Entä jos pahin tapahtuu?

Mistä voisi saada sisäisen rauhan, jos tulevaisuus pelottaa? Miten uskaltaa ottaa seuraava askel tilanteessa, jossa näyttää olevan pelkkiä huonoja vaihtoehtoja?

 Jaakobin esimerkki

Olen aina arastellut muutoksia. Muutokseen sisältyy riski, mahdollisuus, että tapahtuu jotain pahaa. Varsinkin huonojen kokemusten jälkeen pessimistinen suhtautuminen muutoksiin on ihan ymmärrettävää.

Pahojen kokemusten jättämä pelko voi toisaalta olla niin voimakas, että helposti unohtaa kaikki ne kerrat, joissa pelko onkin jälkeenpäin osoittautunut turhaksi. Omassa elämässäni on ollut valtavasti turhia pelkoja; vain harvoin olen Jobin tavoin joutunut toteamaan: "Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui, mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut." (Job 3:25)

Hiljattain olin jälleen tilanteessa, jossa jouduin pohtimaan "entä jos pahin vaihtoehto tapahtuu?". Raamattua lukiessani pistin merkille Jaakobin toiminnan ja sanat vastaavassa tilanteessa (näistä vaiheista kerrotaan 1. Moos. 37-45). Sain hänen esimerkistään paljon apua – niin paljon, että ahdistukseni vähentyi lähes olemattomiin.

Minusta Jaakob vaikutti vanhemmiten tulleen muutoksia arastelevaksi ja ehkä vähän pessimistiseksikin. Siihen oli erityinen syy. Hän oli menettänyt traagisesti rakkaan poikansa Joosefin, kun tämä oli ollut vanhempien veljiensä kanssa paimenessa. Jaakob luuli Joosefin kuolleen villipedon raatelemana, vaikka oikeasti tämä oli elossa, Egyptissä. Hän oli alkanut suhtautua suojelevasti erityisesti nuorimpaan poikaansa Benjaminiin, joka oli Joosefin ainoa täysveli.

Nälkäkuolema uhkasi Jaakobin perhettä ja koko Kanaanin maata. Egyptistä perhe olisi saanut ruokaa, mutta vain yhdellä ehdolla: kaikkien veljesten oli lähdettävä ruoanhakumatkalle, myös Benjaminin.

Jaakob oli valintatilanteessa: pitäisikö hänen ottaa riski ja päästää Benjamin veljiensä mukana Egyptiin vai pitäisikö antaa nälänhädän pahentua hitaasti, mutta varmasti? Tuohon aikaan muukalaisena vieraan kansan keskuuteen meneminen sisälsi oikeita vaaroja, ja lisäksi Jaakob traagisen kokemuksensa takia varmaankin pelkäsi, etteivät vanhemmat veljet huolehtisi Benjaminista.

Jaakob kieltäytyi voimakkaasti päästämästä Benjaminia ruoanhakumatkalle, vaikka vanhemmat pojat kuinka häntä maanittelivat.

 "Mutta Jaakob sanoi: "Minun poikani ei lähde teidän mukaanne. Hänen oma veljensä on kuollut, ja vain hän on enää jäljellä. Jos hänen käy huonosti matkalla, suru murtaa minut, ja niin te syöksette harmaapään isänne tuonelaan."" (1. Moos. 42:38)

Aika kului ja nälänhätä paheni. Lopulta Jaakobin oli käytännössä pakko ottaa riski ja päästää Benjamin matkaan. Päätöksestä ilmoittaessaan Jaakob ei enää vaikuttanutkaan tuskaiselta ja voivottelevalta, vaan rauhalliselta. "Jumala, Kaikkivaltias, auttakoon teitä...", hän aloitti ja päätti sanoen "Mutta jos minun täytyy menettää lapseni, käyköön sitten niin." (1. Moos. 43:14)

Tekstin perusteella minusta vaikuttaa, että Jaakobia oli rauhoittanut ajatus, että jos (meidän rajallisesta näkökulmastamme) pahin tapahtuu, sekin kuuluu Jumalan, Kaikkivaltiaan, suunnitelmiin. Kun Jaakob sanoi "käyköön sitten niin", hän ilmaisi viimekädessä haluavansa, että Jumalan tahto toteutuu – mikä se sitten onkaan.

