä. Raamatussa kehotetaan kunnioittamaan ja kuuntelemaan vanhoja ihmisiä, mutta miten tämä onnistuu, jos nuoret ja vanhat eivät kohtaa toisiaan?

Miksi nuorten kristittyjen kannattaa kuunnella vanhoja?

Näkymättömät vanhat ihmiset?

"Opeta meitä laskemaan päivämme oikein,

että me saisimme viisaan sydämen." (Ps. 90:12; 1933)

  Kun olin lapsi 80-luvulla, kävin siskoni ja kavereideni kanssa silloin tällöin naapuruston vanhojen tätien luona kylässä, mehulla ja pullalla. Joulun alla veimme heille itse tekemämme joulukortit. Muistan vieläkin kaikkien mummojen nimet ja äänet, millainen ovikoriste ja sisustus kenelläkin oli.

  Opiskeluaikoinani juttelimme kerran silloisen kämppikseni kanssa, miten emme koskaan näe vanhuksia missään. Opiskelijapiireissä heitä ei ymmärrettävästi ollut, lisäksi asuimme naapurustossa, jossa oli lähinnä nuoria aikuisia ja lapsiperheitä. Myös opettajamme olivat enimmäkseen aika nuoria.

Mediassakin esiintyi pääosin nuoria ja keski-ikäisiä. Netissä varsinkaan emme koskaan törmänneet vanhoihin ihmisiin. Vain kaukana asuvia isovanhempiani tapasin, ja heitäkin ainoastaan pari kertaa vuodessa.

  On surullista lukea tutkimuksista, joiden mukaan ikäryhmät elävät yhä enemmän erillään toisistaan.  Jumala haluaa, että nuoremmat kunnioittavat vanhempia ihmisiä, mutta se edellyttää, että nuoret ja vanhat kohtaavat toisiaan. Raamatussa nuoria kehotetaan kuuntelemaan ja oppimaan vanhemmilta ihmisiltä.

"Muistelkaa muinaisia aikoja,

ajatelkaa menneiden sukupolvien päiviä.

Kysykää isiltänne, niin he kertovat teille,

kysykää vanhuksiltanne, niin saatte kuulla." (5. Moos. 32:7)

   Meidän kulttuurissamme ihannoidaan nuoruutta ja nuorekkuutta, nopeutta ja skarppiutta, avoimuutta uudelle, kokeilunhalua – siihen kannustetaan, ja nuoret ovat esillä mediassa, aivan kuin esimerkkeinä muille, myös vanhoille.

Mediassa vanhuuteen ja vanhenemisen merkkeihin suhtaudutaan yleensä pelkästään ikävänä tosiasiana, ja kaikkialla jaetaan vinkkejä, kuinka vanhatkin ihmiset voivat olla nuorekkaita ulkoisesti, sosiaalisesti, henkisesti.

Raamatussa sen sijaan kutsutaan harmaita hapsia vanhuksen kaunistukseksi. Vanhuudenheikkouskaan ei ole häpeällistä, vaan sen tulee muistuttaa, että elämän edessä on syytä olla nöyrä.

^"Voima on nuorukaisten kunnia,

ja harmaat hapset ovat vanhusten kaunistus." (Sananl. 20:29; 1933)

Jos vanhukset ovat poissa nuorempien silmistä ja elämästä, ihmisyyden koko kuva helposti unohtuu. Seurakunta on Raamatussa yhteisö, jossa eri ikäiset uskovaiset kokoontuvat ja suhtautuvat toisiinsa kuin perheenjäseniinsä (1. Tim. 5:1-2).

"Samoin te, nuoremmat, olkaa vanhemmille alamaiset ja pukeutukaa kaikki keskinäiseen nöyryyteen, sillä "Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon"." (1. Piet. 5:5; 1938)

Tinkimättömät vanhat kristityt

 "Kun nyt olen vanha ja harmaapäinen,

älä hylkää minua, Jumala.

