Kaipaatko tulla rakastetuksi ehdoitta?

  Jokainen kiusattu tietää, miten pahalta tuntuu olla muiden silmissä liian huono ja jotenkin epämääräisesti vääränlainen.

Toisaalta olisiko sekään niin autuasta, että tulisi muiden hyväksymäksi vain siksi, että täyttää heidän asettamansa kriteerit?

  Onko olemassa ehdotonta rakkautta?

"Et täytä kriteerejämme – emme hyväksy sinua"

  Vuosia sitten näin dokumentin naisesta, joka yritti selvittää, miksi häntä aikoinaan kiusattiin koulussa. Nainen matkusti tapaamaan ja haastattelemaan entisiä koulukavereitaan ja kiusaajiaan. En muista enää, saiko hän vastauksen kysymykseensä, mutta muistan kohtauksen, jossa hän katseli kotivideota teinivuosiltaan ja kysyi: "Mikä tuossa tytössä oli muiden mielestä vikana?"

  On totta, että kiusaamisen syytä ei kuulu etsiä kiusatusta, vaan syy on kiusaajan, mutta naisen kysymyksen pystyy ymmärtämään: mitkä ovat ne syyt, joilla kiusaajat omassa mielessään oikeuttavat kiusaamisen itselleen? Surullisen usein kiusaaminen saa muutkin yhteisössä ajattelemaan, että kiusatussa on jotain vikaa ja että häntä on parempi karttaa.

  Kuten dokumentin nainen, kiusattu saattaa vuosikausia, pahimmassa tapauksessa koko loppuelämänsä, hakea muilta ihmisiltä hyväksymisen kriteerejä ja pyrkiä epätoivoisesti täyttämään niitä.

Miksi muiden onnistumisia kehuttiin, mutta jos minä onnistuin, siitäkin keksittiin jotain arvosteltavaa tai kukaan ei ollut huomaavinaankaan? Miksi sille naurettiin, kun joku toinen kertoi hauskan jutun, mutta jos minä kerroin hauskan jutun, minulle hymähdettiin ja tuhahdettiin, kehotettiin pysymään hiljaa?

Miksi muiden virheisiin suhtauduttiin ymmärtävästi ja armollisesti, mutta minun tekemistäni virheistä muistuteltiin vuosia jälkeenpäin? Miksi muille annettiin heidän väärät tekonsa anteeksi, mutta minulle ei?

  Mitkä olivat ne kriteerit, joita en täyttänyt? Jos minulle vain olisi kerrottu, olisin yrittänyt muuttaa itseäni niiden mukaiseksi!

Vai olisinko?

"Täytät kriteerimme – hyväksymme sinut"

  The Twilight Zone -mysteerisarjan jakso Eye of the Beholder (vuodelta 1959) kertoo kuvitteellisesta yhteiskunnasta, jossa kauneuskriteerejä täyttämättömät yksilöt ohjataan kauneusleikkaukseen, ja jos toimenpide epäonnistuu, yksilö karkotetaan muusta yhteiskunnasta eristettyyn paikkaan, muiden hylättyjen "rumilusten" luo.

  Tarinan keskushenkilö on nainen, joka on osoittautunut toivottomaksi tapaukseksi: hän on liian kaukana kauneusihanteesta eivätkä lukuisatkaan toimenpiteet ole tuottaneet tulosta. Jakson alussa katsojalle näytetään pelkästään tuota onnetonta naista: hän istuu sairaalavuoteella kasvot siteillä peitettyinä.

Kun kirurgi ja hoitajat tulevat kertomaan huonot uutiset, nainen puhkeaa lohduttomaan itkuun. Hänelle ilmoitetaan, että hylättyjen paikasta joku tulisi iltaan mennessä noutamaan hänet.

Mutta tarinassa seuraa yllättävä käänne: kun kirurgi poistaa siteet, katsojalle käy ilmi, että nainen onkin ihan tavallisen näköinen ihminen, ja samassa paljastetaan, että kirurgi, hoitajat ja muut paikalla olevat taas ovat possunaamaisia "rumiluksia", joilla on nenän paikalla siankärsä! Sairaalan käytävällä on tv, jossa yhteiskunnan possunaamainen johtaja pitää puhetta yhdenmukaisuuden ihanuudesta possunaamaisten kansakunnalle.

Niinpä, kauneusihanteet muuttuvat, ja lopulta kauneus on katsojan silmässä. Kuitenkin tarinan mielenkiintoisin kohta on mielestäni ihan lopussa:

Kun toinen "rumilus" (ihan tavallisen näköinen mies) saapuu noutamaan naista, ympärillä seisovat possunaamaiset lääkärit ja hoitajat katselevat heitä yllättäen surullisen näköisinä. "Minä vien sinut muiden hylättyjen luo. Vien sinut paikkaan, jossa sinua rakastetaan", mies sanoo lempeästi naiselle. Kun hylätyt lähtevät, yksi hoitajista katsoo itkien heidän peräänsä.

Nähdessäni jakson ensimmäisen kerran jäin miettimään syytä hyväksyttyjen surullisuudelle – oliko se myötätunto hylättyjä kohtaan, sääli? Myöhemmin törmäsin netissä jakson analyysiin, jossa tulkittiin sen johtuvan kaipuusta: hekin halusivat paikkaan, jossa heitä rakastetaan ehdoitta.

Totta: nähtyään toisten joutuvan ulkonäön perusteella hylätyiksi he olivat alkaneet tiedostaa, että heidän oma hyväksytyksi tulemisensa oli vain tietynlaisen ulkonäön varassa.

Jumalan armo ja puolestamme täytetyt kriteerit 

"Mutta Jumala osoittaa rakkautensa meitä kohtaan siinä, että Kristus kuoli meidän puolestamme, kun vielä olimme syntisiä." (Room. 5:8)

  On lopulta ihan sama, täyttääkö muiden kriteerit vai ei, jos se, mitä kaipaa, on ehdoton rakkaus. Ehtojen perusteella hyväksytty voi olla yhtä onneton kuin ehtojen perusteella hylätty.

Vastaus ehdottoman rakkauden kaipuuseen on evankeliumin ytimessä: Jumalan armo. Jumalalla ei ole ulkonäkö-, lahjakkuus-, varallisuus- tai temperamenttikriteerejä, kuten ihmisillä saattaa olla. Jumalan rikkaasta luomistyöstäkin voimme päätellä, että Hän rakastaa monimuotoisuutta, yksilöllisyyttä. Raamatun uskovaisissa ihmisissä on monenlaisia persoonia luonteeltaan ja ulkonäöltään.

  Mutta hetkinen... onhan Jumalalla silti ihan hirveästi kriteerejä, vaatimuksia! Nimittäin käskyjä: älä tapa, älä varasta, älä tee huorin, älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi jne. Ja Taivaaseen päästäkseen täytyy olla täysin synnitön! Toisaalta on ihan ymmärrettävääkin, ettei Jumala salli saman syntisen menon jatkuvan Taivaassakin, ikuisesti.

Evankeliumin viesti ei olekaan se, ettei Jumalalla ole mitään vaatimuksia, vaan se, että kaikki vaatimukset on täytetty puolestamme. Jumala itse, Pojassa Jeesuksessa, sovitti syntimme ja täytti kaiken puolestamme, koska Hän rakasti meitä. Ainoa mitä tarvitaan on, että otamme vastaan Jumalan ehdottoman rakkauden.