Niin rajulta ja "piruja seinille maalailevalta" kuin Jaakobin sanat ehkä kuulostavatkin, ne olivat myös realistiset. Sitäpaitsi Joosefin kohdallahan Jaakobille (hänen näkökulmastaan) oli tapahtunut "se pahin". Ja kuten meille toisaalla Raamatussa kerrotaan, sekin oli kuulunut Jumalan suunnitelmiin (1. Moos. 50:20).

Pahin ei kuitenkaan tapahtunut. Vaikka Jaakob oli ollut valmis jopa luopumaan pojastaan, hän ei sittenkään menettänyt tätä. Lisäksi tapahtui paljon sellaista hyvää, josta hän ei varmasti ollut osannut uneksiakaan.

 "Tapahtukoon sinun tahtosi"

 Mutta vaikka tapahtumilla ei olisikaan ollut ajallisesti onnellista loppua, minusta olennaista on Jaakobin suhtautuminen tilanteessa, kun hän ei vielä tiennyt, miten asiat tulisivat menemään: Jaakob pystyi ottamaan riskejä sisältävän askelen vasta kun oli hahmottanut mahdolliseksi, että hänen näkökulmastaan pahin tapahtumien kulkukin saattoi sisältyä Jumalan tahtoon: kaikki on Jumalan käsissä. Näin ainakin tulkitsen hänen suhtautumistaan.

Minulle, koska olen tällaista riskejä kaihtavaa ja muutoksia arastelevaa tyyppiä, Jaakobin esimerkistä on paljon apua. Muistutan itseäni mahdollisuudesta, että pelottavimman mieleeni tulevan vaihtoehdon tapahtuessakin voin luottaa Jumalaan; jos en omilla valinnoillani riko Jumalan tahtoa vastaan, voin luottaa siihen, että kaikki käy lopulta parhain päin.

"Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut." (Room. 8:28)

Kun Jeesus opetti ihmisiä rukoilemaan, Hän sisällytti rukoukseen kohdan "tapahtukoon sinun tahtosi" (Matt. 6:9-13). Olen monta kertaa kuullut ihmisten sanovan tuota lausetta Isä meidän -rukouksen vaikeimmaksi kohdaksi lausua. Minustakin sitä on joskus vaikea sanoa, mutta olen alkanut ajatella niinkin päin, että lause on sisäisen rauhan lähde, koska se muistuttaa Jumalan hallinnasta ja asettaa rukoilijan luottamaan Häneen.

Kannatko menneisyyden taakkaa?

Tehtyä ei saa tekemättömäksi, vaikka omistaisimme kaiken aikamme menneisyyden käsikirjoittamiselle toisenlaiseksi ajatuksissamme.

Edes kaikkivaltias Jumala ei tee syntejämme tekemättömiksi. Hän on kuitenkin valmistanut meille vapautuksen niistä.

Jossittelun turhuus

 Raamatun uskovaisten ei juuri kerrota "jossitelleen" eli takertuneen menneisiin pohtien, murehtien, miltä heidän elämänsä näyttäisi, jos he olisivat valinneet toisin, eivät esim. olisi tehneet jotain tiettyä syntiä. He eivät jumiutuneet jossittelemaan myöskään sitä, miten paljon paremmin heidän asiansa mahdollisesti olisivat, jos joku toinen ei olisi tehnyt syntiä, joka vaikutti heidän elämänsä kulkuun.

Kyllä he joskus jossittelivatkin, mutta kertomusten pääpaino on siinä, kuinka he elivät luottaen Jumalaan, Hänen tahtoonsa ja sallimukseensa.


Anteeksianto vapauttaa koetuista vääryyksistä

Yksi esimerkki on Joosef, jonka vaiheista kerrotaan 1. Mooseksen kirjan luvuissa 37-50. Nuoren Joosefin veljet kadehtivat ja vihasivat häntä ja möivät hänet orjaksi Egyptiin. Joosef joutui elämään erossa perheestään suuren osan nuoruuttaan ja aikuisuuttaan, ja vaikka heidän tiensä myöhemmin jälleen kohtasivat, hän oli varmasti jossain määrin vieraantunut suvustaan ja rakkaasta isästään Jaakobista.

Asiat olivat menneet miten olivat eikä menneisyyttä voinut muuttaa – ei, vaikka veljet katuivat tekoaan raskaasti.

Sen sijaan, että Joosef olisi jäänyt pohtimaan, miten hänen elämänsä olisi mennyt, jos veljet eivät olisi tehneet pahaa tekoaan, hän jopa lohdutti heitä huomauttamalla, mitä hyviä seurauksia hänen Egyptiin joutumisellaan kuitenkin oli.

"Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi." (1. Moos. 50:20)

Se, ettei jossittele, ei tarkoita, että kieltäisi kokemansa vääryyden ja sen mukana tulleen kärsimyksen. Raamatun tekstistä on pääteltävissä, että koettu vääryys seurauksineen kulki mukana Joosefin uskonsuhteessa Jumalaan (1. Moos. 41:51-52); Joosef luotti, että Jumalalla on tarkoitus kaikelle ja uskoi, että jos hän turvaa Jumalaan, kaikki tulee päättymään hyvin.

Ennen kaikkea Joosef antoi anteeksi. Hänelle näytti olevan ihan ratkaisevan tärkeää, että veljet varmasti uskoivat hänen antaneen heille sydämestään anteeksi ja luottivat, ettei hän hautonut heille kostoa (1. Moos. 50:15-21). Anteeksi antamisen kautta Joosef paitsi vapautui itse menneisyyden turhasta taakasta, sen kautta myös avautui uusi yhteys perheenjäseniin.


... ja omien syntien taakasta

 Entä suhtautuminen synteihin, joita itse on menneisyydessään tehnyt? Se, ettei jossittele, ei tarkoita, etteikö katuisi syntejään – päinvastoin oikeastaan. Daavid on tästä hyvä esimerkki, kuten monista psalmeista (mm. 51) voimme lukea. Väärien tekojensa tunnustaminen synneiksi ja niistä parannuksen tekeminen on ainoa, mitä katuva voi tehdä – menneisyyttä hän ei voi muuttaa, vaikka kuinka haluaisi (ja jossittelisi).

Itse asiassa loogiseen päätepisteeseensä vietynä jossittelu johtaa moraalisen vastuun pakenemiseen: "Minä en todennäköisesti olisi tehnyt tätä syntiä, jos se-ja-se ei ensin olisi tehnyt sitä-ja-sitä syntiä minua vastaan..." Jokainen on Jumalan edessä vastuussa omista synneistään. Ja Jumala armahtaa sen, joka vilpittömästi pyytää syntejään anteeksi.

Se, ettei jossittele, ei myöskään tarkoita, ettei menneisyyttä voisi pohtia oppiakseen siitä. Jossittelevan katse pysyy menneisyydessä, kun taas sen, joka ottaa opiksi menneisyydestä, katse on kääntynyt menneestä tulevaan.

"Anna minulle jälleen pelastuksen riemu
ja suo minun iloiten sinua seurata,
niin opetan tiesi sinusta luopuneille,
ja he palaavat sinun luoksesi." (Ps. 51:14-15)

Jumala ja menneisyys

Edes kaikkivaltias Jumala ei muuta menneisyyttä: ei ole kelausnappulaa, jota painamalla Hän (aina tarvittaessa, yhä uudelleen ja uudelleen) palauttaisi tapahtumat alkupisteeseen niin, että emme olisikaan tehneet niitä valintoja, joita olemme tehneet. Jossittelu on olemattoman menneisyyden haikailemista.

Jumala kuitenkin teki synneillemme joitain muuta – Hän sovitti ne täydellisellä uhrilla: Jumala lähetti maailmaan Poikansa Jeesuksen, joka ikuisen henkensä voimalla sovitti pahat tekomme ristin kuolemallaan, ja nousi kuolleista. Uskomalla Jeesukseen saa Jumalan sovituksen ja anteeksiannon omakseen.

Jumalan ratkaisu, ristin sovitus, tähdentää tosiasioiden kohtaamisen välttämättömyyttä ja samalla sitä, miten turhaa jossittelu on. Vain totuuteen tulemisen kautta, tunnustamalla syntinsä, saa Jumalan anteeksiannon, joka johtaa parannukseen.

"Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." (1. Joh. 1:9)

Jumalan ratkaisu muistuttaa myös elämämme ja kokemustemme ainutkertaisuudesta. Jos kaikki tekomme ja kokemuksemme olisivat jatkuvasti nollattavissa, vaikka sillä kelausnappulalla, elämämmehän olisi pelkkää tyhjyyttä ja kokemuksemme unien kaltaista harhaa... Raamatussa kerrotaan, että meidän jokaisen elämä on ainutlaatuinen ja merkityksellinen Jumalan silmissä. Jeesus kertoi, että hiustemme lukumääräkin on Jumalan tiedossa (Matt. 10:30). Jokainen kyyneleemmekin on Jumalalle niin tärkeä, että Hän voisi koota sen leiliinsä (Ps. 56:9).

