Näkyvä on syntynyt näkymättömästä

  Usko syntyy Kristuksen sanan kuulemisesta ja se on Pyhän Hengen työtä ihmisessä. Mutta myös luonto, ympärillämme ja meissä itsessämme, todistaa Jumalasta.

Luonnossa havaittavat järjestelmälliset ja tarkoitukselliset ilmiöt todistavat, että maailmankaikkeuden on saanut aikaan älyllinen, tietoinen olento, Luoja.

  Miksi Jumalan olemassaoloa ei ole todistettu tieteellisesti?

Luomakunta todistaa Jumalan olemassaolosta 

  Luin joskus artikkelin prosesseista, jotka käynnistyvät taudinaiheuttajamikrobin saapuessa ihmisen kehoon. Artikkeli sisälsi kuvauksen "sodasta", jossa kehon puolustajasolut pyrkivät aktiivisesti tunnistamaan hyökkääjämikrobin rakenteen eli lukemaan sen sisältämän informaation, ja mikrobi puolestaan muuntuu tai joskus naamioituu kehittämällä ympärilleen kalvon, jossa on toisenlaista, hämäävää informaatiota. 

Artikkelissa kerrottiin myös virusten ja bakteerien keskinäisestä taistelusta, jossa niillä on käytössään tikarimaisia aseita, joita ne sinkoavat toisiaan kohti. Ymmärrys luonnossa vallitsevasta järjestelmällisestä eloonjäämistaistelusta on tarkentunut elektronimikroskoopin keksimisen myötä.

   Mikroskooppiselta tasolta aina planeettojen ja tähtien tasolle asti luonnon järjestelmällisyys ja tarkoituksellisuus todistavat minulle, että luomakunnalla on tietoinen Luoja. Maapallon elämälle suotuisat olosuhteet, lähtien mm. painovoimasta, puhuvat hienosäädön ja siten luomisen puolesta. Sattumalla tätä tuskin voi selittää.

Mieleeni on jäänyt eräs havainnollistava kysymys, jonka aikoinani kuulin: jos heitämme ilmaan kaikkia kemiallisia alkuaineita, joita vaikka tietokoneen valmistamiseen tarvitaan, kuinka monen yrityksen jälkeen osaset sattumalta asettuisivat kohdilleen siten, että tuloksena olisi toimiva informaatiota prosessoiva laite? Minä ainakaan en usko, että se koskaan onnistuisi, edes siten, että järjestys lisääntyisi vähitellen.

Tarkoituksellisesti ihminen pystyy kyllä rakentamaan tietokoneen, koska ihminen on tietoinen, älyllinen olento, Luojan kuvakseen luoma. Meidän kehomme ovat informaatiota prosessoivia organismeja – en usko, että mekään olemme sattuman tulosta. 

  Ennen kaikkea: mistä maailmankaikkeus olisi alun perin edes tullut, jos sillä ei olisi Luojaa? Tämä perustavanlaatuinen kysymys on edelleen vailla järkevää vastausta. Näyttää siltä, että ihmiset laajalti pitävät maailmankaikkeutta ja siinä havaittavaa järjestelmällisyyttä ja hienosäätöä itsestään selvänä eivätkä liiemmin pohdi, mistä kaikki havaitsemamme on saanut alkunsa.

  Raamatussa Paavali kirjoittaa luomakunnan, joka on kaikkien havaittavissa, todistavan Jumalasta. Paavalin aikoina mikroskooppia ei vielä ollut keksitty. Mitä tarkemmin luontoa tutkii, sitä vahvemmin se todistaa Luojasta! Mutta ihmiset silti kieltäytyvät uskomasta, kunnioittamasta ja kiittämästä Jumalaa. Sen sijaan "heidän ajatuksensa ovat käyneet turhanpäiväisiksi ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt".

"Sen, mitä Jumalasta voidaan tietää, he kyllä voivat nähdä. Onhan Jumala ilmaissut sen heille. Hänen näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan." (Room. 1:19-20)

Näkyvä on syntynyt näkymättömästä

  Miksi Jumalan olemassaoloa ei ole todistettu tieteellisesti? Kysymykseen on ilmeinen vastaus: luonnontiede tutkii luontoa eli Jumalan luomistyön aikaansaannoksia. Luonnontieteen välineet ja menetelmät on kehitetty luonnon tutkimiseen. Luojan tutkimiseen ja todistamiseen ne eivät sovellu – Jumala on yliluonnollinen.

Kuulostaa selviöltä, mutta tästä on tarpeen puhua, koska yllättävän usein myös kristinuskoaiheisissa keskusteluissa törmää käsitykseen, että – "kaiken ollessa energiaa" – Jumala olisi sen kaiken alkulähde, jokin suuri persoonaton "alkuenergia". 

Mutta energia on luontoa, kun taas Luoja on luonut luonnon.

Jumala ei ole persoonatonta luonnonenergiaa, vaan henki, kuten Raamatussa kerrotaan (Joh. 4:24). Energian päälähde Maassa on aurinko, jonka Jumala sanallaan loi: "Tulkoon valkeus". (1. Moos. 1:3; käännös 1933/38) 

Luonnon aineita voi laittaa laboratoriossa petrimaljaan tutkittaviksi ja niitä yhdistelemällä saadaan aikaan kemiallisia reaktioita, mutta Jumalaa, joka on henki, ei voi tutkia ja todistaa sillä tavoin. Luonto on ihmisten nähtävissä ja mitattavissa, mutta Luoja ei. Kuten Raamatun heprealaiskirjeessä sanotaan: "se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä". (Hepr. 11:3; 1933/38)

  Miksei Jumalan olemassaoloa sitten voisi todistaa puhtaasti ärsyke-reaktio -periaatteella: tekisimme jotain, mistä aina seuraisi tietty yliluonnollinen, jumalallinen tapahtuma, ja siten, lainalaisuuden osoittamisen kautta, Jumalan olemassaolon voisi todistaa tieteellisellä menetelmällä? Kysymyksessä on oletuksena, että Jumala olisi persoonaton voima, ikään kuin jokin kone, joka tuottaa nappia painamalla tietyn tuloksen. Mutta Jumala on persoonallinen, Hänellä on tahto.

  Meillä on runsaasti kaikkien havaittavissa olevia perusteita uskoa, että maailmankaikkeus on tietoisesti luotu. Näyttää siltä, että niitä pidetään itsestään selvinä sekä usein pyritään suorastaan mitätöimään niiden todistusvoima.