Jos tarjoamme Jumalalle omia ansioitamme Hänen rakkautensa hinnaksi, torjumme Hänen armollisen rakkautensa. Tai jos pelkäämme, että tulemme tekemiemme syntien takia hylätyiksi ja yritämme piiloutua Häneltä synteinemme, emme luota Hänen anteeksiantavaan rakkauteensa.

Jos sen sijaan otamme uskossa vastaan Jumalan rakkauden, Hän tulee ylösnousemuksen koittaessa kirkastamaan meidät niin, ettemme enää lankea syntiin, vaan olemme Jeesuksen tavoin täydellisiä rakkaudessa. Taivaassa tulemme ymmärtääkseni edelleen olemaan omanlaisiamme yksilöitä, mutta vain ilman syntiä.

  Miksi Jumala on rakastanut meitä niin paljon? En tiedä, mutta mieleeni tulee joitain kohtia Raamatusta. Luomiskertomuksessa kerrotaan, että Jumala on luonut ihmisen omaksi kuvakseen – luomisen kautta jokainen ihminen on tavallaan Jumalan "lapsi". Ja Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä kerrotaan, että Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8). Armollinen, uskollinen rakkaus on Jumalan olemus.

"Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 8:38-39)

Mistä rakkaus alkoi?

  Osaako ihminen rakastaa toista, jos kukaan ei ensin ole rakastanut häntä?

  Rakkautta on selitetty mm. peilisolujen toimintaan perustuvalla empatialla ja pohjimmiltaan geenien itsekkyydellä, mutta silti laajalti myönnetään, että rakkaudessa on mystinen elementti.

  Mistä rakkaus on alun perin tullut maailmaan?

Rakastamisen kaksi koulukuntaa

"Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä näet sydämesi." (Sananl. 28:19)

  On sanonta: "Jotta kykenee rakastamaan muita, on ensin rakastettava itseään." Siinä on vinha perä: itsensä hyväksyminen, armollisuus itseä kohtaan sekä sen ymmärtäminen, että on arvokas, tekevät helpommaksi saman kaltaisen suhtautumisen myös toisiin.

Mutta sanonnassa lähdetään siitä, että itseään voi noin vain ruveta rakastamaan. Itsensä rakastamista tarjotaan varmana ratkaisuna rakkaudettomuuteen: katsos, rupeat vain rakastamaan itseäsi – siitä se lähtee! Sitä en ihan täysin allekirjoita.

  Luin kerran nettikeskustelua nimenomaan tästä sanonnasta, ja huomasin kuuluvani enemmänkin päinvastaiseen koulukuntaan: jotta kykenee rakastamaan itseään ja muita, on ensin saatava rakkautta toiselta.

Jotta voin katsoa toista armollisesti ja hyväksyvästi, rakastavasti, jonkun on ensin täytynyt katsoa minua siten. Ja jotta voin itse katsoa itseäni niin, jonkun on ensin täytynyt katsoa minua niin.

Kun joku keskustelijoista ilmaisi tämän näkemyksen, ajattelin heti, että kyllä, noin päin se menee. Joten alussa mainitsemani sanonta sittenkin kiepsahtaa toisin päin: kaiken rakastamiseni alku on siinä, että joku toinen on ensin rakastanut minua.

  Maailmassa on paljon pahaa, mutta kyllä rakkauttakin ihmisten välillä on: puolisoiden välillä, vanhempien ja lapsen välillä, ystävien välillä, joskus tuntemattomienkin välillä. Miten rakkaus on alun perin tullut tänne, jos tai kun ajattelee, ettei kukaan ole voinut sitä itse itseensä pumpata ja sitten lähteä jakamaan muille?

Rakkaus on enemmän kuin empatiaa

  Humanistinen, ateistinen näkemys rakkaudesta perustuu yleensä empatiaan, jota puolestaan on selitetty tieteellisesti mm. peilisolujen toiminnalla. Aivojen peilaamisjärjestelmien solut saavat ihmisen myötäilemään toisen ilmeitä, eleitä, liikkeitä, äänenpainoja, tunnetiloja.

Muistan opiskeluajoilta jännän peilaamisilmiön: aina kun joku luentosalissa vaihtoi istuma-asentoa, monelle muullekin tuli yhtäkkinen tarve vaihtaa samaan asentoon. Toisen hymyn, itkun, naurun ja äänensävyjen tarttuminen lienee tuttu esimerkki peilisolujen toiminnasta monille meistä. Peilaaminen helpottaa myötätuntemista, toisen kokemuksen ymmärtämistä, ja sitä kautta se lisää halua esim. auttaa.

Jotkut selittävät, että rakkaus perustuu pohjimmiltaan "geenien itsekkyyteen": se saa ihmisen rakastumaan, pariutumaan ja lisääntymään sekä suhtautumaan empaattisesti "oman heimon" jäseniin – joko geeneiltään saman kaltaisiin tai niihin, jotka katsotaan hyödyllisiksi oman geeniperimän leviämiselle. Tällä selitetään mm. yhteisöllisyyttä.

  Minusta rakkaus on kuitenkin enemmän. Ajattelen siis, että peilisolujen toiminnalla ja "geenien itsekkyydellä" on oma osansa kokonaisuudessa, mutta uskon ja tunnen rakkauden olevan muutakin. Rakkaus voi saada ihmisen esimerkiksi toimimaan uhrautuvasti tilanteissa, joita ei voida puhtaasti palauttaa noihin periaatteisiin.

Monet humanistisesti ja ateistisesti ajattelevatkin myöntävät, että rakkaus on aina osittain mysteeri – ei kokonaan mitattavissa ja järkeiltävissä.

  Uskon, että rakkauden alku on Jumalassa, joka loi ihmisen (kaikki ihmiset, myös ne humanistisesti ja ateistisesti ajattelevat) kuvakseen. Se kaikki biologinen, mikä on tieteellisesti mitattavissa, mukaan lukien geenit, sukupuoli ja lisääntyminen sekä ne peilisolut, on Jumalan luomaa. Sen kautta ilmenevä rakkaus on lähtöisin Luojasta.

  Rakkauden alku, se mystinen ulottuvuus, joka on ihmisten järkeilyiltä ja mittalaitteilta usvan peitossa, on Jumala.

"Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: »Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.»" (1 Moos. 1:27-28)

"Siinä on rakkaus..."

  Vaikka empaattista ja kiintymykseen perustuvaa rakkautta sekä parisuhderakkautta on maailmassa, meissä ihmisissä on myös paljon armottomuutta itseä ja toisia kohtaan, itsen ja toisen arvottomana näkemistä, vihaa, pelkoa, epäluottamusta... Jo ensimmäisessä sukupolvessa Jumalan kuvaksi luotu ihminen lankesi syntiin.

Uskon, että jokaisessa ihmisessä on Jumalan antamaa rakkautta jo luomisen kautta, mutta Raamatussa myös kerrotaan, että Jumala antoi rakkautensa lähettämällä meille Jeesuksen tänne langenneeseen maailmaan. Opetuslapsi ja apostoli Johannes sanoo suoraan:

"Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa. Siinä on rakkaus — ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:9-10; käännös 1933/38)

  Jumala on se, joka rakasti ensin. Jeesuksen kautta rakkaus tuli maailmaan. Paitsi että Jumala loi maailman Sanallaan, joka on Jeesus, Hän lähetti Jeesuksen tuomaan pelastuksen syntien sovituksen kautta.