Jumalan ratkaisu oli sovittaa menneisyyden synnit, jotta vapautuisimme uuteen elämään Hänen kanssaan.

"Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö.
Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan." (Jes. 43:18-19; 1933)

Lähimmäisenrakkaus

 Rakkauden kaksoiskäskyn jälkimmäinen osa kuuluu: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi". Kuka on se lähimmäinen?

 Jeesus opetti, että rakkauden kaksoiskäsky on käskyistä suurin ja tärkein. Pääseekö Taivaaseen siis sitä noudattamalla? Tai riittääkö taivaspaikkaan, että pyrkii oikein paljon sen noudattamiseen?

 

 

 Kuka on lähimmäinen?

"Jeesus vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." (Matt. 22:37-39)

 Rakkauden kaksoiskäsky synnyttää joskus pohdintaa, kuka on se lähimmäinen, jota meidän kunkin pitää rakastaa. Silloin tällöin aiheesta syntyy kiistaakin, esim. köyhyyskeskusteluissa ja turvapaikanhakijoita koskevissa keskusteluissa kuulee joskus puheenvuoroja, joissa yritetään määritellä lähimmäinen tavalla, joka sopii puhujan omiin tarkoitusperiin.

 Luukkaan evankeliumissa kerrotaan, kuinka eräs lainopettaja esitti kysymyksen Jeesukselle ihan suoraan: "Kuka sitten on minun lähimmäiseni?" Jeesus vastasi kertomalla vertauksen laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:25-37; koko tekstinkohdan voi lukea tästä). Vertauksessa pappi ja leeviläinen kulkivat ryöstetyn ja henkihieveriin pahoinpidellyn miehen ohi, mutta muuan samarialainen pysähtyi auttamaan häntä.

"Kuka näistä kolmesta sinun mielestäsi oli ryöstetyn miehen lähimmäinen?", Jeesus kysyi lainopettajalta, ja tämä vastasi: "Se, joka osoitti hänelle laupeutta." 

Vertauksessa Jeesus käänsi näkökulman odotusten vastaiseksi: lähimmäinen olikin se, joka rakasti ja auttoi, vaikka lainopettaja ja muut kuulijat varmaan odottivat, että lähimmäinen olisi se, jota rakastetaan ja autetaan ja että vastauksesta siten olisi hahmotettavissa jonkinlainen määritelmä sille, ketä pitää Jumalan käskyn mukaan rakastaa.

Lopuksi Jeesus kehottaa lainopettajaa toimimaan vertauksen laupiaan samarialaisen tavoin: "Mene ja tee sinä samoin."

 Jokaista, joka pohtii "kuka sitten on lähimmäiseni – se, jota minun tulee rakastaa?", Jeesus kehottaa itse olemaan se lähimmäinen, joka rakastaa ja auttaa, eli osoittaa laupeutta, eikä Hän anna rakastamisen ja auttamisen kohteelle muita kriteereitä kuin avun tarvitsemisen.

Lainopettajan kysymyksestä ja Jeesuksen vastauksesta hänelle ja muille kuulijoille (myös meille) mieleeni tulee kaksi ajatusta. Ensinnäkin se, että osoittamalla lähimmäisenä laupeutta tuntematontakin kohtaan kuulija tavallaan tulee tehneeksi hänestä lähimmäisensä. Ja toiseksi se, että tekemällä vertauksessa lähimmäisestä (siitä toisesta; siitä, jolle haettiin määritelmää) toimijaosapuolen Jeesus myös asemoi jokaisen kuulijan avun tarvitsijaksi.

 "Sinä rakastit minua ensin"

 Nuorena, ennen kuin minusta oli tullut uskovainen, selailin kerran kristillistä runokokoelmaa, jonka nimi oli "Sinä rakastit minua ensin". Nimi oli minusta koskettava jo silloin, vaikken osannut selittää miksi. Nyt ymmärrän, että se viittasi evankeliumiin, jonka ytimessä on Jumalan armahtava rakkaus epätäydellisiä, syntisiä ihmisiä kohtaan.

Jumala rakasti maailmaa – ihmisiä, jotka eivät rakastaneet Häntä. Hän rakasti ensin. Rakkaudestaan Jumala lähetti Poikansa Jeesuksen sovittamaan syntimme ristillä ja tuomaan pelastuksen. Jokainen, joka uskoo Herraan Jeesukseen saa iankaikkisen elämän (Joh. 3:16). Rakastamalla Jumala avasi ihmisille tien luokseen.

"Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1. Joh. 4:10; 1938)

 Meidän tulee rakastaa toisiamme sillä rakkaudella, jolla Jumala on ensin rakastanut meitä; ei siksi, että lähimmäisenrakkauden teoilla tai niihin pyrkimällä pääsisimme Taivaaseen, vaan siksi, että se on hyvää, oikein ja tarpeellista tässä maailmassa. Lähimmäisenteot eli laupeuden osoitukset kaikessa vajavaisuudessaankin ja toisaalta tarpeellisuudessaan ovat tärkeitä, mutta eivät hinta taivaspaikasta.

Tuskinpa meistä kukaan on täydellinen rakastamisessa, niin että rakastaisimme laupeuden teoin aina, kaikkialla ja kaikkia ihmisiä, ja ettemme koskaan tulisi rikkoneeksi Jumalaa ja toisia ihmisiä vastaan.

 Vain täydellisen Jumalan rakkaus meitä epätäydellisiä kohtaan – se "ensimmäinen rakkaus" – on tie iankaikkiseen elämään.

"Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä." (1. Joh. 4:19; 1938)

New Age – luodun palvontaa Luojan sijaan

New Age on sekalainen joukko erilaisia uskontoja ja uskomuksia, joihin on ammennettu aineksia mm. vanhemmista maailmanuskonnoista. Kuitenkin New Age -uskontoja yhdistää yksi asia: niissä palvotaan Luojan sijaan luotua.

 

 

 

New Age -uskontojen yhteinen nimittäjä

Hyvän ja pahan sekä taivaan ja helvetin väliset kahtiajaot ovat tuttuja keskusteluissa kristinuskosta. Harvemmin kuulee puhuttavan Luojan ja luodun välisestä kahtiajaosta, vaikka se on perustavanlaatuinen ja Raamatussa hyvin keskeinen.

New Age -uskonnoilla on moninaisuudestaan huolimatta ainakin yksi yhteinen piirre: kaikissa niistä palvotaan Luojan sijaan luotua. Melkein mikä vain luotujen kategoriaan kuuluva sopii palvonnan kohteeksi, jumalaksi: luonto, taivaankappaleet, enkelit, oma itse, maailmankaikkeus...

Katsoin äskettäin Youtube-videota, jolla nainen kertoi selviytymisestään ja voimavaroistaan vaikeuksien keskellä. Useaan kertaan hän mainitsi rukoilleensa jumalaa avukseen. Lopuksi hän antoi esimerkin rukouksestaan – se alkoi sanoilla "Maailmankaikkeus, pyydän apuasi...".

"Jumala", josta nainen oli puhunut, paljastuikin siis maailmankaikkeudeksi! Ilmiö on nykyään todella yleinen ja esimerkkejä olisi antaa lukuisia, mutta kyseinen video havahdutti minut, koska naiselle maailmankaikkeuden ja jumalan samuus oli niin itsestään selvää. Hän oletti katsojiensa ilman selityksiä ymmärtävän jumalakäsityksensä, niin luontevasti hän käytteli näitä sanoja toistensa synonyymeinä.

Raamatussa kerrotaan ikuisen Jumalan luoneen sanallaan meidät ja maailmankaikkeuden, luomakunnan, ja mainitaan vääryydenharjoittajiksi ne, jotka palvovat luotua Luojan sijaan (Room. 1:25). Koko luomakunnan tulee ylistää Herraa, kaiken Luojaa:

"Halleluja!
Ylistäkää Herraa, te jotka olette taivaassa,
ylistäkää häntä korkeuksissa!


Ylistäkää häntä, te hänen enkelinsä,
ylistäkää häntä, kaikki taivaan joukot!


Ylistäkää häntä, aurinko ja kuu,
ylistäkää häntä, kirkkaat tähdet!" (Ps. 148: 1-3)

 

Sekoitus uutta, vanhaa ja lainattua


Nimestään huolimatta New Age -uskonnoilla on paljon yhteistä mm. vanhojen aasialaisten uskontojen kanssa: usko jälleensyntymiseen, usko sykliseen aikakäsitykseen (ja siten toistuviin ihmiskunnan hengellisiin aikakausiin; mm. tähän viittaa nimitys "uusi aika") sekä ennen kaikkea panteistinen, holistinen jumalakäsitys.

