Voiko kärsimys olla hyvää?

Eikö onnellisuus ole ihmiselon korkein tavoite, ja eikö siten kärsimys – onnellisuuden vastakohta – ole aina kartettava tila?

Kristinuskossa tämä oletus ei pidä paikkaansa. Raamatussa kerrotaan kahdenlaisesta kärsimyksestä: hyvästä ja huonosta. Hyvästä kärsimyksestä voi jopa iloita, huonoa kärsimystä tulee välttää.

Kärsimysten erottaminen

"Rakkaat ystävät, älkää oudoksuko sitä tulta ja hehkua, jossa teitä koetellaan, ikään kuin teille tapahtuisi jotakin outoa. Iloitkaa päinvastoin sitä enemmän, mitä enemmän pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä, jotta saisitte iloita ja riemuita myös silloin, kun hänen kirkkautensa ilmestyy. Kun teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, te olette autuaat, sillä teidän yllänne on kirkkauden Henki, Jumalan Henki. Kenenkään teistä ei tule kärsiä murhamiehenä tai varkaana tai pahantekijänä tai toisten petkuttajana. Mutta sen, joka kärsii kristittynä, ei pidä hävetä, vaan hän kirkastakoon kristityn nimellään Jumalaa." (1. Piet. 4:12-16)

Pietari viittasi sanoillaan "pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä" lähinnä siihen uskonnolliseen vainoon, jonka kohteena Jeesuksen apostolit olivat Uuden Testamentin tapahtumien aikoina, mutta sama periaate pätee kaikkeen kärsimykseen, jonka kautta kristitty kirkastaa Jumalaa.

Hyvä kärsimys on kärsimystä, joka on seurausta Jumalan tahdon toteutumisesta ihmisessä ja hänen valinnoissaan. Hyvästä kärsimyksestä on syytä iloita. Äärimmäinen esimerkki hyvästä kärsimyksestä on marttyyrien (Jumalan todistajina kärsivien ja kuolleiden kristittyjen) kärsimys.

Toinen esimerkki, joka on tuttu jokaiselle uskovaiselle, on se, mitä apostoli Paavali kutsuu "Jumalan mielen mukaiseksi murheeksi", eli synnintunnon ja katumuksen kärsimys. Miksi se on hyvää kärsimystä, vaikka synti on siinä olennaisessa osassa? Siksi, että sekin on Jumalan tahdon mukaista – vieläpä Jumalan itsensä tekoa – ja johtaa parannukseen.

"Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, jota ei tarvitse katua, sillä se johtaa pelastukseen. Maallinen murhe sen sijaan tuottaa kuoleman." (2. Kor. 7:10)

Synnintunto ja katumus johtavat rikkojan totuuteen tulemiseen eli syntien tunnustamiseen Jumalalle ja siten syntien anteeksiantoon ja parannukseen.

Huonoa kärsimystä aiheuttaa väärä, Jumalan tahdon vastainen valinta. Huono kärsimys ei myöskään ohjaa ihmistä vapauttavaan armahdukseen ja parannukseen, vaan sitoo häntä, toimii kirouksena hänen elämässään.

Esimerkkinä huonosta kärsimyksestä voi olla aviorikoksen tehnyt ihminen, jonka avioliitto hajoaa uskottomuuden seurauksena, ja joka syntinsä tunnustamisen sijaan koettaa oikeuttaa tekoaan vaikkapa vetoamalla entisen puolisonsa virheisiin ja avioliittonsa epätäydellisyyteen.

Esimerkin avionrikkojalle on voimassa Jumalan kutsu armahdukseen, mutta niin kauan kuin hän ei vastaa siihen, hänen kärsimyksensä avionrikkojana on huonoa.

Hyvää kärsimystä ei tule karttaa

Ajatellaan, että on koululuokka, jossa yhtä oppilasta kiusataan. Joku tapahtumia seurannut oppilas säälii kiusattua ja päättää auttaa tätä, vaikka hän tietää, että valinnan seurauksena hän itsekin luultavasti joutuu kiusatuksi. Ja niin käykin. Kiusaaminen tuottaa hänelle kärsimystä, mutta kärsimys on hyvää, koska sen syynä oli Jumalan tahdon mukainen valinta. Kiusattua puolustanut ojentautui rakkauden kaksoiskäskyn (Matt. 22:36-39) ja kultaisena sääntönä tunnetun Jeesuksen ohjeen mukaan: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille." (Matt. 7:12) Jos hän olisi vain seurannut kiusaamista sivusta niin kuin muut, kiusaajat olisivat jättäneet hänet rauhaan.