Raamatussa meille kerrotaan, kuka maailmankaikkeuden Luoja on ja mitä Hän on tehnyt hyväksemme. Jumala inkarnoitui eli syntyi ihmislihaan Pojassa Jeesuksessa: ikuinen, näkymätön Luoja tuli ajalliseen, näkyvään maailmaan, ihmiseksi ihmisten keskelle. Jumalan Sana tuli lihaksi, kuten Johanneksen evankeliumin alussa sanotaan. Jeesus tuli pelastamaan maailman, joka Hänen kauttaan oli luotu.

"Uskon kautta me ymmärrämme, että maailma on rakennettu Jumalan sanalla, niin että se, mikä nähdään, ei ole syntynyt näkyväisestä." (Hepr. 11:3; 1933/38)

Pohdintoja ihmisen syntisyydestä

  Ihminen on perisyntinen, luonnoltaan täysin turmeltunut, hengellisesti kuollut. Adamin ja Eevan tottelemattomuuden takia jokainen ihminen syntyy Jumalan epäsuosioon, "vihan lapseksi". 

Syntisestä luonnosta juontuvat ihmisten syntiset teot. Ja synnin takia me kaikki ansaitsisimme joutua Helvettiin.

  Jumalan kiitos, kristinuskon sanoma ei pääty ihmisen syntisyyden toteamiseen.

Ihmisen perisyntisyys

  Minulla on ollut sitkeä taipumus ajatella kuten Eino Leinon runonsäkeessä sanotaan: "Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista." Runo, Hymyilevä Apollo, kokonaisuudessaan kuvailee ihmistä pohjimmiltaan hyvänä, hymyilemistä voimana jolla pystyy hallitsemaan maailmaa, lempeyttä ja laulua tienä ihmisten väliseen yhteisymmärrykseen maailmassa, jossa Jumala "on jokaisen sielussa". 

Olisi kieltämättä suloista elää tuollaisessa maailmassa ja olla Hymyilevän Apollon kaltainen ihminen, mutta todellisuus ei ole sellainen – ei ympäröivä maailma eikä kukaan meistä.

 Uskoon tuloni aikoihin minua oli alkanut kiinnostaa kristinuskon oppi ihmisen syntisyydestä. Lueskelin mitä teologit olivat kirjoittaneet ihmisen perisyntisestä luonnosta, joka palautuu aina ensimmäisen ihmisen syntiinlankeemukseen Edenin puutarhassa, ja josta meidän syntitekomme juontuvat.

Mieleeni painui erityisesti tietty kohta luterilaisen kirkon tunnustuskirjojen kuvauksessa ihmisen perisyntisyydestä, koska se oli niin karua luettavaa: "ihmisessä on menetetyn Jumalan kuvan tilalla syvä, paha, kauhea, pohjaton, tutkimaton ja sanoin kuvaamaton koko luonnon ja sen kaikkien kykyjen turmelus; erityisesti tämä koskee sielun korkeimpia ja etevimpiä voimia, jotka vaikuttavat älyssä, sydämessä ja tahdossa."

Lukiessani tuota tekstinkohtaa ensimmäisen kerran minua alkoi naurattaa, koska siinä niin kertakaikkisesti otetaan luulot pois. Kaikki ihmisluonnon hyvyyttä puolustelevat vastalauseet tyrmätään, ja ne ihmisen ominaisuudet, joita yleensä on esitetty ihmishyvyyden lähteiksi – äly, sydän, tahto – tyrmätään erityisesti.

Tällaisten opetusten tarkoitus ei ole masentaa ihmisiä, vaan saada meidät ymmärtämään mm., ettemme pysty tekemään mitään, mikä miellyttää Jumalaa hengellisesti. Taivaaseen ei voi päästä omin teoin ja ponnisteluin, vaan vain Jumalan armosta.

Ihminen tekee syntiä, koska on syntinen

 Ihmisen perisyntisyyttä ajatellessani tunsin myös helpotusta, koska koin, ettei minun enää tarvitse puolustella itseäni. Olin aina ajatellut, Eino Leinon runon tavoin, olevani pohjimmiltani hyvä ihminen, kunnes nuorena aikuisena tein niin pahan teon, etten päässyt siitä yli. Tein abortin synnin. Vaikka elämäntilanteeni oli vaikea, lapsen pitäminen ei olisi ollut mahdotonta.

En enää kehdannut enkä jaksanut yrittää vakuutella (lähinnä itselleni ja Jumalalle), että olen hyvä ihminen, vaikka olenkin tehnyt sitä ja tätä pahaa. Syntisyyteni tunnustaminen vapautti minut puolustelusta ja selittelystä, joiden tarkoitus oli ollut saada minut näyttämään hyvältä ihmiseltä – mitä en enää voinut uskoa.

  Myös se, miksi maailma on niin hirveässä tilassa, sai selityksen ihmisen turmeltuneesta luonnosta: ei ole sattumaa, että ihmiskunta painiskelee sukupolvi toisensa jälkeen sekä yksityisten että yhteiskuntaan ja koko ihmiskuntaan vaikuttavien hirveyksien kanssa. Raamatun kuvaus syntiin langenneesta ihmiskunnasta vastaa sitä, mitä näen tässä maailmassa.

  Nykymaailmassamme vakuutellaan usein, humanismin ja tasavertaisuuden hengessä, että kaikki ihmiset ovat yhtä hyviä, kunhan vain kaikille suodaan mahdollisuus siihen. Raamatussa taas opetetaan, että kaikki ovat yhtä pahoja – syntisiä, vailla Jumalan kirkkautta. Joten jos tasavertaisuutta kaipaa, niin raamatullinen, kristillinen ihmiskäsitys on sellainen: kaikki ovat syntyjään samalla viivalla syntisyyden suhteen eikä kellään ole aihetta ylpeilyyn.

"– Ei ole yhtäkään vanhurskasta, ei yhtäkään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa. Kaikki ovat luopuneet ja käyneet kelvottomiksi. Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan." (Room. 3:10-12)

Toivo Jeesuksessa

  Jos kristinuskon sanoma olisi vain sellainen, että ihminen todetaan luonnoltaan turmeltuneeksi syntiseksi, niin sehän olisi hyvällä syyllä perusta ihmisvihalle, itsevihalle, toivottomuudelle. Ihminen voisi vain ajatella, ettei hänellä ole mitään menetettävää, ja että hän voi saman tien jatkaa synnissä rypemistä vaikka kahta kauheammin.