Viimeksi mainittu tarkoittaa siis uskomusta, että maailmankaikkeus itsessään on persoonatonta, ikuista jumaluutta (uskomus, että maailmankaikkeus olisi ikuinen on tietysti paitsi kristinuskon, myös luonnontieteen valtavirran vastainen). Koska tällaisessa jumalakäsityksessä kielletään Luoja, luomistyö ja niin ollen Luojan ja luodun välinen erillisyys, kyse on kristityn silmissä oikeastaan ateismista. Kuitenkin näissä Aasian uskonnoissa sekä niihin suurelta osalta perustuvissa New Age -uskonnoissa ajatellaan, että maailmankaikkeus itsessään on jumala / jumaluus.

Esim. hindulaisuudessa jokainen ihminen on yksilösielu, atman, ja atmanit yhdessä muodostavat maailmansielun, brahmanin. Jälleensyntymisen kiertokulussa, elämä elämältä, yksilösielu tulee yhä tietoisemmaksi jumaluudesta itsessään. Jooga ja meditaatio edistävät tietoiseksi tulemisen prosessia.

Panteistisesta, holistisesta jumalakäsityksestä seuraa tietysti, ettei ole maailmasta erillistä perustaa moraaliselle standardille, jota vasten ihmisten tekoja ja motiiveja voisi arvioida. Kaikki, myös kaikki maailman pahuus, on jumaluutta. On vain karman laki, jossa teoilla uskotaan olevan tietynlaisia seurauksia tuleviin elämiin, mutta mikään teko ei ole väärin tai oikein.

New Age -uskoisista länsimaalaisista monet vaikuttavat pitävän intuitiivisesti kiinni oletuksesta, että olisi maailmasta erillinen perusta moraaliselle standardille, vaikka oletus on ristiriidassa heidän omaksumansa uskomusjärjestelmän kanssa. Oletus on paitsi seurausta ihmisen luontaisesta oikeustajusta, varmaankin myös jäänne kasvamisesta kulttuurissa, johon kristinusko on vaikuttanut.

Vaikka hindulaisuuden ja buddhalaisuuden sanastoa ei sellaisenaan ole siirretty New Age -uskontoihin, perusperiaatteissa on paljon samaa. Brahmanin sijaan puhutaan esim. juuri maailmankaikkeudesta, universaalista rakkaudesta tai "energiasta".

Kun New Age -uskoinen rukoilee maailmankaikkeutta, kuten edellä mainitsemani Youtube-videon nainen, hän oikeastaan rukoilee omassa itsessään olevaa jumaluutta. Mutta miksi he rukoilevat, siis puhuttelevat maailmankaikkeutta tai universaalia rakkausenergiaa kuin se olisi heistä itsestä erillinen ja persoonallinen, eivätkä saman tien vain meditoi? Ehkä moni New Age -uskoinen sittenkin kaipaa Jumalaa – itseä suurempaa, persoonallista, täydellisesti rakastavaa...

Miten persoonaton entiteetti itsessään, yksinäisyydessään, edes voisi olla rakkaus? Kuten eräs raamatunopettaja on sanonut, rakkaus voi toteutua vain suhteessa. Raamatussa kerrotaan Jumalan olevan rakkaus (1. Joh. 4:8); kolmiyhteinen Jumala onkin kolmen persoonan – Isän, Pojan ja Pyhän Hengen – suhde, yhteys. Tähän rakkaussuhteeseen Jumala kutsuu ihmisiä, luotujaan.

Jumalan etsintää omasta itsestä?

"Taivaastaan Herra katsoo meitä,
hän näkee kaikki ihmislapset.
Korkeudestaan hän valvoo maata,
kaikkia jotka siinä asuvat,
joiden sydämen hän itse on luonut, joiden teot hän kaikki tuntee." (Ps. 33:13-15)

Muutama vuosi sitten katsoin minisarjan Out on a Limb (1987), joka perustuu näyttelijä Shirley MacLainen saman nimiseen, omaelämäkerralliseen kirjaan (1983) New Age -hengellisyyteen heräämisestä. Tarinassa elämän tarkoitusta etsivä näyttelijä alkaa löytää vastauksia syvennyttyään meditaatioon, menneisiin elämiin, kanavointiin... Sarjassa on tunnettu kohtaus, jossa MacLaine seisoo gurunsa kanssa merenrannalla ja huutaa aaltoihin: "I AM GOD! I AM GOD!..."

Ainoa persoona, jonka New Age -uskoinen voi löytää jumaluudesta, on hän itse. Muut ihmiset ovat samalla tavoin osa jumaluutta, mutta kunkin on löydettävä jumaluus omasta itsestään ja ymmärrettävä olevansa "vastuussa" omasta "karmisesta kohtalostaan" (näin Out on a Limb -tarinan gurukin selvittää merenrantakohtauksessa...).