Olen saanut kokea romanttisen rakastumisen puolin ja toisin, tuntenut empatiaa ja ollut toisten empatian kohteena lukemattomia kertoja sekä saanut kasvaa elämänmittaisissa kiintymyssuhteissa rakkaisiin ihmisiin, mutta kaikkein syvintä rakkautta olen tuntenut siinä, että Jumala on rakastanut minua ja antanut anteeksi syntini.

Joskus kristitytkin sanovat toisilleen: älkäämme aina jauhako synnistä, syntien sovituksesta ja Jeesuksen ristinkuolemasta – puhukaamme mieluummin Jumalan armosta ja rakkaudesta, iloisista asioista.

Uskon kuitenkin, että vaikka Jumalan armo ja rakkaus ovat paljon muutakin, syntien sovitus on edellytys sille, että se kaikki muukin ihanuus avautuu ihmiselle. Syntien sovitus ei ole kaiken lopputila, mutta se on Jumalan rakkaussuhteen alku jokaiselle, joka sen ottaa uskossa vastaan. Jeesus nousi kuolleista, ja meitäkin, jotka uskomme Häneen, odottaa ylösnousemus Taivaallisen Isän luo, ikuiseen iloon!

  Kun ihminen on saanut Jumalalta rakkautta sydämeensä syntien anteeksiannon kautta, hänen tulee antaa sitä muillekin. Johannes jatkaa:

"Rakkaani, jos Jumala on näin meitä rakastanut, niin mekin olemme velvolliset rakastamaan toinen toistamme." (1. Joh. 4:11; käännös 1933/38)
 

"Nöyrien kumppani on viisaus" – pohdintoja viisastumisesta ja viisaudesta

  Meidän kulttuurissamme on yleistä nauraa toisten tyhmyydelle: hillittömyydelle, yllytyshulluudelle, kännitoilailuille... Kun nauraa ja päivittelee toisen tyhmyyttä, voi itse kokea olevansa viisas?

  Raamatussa taas opetetaan pikemminkin, että viisaammaksi tullakseen on ensin ymmärrettävä olevansa tyhmä.

  Mitä viisaus on ja mistä sitä voi saada?

Kulttuuri, jossa tyhmyys on naurun asia

"Viisas pelkää pahaa ja karttaa sitä, tyhmä on hillitön ja itsevarma." (Sananl. 14:16)

  Varmaan kaikki ovat kuulleet plastiikkakirurgialla kehojaan muokanneista "Ihmis-Kenistä" ja "Ihmis-Barbiesta", itseään tarkoituksellisesti lihottavista ylensyöjistä sekä heidän ihailijoistaan, hengenvaarallisen yllytyshulluista some-julkkiksista...

Enimmäkseen kyllä ymmärretään, että monet heistä ovat lähinnä avun tarpeessa, mutta paljon esiintyy sellaistakin näkemystä, että jokainen tehköön elämällään ja kehollaan mitä lystää eikä muilla ole oikeutta arvostella toisen valintoja – ja jos muut saavat viihdettä ällistyttävistä ihmiskohtaloista, sekin on ok.

  Raamatun mukaan tyhmyys voi ilmetä kohtuuttomuutena ja uhkarohkeutena, mutta tyhmä on myös se, joka nauraa pilkaten ja ivaillen toisen tyhmyydelle. Se on omahyväisyyttä ja ylimielisyyttä, jotka Sananlaskujen kirjassa asetetaan viisauden vastakohdaksi (mm. Sananl. 13:10, Sananl. 15:12).

  Yksi tyhmyyden muoto on, ettei opi virheistään. Ainakin meillä Suomessa ns. kännikulttuuri on hyvä esimerkki siitä: samojen ääliömäisyyksien toistaminen joka viikonloppu on sosiaalisesti hyväksyttyä ja kuitattavissa olankohautuksella: "Taisin olla vähän huppelissa." Oma viihteen lajinsa tässäkin on toisen kännitoilailuille nauraminen.

On hyvä osata nauraa omille ja toisten mokauksille yhdessä, mutta surullisen usein asetelma on, että yksi on pelle, jonka typeryyksille muut nauravat, kehittelevät niistä lentäviä lauseita ja meemejä.

  Me ihmiset olemme olleet tyhmiä kaikkina aikoina, mutta joukkotiedotusvälineiden ja netin takia tyhmyys on nykyään näkyvämpää. Mitä enemmän on valmis tuottamaan kohahduttavaa sisältöä, sitä suuremman yleisön saa.

Molemmat osapuolet varmaan luulevat olevansa toista viisaampia: kohahduttaja saa tavoittelemaansa julkisuutta ja usein rahaakin hölmöjen klikkauksista, ja hänen seuraajansa saavat nauraa katketakseen tai päivitellä toisen tyhmyyttä.

"Älkää olko omasta mielestänne viisaita"

"Tyhmä pitää omaa tietään oikeana, viisas se, joka neuvoja kuulee." (Sananl. 12:15)

  Raamatussa neuvotaan elämään juuri päinvastoin: tulee seurata ja kuunnella itseään viisaampia, ottaa opiksi ja noudattaa oppimaansa elämässään. Jos aina vain hakeutuu toisten tyhmyyden äärelle, sitä päivittelemään ja nauramaan, saattaa alkaa kuvitella itse olevansa viisas!

Ja jos kuvittelee olevansa viisas, ei näe tarvetta enää hankkia viisautta. Sananlaskujen kirjan paradoksaaliselta vaikuttava lause "Viisauden alku on: hanki viisautta" (Sananl. 4:7; 1933/-38) kuvaa mielestäni lampun syttymistä: olen ollut tyhmä – haluan viisastua.

"Älkää olko omasta mielestänne viisaita", apostoli Paavalikin neuvoo uskovaisia (Room. 12:16). Paitsi, että itseään viisaana pitäminen voi johtaa ylimielisyyteen muita kohtaan, se aiheuttaa senkin, että torjuu muiden neuvot ja kritiikin eikä sen takia enää kasva viisaudessa.

"Missä on ylpeys, sinne tulee häpeä, nöyrien kumppani on viisaus." (Sananl. 11:2)

  Entä jos on jo sen verran viisas, että on ymmärtänyt olevansa viisastumisen tarpeessa, niin mistä sitä viisautta pitäisi lähteä hankkimaan?

Kuka tai mikä tahansa ei ole viisauden lähde. Vaikka luonnontiede tarjoaa tietoa luomakunnasta, ja sitä on hyvä oppia, viisaus on Raamatun mukaan enemmän kuin pelkästään tietoa. Samoin toisten ihmisten kanssa keskusteleminen ja heidän näkemystensä kuunteleminen voi lisätä keskinäistä ymmärrystä, mutta ei välttämättä viisautta.

Viisaus liittyy elämän perimmäiseen tarkoitukseen ja sitä saa Jumalalta. Evankeliumissa on ilmoitettu elämän tarkoitus: se on Jumalan yhteyteen pääseminen ja Hänen kanssaan rakkaussuhteessa eläminen. Tästä voi uskoakseni päätellä ainakin sen verran, että valinnat, jotka vievät poispäin Jumalasta ovat tyhmiä, kun taas valinnat, jotka kasvattavat Jumalan tuntemista ja yhteyttä Häneen, ovat viisaita.