Jumalan kiitos, näin ei ole.

  Jo se, että Jumala on luonut ja antanut elämän jokaiselle meistä, on suuri asia omanarvontunnon kannalta. Tarkoitan sitä, että vaikka joku kokisi olevansa turha ja ettei hänen kuuluisi edes olla olemassa, hänen silti kuuluu olla olemassa ja elää tässä maailmassa. Kaikkivaltias Jumala on tahtonut niin. Edellä lainaamissani tunnustuskirjoissakin tähdennetään, että me ihmiset perisynnin turmelemasta luonnostamme huolimatta olemme yhä Jumalan luomia ja Hänen huolenpitonsa kohteita.

"Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä." (Ps. 139:13-14)

  Ja vaikka olemme syntisiä ja ansaitsisimme joutua Helvettiin, kristinuskon sanoma on sanoma pelastuksen toivosta. Edellä totesin, että kaikki ihmiset ovat yhtä huonoja, siis syntisiä. On kuitenkin yksi ihminen, joka on vanhurskas ja synnitön, ja Hän on ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika, Jeesus Kristus. Jeesuksen takia meillä on toivoa.

Jumala, koska Hän rakasti maailmaa, lähetti Jeesuksen meidän pelastukseksemme niin, että voimme saada syntimme anteeksi sekä saada lahjaksi Jumalan vanhurskauden, joka on Taivaaseen pääsyn edellytys.

 "Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi." (Room. 3:22-25)

Jumala ei ihmisen syntiinlankeemuksen jälkeen heittänyt turmeltuneita syntisiä pois, Helvetin tuleen, vaan, kuten tunnustuskirjoissa sanotaan, ottaa ihmisen muovailtavakseen, rakkaan Poikansa kautta puhdistettavaksi synnistä, pyhitettäväksi ja pelastettavaksi.

"Jos maailma vihaa teitä..."

  Uskovaista saatetaan vihata jostain tavanomaisesta syystä, esim. maallisiin asioihin kohdistuvan kateuden takia, mutta usein vihan syynä on nimenomaan usko Jeesukseen. 

  Meidän on hyvä muistaa, että elämme syntisessä maailmassa, joka on vihamielinen Jumalan omia kohtaan. Jeesus muistutti tästä apostolejaan monta kertaa – ei pelotellakseen, vaan jotta he pitäisivät varansa julistaessaan Hänen sanomaansa maailmassa.

Uskovainen vihan kohteena 

 

"Herra on minun valoni ja apuni,

ketä minä pelkäisin?

Herra on minun elämäni turva,

ketä siis säikkyisin?" (Ps. 27:1)

 

 Mistä vihan kohteeksi joutunut uskovainen voi erottaa, että vihan syynä on hänen uskonsa Jeesukseen? Ei sitä pystykään varmuudella tietämään, koska ne, jotka vihaavat ja vainoavat, eivät aina rehellisesti myönnä syytä toiminnalleen.

  Raamatussa kerrotaan monista uskovaisista, jotka joutuivat kärsimään ihmisten vihasta eivätkä hekään aina tienneet syytä, miksi heitä vihattiin. Daavid sanoo psalmissa 69: "Enemmän kuin hiuksia päässäni on niitä, jotka minua syyttä vihaavat." Lause kertoo vain sen, ettei Daavid ollut tehnyt mitään väärää, mistä olisi ansainnut ihmisten vihan.

1. Samuelin kirjassa kerrotaan Elkanasta ja hänen kahdesta vaimostaan: Peninnasta, jolla oli lapsia, sekä Hannasta, joka oli lapseton (1. Sam. 1:1-7). Peninna kiusasi ja nöyryytti Hannaa siitä, että "Herra oli jättänyt tämän lapsettomaksi", mutta luultavasti todellisena syynä kiusaamiselle oli jokin muu: ehkä mustasukkaisuus Elkanan rakkaudesta Hannaa kohtaan tai ehkä Hannan syvä uskonsuhde Herraan?

  Olipa vihaajien syy mikä vain, tai olipa se tiedossamme tai ei, meitä neuvotaan Raamatussa olemaan vastaamatta pahaan pahalla. Uskovaisia kehotetaan jopa vastaamaan pahaan hyvällä: hyvillä teoilla, siunaamalla, rukoilemalla vainoojien puolesta.

Joskus käy niin, että kun vihaaminen ei johda toivottuun tulokseen, eli kohteen musertumiseen ja luovuttamiseen tavalla tai toisella, pahantekijät alkavat kertoa valheita kohteestaan. Myös Jeesuksesta todistettiin valheellisesti (Mark. 14:55-59). 

  Raamatussa uskovaisille opetettu malli vastata pahaan hyvällä ja antaa anteeksi on hetkittäin vaikeaa, mutta se on Herran tahto ja sen mukaan tulee elää. Vainoojien puolesta rukoileminen ei tarkoita, että hyväksyy heidän pahat tekonsa, vaan että pyytää Jumalaa johdattamaan heidät parannukseen. 

  Niin vihan ja vainon kestämisessä kuin anteeksiannossa ja vainoojien puolesta rukoilemisessa meitä neuvotaan turvaamaan Jumalaan. Hän suojelee ja vahvistaa omiaan.

"Vaikka sotajoukko saartaisi minut,

sydämeni ei pelkäisi,

vaikka minua vastaan nousisi sota,

ei minulla olisi mitään hätää." (Ps. 27:3)

Kuin lampaat susien keskelle

 

"Jos maailma vihaa teitä, muistakaa, että ennen teitä se on vihannut minua. Jos te kuuluisitte tähän maailmaan, se rakastaisi teitä, omiaan. Mutta te ette kuulu maailmaan, koska minä olen teidät siitä omikseni valinnut, ja siksi maailma vihaa teitä." (Joh. 15:18-19)

  

  Jeesus muistutti seuraajiaan monta kertaa, että heitä tullaan vihaamaan maailmassa Hänen takiaan (mm. Matt. 10:22, Joh. 15:18-19). Kaksitoista apostoliaan matkaan lähettäessään Hän sanoi heille: "Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle." (Matt. 10:16) 

Kuulostaa pelottavalta – miksi Jeesus sanoi noin? Varmaan siksi, että Hän halusi valmistaa apostoleitaan kohtaamaan vihaa ja vastustusta, jotta he eivät Hänen sanomaansa julistaessaan menettäisi toivoaan ja iloaan tai luovuttaisi, kun vastaanotto onkin niin usein torjuva ja vihamielinen.