Eräs hyvän kärsimyksen muoto on toisen ihmisen kärsimykseen osallistuminen. Jeesuksen vertauksessa (Luuk. 10:30-37) laupias samarialainen pysähtyi auttamaan pahoinpideltyä ja ryöstettyä juutalaista, kun muut olivat vain kävelleet miehen ohi. Samarialainen ei osallistunut pahoinpidellyn kärsimykseen ainoastaan siinä, että maksoi tämän hoidon ja majapaikan omista rahoistaan ja uhrasi auttamiseen omaa aikaansa ja voimavarojaan, vaan myös siinä, että hän ylipäätään kohtasi kärsivän, luultavasti verisen ja vaikeroivan lähimmäisen.

Kärsimyksen seuraaminen läheltä aiheuttaa kärsimystä itsellekin. Sen takia kärsimystä vieroksuva valitsee välinpitämättömyyden. Törmäsin kerran nettikeskustelussa ihmiseen, joka sanoi, ettei voi käydä katsomassa lähiomaistaan sairaalassa, koska on niin empaattinen, että joutuisi itse kärsimään tämän kärsimyksen seuraamisesta!

Hyvä teko on itsessään arvokas – se tuo apua ja lohtua ihmisille ja todistaa Jumalan käskyjen hyvästä tarkoituksesta langenneessa maailmassa. Kärsimys on joskus hinta, jonka hyvästä valinnasta joutuu maksamaan, mutta hyvä kärsimys koituu siunaukseksi kärsijälle: ajan mittaan kokemus vahvistaa hänen moraalista integriteettiään ja lisää hänen itsetuntemustaan. Hyvän kärsimyksen kautta tuleva Jumalan siunaus voi olla sitä runsaampi, mitä tietoisemmin kärsijä siihen suhtautuu sen sijaan että, Pietarin sanoin, "oudoksuisi" sitä.

Sairaan kärsimys

Voiko hyvän kärsimyksen ajattelutapaa soveltaa kärsimykseen, joka johtuu sairaudesta? Vai onko se vain neutraalia kärsimystä?

Keskustelu eutanasiasta on aina keskustelua sairaiden kärsimyksestä, ja eutanasian kannattajat puoltavat kuoleman valitsemista kärsimyksen sijaan. Vastakkain ovat siis kuolema ja kärsimys. Se taas, joka valitsee näistä kahdesta kärsimyksen, valitsee elämän.

Kärsimys on elämän merkki langenneessa maailmassa. Parantumattomasti sairaan ihmisen kärsimys voi olla kirjaimellisesti elämän valitsemisen seurausta, koska moni parantumattomasti sairas pohtii itsemurhan vaihtoehtoa – jotkut vakavasti harkiten, toiset filosofisemmin. Tällöin kärsimys sairauden takia on seurausta elämän valitsemisesta, siitä, että antaa Jumalan tahdon toteutua elämässään. Sairaan kärsimys on näin ollen hyvää, Jumalaa kirkastavaa kärsimystä.

On selvää, ettei kärsimys ole itseisarvo, vaan seurausta elämän valitsemisesta langenneen maailman olosuhteissa. Elämä on itseisarvoisesti arvokasta. Sairaan ihmisen kärsimystä pitää aina pyrkiä lievittämään kaikin tavoin, ja lievittäminen tapahtuu elämän rajojen sisäpuolella.

Kärsimys vailla vertaa

 

 "Sitten Jeesus tuli opetuslasten kanssa Getsemane-nimiseen paikkaan ja sanoi heille: "Jääkää te tähän siksi aikaa kun minä käyn tuolla rukoilemassa." Pietarin ja molemmat Sebedeuksen pojat hän otti mukaansa. Murhe alkoi nyt ahdistaa häntä, ja hän joutui tuskan valtaan. Hän sanoi heille: "Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa minun kanssani." Hän meni vähän kauemmaksi, heittäytyi kasvoilleen maahan ja rukoili: "Isä, jos se on mahdollista, niin menköön tämä malja minun ohitseni. Mutta ei niin kuin minä tahdon, vaan niin kuin sinä."(Matt. 26:36-39)

Meidän hyvä kärsimyksemme täällä maailmassa kirkastaa Jumalaa, mutta vain Jumalan oma kärsimys ja kuolema Pojassa Jeesuksessa avasi ihmisille tien iankaikkisen elämään. Jeesuksen ristinkuolema sovitti syntimme ja Hänen ylösnousemuksensa todisti Hänen olevan elämän Herra.