Minä julistan tuleville polville

kätesi mahtia ja tekojesi suuruutta." (Ps. 71:18)

  Uskoon tuleminen tavallaan toi vanhukset takaisin elämääni. Hiljattain tajusin, että lähes kaikki luottoraamatunopettajani ovat vanhoja ihmisiä, "harmaapäitä", kuten Raamatussa sanotaan.

Nettiä pidetään nuorten ja nuorten aikuisten areenana, mutta esim. Youtubessa eniten seuraamani "tubettajat" ovat pääosin harmaahapsisia saarnaajia, julistajia, opettajia. Jotkut heistä ovat jo 80-90 -vuotiaita, joten usein nuoremmat ihmiset hoitavat tietokoneasiat, kuten saarnavideoiden lataamisen, heidän puolestaan.

  Korkeaan ikään ehtineet kristityt ovat yleensä johdonmukaisia ja tinkimättömiä. Kun haastattelija kysyi yhdeltä iäkkäältä pastorilta, ajatteleeko hän koskaan, että tulee puheillaan synnistä loukanneeksi tiettyjä yhteiskunnallisia ja poliittisia ryhmiä, pastori täräytti, että itse asiassa hänen päämääränsä on loukata kaikkia – se on hänen lähtökohtainen tavoitteensa, koska sitä kautta hän pääsee johdattamaan kuulijan kristinuskon hyvään sanomaan Jumalan anteeksiannosta ja Jeesuksesta Pelastajana.

"Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan. Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme." (2. Kor. 4:6-7)

  Nykyajan keskustelukulttuurissa ei oikein voi olla luja ja tinkimätön ilman, että joku pahoittaa mielensä. Toisaalta olen itsekin iän myötä alkanut oivaltaa, ettei eri näkemyksen ilmaisemisesta johtuva loukkaantuminen ole niin vaarallista; olen itse alkanut nopeammin päästä yli moisista ja toisaalta tullut rohkeammaksi ilmaisemaan näkemyksiäni.

Ehkä nämä lujat ja tinkimättömät vanhat kristityt ovat jo kauan sitten ymmärtäneet saman? Jotkut pitävät sellaista tyyliä jääräpäisyytenä, iän voimistamana temperamenttipiirteenä, ja ehkä siinä joskus on mukana sitäkin, mutta näen, että lujuutta motivoi rakkaus ja tahto pitää kiinni Jumalan sanasta.

"Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy,

Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti." (Ps. 73:26)

  Korkea ikä voi syventää perspektiiviä, mutta kokemus ja maailmassa vietetty aika sinänsä eivät ole kristityn viisauden lähde, vaan se on Jumala ja Hänen sanansa. Raamatussa kehotetaan kunnioittamaan harmaapäitä, mutta kaikkien ihmisten, vanhojen ja nuorten, on kunnioitettava Jumalaa. Meidän kaikkien elämä on Hänen rakkautensa varassa.

"Teidän vanhuuteenne asti minä olen sama,

hamaan harmaantumiseenne saakka minä kannan;

niin minä olen tehnyt,

ja vastedeskin minä nostan,

minä kannan ja pelastan." (Jes. 46:4; 1933)

Ajatuksia kristityn uudesta elämästä

  Usko Jeesukseen alkaa vääjäämättä tuottaa hyvää hedelmää uskovan elämässä. Se sama armo, jonka perusteella Jeesukseen uskova on pelastettu, johtaa uuteen, Jumalan tahdon mukaiseen elämään askel askeleelta.

 

 

 

 Innoittavat ohjeet

 "Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä." (Room. 12:2)

  Keväällä 2011 katselin muiden seurassa Englannin kuninkaallisia häitä tv:stä. Olin silloin tuore uskovainen. Kun Catherine-morsiamen veli, James Middleton, luki kirkossa tiivistelmän Raamatun Roomalaiskirjeen luvusta 12, tunsin sydämessäni iloa ja ylpeyttä Jumalasta – viesti oli niin vastaansanomattoman hyvä, innoittava, toivoa antava.

Muistan kuinka seuralaisenikin, joista ainakin osa oli ei-uskovaisia, kuuntelivat Middletonin luentaa keskittyneesti ja tulkintani mukaan mietteliäinä.