Uskovaisen ei tule olla liian hyväuskoinen, vaan meidän pitää muistaa, että elämme syntisessä maailmassa, joka on vihamielinen Jumalaa kohtaan: sen ei pitäisi yllättää, että sanomamme vastaanotto on usein vihamielinen. Varautuminen auttaa kestämään vihaa. Jos aina järkyttyy pahan kerran siitä, kun Jumalan sanaa julistaessaan saa vihamielisen vastaanoton, saattaa luovuttaa tai ruveta loiventelemaan sanomaa, lopulta vesittäen evankeliumin.

Pietarikin, opettaessaan Kristuksen tähden kärsimisestä, mm. solvatuksi joutumisesta, kirjoitti: "Rakkaat ystävät, älkää oudoksuko sitä tulta ja hehkua, jossa teitä koetellaan, ikään kuin teille tapahtuisi jotain outoa." (1. Piet. 4:12)

  Jeesus kehotti apostolejaan olemaan pelkäämättä ihmisiä ja luottamaan Taivaallisen Isän huolenpitoon. Puhuttuaan opetuslapsilleen vainoista ja ahdistuksesta Jeesus muistutti, että Hänen kauttaan heillä on yhteys Taivaalliseen Isään sekä Pyhä Henki Puolustajanaan, ja että murhe on kääntyvä iloksi.

"Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman." (Joh. 16:33; käännös 1938)

Onko kristityn usko "sokeaa uskoa"?

  Joskus kristityn uskoa sanotaan "sokeaksi uskoksi". Olen kuullut ilmausta käytettävän sekä pilkallisesti että neutraalin kuvailevasti. Mitä ilmauksella tarkoitetaan? Olen kuullut määritelmät "usko ilman todellista ymmärrystä, arvostelukykyä ja todisteita" sekä "varaukseton luottamus".

  Tässä kirjoituksessa pohdin Raamatun valossa, onko se usko, jonka Jumala meille antaa, sokeaa yllä määritellyillä tavoilla.

Uskoa ilman ymmärrystä?

  Koska Abraham mainitaan Raamatussa uskon esikuvaksi, hänen uskoaan tarkastelemalla voidaan päätellä, onko Jumalan tahdon mukainen usko "sokeaa". Aloitetaan määritelmästä "usko ilman todellista ymmärrystä ja arvostelukykyä".

  Raamatussa kerrotaan, kuinka Herra lupasi Abrahamille, että hän tulee vaimonsa Saaran kanssa saamaan pojan, Iisakin, ja lopulta monia sukupolvia jälkeläisiä. Herran lupaus Iisakin syntymästä toteutui, vaikka Abraham ja Saara olivat iältään jo 100 ja 90. 

Myöhemmin Herra koetteli Abrahamin uskoa järkyttävällä tavalla. Luvussa 22 kerrotaan (1. Moos. 22::1-19), kuinka Herra pyysi Abrahamia polttouhraamaan Hänelle poikansa Iisakin Morian maassa sijaitsevalla vuorella. Abraham teki kaiken niin kuin Herra ohjeisti: pilkkoi puut polttouhria varten, vei Iisakin Herran mainitsemalle vuorelle, kasasi polttopuut ja sitoi ja pani Iisakin puiden päälle... 

Viime hetkellä Herra enkelinsä välityksellä kuitenkin keskeytti Abrahamin ja käski tätä olemaan tekemättä Iisakille mitään. Iisakin sijaan Abraham uhrasi läheiseen pensaikkoon sarvistaan takertuneen oinaan.

Herran enkeli sanoi: "Nyt minä tiedän, että sinä pelkäät ja rakastat Jumalaa, kun et kieltäytynyt uhraamasta edes ainoaa poikaasi." Tästä on ymmärtääkseni pääteltävissä, että Abraham todella olisi vienyt teon loppuun asti, jos Herra ei olisi keskeyttänyt häntä. Abrahamin uskonkoetus on järkyttävä, mutta nyt ei ole tarkoitus kauhistella sitä, vaan kysyä, toimiko Abraham ilman ymmärrystä ja arvostelukykyä.

  Luin hiljattain artikkelin, jossa mainittiin eräs Uuden Testamentin heprealaiskirjeen kohta vastauksena kysymykseen. Nimittäin luvussa 11 meille kerrotaan Abrahamin ajatuksista uskonkoetuksen aikana: "Hän oli valmis uhraamaan ainoan poikansa, vaikka oli saanut lupaukset, vaikka hänelle oli sanottu: »Iisakin jälkeläisiä sanotaan sinun lapsiksesi.» Hän päätteli, että Jumala kykenee jopa herättämään kuolleen, ja niin hän sai poikansa takaisin, ylösnousemuksen ennusmerkkinä." (Hepr. 11:17-19)

Abraham ei siis vain robottimaisesti, mitään ajattelematta, seurannut Jumalan ohjeita, vaan mietti niitä suhteessa siihen, mitä Jumala oli aiemmin luvannut. Abraham luotti siihen, että Jumala ei valehtele, vaan tulee toteuttamaan Iisakin tulevaisuutta koskevan lupauksensa jotain kautta, vaikka sitten herättämällä tämän kuolleista! 

Jumala ei tietenkään halunnut Abrahamin uhraavan Iisakia, vaan keskeytti tämän ajoissa. Abraham puolestaan luotti Jumalan lupaukseen ja Hänen voimaansa jopa herättää kuolleista. Tämä tapahtuikin paljon Abrahamin aikojen jälkeen Jeesuksen ylösnousemuksessa.

  Raamatussa arvostetaan ymmärrystä, tietoa, viisautta ja järjen käyttöä sekä kehotetaan harkintaan. Mm. Sananlaskujen kirjassa puhutaan viisauden, ymmärryksen ja harkinnan tärkeydestä (mm. Sananl. 4:5).

  Joten "ilman ymmärrystä ja arvostelukykyä"-määritelmä ei pidä paikkaansa Jumalan tahdon mukaisessa uskossa.

Uskoa ilman todisteita?

 Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus oli tavannut joitain opetuslapsiaan. Nämä olivat kertoneet lopuille siitä ihmeestä, että Herra oli noussut kuolleista: "Me näimme Herran." Opetuslapsi Tuomas oli tämän kuultuaan sanonut: "En usko. Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko." (Joh. 20:25)

Jeesus ilmestyi lopulta opetuslapsille Tuomaankin läsnäollessa ja pyysi tätä koskemaan käsiinsä ja kylkeensä sanoen: "Älä ole epäuskoinen vaan usko!" Silloin Tuomas huudahti: "Minun Herrani ja Jumalani!". Jeesus sanoi hänelle: "Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe." (Joh. 20:29)

Jeesuksen sanojen perusteella voidaan ajatella, että jos "sokealla uskolla" tarkoitetaan uskoa ilman näkemistä – siis ilman suoria aistein havaittavia todisteita Jumalan yliluonnollisista teoista – niin silloin Jumalan tahdon mukainen usko on "sokeaa".

Tuo evankeliumin kohta toisaalta osoittaa, että me saamme kyllä pyytää Jumalalta todisteita uskomme vahvistukseksi. Eli vaikka Jeesus sanoi uskon ilman näkemistä olevan autuasta, Hän oli antanut Tuomaan nähdä ja koskea itseensä, minkä jälkeen tämä tunnusti uskonsa. Ajattelen että se, että Tuomas oli paikalla ja halusi todisteita Jeesukselta, oli jo jonkinlainen uskon askel.

  Uskon lähtökohta ja perusta eivät kuitenkaan ole omakohtaiset aistitodisteet yliluonnollisesta, eli ihmeiden näkeminen ja kokeminen, vaan Jumalan sana. Luukkaan evankeliumissa Jeesus kertoo rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, ja Jeesuksen kertomuksessa esiintyy myös uskon esikuva Abraham. (Luuk. 16:19-31)

Helvettiin joutunut rikas mies pyytää Abrahamia, joka on Lasaruksen kanssa Taivaassa, että tämä lähettäisi Lasaruksen takaisin maan päälle varoittamaan hänen perheenjäseniään, jotta nämä ajoissa kääntyisivät Herran puoleen eivätkä siten joutuisi siihen samaan kärsimyksen paikkaan, johon hän oli joutunut: "jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät", rikas mies selitti.

Mutta Abraham sanoi hänelle: "Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista." Ilmauksella "Mooses ja profeetat" tarkoitetaan Kirjoituksia eli sitä osaa Raamatusta, joka silloin oli jo olemassa.

Varauksetonta luottamusta?

  Entä määritelmä "varaukseton luottamus"? Jos palataan Abrahamin omaan järkyttävään uskonkoetukseen, niin nähdäkseni "varaukseton luottamus" pitää hänen kohdallaan paikkansa, ainakin siten kuin minä tuon sanaparin ymmärrän. Abraham ei esittänyt vastaväitteitä eikä kyseenalaistanut Herran tahtoa, vaan alkoi vain luottavaisesti toimia kuten Hän ohjeisti. 

Olennaista on kuitenkin, että Abraham luotti varauksettomasti hyvään Jumalaan, ei siis keneen tai mihin tahansa. Esimerkiksi omaa käsityskykyämme meidän tulee aina olla valmis kyseenalaistamaan eli kysyä, olenko ymmärtänyt oikein. Jumala on erehtymätön, mutta me ihmiset olemme erehtyväisiä.

Herra sanoi tapauksen jälkeen, että Abraham "oli minun äänelleni kuuliainen" (1. Moos. 22:18). Abrahamin aikana ei tietenkään vielä ollut Raamattua, vaan hän vain kuuli Herran äänen, tunnisti sen ja luotti Häneen. Meillä on Jumalan kirjoitettu sana Raamattu ohjeenamme, ja meidän tulee Raamatulla testata omien käsitystemme paikkansapitävyyttä Jumalan tahtoa koskien, huomioiden aina Raamatun kokonaisilmoitus ja ydinsanoma Kristuksen evankeliumi.

  Minun (tai kenenkään meistä) uskoani ei ole koeteltu niin äärimmäisellä ja jyrkällä tavalla kuin Abrahamin. Sen sijaan esimerkiksi Jobin uskonkoetus on monille tuttu: miksi hyvä Jumala on sallinut minulle niin paljon onnettomuutta ja kärsimystä? onko Jumala hylännyt minut?

Miksi luottaa Jumalaan varauksettomasti? Ajattelen itse aina niin, että evankeliumi, joka kuten sanottu on Raamatun ydinsanoma, on niin hyvä, että se saa minut luottamaan Jumalaan niiden vaikeuksien keskelläkin, joita Hän on minulle sallinut. Jumala on rakastanut minua niin paljon, että lähetti Jeesuksen sovittamaan minunkin syntini ja tuomaan minulle pelastuksen ja lopulta iankaikkisen elämän Taivaassa.

"Jeesus sanoi: »Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?» " (Joh. 11:25-26)

Raamatunjakeita sävelin

  Olen iloinen, että ihmiskunnan historian kaunein musiikki on sävelletty Jumalan kunniaksi.  

  Tässä kirjoituksessa kerron joitain lempikappaleitani klassisesta ja kirkkomusiikista. Lähes kaikissa tähän valitsemissani kappaleissa lauletaan suoraan Raamatun jakein.

"Sillä lapsi on syntynyt meille"

  Saksalais-englantilaisen Georg Friedrich Händelin Messias-oratorio vuodelta 1741 kertoo Jeesuksesta suoraan Raamatun sanoin. Oratorion tekstillä eli libretolla ei siis ole muita kirjoittajia.

Wikipediassa on tiivistetty kolmiosaisen teoksen sisältö: "ensimmäisessä osassa käsitellään ensin messiasta koskevia ennustuksia, sitten hänen syntymäänsä ja lopuksi hänen tekemiään ihmeitä. Toisessa osassa kuvataan messiaan ristinkuolemaa, ylösnousemusta, evankeliumin julistusta sekä maailman reaktiota sanomaan. Teoksen kolmas ja viimeinen osa käsittelee tuomiopäivää sekä kuoleman ja synnin voittamista". (Wikipedia: Messias-oratorio)

Tykkään erityisesti kappaleesta https://www.youtube.com/watch?v=owcn6fgYwpw , jonka sanat ovat yhdestä lempikohdastani Raamatussa, nimittäin Jesajan kirjan luvusta 9. Se on profetia Messiaan Jeesuksen tulosta maan päälle ja alkaa sanoin "Kansa joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus...". 