  Viisautta saa Jumalalta uskon ja evankeliumin mukana; evankeliumin totuus saa uskovan katsomaan itseään, muita ihmisiä ja luomakuntaa muistaen, että kaikella on Jumalan säätämä tarkoitus.

Viisaudessa tulee kasvaa. Raamatusta saa viisautta, toisilta uskovaisilta voi saada viisaita neuvoja ja viisautta voi pyytää suoraan Jumalalta uskossa:

"Jos kuitenkin joltakulta teistä puuttuu viisautta, pyytäköön sitä Jumalalta. Hän on saava pyytämänsä, sillä Jumala antaa auliisti kaikille, ketään soimaamatta. Mutta pyytäköön uskossa, lainkaan epäilemättä. Joka epäilee, on kuin meren aalto, jota tuuli ajaa sinne tänne." (Jaak. 1:5-6)

Jeesus Kristus – itse viisaus lihaksi tulleena 


 Onko millään lopulta mitään väliä, jos ajattelee, ettei elämällä ole perimmäistä tarkoitusta?

Minusta vaikuttaa, että ihmiset janoavat tarkoitusta sekä viisautta pelkkien irrallisten tiedonpalasten sijaan. Muistan vuosien takaa älykkään nettikeskustelijan, joka oli pitkään jatkuneen masennuksen ja syvällisten pohdintojen myötä päätynyt kolkkoon elämänfilosofiaan: koko elämä on pelkkä iso vitsi, jolle tulee nauraa päin naamaa.

  Evankeliumin mukaan Jeesus on Jumalan Sana, jolla luomakunta luotiin – kaiken näkyvän ja mitattavissa olevankin perimmäinen tarkoitus sisältyy Häneen. Jeesus on itse viisaus lihaksi tulleena. Jos siis ei tyydy pelkkiin sinänsä hyödyllisiin tiedonpalasiin, vaan janoaa kaiken tarkoitusta, tulee janota Jeesusta Kristusta!

"Juhlan suurena päätöspäivänä Jeesus nousi puhumaan ja huusi kovalla äänellä: »Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’, niin kuin kirjoituksissa sanotaan.» " (Joh. 7:37-38)

  Maailma, joka kieltää Jeesuksen, pitää meitä uskovia usein tyhminä, hölmöinä, kajahtaneita ja jopa hulluina. Mutta apostoli muistuttaa, että Jumala on antanut meille viisaudeksi Jeesuksen, joten vaikkemme olisikaan ihmisten mielestä viisaita, voimme olla rohkealla mielellä:

"Jumalan vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette. Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi. Näin toteutuu kirjoitus: »Joka ylpeilee, ylpeilköön Herrasta.»" (1 Kor. 1:30-31)

Tyyneysrukous

"Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

Teologi Reinhold Niebuhrin tyyneysrukous on puhutellut minua siitä lähtien, kun ensimmäisen kerran kuulin sen. Millaista apua olen saanut Jumalan sanasta pyrkiessäni tyyneyteen, rohkeuteen ja viisauteen?

Tyyneyttä

"Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa..."

  Olen nuoresta asti ihaillut ja tavoitellut mielen tyyneyttä sekasortoisen maailman keskellä. Opiskeluaikoinani inspiroiduin lukiessani filosofian historian kurssikirjaa, jossa kerrottiin stoalaisuudesta, Antiikin Kreikan filosofisesta koulukunnasta, joka etsi mielenrauhaa.

Tyyneysrukous nähdään usein stoalaisena: molemmissa tavoitellaan tyyneyttä hyväksyä asiat, joita ei kuitenkaan voi muuttaa.

  Mitä se tarkoittaa käytännössä? Stoalaisuudessa tyyneys ilmenee tunteiden hillitsemisenä vääjäämättömien ja luonnonlakien sanelemien tapahtumien edessä. Vaikka nuorena ihailin stoalaisuutta, kritisoin mielessäni jo silloin koulukunnan tyyneyskäsitystä: miksi juuri tunteettomuus tai tunteiden tasaisuus olisi tyynen hyväksymisen merkki?

  Kun myöhemmin olen pohtinut samoja kysymyksiä uskovaisena ja tyyneysrukouksen äärellä, olen tullut tulokseen, ettei tyyni hyväksyminen välttämättä liity merkittävästi tunteisiin.

Jeesuksen "valtasi syvä liikutus", kun Hänen ystävänsä Lasarus oli kuollut sairauteen ja Hän näki tämän Maria-sisaren itkevän (Joh. 11:33). Ja Getsemanen puutarhassa, juuri ennen pidätetyksi joutumistaan, Jeesus alkoi "tuntea kauhua ja ahdistusta" sekä sanoi opetuslapsilleen olevansa "kuoleman tuskan vallassa" (Mark. 14:33-34).

Eikö Jeesus siis muka pystynyt hyväksymään Lasaruksen kuolemaa, Marian surua ja sitä mitä Hänelle Taivaallisen Isän suunnitelman mukaan oli tapahtumassa? Evankelistojen kertoman perusteella näyttää siltä, ettei Jeesus edes pyrkinyt hillitsemään tunteitaan, saati hävennyt ja yrittänyt piilottaa niitä muilta.

  Ajattelenkin, toisin kuin stoalaiset, että tyyni hyväksyminen kattaa myös suhtautumisen omiin tunteisiin – ovathan tunteetkin sitä paitsi luonnollinen osa ihmisen elämää!

Lisäksi, ja ennen kaikkea, tavoittelemisen arvoinen tyyneys on mielestäni syvempi sisäisen rauhan tila kuin se, ettei tunne voimakkaita, liikuttavia tunteita – niin voimakkaita, että ne saattavat purskahtaa muidenkin nähtäville. Tyyneys-sanan sijaan käytänkin mieluummin sanaparia sisäinen rauha. Uskon, että sen saavuttamisessa filosofia ei lopulta voi auttaa, vaan tarvitaan Jumalaa.

  Millaista apua Jumalan sana tarjoaa mielenrauhaa kaipaavalle? Raamatun mukaan tyyneyden, tai sisäisen rauhan, tulee perustua toivolle, joka jokaisella Jeesukseen uskovalla on: kärsimykset ja koettelemukset, joille emme voi mitään, ovat vain väliaikaisia ja kuuluvat tielle kohti ikuista elämää ja rauhaa Jumalan luona.

Jeesus rohkaisi opetuslapsiaan kestämään murheen muistuttamalla tulevasta ilosta:

"Nainen, joka synnyttää, tuntee tuskaa, kun hänen hetkensä koittaa. Mutta kun lapsi on syntynyt, äiti ei enää muista kipujaan vaan iloitsee siitä, että ihminen on syntynyt maailmaan. Tekin tunnette nyt tuskaa, mutta minä näen teidät vielä uudelleen, ja silloin teidän sydämenne täyttää ilo, jota ei kukaan voi teiltä riistää." (Joh. 16:21-22)

  Tyyneysrukouksen pyyntöjä tulee helposti ajatelleeksi "haasteina", mutta nehän ovat todella pyyntöjä Jumalalle! Apostoli kehottaa:

"Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4:6-7)

Rohkeutta

"... ja rohkeutta muuttaa asioita, joita voin ..."