Käsky: rakasta!

Jeesus käskee meitä rakastamaan. Käsky rakastaa tuntuu mahdottomalta, jos rakkaudella tarkoitetaan asioita, joita useimmat nykymaailmassamme sillä tarkoittavat – laajalti jaettu määritelmähän perustuu kiintymykseen ja tunteisiin. Kristinuskossa rakkaus määritellään olennaisesti toisella tavalla, ja käsky rakastaa on kaksiosainen:

"Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." (Matt. 22:37-39)

 

 

Jumala näyttää mitä rakkaus on

Raamatussa kerrotaan:

"Siinä on rakkaus -- ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. John. 4:10)

 Ja vielä tunnetumpi kohta:

"Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh. 3:16)

Rakastaminen toteutuu evankeliumin ytimessä. Syntiin langenneet ihmiset olivat menettäneet yhteyden Jumalaan, elämän antajaan. Heidän halunsa oli kääntynyt pois Luojasta ja suuntautunut luotuun: omaan itseen, toisiin ihmisiin, luontoon ja ihmiskätten töihin. Koska Jumala oli luonut ihmiset elämään yhteyteensä, Hän tiesi, että välirikko oli synnyttänyt ihmisessä tarpeen, jota ei voi täyttää kukaan eikä mikään muu kuin Hän itse. Jumalan rakkaus toteutui siinä, että Hän syntyi itse ihmiseksi Pojassa, Jeesuksessa, sovitti ihmisten synnit ristillä ja voitti kuoleman. Itsensä antamalla Jumala avasi ihmisille tien takaisin yhteyteensä.

Jumalan teossa näkyy rakkauden ydinperiaate: rakkaus tarkoittaa olennaisesti kohteen tarpeen täyttämistä – äärimmillään siten, että se, joka rakastaa, uhraa itsensä kohteen hyväksi.
Raamatussa Jumalan kerrotaan olevan rakkaus (1. Joh. 4:8).


Lähimmäisen rakastaminen

Jumalan rakkaus antaa mallin rakkauden kaksoiskäskyn toiselle osalle: lähimmäisen rakastamiselle. Kun eräs lainopettaja kysyi Jeesukselta, kuka on hänen lähimmäisensä, Jeesus vastasi kertomalla vertauksen laupiaasta samarialaisesta, joka auttoi pahoinpideltyä ja ryöstettyä juutalaista muiden käveltyä välinpitämättömästi tämän ohi. Samarialainen vastasi pahoinpidellyn tarpeisiin, täytti ne parhaimpansa mukaan, vaikka samarialaisten ja juutalaisten välillä vallitsi uskonnollisista syistä välirikko.

Vertaus laupiaasta samarialaisesta opettaa meille kaksi asiaa yhdellä kertaa: sen, kuka on lähimmäisemme ja sen, miten lähimmäistä rakastetaan. Lähimmäinen on kuka tahansa ihminen – erityisesti sellainen, joka tarvitsee meitä ja jonka ohi muut kävelevät, ja josta emme lähtökohtaisesti edes pidä! Vuorisaarnassaan Jeesus tuo esiin saman periaatteen opettaessaan:

"Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.' Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.

Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen." (Matt. 5:43-48)

Lähimmäisen rakastamisen käsky on käytännössä haasteellinen, lievästi ilmaistuna. Varmasti jokainen meistä muistaa menneisyydestään tilanteita, joissa on epäonnistunut siinä. Jeesuksen käskyn mukaan on kuitenkin pyrittävä ojentautumaan. Toisaalta ainakin minut tämä haaste täyttää innolla – haluan ehdottomasti pyrkiä siihen ja nähdä maailmassa muutosta parempaan sen seurauksena!

Jumala antaa ihmisille rakkautta rakastaa lähimmäistään; kaikki rakkaus on viimekädessä Jumalasta, sillä Jumala on rakkaus.

Ihmisen kokemus omista tarpeistaan auttaa häntä ymmärtämään lähimmäisensä tarpeita: rakasta lähimmäistäsi kuin itseäsi.