Miksi kyseinen profetia on niin koskettava minusta ja monesta muusta kristitystä? Ehkä siksi, että siinä kuvaillaan maallisen vaelluksemme toivottomuutta ja raadollisuutta eli ihmiseloa "kuoleman varjon maassa", jonka keskelle Jumala tuo toivon ja valon lähettämällä Jeesuksen Kristuksen.

Händelin kappaleen sanoina on jae 5 (englanninkielisessä raamatunkäännöksessä jae 6), joka kuuluu suomeksi:

"Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas." (Jes. 9:5)

 

  Toinen suosikkini on oratorion tunnetuin kappale eli toisen osan päättävä Hallelujah-kuorolaulu. Se on "voimakappaleeni": sitä kuunnellessani en voi kuin olla iloinen ja toiveikas, olivatpa ajallisen elämän asiat miten huonosti tahansa. Kappaleessa lauletaan Raamatun Ilmestyskirjasta (Ilm. 19:16) tutuin sanoin Jeesuksesta: Hän on kuningasten Kuningas ja herrojen Herra, jonka valta kestää iankaikkisesti.

Psalmien jakeita

  Seuraavia säveltäjiä yhdistää se, että he ovat säveltäneet musiikkia Englannin kuninkaallisen perheen kirkollisiin tilaisuuksiin sekä hovin toimeksiannosta. Itse en ehkä olisi koskaan edes kuullut seuraavia kauniita sävellyksiä ilman Englannin kuninkaallisia.

Katsellessani lähetystä prinssi Williamin ja Catherine Middletonin vihkimistilaisuudesta huhtikuussa 2011 ihastuin kuoroteokseen This Is the Day, jonka John Rutter (s. 1945) sävelsi nimenomaan tuohon tilaisuuteen. Laulun sanat ovat psalmeista 118, 148, 91, 121 ja 27. Jakeissa ylistetään Herraa, pyydetään Häneltä varjelusta ja johdatusta sekä kehotetaan kuulijaa luottamaan Herraan.

"Tämä on se päivä, jonka Herra on tehnyt; riemuitkaamme ja iloitkaamme siitä." (Ps. 118:24; käännös 1933)

John Rutter on pukenut säveliin myös psalmin 23 Herra on minun paimeneni eli The Lord Is My Sheperd.

Ehkä tunnetuin Rutterin sävellys on The Lord Bless You and Keep You. Harmonisen kaunis teos on sävelletty Herran siunaukselle (4. Moos. 6:24-26).

  Viime huhtikuussa katselin lähetystä prinssi Philipin hautajaisista. Philipin omasta toivomuksesta neljän laulajan kuoro lauloi siunaustilaisuudessa Psalmin 104. Sävellys on brittiläisen kitaristi-säveltäjä William Loveladyn (s. 1945), ja hän teki sen alun perin Philipin 75-vuotissyntymäpäivätilaisuuteen tämän toimeksiannosta. 

Teos sopii myös hautajaisiin, sillä se on yhtä aikaa harras ja iloinen. Psalmissa 104 ylistetään Luojaa, joka viisaan tahtonsa mukaan sekä antaa maallisen elämän luoduilleen että ottaa sen pois.

"Kaikki luotusi tarkkaavat sinua, Herra, ja odottavat ruokaansa ajallaan. Sinä annat, ja jokainen saa osansa, avaat kätesi, ja kaikki tulevat ravituiksi.

Kun käännyt pois, ne hätääntyvät, kun otat niiltä elämän hengen, ne kuolevat ja palaavat maan tomuun." (Ps. 104:27-29)

  Yksi lempikappaleistani klassisessa ja kirkkomusiikissa on Sir Charles Hubert Hastings Parryn (1848-1918) I was glad, jossa lauletaan psalmin 122 jakein. Suomeksi psalmi alkaa: "Ilo valtasi minut, kun kuulin sanan: Me lähdemme Herran huoneeseen!" Linkkaamani versio on kuningatar Elisabet II:n kruunajaistilaisuuteen tehty, ja siinä on sen takia keskellä "Vivat Regina"-osuus, jota ei tietenkään ole Raamatussa; versio on kuitenkin paras Youtubesta löytämäni, joten siksi valitsin tähän sen.

Laulussa kehotetaan rukoilemaan Jerusalemin rauhan ja eheyden puolesta: "O pray for the peace of Jerusalem, they shall prosper that love thee." Suomeksi tuo kohta Raamatussa kuuluu näin:

"Ole tervehditty, Jerusalem! Olkoon rauha sinulla ja ystävilläsi." (Ps. 122:6)

Taukoamatta kanssamme kulkeva Jumala

  Ihmiset tapaavat ajatella elämää selkeiden tilojen ja suurin piirtein suunnitelmien mukaan toisiaan seuraavien vaiheiden kautta. Odottamaton muutos saattaa sysätä ihmisen epämääräiseen välivaiheeseen, kriisiin, jossa hän yrittää päästää irti menneestä ja löytää tien uuteen.

Kun tie katkeaa

  Luin hiljattain muinaisista jumaltarustoista. Monijumalaisten tarustojen henkilögallerioihin tutustuessani pistin merkille, että useissa niistä on siirtymävaiheiden jumalia ja jumalattaria. On voiton jumalia, hedelmällisyyden jumalia, oikeudenmukaisuuden jumalia jne. – ja sitten on jumalia, joiden "vastuualueena" ovat siirtymävaiheet. Esimerkiksi kreikkalaisessa tarustossa siirtymävaiheiden jumalattaria ja jumalia ovat Hekate, Persefone ja Hermes. 

Siirtymävaiheiden jumalia kutsutaan myös liminaalisten tilojen jumaliksi. Arkkitehtuuri tarjoaa konkreettisen esimerkin: liminaalisiksi tiloiksi kutsutaan rakennuksessa olevia käytäviä. Ne ovat tiloja, jotka sijaitsevat kahden huoneen välissä. Niissä ei ole tarkoitus oleskella, vaan ne ovat pelkkiä välitiloja, siirtymäväyliä määränpäästä toiseen.

  Koska pidän kreikkalaisen taruston jumalia ja jumalattaria kuvitteellisina hahmoina, jotka symboloivat inhimillisiä vahvuuksia, siirtymävaiheiden jumalattaret symboloivat minulle kriiseistä selviytymistä. Kriisithän ovat siirtymävaiheita ihmiselämässä. 