Vaikuttaa siltä, että kaikista luoduista oma itse onkin perimmäinen palvonnan kohde New Age -uskonnoissa. Silloinkin, kun sanotaan "kommunikoitavan" enkeleiden kanssa, nämä ovat henkioppaita, sielunoppaita, jotka opastavat tiellä omaan sisimpään, itsestä löydettävissä olevaan jumaluuteen, tai niin kuin jotkut sanovat, "korkeimpaan itseen".

Kristinuskossa kunkin ihmisen sisin, kuten muukin luomakunta, osoittaa itsensä ulkopuolelle, Jumalaan. Raamatussa kerrotaan luomakunnan todistavan Luojan olemassaolosta (Room. 1:20). Lisäksi ihminen omassatunnossaan luontaisesti käsittää, että on olemassa moraalinen oikea ja väärä, ja tämäkin todistaa (Room. 2:15) sen puolesta, että on olemassa vanhurskas Jumala, joka alussa loi ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen.

Ihmiskunta tosin on langennut syntiin (Room. 3:23) ja sen myötä pois Jumalan yhteydestä. Raamatun ydinviesti onkin evankeliumi, ilosanoma pelastuksesta: Jumala on lähettänyt Poikansa Jeesuksen meidän syntiemme sovitukseksi. Jokainen, joka uskoo Jeesukseen, pääsee Hänen kauttaan taivaallisen Isän yhteyteen.

"Minä saan avun Herralta, häneltä, joka on luonut taivaan ja maan." (Ps. 121:2)

Miksi en ole feministi

Miksi feministinen ajattelu ei ole sopusoinnussa kristillisen uskon kanssa? Onko feministinen kritiikki joskus aiheellista?

Voiko tasa-arvo toteutua seurakunnassa?

 

 

 

Feminismin ongelmallinen ihmiskäsitys

 Jos minulta kysytään, olenko feministi, vastaan kieltävästi. Kannatan tasa-arvoa, mutten feministinä. Kristittynä minulla on vankka perusta ihmisarvolle ja sen myötä myös sukupuolten tasa-arvolle. Ihmisarvo perustuu siihen, että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, "mieheksi ja naiseksi hän loi heidät" (1. Moos. 1:27). Sekä mies että nainen, jokainen ihminen, on Jumalan kuvaksi luotu.

Miksi en voisi olla sekä tasa-arvoa kannattava feministi että kristitty? Nuorempana, ennen kuin tulin uskoon, pidin itseäni tasa-arvofeministinä ja opiskellessani suoritin jonkin verran naistutkimuksen kurssejakin, ihan silkasta mielenkiinnosta. Arvostan edelleen mm. 1900-luvun alun naisasianaisten työtä ja pidän tärkeinä liikkeen saavutuksia yhteiskunnallisen tasa-arvon saralla.

Uskovaisena olen kuitenkin eritellyt feminististä ajattelua – siis liikkeen filosofiaa – syvällisemmin ja alkanut ymmärtää, ettei se ole sopusoinnussa kristinuskon ihmiskäsityksen kanssa.

Kristitty ymmärtää, että mies ja nainen on luotu keskenään erilaisiksi ja toisiaan täydentäviksi; miehet ja naiset tarvitsevat toisiaan. Koska feministinen liike syntyi vastareaktiona miesten yhteiskunnalliseen valta-asemaan ja siihen kieltämättä liittyneisiin epäoikeudenmukaisuuksiin, feminismin ytimeen on alusta alkaen sisältynyt sukupuolten välinen vastakkainasettelu.

Myöhemmin vastakkainasettelusta on versonut kristillisen ihmiskuvan vastainen käsitys (naisen) vapaudesta (emansipaatio); sen mukaan nainen on vapaa silloin, kun hän on saavuttanut riippumattomuuden miehestä. Kärjistyneitä muotoja tästä aatteesta nähtiin 70-luvun radikaalifeminismissä, jonka keskuudesta syntyi separatistisiakin liikkeitä, naiskommuuneja yms.

Vapaus sinänsä on hyvä asia, mutta uskovaisena kristittynä en näe vapautta irrallisuutena, riippumattomuutena – en miehen ja naisen enkä ihmisen ja Jumalan välisessä suhteessa.