Sanoin edellä, että lähimmäinen on erityisesti sellainen ihminen, josta emme lähtökohtaisesti edes pidä. Ilman inhimillisen vetovoiman ja kiintymyksen tunteita toteutettu lähimmäisenrakkauden teko – pelkkä uskossa ojentautuminen – saattaa nimittäin joskus synnyttää myös tunteita. Mielestäni tässä ilmiössä toteutuu erityisellä tavalla heprealaiskirjeessä ilmaistu uskon määritelmä: "Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä." (Hepr. 11:1)


Jumalan rakastaminen

Entä miten rakastetaan Jumalaa? Eri tavalla kuin lähimmäistä, koska Jumala ei tarvitse mitään ihmisiltä, luoduiltaan. Jumala itse on täydellinen ja täysi – Hän on rakkaus.

Heti vertauksen laupiaasta samarialaisesta jälkeen Luukkaan evankeliumissa kerrotaan lyhyt, pelkistetty tarina Betaniassa asuvista sisarista, Martasta ja Mariasta. Kun Jeesus opetuslapsineen meni heille kylään, Martta alkoi palvella vieraita, mutta Maria asettui Jeesuksen jalkojen juureen kuuntelemaan Hänen opetustaan. Martta, jolla oli kädet täynnä töitä, pyysi Jeesusta käskemään Marian avukseen, mutta Jeesus vastasi hänelle:

 "Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois." (Luuk. 10:41-42)

Ymmärtääkseni Jeesus käytti hyödyksi kotoisaa ristiriitatilannetta opettaakseen, ettei Hän ollut tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan. (Matt. 20:28) Jumalalla ei ole tarpeita, joita meidän tulisi pyrkiä täyttämään, jotta rakastaisimme Häntä. Mariaa esimerkkinä käyttäen Jeesus opetti, että Jumalan rakastamisessa tärkeintä on kuuliaisuus Hänelle – viimekädessä se on ainoa tärkeä asia.

Kuuliaisuus Jumalalle johtaa Hänen tuntemiseensa, ja Hänen tuntemisensa johtaa siihen, että noudatamme Hänen käskyjään. Apostoli Johannes sanoo kirjeessään: "Siitä me tiedämme tuntevamme hänet, että pidämme hänen käskynsä." (1. Joh. 2:3) Jeesus itse totesi yksinkertaisesti: "Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni." (Joh. 14:15)

Jumalan rakastamisen käytäntö saattaa kuulostaa tiukalta vaatimukselta, ja se edellyttääkin ojentautumista, aivan kuten lähimmäisen rakastaminen. Toisaalta Jumala itse antaa armoa janoitseville rakkauden, jolla rakastaa Häntä eikä Hänen käskyjensä noudattaminen ole raskasta sille, joka Häntä rakastaa. (1. Joh. 5:3)

Jumalan rakastaminen on siis meille mahdollista vain, koska Hän itse on antanut meille sen rakkauden, jolla Häntä tulee rakastaa! Millä tavalla Jumalan rakkaus sitten pääsee ihmiseen, jossa se alkaa vaikuttaa kuuliaisuutena ja Jumalan tahdon mukaan ojentautumisena (olkoonkin, että käytännössä se ilmenee meissä vielä vajavaisesti)? Luukkaan evankeliumissa paljastetaan tämä ovi, jota kautta Jumalan rakkaus tulee ihmisen sisimpään:

Eräs fariseus kutsui Jeesuksen aterialle luokseen, ja Hän meni sinne ja asettui ruokapöytään. Paikalle tuli nainen, joka vietti syntistä elämää. Nainen asettui syntinsä tuntevana ja katuvana Jeesuksen jalkojen luo ja itki. Hän kasteli Jeesuksen jalat kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne tuoksuöljyllä. Tästä välikohtauksesta seurasi vuorovaikutusta Jeesuksen ja syntistä naista paheksuneen fariseuksen välillä, minkä päätteeksi Jeesus sanoi fariseukselle naisesta: "hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon". Naiselle Jeesus sanoi: "Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi." (Luuk. 7:36-50)

Olemme kaikki syntiin langenneita, Jumalan armahduksen tarpeessa, ja sen vuoksi Jumalan rakastaminen saa alkunsa siitä, että otamme vastaan Hänen rakkautensa – Hänet. Jumala itse syntyi ihmiseksi Pojassa, Jeesuksessa Kristuksessa, ja on sovitus ja elämä jokaiselle, joka ei Häntä torju.

Rakastaminen totuudessa

Lopuksi haluan vielä käsitellä kaksoiskäskyn osien keskinäistä suhdetta. Teen sen antamalla todistuksen omasta elämästäni.