"Olkoon rakkautenne vilpitöntä. Vihatkaa pahaa, pysykää kiinni hyvässä." (Room. 12:9)

Eikä se ollut vain tuoreen uskovaisen alkuhuumaa, vaan edelleen mm. Room. 12 innoittaa minua seuraamaan Jeesusta arjen pienissä ja suurissa asioissa, ihmissuhteissa, vaikeuksissa ja kiusauksissa. Haen usein siitä rohkaisua, jos itseluottamukseni on nollissa.

 "Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä." (Room. 12:12)

  Raamattu eli Jumalan kirjoitettu sana on ihmeellinen. Olen kokenut sen omassa elämässänikin. Ei mikään toinen opetus tai kirjoitus, olipa se filosofista, uskonnollista tai millaista vain, ole vaikuttanut minuun siten, että elämäni suunta on kääntynyt sekä innoittanut parempaan jatkuvasti, vuodesta toiseen. 
 

 "Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa." (Room. 12:14-15)

Ei Raamatun voima uskovaisen elämässä perustu siihen, että se nyt sattuu olemaan kristinuskon pyhä tekstikokoelma, vaan siihen, että se on Jumalan sanaa. Kirjoitetun sanansa välityksellä itse Jumala puhuu minulle, ja sinulle.

"Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä." (Room. 12:21)

Armon evankeliumi ja parannus synneistä

"Ensiksi Damaskoksessa ja Jerusalemissa, sitten joka puolella Juudeaa ja muiden kansojen parissa minä olen julistanut, että kaikkien tulee katua syntejään, kääntyä Jumalan puoleen ja tehdä tekoja, joissa heidän parannuksensa näkyy." (Apt. 26:20)

  Kristityn on syytä janoita Jumalan sanan lukemista. Raamatusta saamme tietää mm., millaista se Jumalan tahdon mukainen eli pyhä elämä sitten on sekä sen, mikä on Hänen tahtonsa vastaista, syntiä. 

 "Sinun sanasi on lamppu, joka valaisee askeleeni,

se on valo minun matkallani." (Ps. 119:105)

  Kun tulin uskoon, evankeliumissa vaikuttava Jumalan Pyhä Henki käänsi sydämeni ja sieluni kohti Jeesusta – elämälleni tuli uusi suunta. Sillä tiellä kuljen. Raamatussa sanotaan, että Jeesukseen uskova on hengellisesti uusi luomus (2. Kor. 5:17).

  Kääntyminen kohti Jeesusta alkaa vääjäämättä tuottaa hyvää hedelmää uskovaisen elämässä. Jos nimittäin joku ottaa uskossa vastaan evankeliumin, joka kertoo Jeesuksen sovittaneen ristillä syntimme ja voittaneen kuoleman, hän on samalla jo tunnustanut olevansa syntinen, olevansa Jumalan armon ja anteeksiannon tarpeessa – ja ei kai kukaan ehdoin tahdoin halua jatkaa sitä, minkä itsekin ymmärtää ja tunnustaa vääräksi?

 "Jeesus vastasi ja sanoi heille: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen."" (Luuk. 5:31-32; 1938)
 

   Pelastus on yksin Jumalan armosta. Ja se sama armo, jonka perusteella Jeesukseen uskova on pelastettu, johtaa uuteen, Jumalan tahdon mukaiseen elämään askel askeleelta.

"Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta — se on Jumalan lahja —  ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi. Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme." (Ef. 2:8-10; 1938)

  Vaikka Jeesukseen uskova on hengellisesti uusi luomus, parannus synneistä edellyttää kilvoittelua, taistelua syntikiusauksia vastaan, koska uskoon tulemisen jälkeenkin meissä vaikuttaa vielä tässä ajassa eläessämme syntinen eli ns. vanha luonto (Room. 7:7-25).


    Raamatussa sanotaan, että rakkaus täyttää Jumalan koko lain ja että Jeesuksessa Jumala on antanut meille armahtavan rakkautensa (1. Joh. 4:10). Jeesus on rakkaus, joka täytti Jumalan koko lain, ja Hänen rakkaudestaan me elämme ja teemme parannusta.

"Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä." (1. Joh. 4:19)