  Joissain elämäntilanteissa olen enemmän tai vähemmän tyynesti hyväksynyt sellaisiakin asioita, joita luultavasti olisin voinut muuttaa. Olen vain olettanut, etten kuitenkaan voi pielessä oleville asioille mitään. Tyyneysrukouksen mukaan minulta on siis puuttunut rohkeutta, ja viisautta.

  Tyyneen hyväksymiseen tarvitaan "vain" sisäinen suhtautumisen muutos, kun taas asioiden muuttaminen edellyttää toimintaa, riskin ottamista – sitä että käärii hihat ja tarttuu toimeen. Kysyy rohkeutta kohdata todellisuus niin välittömällä ja konkreettisella tavalla – myös kaikki ruma, sotkuinen ja ahdistava. Varsinkin nuorempana olen kokenut olevani siihen liian herkkä ja ihanteellisesti ajatteleva.

Ongelmaan löytyy apua evankeliumin ydinsanomasta: elämme langenneessa maailmassa ja ihmisyydessä, mutta Jumala on valmistanut meille parannuksen ja pelastuksen. Minun ei siis tarvitse pelätä ihannekuvan särkymistä, koska se on jo tapahtunut; mutta minun ei myöskään tarvitse jäädä toivottomuuteen, vaan voin luottaa siihen, että kaikki tulee vielä olemaan hyvin.

  Tässäkin kohtaa on tärkeää muistaa, ettei kyse ole (pelkästään) haasteesta, vaan rukouspyynnöstä: "Jumala, anna minulle rohkeutta..". Raamatussa apostoli neuvoo Timoteusta olemaan rohkea evankeliumin työssä muistuttamalla, että Jumala varustaa palvelijansa siihen:

"Eihän Jumala ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman, rakkauden ja terveen harkinnan hengen." (2. Tim. 1:7)

Mutta se, että ottaa vastaan Jumalan antaman rohkeuden ja käyttää sitä elävässä elämässä, on myös haaste kristitylle. Edellä mainitussa kohdassa apostolikin neuvoi Timoteusta "puhaltamaan täyteen liekkiin" Jumalalta saadun armolahjan (2. Tim. 1:6). Uskovaisen täytyy siis myös itse olla valmis toimimaan.

Miten voin olla satavarma, että yritykseni muuttaa asioita on kannattava ja viisas, ja että se onnistuu?

Ajattelen, ettei siitä voikaan aina olla satavarma. Rohkeutta tekemiseen saa kokemukseni mukaan siitä ymmärryksestä, että vaikka epäonnistuisi, putoaa Jumalan syliin – mitään peruuttamattoman tuhoisaa ei tapahdu, jos yrittää ja epäonnistuu. Kirjoituksessani Kärsitkö epäonnistumisen pelosta? kerroin enemmän tästä näkökulmasta.

Ja jos epäonnistuu hyvässä pyrkimyksessä, niin sitä epäonnistumisen kokemusta voi ainakin käyttää ymmärrystä ja empatiaa lisäävänä voimavarana, kun kohtaa toisia ihmisiä!

"Valvokaa, pysykää uskossanne lujina, olkaa urheita, olkaa vahvoja. Kaikki, minkä teette, tehkää rakastavin mielin!" (1. Kor. 16:13)

Viisautta

"... ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

  Erään tv-sarjan kohtauksessa AA-ryhmän vetäjä opetti tyyneysrukouksen uudelle jäsenelle. Siitä sain idean kirjoittaa aiheesta. Sarjassa rukouksesta käytettiin hieman pidempää versiota, jossa tyyneyttä, rohkeutta ja viisautta pyydettiin mm., "...että voisin, kuten Jeesus, kohdata tämän syntisen maailman sellaisena kuin se on, eikä sellaisena kuin itse haluaisin...".

  On asioita, joita varmuudella emme voi muuttaa, esim. Jumalan asettamat luonnonlait, biologiset tosiasiat ja ajan kuluminen. On nöyrää ja viisasta hyväskyä ne ja kunnioittaa niitä. Myös tietyt syntiinlankeemuksen seuraukset kuuluvat asioihin, joita emme voi muuttaa: ruumiillinen kuolevaisuus, syntinen luonto sekä monet sairaudet.

  Mutta jos ajattelee elämän vaihtelevia valintatilanteita, joissa periaatteessa voisi itse vaikuttaa olosuhteisiin ja tapahtumien kulkuun, miten sen erottaa, kannattaako edes yrittää? Mistä sen tietää, milloin on parempi tyynesti hyväksyä ja milloin taas tarttua rohkeasti toimeen?

Ei siihen taida olla mitään yleispätevää periaatetta – tilanteet ovat yksilöllisiä. Viimeistään tässä kohtaa muistaa sen, että kyseessä on rukouspyyntö eikä filosofinen pulma. Tyyneysrukouksessa pyydetään Jumalalta viisautta, ohjausta tehdä hyviä valintoja. Jumala kyllä tietää, että valintatilanteet voivat olla monimutkaisia: yksi Hänen lahjoistaan on "terveen harkinnan henki", kuten apostoli muistutti.

"Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan." (Sananl. 3:5-6)

Usein jo se selkeyttää ajatuksia, että pysähtyy miettimään tilannetta Raamatun äärellä: onko nyt oikea hetki? olenko itse valmis haasteeseen? onko valinta pitkällä tähtäimellä viisas? onko valinta Jumalan tahdon mukainen?

Myös toisilta ihmisiltä voi pyytää neuvoa. Toisella voi olla viisautta, kokemusta ja näkemystä, jota itsellä ei ole.

  Yksi mikä on varmaa, on se, ettei mennyttä voi muuttaa. Sen ymmärtämiseen sisältyy suuri viisaus: jos nyt käytän aikani ja voimani menneiden harmittelemiseen, heitän hukkaan nykyhetken, tämän päivän, jossa voisin kenties vaikuttaa asioihin, jos Jumala suo. Menneistä tulee oppia, mutta niistä tulee myös päästää irti.

"Joka aamu Herran armo on uusi, suuri on hänen uskollisuutensa." (Valit. 3:23)

Menneisyyden syntejäkään ei ole syytä jäädä harmittelemaan sen jälkeen, kun ne on saanut Jeesuksen tähden anteeksi ja niistä on tehnyt parannuksen. Edes Jumala ei niitä enää sen jälkeen muistele (Hepr. 8:12).

"Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon." (Joh. 14:27)

Sääli – myötätuntoa vai ylemmyydentuntoista alentuvuutta?

  Sanaa sääli kuulee aniharvoin käytettävän myönteisessä merkityksessä. Kukaan ei halua olla toisen säälin kohde – "sääli on sairautta", ja säälittävä yksi pahimmista haukkumasanoista.

  Minusta on mielenkiintoista, että Raamatussa säälimistä taas kuvaillaan pelkästään myönteiseksi tai ainakin neutraaliksi tavaksi suhtautua toiseen. Jeesuksen vertauksessa laupias samarialainenkin sääli ryöstettyä ja pahoinpideltyä miestä, jota auttoi.