Entisessä elämässäni, ennen uskoon tulemistani, tein vakavan synnin: abortin. Teon jälkeen luin kerran nettikeskustelua abortista. Keskustelijoina oli eri kannoilla olevia ihmisiä, joista suuri osa tavalla tai toisella identifioitui kristityiksi. Jotkut heistä sanoivat, koettaen lohdutella abortin tehneitä, ettei abortti ole syntiä. Toiset heistä taas sanoivat abortin olevan synti.

Minulle, abortin tehneelle, jäi keskustelusta tuolloin hämmentävä tunne: toisaalta tunnistin empaattisen suhtautumisen heissä, jotka kiistivät abortin olevan syntiä – toisaalta vaistosin jotain muuta, selittämätöntä hyvää heistä, jotka pitivät kiinni "loukkaavasta" käsityksestä, että abortti on synti. En vain silloin vielä tiennyt, mitä se vaistoamani hyvä oli...

Jos rakkautemme lähimmäistämme kohtaan ei ole linjassa Jumalan rakastamisen, Hänen pyhän tahtonsa tunnustamisen kanssa, vaan perustuu pelkkään ihmisrakkauteen ja empatiaan, se ei ole Jeesuksen tarkoittamaa lähimmäisenrakkautta. Kaksoiskäskyn 'rakkaus' on rakkautta totuudessa. Parasta on, jos ilmaisemme totista rakkautta empaattisella tavalla.

Pelkkään empatiaan tyytyminen ja sen korottaminen rakkauden määritelmäksi pitää syntiin langenneen ihmisen valheessa. Jeesus on totuus; ja totuuteen tuleva, syntinsä tunnustava, saa Jeesukselta anteeksiannon. Jeesukselta, joka on voittanut synnin ja kuoleman.

Rakkauden kaksoiskäskyn osat voivat siis toteutua vain yhdessä. Jumalan rakastamisella ja lähimmäisen rakastamisella on yksi ja sama lähde: "Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä." (1. Joh. 4:19)

Voittamattoman valon juhla

Minulle joulu on aina ollut Jeesuksen syntymän muistojuhla. Ensimmäiset mielleyhtymäni jouluun ovat virret "Enkeli taivaan" ja "Hoosianna", joita laulettiin koulun joulujuhlassa. Beetlehemin tähti (myös koristeena kuusen latvassa) sekä seimiasetelma ovat jouluisimmat mielikuvat, mitä saatan ajatella.

Joulun alkuperä?

Aikuisena minulle sanottiin, että oikeasti joulu on alun perin pakanoiden juhla. Jotkut liittävät sen vanhaan suomalaiseen kekriin, jossa juhlittiin maatalousvuoden päättymistä. Toiset nostavat esiin sen, että 25. joulukuuta on roomalaisen juliaanisen kalenterin talvipäivänseisauksen alkuperäinen ajankohta, ja että kyseisenä ajankohtana olisi ennen kristillistä juhlaa vietetty Voittamattoman auringon päivää, Sol Invictusta.

Viimeksi mainitulle päinvastaista, säväyttävää teoriaa käsitellään Areiopagi-verkkolehden kolumnissa "Onko joulu sittenkin alunperin kristillinen juhla?", jonka on kirjoittanut lehden päätoimittaja Miikka Niiranen.

Maailman valo

Koska vietän joulua Jeesuksen syntymän muistoksi, minulle sopii, että sitä nimitetään Voittamattoman valon päiväksi (hmm... olisiko se latinaksi "Lux Invicta"?)! Oikeastaan pidän tästä nimestä enemmän kuin pakanallisesta 'joulusta'.

Jeesus sanoi:
  

"Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo." (Joh. 8: 12; käännös 1992)

Mitä se tarkoittaa, että Jeesus on maailman valo? Valo vertauskuvana viittaa tietysti siihen, että Jeesus tekee näkymättömän näkyväksi. Jos laskeudut pimeään kellariin, et näe, mitä kellarissa mahdollisesti on, ennen kuin räpsäytät valot päälle; jos kuljet pimeässä metsässä, kompuroit ja eksyt, mutta jos sinulla on taskulamppu mukanasi, näet väistää esteet ja pysyt polulla.


1. Jeesus valaisee syntisen

Jos me langenneet ihmiset vertaamme itseämme toisiin langenneisiin, meidän on mahdollista katsoa olevamme suhteellisen hurskaita. Aina on jokin asia, jossa minä olen onnistunut naapuriani paremmin. Olemme myös taipuvaisia vähättelemään omia vääriä valintojamme, eli syntejämme – rationalisoimaan ja oikeuttamaan niitä olosuhteiden perusteella (niin että lopulta synti ei ehkä ole enää ollenkaan syntiä...), ja joskus korostamaan muiden syntejä. Olemme taipuvaisia vertaamaan itseämme heihin, joihin verrattuna oletamme olevamme parempia.