Ne ovat epämääräisiä ajanjaksoja, välivaiheita, raja-alueita, joissa odottamattoman muutoksen tapahtuessa ihminen yrittää löytää uudestaan elämänpolun, jonka kokee katkenneen. Kriisiin kuuluu sekin, että ihminen yrittää päästää irti menneestä ja sopeutua uuteen. 

  Kriisistä, esim. vammautumisesta, läheisen kuolemasta tai avioerosta, selviytyneet lähes aina kuvailevat ajanjaksoa yksinäiseksi. Näin on yleensä niidenkin kohdalla, joilla on koko ajan ollut läheisiä ihmisiä ympärillään. "Tämä on matka, joka jokaisen täytyy kulkea yksin", kuten eräs parantumattomaan syöpään sairastunut nainen sanoi.

Yksinäisyys ja pimeydessä hapuileminen

  Ehkä yksinäisyyden kokemus johtuu siitä, etteivät muut ymmärrä? Ihmiset tapaavat ajatella elämää, sekä omaa että toisten, selkeiden tilojen ja vaiheiden kautta: ihminen on joko terve tai sairas, toimintakykyinen tai vammainen, naimisissa oleva tai leski... 

Kriisissä oleva on sisäisesti vasta matkalla, vaikka hän muiden silmissä on jo siirtynyt uuteen elämänvaiheeseen. Välivaihe voi olla niin epämääräinen, etteivät muut osaa suhtautua siinä olevaan tai ahdistuvat hänen seurassaan eivätkä edes yritä ymmärtää.

Usein kriisissä oleva haluaa itsekin vetäytyä yksinäisyyteen, koska kokee eron muiden ihmisten kokemusmaailmaan olevan ylittämätön joka tapauksessa. Muiden kanssa ajan viettäminen vain korostaisi omaa erillisyyttä. Lisäksi kriisi on siihen joutuneelle itselleenkin epämääräinen ajanjakso. Suuren katastrofin tapahduttua, kun koko tutulta elämältä tulevaisuudennäkymineen katoaa pohja, se voi tuntua täydellisessä pimeydessä hapuilemiselta.

  Hekate-jumalatar on piirroksissa usein kuvattu soihtu ja avain käsissään: soihtu symboloi tien valaisemista eteenpäin ja avain pääsyä uuteen. Persefonesta taas tekee siirtymävaiheen jumalattaren hänen tarinansa: hän joutui muuttamaan onnellisesta maanpäällisestä elämästään maanalaiseen pimeyteen, kun hänestä vastentahtoisesti tuli Manalan eli kuolleiden valtakunnan valtiatar. 

Todellisuudessa jotkut selviytyvät kriiseistä, toiset eivät. Tilastollisesti kriisit ovat vaarallisia ajanjaksoja ihmisen elämässä: itsemurhan riski on niiden aikana kohonnut moninkertaisesti.

  Kriisit, pienet tai isot, ovat väistämättömiä kaikkien ihmisten elämässä. Ei kenenkään elämä etene täysin oman suunnitelman mukaan eikä sen mukaan, mitä ympärillä oleva yhteisö odottaa. Ihmiselämä normaalisti on toki muutakin kuin kriisiä ja yksinäisyyttä, mutta se on myös niitä. 

Jeesus on jatkuva ystävä

»Muista, että olen sanonut sinulle: ’Ole rohkea ja luja, älä pelkää äläkä lannistu. Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi kaikilla teilläsi.’» (Joos. 1:9)

  Vuosia sitten löysin amerikkalaisen virren His Eye Is on the Sparrow vuodelta 1905. Siinä sanotaan "When Jesus is my portion, a constant friend is He." Sille, jonka elämänosa on Jeesus, Hän on ainainen, pysyvä, taukoamaton, jatkuva ystävä. 

Jumala korostaa Raamatussa omaa taukoamatonta kanssamme kulkemista. Hän ei siis ole vain jossain tietyssä paikassa, kuten temppelissä, johon Häntä mentäisiin välillä tapaamaan hyvin valmistautuen ja rauhoittuen.

Ihanan konkreettisesti tämä tulee esiin Herran Daavidille osoittamissa sanoissa, kun tämä suunnittelee temppelin rakentamista Hänelle: "Aiotko sinä pystyttää rakennuksen minun asunnokseni? Siitä päivästä alkaen, jolloin johdatin israelilaiset pois Egyptistä, aina tähän päivään asti minä en ole asunut rakennuksessa, vaan olen vaeltanut asuen teltassa ja majassa." (2. Sam. 7:6) Hämmästyttävät sanat: kaikkivaltias Jumala vaeltamassa halki erämaan pölyisessä teltassa!

  Vaikka kokisimme tien katkenneen ja perustan pudonneen koko elämältä, Jumala kulkee edellämme ja on valmistanut tien eteenpäin. Tässä maailmassa tie voi kulkea vaikka minkälaisen pimeän ryteikön läpi, mutta kuten Sananlaskujen kirjassa sanotaan, Herra ohjaa askeleet. (Sananl. 16:9)

Kristinuskossa ei tarvita erillisiä siirtymävaiheiden jumalia, koska elävä Jumala on kanssamme sekä vakaissa elämänvaiheissa että niiden väleillä, kriiseissä – Hän on kanssamme kaikkialla, koko ajan. Hän ei vieroksu meitä, ei ahdistu seurassamme.

"Anna tiesi Herran haltuun,

turvaa häneen.

Hän pitää sinusta huolen!" (Ps. 37:5)

  Tunnetussa jakeessa Herra sanoo: "Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua ja sinun pitää kunnioittaman minua." (Ps. 50:15) Lupauksensa mukaisesti Hän on maanpakoon joutuneen, kallionkolossa piileskelevän yksinäisen kanssa, Hän on vetten syvyyksiin ja liejuun vajonneen kanssa, Hän on murheellisen ja ahdistuneen kanssa, Hän on tuntemattomassa maassa harhailevan muukalaisen kanssa, Hän on ruumiillisista tuskista kärsivän kanssa, Hän on hylätyn kanssa, Hän on oikeutta vaille jääneen kanssa, Hän on toivonsa menettäneen kanssa, Hän on pimeässä laaksossa kulkevan kanssa... Muun muassa tällaisissa tilanteissa ihmiset ovat huutaneet Herraa avukseen Raamatussa.