Säälin kohteena oleminen kirpaisee

  Vuosia sitten minulla diagnosoitiin MS-tauti rajun vammautumisjakson myötä. Paranin vammoistani lopulta lähes kokonaan, kuten aaltomaisen MS-taudin luonteeseen kuuluu, mutta elin viikkoja liikuntavamman takia silmin nähden (ja ääntämishäiriön takia myös korvin kuullen) vammaisena. Muistan siltä ajalta hetkiä, jolloin minuun suhtauduttiin säälivästi.

Sääli ilmeni joidenkuiden läheisteni katseesta ja äänestä, mutta kaikkein eniten jostain syystä kirpaisi, kun tuntematon ihminen, sairaalaan toisen potilaan luo tullut vierailija, katsoi minuun ja kommentoi seuralaisilleen säälivästi: "On se kauheaa, kun noin nuorena on noin sairas..."

"Se, etten pysty puhumaan kunnolla, ei tarkoita, etten kuulisi tai ymmärtäisi toisten puhetta!", ajattelin loukkaantuneena.

  Kuntoutusyksikössä ollessani, kun olin jo parantunut lähes ennalleni, mietin yksi ilta, miksi säälin kohteena oleminen oli tuntunut niin loukkaavalta. Miettiessäni tajusin, että olin itse aiemmin päivällä tuntenut sääliä yksikön kuntosalilla näkemääni vaikeasti vammautunutta nuorta naista kohtaan. En ollut sanonut mitään, mutta olin ajatellut: "Noinkin huonosti voisi olla... Järkyttävää... Mikähän hänellä on... Kunpa hän parantuisi..." jne.

Olisin ollut valmis auttamaan häntä, ja jos vain mahdollista, myötävaikuttamaan hänen parantumiseensa, ja olen ihan varma, että minua säälinyt sairaalavierailija olisi tehnyt samoin minulle. Se, että olin lyhyen ajan sisällä ollut selkeästi sekä säälin kohde että säälijä, auttoi minua muistamaan, että sääli pohjautuu myötätuntoon ja on merkki siitä, että välittää tuntemattomastakin ihmisestä.

  Jokin siinä, että on säälin kohteena, silti tuntuu ikävältä. Ehkä syynä on olettamus, että tuo toinen, säälijä, on olevinaan yläpuolellani sen sijaan, että näkisi minut vertaisenaan? Tai ehkä en haluaisi tulla nähdyksi heikkona? Sääli on kolaus ylpeydelleni?

Tuntemattoman ihmisen säälin kohteena olemisessa kirpaisee lisäksi se, että tulee nähdyksi pelkästään surullisen tilansa kautta – tutut ihmiset sentään tietävät kuka ja millainen olen, millaisia vahvuuksia ja ilon aiheita minulla on. Ei kukaan halua olla muille pelkkä muistutus siitä, miten huonosti asiat voivat olla!

Sääli Raamatussa: auttamishalua ja laupeuden tekoja

"Mutta sitten tuli samaa tietä muuan samarialainen. Kun hän saapui paikalle ja näki miehen, hänen tuli tätä sääli." (Luuk. 10:33)

  Raamatussa sääliä kuvaillaan toivotuksi suhtautumistavaksi – en muista yhtäkään kohtaa, jossa säälimisestä sinänsä puhuttaisiin kielteisenä asiana. Raamatussa vaikeuksiin joutuneet ihmiset pyytävät toisia ihmisiä ja Jumalaa säälimään itseään!

"Säälikää minua, säälikää, te, jotka olette ystäviäni!" (Job 19:21)

Kyllä Raamatun tapahtumien aikoinakin ja sikäläisessä kulttuurissa sääli varmaan koettiin joskus loukkaukseksi, esim. Jeesusta vastustaneet fariseukset luultavasti kihisivät raivosta, kun Jeesus sääli ihmisiä (ja siten myös heitä). Heidän onneton tilansa ei ollut niin selkeästi silmin nähtävissä, joten he pystyivät esittämään – itselleen, toisilleen ja muille – etteivät kaipaa Jeesuksen sääliä?

  Jeesuksen ja apostolien mukaan säälimisen tulee johtaa toimintaan. Se on varmaan tärkein syy, miksi Raamatussa säälistä puhutaan toivottuna asiana. Laupiaan samarialaisen kävi henkihieveriin piestyä miestä sääliksi ja hän auttoi tätä, mm. puhdisti ja sitoi miehen haavat, vei hänet majataloon hoidettavaksi ja maksoi kulut omista varoistaan. Säälin ei tule olla pelkkää voivottelua ja surkuttelua:

"Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä? Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa." (1. Joh. 3:17-18) 

  Toiseksi, sääli on armon ilmenemismuoto: olen itse saanut lahjaksi Jumalalta, ja nyt annan lähimmäiselleni. Raamatussa kerrotaan, että maallinenkin hyvä on Jumalan antamaa. Jos sekä säälijä että säälin kohde muistaa tämän, on helpompi suhtautua sääliin vertaisten välisenä myötätuntona – molempia on autettu.

  Kolmas syy, joka minulle tulee mieleen, on yksinkertaisesti rehellisyys: on hyvä myöntää se tosiasia, että tarvitsee apua. Silloin voi myös saada apua. Joissain tapauksissa se, jos kieltää tarvitsevansa apua, vaikka oikeasti tarvitsisi sitä, voi olla ylpeyttä, joka on syntinen asenne.

  Neljänneksi, Raamatussa sääliminen on seurauksiltaan oikeastaan ylemmyydentunnon vastakohta. Ylemmyydentuntoinenhan yleensä pitää hajurakoa ja karttelee sitä, jota pitää vähäisempänä. Se joka vilpittömästi säälii, päinvastoin palvelee säälin kohdetta, on hänelle kirjaimellisesti lähimmäinen.

"Hän meni miehen luo, valeli tämän haavoihin öljyä ja viiniä ja sitoi ne." (Luuk. 10:34)

Jumalan edessä kaikki ihmiset ovat "säälittäviä"

"Kun hän näki väkijoukot, hänet valtasi sääli, sillä ihmiset olivat näännyksissä ja heitteillä, kuin lammaslauma paimenta vailla." (Matt. 9:36)

  Todellisuudessa kaikki ihmiset ovat joskus heikkoja ja tarvitsevat apua. Se ei tee ketään ulkopuoliseksi, ei-vertaiseksi, vaan päinvastoin yhdistää kaikkia ihmisiä.

  Kun uskoo Jumalaan, täydellisen hyvään, viisaaseen ja voimakkaaseen persoonaan, on helppo ymmärtää, että kaikki ihmiset ovat vajavaisia – täydellisen vertailukohdan rinnalla se on ilmeistä. Muiden ihmisten edessä ei lopulta tarvitse esittää vahvempaa, viisaampaa ja parempaa kuin on, ja Jumalan edessä, joka tietää vajavuutemme, vielä vähemmän.

  Jotkut ovat omavaraisia ja pystyvät maksamaan toisille ihmisille täällä ajallisessa elämässä saamastaan avusta, mutta Jumalan edessä kaikki ovat heikkoja, syntisiä, köyhiä ja kipeitä sekä avun tarpeessa ilman, että kenelläkään on millä maksaa.

Evankeliumin sanoma, että pelastus on yksin rakastavan Jumalan armosta eikä perustu omiin tekoihimme ja voimiimme, on pysyvä muistutus siitä, että kaikki ovat säälin kohteina – Jumalan säälin.

"Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: »Älä itke.»" (Luuk. 7:13)

  Tuntuu hämmästyttävältä, että täydellinen Jumala syntyi Pojassa Jeesuksessa ihmiseksi ja antoi itsensä alttiiksi heikkoudelle, kiusauksille, kärsimykselle, pilkalle, tuskalle ja kuolemalle – sääliä herättäville kokemuksille. Sen kautta Hän toi meille avun. Heprealaiskirjeen kirjoittaja kutsuu Jeesusta ylimmäiseksi papiksi ja muistuttaa:

"Sillä ei meillä ole sellainen ylimmäinen pappi, joka ei voi sääliä meidän heikkouksiamme, vaan joka on ollut kaikessa kiusattu samalla lailla kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä. Käykäämme sentähden uskalluksella armon istuimen eteen, että saisimme laupeuden ja löytäisimme armon, avuksemme oikeaan aikaan." (Hepr. 4:15-16; 1938)

Pohdintoja koulukiusaamisesta ja anteeksiannosta

  Jos koulukiusaaminen kerran on väärin, miksi muut kouluyhteisössä eivät puutu siihen? Jos päätyy aina kiusatuksi, tuleeko siitä päätellä, että vika on itsessä?

  Anteeksi antaminen ei tarkoita vääryydelle periksi antamista.

Kouluyhteisön hiljainen hyväksyntä?

  Koulukiusaamista koskevissa nettikeskusteluissa pohditaan aina syviä, perustavanlaatuisia kysymyksiä: hyvyyttä ja pahuutta, oikeaa ja väärää, kostamista, anteeksiantoa... Monenlaisen pinnallisen hölynpölyn keskellä koulukiusaamiskeskustelut kuuluvat virkistäviin poikkeuksiin.

Koulukiusatut janoavat oikeutta – he ovat ehkä oikeudenjanoisin ryhmä ihmisiä, johon olen nettikeskusteluissa törmännyt.

  Ehkä siksi, että ihminen on sosiaalinen olento, jonka ihon alle muilta ihmisiltä saatu palaute aina löytää tiensä, koulukiusatut ajautuvat joskus pohtimaan, onko heissä sittenkin jotain vikaa. Minua itseänikin on aikoinaan koulukiusattu, ja nuo pohdinnat ovat tuttuja.

Jos kiusaaminen oli väärin, miksi muut eivät puuttuneet siihen? Miksi minua on kiusattu kaikissa kouluyhteisöissä – jos aina päätyy kiusatuksi, ehkä vika on silloin itsessä? Miksi yhteisö, opettajia myöten, antoi sille hiljaisen siunauksensa? Voiko enemmistö ihmisistä muka olla väärässä?

  Raamatun mukaan koulukiusaaminen on väärin, vaikka ihmisten enemmistö ja lisäksi yhteisön auktoriteetit hyväksyisivät sen. Kiusaaminen ei johdu kiusatusta, vaan kiusaajan syntisyydestä.

Pilkkaaminen, valheiden levittäminen ja herjaaminen, ihmisen halveksuminen, naurunalaiseksi saattaminen, toista ihmistä vastaan juonitteleminen, toisen heikkouden hyväksikäyttäminen häntä vastaan, väkivaltateot sekä myös vääryyden katsominen läpi sormien ovat syntiä. (mm. Ps. 1:1, 2. Moos. 20:16, Sananl. 14:21, 3. Moos. 19:14, Sananl. 3:29, 1. Moos. 6:13, Sananl. 24:11-12).

  Kertomus Nooan arkista ja vedenpaisumuksesta on järkyttävyydestään huolimatta yksi lempikertomuksistani Raamatussa. Se alleviivaa sitä, etteivät hyvyys ja totuus ole enemmistön päätettävissä. Jumala hukutti vedenpaisumuksessa miljoonia ihmisiä heidän pahuutensa tähden, ja vain kahdeksan ihmistä – Jumalalle kuuliaiset Nooa ja hänen seitsemän perheenjäsentään – pelastui.

  Haluaisin ajatella, että ainakin huomattava osa kouluyhteisöstä kyllä tunnistaa kiusaamisen ja ymmärtää sen olevan väärin. Ne, jotka tunnistavat ja ymmärtävät, voisivat olla avainasemassa kiusatun tukemisessa. Heidän ei tarvitsisi nousta suoraan kiusaajia vastaan, jos he eivät osaa tai uskalla, mutta he voisivat kertoa kiusatulle, että ovat huomanneet kiusaamisen eivätkä hyväksy sitä.

"Ahdingossani minä huusin Herraa. Hän kuuli ja avasi tien.   Kun Herra on minun kanssani, en minä mitään pelkää. Mitä voisivat ihmiset silloin?" (Ps. 118:5-6)

 

Anteeksi antaminen ei ole löperyyttä

"Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä." (Room. 12:21)

  Joskus anteeksi antamisesta puhutaan kuin se olisi periksi antamista vääryydelle, jonkinlainen löperön ihmisen valinta, ja että kaunan kantaminen ja kostaminen taas olisi ainut oikeamielinen vaihtoehto. Varsinkin koulukiusaamiskeskusteluissa käsitykseen törmää aika usein.

Oikeasti anteeksiannon prosessissa vääryys tulee tunnustetuksi vääryydeksi – tunnustus sisältyy anteeksiantoon loogisella välttämättömyydellä: vain väärän teon voi antaa anteeksi.

Jos antaa anteeksi koulukiusaajalleen, se ei tarkoita, että antaisi periksi ja hyväksyisi teon, vaan päinvastoin siinä tulee vahvistaneeksi oikean ja väärän välisen eron sekä julistaneeksi koulukiusaamisen vääräksi – ja anteeksi annetuksi. Totuus tulee tunnustetuksi, mutta kiusattu vain ei (enää) kanna kaunaa kiusaajalleen.

Anteeksi antaminen on myös omaa henkistä hyvinvointia ajatellen kannattava päätös: se on irti päästämistä menneestä, vapautumista.

  Entä jos kiusaaja ei tunnusta tehneensä väärin, ei kadu, ei tee parannusta eikä ole avoin anteeksiannolle? Ymmärtääkseni silloinkin on hyvä antaa anteeksi tai ainakin olla valmis siihen. Tarjoaahan Jumalakin syntien sovitusta ja anteeksiantoa Jeesuksessa kaikille – kaikki vain eivät ota sitä vastaan. Ehkä koulukiusaamiseen syyllistynyt joskus myöhemmin ymmärtää tekonsa, katuu sitä ja ottaa vastaan anteeksiannon?

  Jeesus opetti anteeksi antamisen tärkeydestä:

"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne." (Matt. 6:14-15)

Joskus kaunaiset tunteet ja ajatukset vyöryvät takaisin, vaikka on jo antanut anteeksi. Silloin auttaa, että muistuttaa itseään, miten paljon on itse saanut Jumalalta anteeksi – kaikki synnit.

Lohdullisia Raamatunkohtia syntejään katuvalle

  Evankeliumin pelastussanoma syntisille on Raamatun ydinsanoma, ja sen takia Raamattu on täynnä lohdullisia sanoja syntejään katuville. Seuraavat kolme kohtaa ovat olleet minulle erityisen tärkeitä ja koskettavia.