Toisin sanoen se, mistä Jeesus nuhteli fariseuksia, on yleisinhimillinen taipumus.

Pojassa Jeesuksessa pyhä ja vanhurskas Jumala syntyi ihmiseksi. Jos vertaan itseäni Jeesukseen, Hänen täydellisyytensä ja synnittömyytensä pakottaa minut näkemään itseni vajavaisena ja syntisenä. Jeesuksen täydellisyys ja synnittömyys ilmeni Hänen olemuksessaan, sanoissaan, ihmeteoissaan, valinnoissaan – aina Golgatan ristille ja ylösnousemukseen saakka.

Kun Jeesus, maailman valo, on saanut meidät näkemään syntisyytemme, tunnustamme syntimme, eli teemme totuuden niiden suhteen: jokainen vilpittömästi tunnustettu synti annettiin ristillä kuolemalle Jeesuksessa, joka nousi kuolleista elämän herrana!


2. Lesken ropo näkyviin

Markuksen evankeliumissa kerrotaan:

Jeesus istuutui vastapäätä uhriarkkua ja katseli, kuinka ihmiset panivat siihen rahaa. Monet rikkaat antoivat paljon. Sitten tuli köyhä leskivaimo ja pani arkkuun kaksi pientä lanttia, yhteensä kuparikolikon verran. Jeesus kutsui opetuslapset luokseen ja sanoi heille: "Totisesti: tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi." (Mark. 12: 41-44; käännös 1992)

Minusta tätäkin voi pitää yhtenä tapana, jolla Jeesus, maailman valo, toi näkyviin näkymättömän. Kiinnittämällä opetuslasten huomion köyhään leskeen, joka laittoi uhriarkkuun varakkaisiin verrattuna mitättömältä näyttävän kolehdin, Jeesus valaisi maailmaa periaatteella, jonka mukaan ei tuijoteta pelkästään ulkoiseen (ja aseteta sen perusteella tekoja ja ihmisiä arvojärjestykseen), vaan nähdään sydämen asenne – sisäinen valinta, jonka mukaan jotain tehdään tai jätetään tekemättä. Leski antoi kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi, niin kuin Jeesus antoi elämänsä meidän tähtemme.


3. Hengessä näkeminen

Kirjeessä heprealaisille sanotaan:

Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. (Hepr. 11: 1; käännös 1992)

Tässä Uuden Testamentin heprealaiskirjeen luvussa 11 puhutaan uskon esikuvista. Kirjoittaja nostaa sellaisiksi Vanhan Testamentin ihmisiä, jotka uskoivat Jumalan lupauksiin, vaikka tilanne oli inhimillisesti arvioituna toivoton. Abrahamin ja Saaran, Mooseksen, Daavidin ja monen muun lisäksi tekstissä mainitaan profeetat.

Yksi huikeimmista kuvauksista hengellisestä näkemisestä on Vanhan Testamentin kohta, jossa kerrotaan profeetta Elisasta, Jumalan miehestä, jota Syyrian kuninkaan sotilaat olivat tulossa vangitsemaan.

Kun Jumalan miehen palvelija aamulla nousi ja meni ulos, kaupungin ympärillä oli kaikkialla sotilaita, hevosia ja vaunuja. Palvelija sanoi Elisalle: "Voi, herrani! Mitä me nyt teemme?"
"Älä pelkää", Elisa vastasi, "meillä on puolellamme enemmän väkeä kuin heillä." Hän rukoili Herraa ja sanoi: "Herra, avaa hänen silmänsä, jotta hän näkisi." Herra avasi palvelijan silmät, ja hän näki, että vuori Elisan ympärillä oli tulisia hevosia ja vaunuja täynnään. (2. Kun. 6: 15-17; käännös 1992)

Jos joku nyt ihmettelee, miksi otan esimerkiksi Vanhan Testamentin tapauksen, kun on tarkoitus puhua Jeesuksesta, joka syntyi maailmaan vasta Uuden Testamentin aikaan, niin muistutan, että Jumala on kolmiyhteinen: Jeesus avasi ihmisten silmiä jo ennen maailmaan syntymistään. Heprealaiskirjeessä kerrotaankin, että lupausten täyttyminen Jeesuksessa Kristuksessa oli heidän uskonsa viimekätinen syy, vaikka Jeesus syntyi maailmaan vasta satoja, tuhansia vuosia heidän kuolemansa jälkeen.