Jeesus sanoo Häneen uskoville: "Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." (Matt. 28:20)

https://www.youtube.com/watch?v=Ei84uOUI2SY

Miksi Jumala on niin vihainen Vanhassa Testamentissa?

    Moni kauhistelee Jumalan vihaisuutta ja ankaruutta Vanhassa Testamentissa. Miksi Jumala on vihainen? 

  "Uskon mieluummin Uuden Testamentin rakastavaan Jumalaan", kuulee sanottavan joskus, mutta onko Jumala sittenkään vähemmän rakastava Vanhan Testamentin mukaan?

Miksi Jumala on vihainen?

 

"Jumala on vanhurskas tuomari ja Jumala, joka vihastuu joka päivä." (Ps. 7:12; käännös 1933)

  Ajatellaan, että on tavallinen perhe: rakastavat äiti ja isä sekä heidän lapsensa. Keittiön kaapissa on karamellipurkki, josta vanhemmat antavat lapsille karamelleja karkkipäivisin, kerran viikossa. Perheessä on sääntö, ettei purkille saa mennä ominpäin. Vanhemmat haluavat pitää lapsensa terveinä sekä opettaa kärsivällisyyttä. 

Yksi perheen lapsista on erityisen perso makealle. Tämä lapsi ei voi vastustaa kiusausta, vaan ottaa purkista karkkeja salaa. Kun vanhemmat saavat sen selville, he toruvat lasta. On helppo ymmärtää, että toruminen johtuu rakkaudesta ja huolenpidosta.

Ajattelen suunnilleen samalla periaatteella niitä Vanhan Testamentin lukuisia jakeita, joissa Jumala on ankara ja vihainen – paitsi että torumisen kohteena ei ole lapsi, vaan aikuiset ihmiset, ja teot, joista torutaan, eivät ole pikku juttuja kuten luvatta karkkipurkille meneminen, vaan hirveät synnit, kuten väkivalta, ihmisuhraaminen, varastaminen, valheellisesti todistaminen, aviorikos...

Jumalan säännöt, miten meidän tulee elää, ovat meidän omaksi parhaaksemme. Hän on niiden rikkomisesta vihainen, koska Hän rakastaa meitä.

  Vanhassa Testamentissa kaikki synnit tuntuvat palautuvan epäjumalanpalvonnan syntiin eli rikkomukseen, joka kohdistuu Kymmenestä käskystä ensimmäiseen: "Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.". Siitä Herra, profeettojensa suulla, nuhtelee syntisiä erityisen voimakkaasti. Jumala on vihainen, mutta samalla surullinen: ihmiset olivat unohtaneet, miten Hän on pitänyt heistä huolen, ja panneet luottamuksensa Hänen sijaansa esineisiin ja asioihin, jotka eivät voi heitä auttaa.  

Profeetta Joona sanoo: "Ne, jotka kunnioittavat vääriä jumalia, hylkäävät armonantajansa." (Joona 2:9; 1933) 

  Kun kuulen ihmisten kauhistelevan Jumalan ankaruutta Vanhassa Testamentissa, ihmettelen heidän oikeudentajuaan. Tämän voi kukin ajatella vaikka omien kokemustensa kautta: jokainen meistä on paitsi tehnyt syntiä, myös itse ollut vääryyden kohteena – mikä se sellainen pyhä ja oikeamielinen Jumala olisi, joka olisi välinpitämätön vääryyttä kohtaan? Joka kääntäisi selkänsä vääryyttä kärsineelle ja suosisi vääryydentekijöitä? En itse uskoisi enkä luottaisi sellaiseen jumalaksi väitettyyn tahoon enkä kunnioittaisi häntä.

Jumala on ankara ja vihainen synnistä, koska Hän on pyhä ja oikeamielinen.

"Älä torju, poikani, Herran kuritusta, älä katkeroidu, kun hän ojentaa sinua – jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa niin kuin isä omaa lastaan." (Sananl. 3:11-12)

Jumalan rakkaus Vanhassa Testamentissa

"Sitten Herra kulki hänen editseen ja sanoi hänen kuultensa: »Herra, Herra on laupias Jumala, hän antaa anteeksi. Hän on kärsivällinen, ja hänen hyvyytensä ja uskollisuutensa on suuri." (2. Moos. 34:6)

  Minusta vaikuttaa, että "Vanhan Testamentin Jumalan vihaisuudesta" on tullut käsite, jota monet hokevat, vaikkeivät edes ole lukeneet Raamattua. Vanhassa Testamentissa on nimittäin lukuisia kohtia, joissa Jumala puhuu syvästä rakkaudestaan, anteeksiannostaan ja armollisuudestaan syntisiä kohtaan. 

Daavid kertoo psalmeissaan Herran rakkaudesta ja anteeksiannosta itseään ja muita kohtaan, jotka turvaavat Häneen. Jesajan kirjassa Herra puhuu koskettavasti uskollisuudestaan omilleen. Monissa jakeissa kerrotaan Jumalan huolenpidosta ja hyvyydestä kaikkia luotujaan kohtaan.

"Sinä avaat kätesi ja hyvyydessäsi ravitset kaiken mikä elää." (Ps. 145:16)

 

 "Vanhan Testamentin vihaisesta ja ankarasta Jumalasta" puhutaan joskus kuin vastakohtana "Uuden Testamentin rakastavalle Jumalalle", vaikka on vain yksi Jumala – kolmiyhteinen Isä, Poika ja Pyhä Henki –, josta sekä Vanha että Uusi Testamentti kertovat. 

Uudessa Testamentissa Jumalan rakkaus vain on erityisen kirkkaasti esillä, koska siinä kerrotaan Pojan Jeesuksen elämästä täällä maailmassa, ja sen ydinsanoma on evankeliumi: "Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

Mutta sama Jumalan rakkaus on Vanhan Testamentinkin ytimessä: profetioissa ja lupauksissa siinä kerrotaan pelastuksesta jonka Jumala lähettää kaikille kansoille, eli Messiaasta Jeesuksesta! 

  Jumala ei hyväksy syntiä Uuden Testamentin mukaan sen enempää kuin Vanhan Testamentinkaan. Juuri siksi, että voisimme saada syntimme anteeksi, Hän lähetti Jeesuksen sovittamaan ne. Halki Raamatun Jumala pysyy samanlaisena: pyhyydessään ankarana, mutta samalla rakastavana, sekä armahtavana jokaiselle, joka pyytää apua Häneltä.

"Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi." (Jes. 54:10)