Jumalan armo on suurempi kuin rikkomuksemme

"Sitten Herra kulki hänen editseen ja sanoi hänen kuultensa: »Herra, Herra on laupias Jumala, hän antaa anteeksi. Hän on kärsivällinen, ja hänen hyvyytensä ja uskollisuutensa on suuri." (2. Moos. 34:6)

  Nämä Jumalan sanat olivat henkireikäni, kun vasta uskoon tultuani luin ensimmäistä kertaa kokonaan Mooseksen lakikirjat eli Raamatun viisi ensimmäistä kirjaa. Vaikka olin jo alkanut uskoa Jeesukseen ja tiesin saaneeni syntini anteeksi, tuntui silti aika rankalta lukea luetteloita siitä, mitä seuraa lakia rikkoneille. Lakiluetteloita on erityisesti Mooseksen kirjoissa 3.-5.

Luetteloiden sävy on niin vääjäämätön, fatalistinen: jos olet tehnyt näin ja näin, ansaitset tämän ja tämän rangaistuksen, ja Jumalan viha on sinun päälläsi, olet kirottu jne.

Jos ajattelee Jumalan lain edessä ihmistä, joka jo on tehnyt rikkomuksen x, niin vaikka hän kuinka katuu sitä, hän ei saa tehtyä tekemättömäksi. Lain mukaan hänen oma tekonsa määrää hänen kohtalonsa eikä mitään enää ole tehtävissä. Jumalan laki edustaa rikkoneelle eli meille kaikille kuolemaa, koska kaikki ovat tehneet syntiä (Room. 3:23), ja synnin palkka on kuolema (Room. 6:23).

  Minusta on mielenkiintoista, että Herra muistutti Moosesta laupeudestaan, anteeksiannostaan, kärsivällisyydestään, hyvyydestään ja uskollisuudestaan juuri ennen noiden lakiluetteloiden antamista. Jumala muistutti, että Hän voi antaa rikkoneelle anteeksi.

Ja kun Mooses pyysi, että Herra näyttäisi hänelle kasvonsa, Hän ei suostunut pyyntöön, vaan sanoi: "Sinä et voi nähdä minun kasvojani, sillä yksikään ihminen, joka näkee minut, ei jää eloon." Sen sijaan Herra siinäkin kohtaa muistutti Moosesta armostaan ja anteeksiannostaan (2. Moos. 33:18-20). Ymmärrän tämän niin, että Jumala halusi Mooseksen (ja meidän kaikkien) tuntevan Hänet nimenomaan armonsa ja anteeksiantonsa kautta.

  Meidän omat tekomme edustavat meille iankaikkista kuolemaa ja eroa Jumalasta, mutta Jumalan armo ja anteeksianto edustaa iankaikkista elämää ja toivoa: se mitä itse olen tehnyt, ei määrää kohtaloani vääjäämättä, vaan vielä on Jumalan anteeksianto ja armo – se on syntinsä tunnustavalle tie ulos toivottomasta tilanteesta.

Särkynyt sydän 

"Jos toisin sinulle teurasuhrin, se ei sinua miellytä, polttouhriakaan et huoli. Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala." (Ps. 51:18-19)

 Rakastan psalmien rehellisyyttä ja intiimiyttä – ne ovat juuri sydämen vuoropuhelua Jumalan kanssa, niin kuin rukousta luonnehditaan. Psalmissa 51 Daavid tunnustaa suuret syntinsä Jumalalle: "Sinua, sinua vastaan olen rikkonut, olen tehnyt vastoin sinun tahtoasi." (Ps. 51:6)

Asettamalla jakeessa 18 vastakkain eläinuhrin (joilla kyllä oli paikkansa siihen aikaan, ennen Jeesuksen tuloa maailmaan) ja toisaalta murtuneen mielensä, särkyneen sydämensä uhrin Daavid tulkintani mukaan kertoi ymmärtävänsä, että ilman sydämen kääntymystä Jumalan puoleen millään ulkonaisella ei ole väliä. Jumalan armo ja anteeksianto otetaan vastaan sydämen uskossa.

Minusta on koskettavaa, että Daavid tiesi Jumalan tahtovan nimenomaan särkyneen sydämen. Ihmiset ylenkatsovat särkynyttä, rikkinäistä, mutta Jumala ei. Päinvastoin: väärien tekojen takia särkynyt sydän on hyvä asia – sellaisen sydämen Jumala tahtoo armahtaa ja tehdä ehjäksi. Daavid tiesi sen Jumalasta: "Särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala."

  Jakeessa 10 Daavid sanoo Jumalalle "elvytä mieli jonka olet murtanut" eli se, että Daavid edes katui vääriä tekojaan ja ylipäätään ymmärsi, että ne olivat Jumalan tahdon vastaisia, oli jo Jumalan Pyhän Hengen tekoa hänen sisimmässään!

  Daavid janosi Jumalan armahdusta ja sille perustuvaa parannuksen iloa: "Anna minulle jälleen pelastuksen riemu ja suo minun iloiten sinua seurata" (51:14). Niin kuin apostoli toteaa myöhemmin, "Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen". (2. Kor. 7:10).

"Totuuden noudattaminen" 

"Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta." (Joh. 3:20-21)

  Raamatussa puhutaan ihmisistä monien jyrkkien kahtiajakojen kautta: vuohet ja lampaat, tämän maailman lapset ja Jumalan lapset, pimeyden lapset ja valon lapset jne. Ihmisille on tyypillistä pyrkiä luokittelemaan itsensä jompaan kumpaan. Joskus sellainen ihminen, joka tuntee syntinsä erityisen raskaasti, saattaa ajatella toivonsa menettäneenä: "Minä nyt olen tällainen pimeyden lapsi – en kelpaa Jumalalle."

Minusta nämä Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumissa ovat erityisen lohdulliset juuri tuolla tavalla ajatteleville. Jeesus ei sanonut: "pahaa tehnyt kaihtaa valoa, mutta se joka ei koskaan ole tehnyt pahaa, vaan aina pelkkää hyvää, tulee valoon" tms., vaan Hän asetti vastakkain pahaa tekevän, joka kaihtaa valoa ja toisaalta totuuden noudattajan, joka tulee valoon. 

Mitä se "totuuden noudattaminen" voisi tarkoittaa? Minun ymmärtääkseni se tarkoittaa sitä, että tunnustaa oman syntisyytensä Jumalan edessä. 

  Raamatussa kerrotaan miehestä, joka ensimmäistä kertaa Jeesuksen tavatessaan lankesi Hänen jalkoihinsa ja sanoi: "Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies." Mutta Jeesus vastasi: "Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja." (Luuk. 5:8-11) Mies oli Pietari, josta tuli yksi Jeesuksen lähimmistä opetuslapsista ja apostoleista.

Pietari noudatti totuutta. Vaikka hän pelkäsi niin paljon, että pyysi Jeesusta menemään pois luotaan, hän samalla tunnusti oman syntisyytensä ja myös Jeesuksen Herruuden! 

  Kuten edellä mainittu Mooseksen kirjan kohta, myös tämä on minusta lohdullinen erityisesti vapauden näkökulmasta – se muistuttaa minua siitä, että Jeesus on Vapahtaja. Meidän omat menneet tekomme eivät vääjäämättä määrää meitä jäämään pimeyteen, vaan Jeesuksessa, valossa joka on tullut maailmaan, Jumala tarjoaa armonsa ja anteeksiantonsa.