Vaikka tilanne vaikuttaisi ajallisten olosuhteiden perusteella toivottomalta, sillä, joka uskoo Herraan, on toivoa.

Valo loistaa pimeydessä

Monia muitakin vastauksia ja näkökulmia löytynee kysymykseen "Mitä se tarkoittaa, että Jeesus on maailman valo?". Nämä kolme vastausta nousevat kuitenkin evankeliumin ytimestä mielestäni, ja siksi halusin käsitellä niitä.

Johannes kirjoittaa Jeesuksesta:

Hänessä oli elämä,
ja elämä oli ihmisten valo.
Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. (Joh. 1: 4-5; käännös 1992)

Jeesus totisesti on voittamaton valo: mitä suurempi on pimeys, sitä kirkkaammin valo loistaa.

Eutanasia kristityn silmin

Reilu viikko sitten pantiin vireille kansalaisaloite eutanasialain puolesta. Aloitteessa ehdotetaan, että eduskunta ryhtyy lainvalmistelutoimenpiteisiin eutanasialain säätämiseksi ja eutanasian laillistamiseksi Suomessa. Aloite on kerännyt tähän mennessä vähän yli kolmekymmentätuhatta kannatusilmoitusta.

Some-keskusteluissa yleisin suhtautuminen kansalaisaloitteeseen on ollut "no jo oli aikakin!". Monen mielestä on suorastaan häpeällistä, että Suomi ei tarjoa kuolinapua sairaille. Eutanasiaa puolustetaan vetoamalla empatiaan kärsivää kohtaan sekä potilaan itsemääräämisoikeuteen ja koettuun arvokkuuteen.

Vastustajat puolestaan ovat nostaneet esiin erityisesti lääkärin etiikan muuttumisen sekä kaltevelle pinnalle asettumisen vaaran – aluksi kuolinapu sallittaisiin vain täysi-ikäisille kuolemansairaille elämän viime metreillä, mutta vähä vähältä luisuttaisiin Belgian tavoin tilanteeseen, jossa eutanasia myönnettäisiin myös lapsille ja masentuneille nuorille.


Ihmisen arvo

Olen samaa mieltä jälkimmäisten kanssa. Lääkärin etiikka muuttuisi vääjäämättä, kun tavoitteena ei enää olisikaan potilaan elämän kunnioittaminen (kuten eutanasialakia vastustavan Suomen Lääkäriliiton arvoissa sanotaan). Luisumista on tapahtunut sekä Belgiassa että Hollannissa, joten kaltevan pinnan argumenttikin on aiheellinen.

Kristittynä haluan kuitenkin pitää esillä ihmiselämän itseisarvoisuuden argumenttia eutanasiaa vastaan. Jokainen ihminen on itseisarvoisella tavalla mittaamattoman arvokas, ja siksi hänen elämäänsä tulee suojella. Myös ihmisellä, joka on sairas, vanha, kärsivä tai vammainen, on sama arvo, ja yhteiskunnan tulee suhtautua häneen samalla tavalla. Edelleen sama koskee ihmistä, joka ei itse usko omaan arvoonsa ja haluaa päättää elämänsä.

Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen ja puhalsi häneen elämän henkäyksensä – tähän perustuu ihmisen itseisarvoinen, mittaamaton arvo. Se on peruuttamaton eikä sitä voi vähentää eikä lisätä. Se ei ole ihmisen omissa käsissä: kukaan ei mahda mitään omalle eikä toisen arvolle. Vain Jumala saa päättää ihmiselämän päättymisestä.


Kärsimys

Sitä suuremmalla syyllä kärsivää ihmistä tulee auttaa ja hänen kärsimystään lievittää. Ns. aktiivinen eutanasia, jonka laillistamiseen kansalaisaloite pyrkii, ei ole kärsimyksen lievittämistä, vaan kärsivän surmaamista.

Oikea tie on kivunhoidon ja vanhustenhoidon parantaminen sekä saattohoidon mahdollistaminen kaikille tarvitseville. Eutanasiaa vastaan argumentoitaessa onkin usein kysytty: "Miksi eutanasia pitäisi laillistaa juuri nyt, kun meillä on käytössämme paremmat lääketieteelliset keinot kivun lievittämiseksi kuin koskaan aiemmin?"

Kansalaisaloitteessa sanotaan: "Eutanasialaki tarvitaan lisäämään elämän loppuajan vaihtoehto niille kanssaihmisillemme, jotka eivät saa sietämättömiin kärsimyksiinsä riittävää lievitystä hyvästäkään palliatiivisesta hoidosta." Eutanasia olisi siis heidän mukaansa sallittava tilanteissa, joissa kaikki mahdollinen on tehty, mutta potilas kärsii edelleen sietämättömästi. (Ääritilanteita varten on itse asiassa olemassa palliatiivisen sedaation, eli kevytnukutuksen, vaihtoehto).


Suhtautuminen kärsivään kristittynä lähimmäisenä

Eutanasiasta keskusteltaessa päädyn aina, "vastapuolen" provosoimana, kysymään itseltäni: miten Jumala sitten haluaa ihmisen suhtautuvan sietämättömästi kärsivään lähimmäiseensä, jos kerran yksin Hän päättää, milloin silkaksi kärsimykseksi muuttunut elämä päättyy? Eutanasian kannattajilla on tarjota kärsivälle kuoleman vaihtoehto, mutta eikö minulla ole tarjottavana muuta kuin vähän vielä lisää kärsimystä, joka tuntuu turhalta?

Raamattuun perustuva kristillinen etiikka painottaa kärsivän lähimmäisen auttamista kärsimyksessä ja rinnallakulkemista: "Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. -- Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle." (Matt. 25: 36, 40), "Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa." (Room. 12: 15), "Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain." (Gal. 6: 2).

On tilanteita, joissa ei voi tehdä mitään muuta kuin olla läsnä hiljaa tai ilmaista, että jos toinen haluaa, voi olla läsnä.


Hengellinen apu ja kärsimyksen tarkoitus?

Jos kärsivä on avoin hengelliselle avulle, voi muistuttaa häntä, että Jumala on aina kärsivän lähellä, koska Pojassa, Jeesuksessa Kristuksessa, Hän itse on kärsinyt maailmassa ollessaan enemmän kuin kukaan muu. Kärsivä ihminen ei koskaan ole yksin.

Itse uskon, että tarkoituksettomalta tuntuva kärsimys ei todellisuudessa ole tarkoituksetonta, turhaa. Raamatun Jobin tarinassa käy ilmi, että Jobin kärsimyksillä oli tarkoitus, mutta Job vain ei tiennyt, mikä se on. Job saattoi kokea Jumalan hylänneen hänet, mutta todellisuudessa Jumala ei ollut hylännyt häntä.

Jobin kärsimyksillä oli tarkoitus. Hän on uskottava todistaja lausuessaan:

 "Kunpa minun sanani kirjoitettaisiin muistiin,
kunpa ne talletettaisiin kirjaan,
uurrettaisiin kallioon ikuisiksi ajoiksi taltalla hakaten, lyijyllä piirtäen.

Minä tiedän, että lunastajani elää.
Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.
Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina
ja lihani on riistetty irti,
minä saan nähdä Jumalan
saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa." (Job 19: 23-27)

Viime kädessä Job luotti Jumalaan ja Hänen oikeaan tuomioonsa. Job on paljon uskottavampi todistaja Jumalan puolesta kuin joku, joka elää tyytyväisyydessä ja yltäkylläisyydessä – ainakin minun mielestäni. Silloin, kun en vielä ollut uskossa, luin välillä Jobin kirjaa, koska sain siitä omissa kärsimyksissäni lohtua ja toivoa. Uskon kärsivän Jobin tarinan olleen myötävaikuttamassa monen uskoon tulemiseen.

Uskon myös monen muun kristityn tavoin, että Jumala tekee yhä salaista työtään kuolemansairaan ihmisen sielussa ja että Hän antaa ihmisen kuolla, kun on saanut työnsä päätökseen. Kukaan tässä maailmassa ei ole elossa "turhaan".


Kärsimys ja ajallinen elämä

Elämme langenneessa maailmassa ja ihmisyydessä. Se joka valitsee elämän, valitsee aina myös kärsimyksen tässä ajassa. Elämän valitseminen kuoleman sijaan on Jumalan tahdon mukainen valinta.

Kärsimys ei ole ikuista, mutta elämä on. Kärsivää, joka on avoin hengelliselle avulle, voi muistuttaa, että Jumala parantaa sadan prosentin varmuudella jokaisen, joka uskoo Häneen! Parantuminen sairauksista ja vaivoista tapahtuu viimeistään ikuisuudessa, kun Jeesukseen uskova saa uuden ruumiin. "Hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet" (Jes. 53: 5).