 Toinen, hyvin erilainen, mutta yhtä kaikki feminismin aatehautomosta lähtenyt suuntaus, joka on räikeästi kristillisen ihmiskäsityksen vastainen, on radikaalifeminismiäkin radikaalimpi postmoderni kielifilosofinen liike, joka kuuluu feminismin ns. kolmanteen aaltoon.

Postmoderni feminismi pyrkii uudenlaisen "merkityksenmuodostamisen" kautta irrottamaan sukupuolen käsitteen biologiasta ja tekemään siitä sosiaalisen konstruktion – siis pelkkää kieltä, yksilön omiin kokemuksiin pohjaavia määritelmiä ja identiteettejä sekä sosiaalisia käytäntöjä. Kristinuskon ihmiskäsityksessä sukupuoli on Jumalan luomistyötä ja kirjattu solujemme kromosomeihin. 

 Feminismin väitetään usein tarkoittavan juuri tasa-arvon kannattamista, mutta em. esimerkeistä voi huomata sen olevan paljon muutakin – jopa niin paljon ja niin radikaalisti, ettei alkuperäinen sukupuolten tasa-arvon aate enää ole useimmista suuntauksista edes tunnistettavissa.

Tavallinen tasa-arvoa kannattava feministi tuskin on kovin perehtynyt feminististen teorioiden moninaisuuteen, mutta "tavallisenkin feministin" olettamuksissa näkyy piirteitä noista oudommista filosofisista virtauksista.

Esimerkiksi edellä mainitusta radikaalifeminismin vapauskäsityksestä on elementtejä nykyajan maltillisten feministienkin kielenkäytössä, ja suoranaisesta järjettömyydestään huolimatta postmodernin feminisminkin ajatukset ovat laajalti saaneet hyväksyvän vastaanoton heidän keskuudessaan.

Hurjat ja järjenvastaiset ideat on esitelty ihmisille täyden tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja yksilönvapauden saavuttamisen kannalta välttämättöminä askeleina, ja kukapa noin hienoja arvoja vastaan haluaisi taistella...?

 Feministinen liike on omistautunut eri tavoin sorrettujen ja heikkojen puolustamiselle, mikä sinänsä on arvokasta. Minäkin pyrin siihen. En kuitenkaan hahmota maailmaa, yhteiskuntaa ja ihmiskuntaa epäkohtineen feminismin viitekehyksen kautta. Uskovaisena näen moraaliset vääryydet viimekädessä ihmiskunnan syntiinlangenneisuudesta johtuviksi, ja siten feminismillä ei ole niihin parantavaa lääkettä.

Pari sanaa Me Too -kampanjasta

 Jotain hyvääkin voin feminismistä sanoa. Vaikka feminismi ytimeltään ei nähdäkseni olekaan sopusoinnussa kristillisen uskon kanssa, kuten yllä selitin, feministinen kritiikki on silti ollut tärkeässä osassa tiettyjen epäkohtien osoittajana, niiden näkyviksi tekijänä.

Seksuaalista ahdistelua vastustavan Me Too -kampanjan kuohuissa ollaan kauhisteltu, kuinka feministit ovat jälleen "menneet liian pitkälle", eivät suvaitse "luonnollista" pikku flirttiä ja lietsovat naisia tekemään kärpäsestä härkäsen. Kauhistelijoiden joukossa on ollut myös perinteiseen kristilliseen arvomaailmaan nojaavia ihmisiä.

Moni kauhistelija ei tule ajatelleeksi, että Jeesus menee vielä Me Too -feministejäkin pidemmälle. Seksuaalisesta käyttäytymisestä ja aviorikoksesta opettaessaan Jeesus sanoi, että jos mies jo niin vähän kuin katsoo naista himoiten, hän on syyllistynyt sydämessään aviorikokseen tämän kanssa (Matt. 5:27-28). Edelleen Hän opetti:

"Jos oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden osan ruumiistasi, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin. Ja jos oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden jäsenen, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin." (Matt. 5:29-30)

Tällä Jeesus ei tietenkään tarkoittanut konkreettista itsensä silpomista (eihän silmättömyys ja kädettömyys edes estäisi synnin jatkamista sydämen tasolla), vaan ymmärtääkseni tarvetta tehdä radikaali muutos totutussa ajattelussa ja asennoitumisessa, jos ne ovat siihen asti olleet Jumalan tahtoa vastaan. Hän kehottaa nöyrtymään ja muuttumaan, ja jos tarve vaatii, ottamaan radikaalejakin askeleita, jotta muutos tapahtuisi.

Miesten tulee syvällisesti sisäistää kunnioittava suhtautuminen naisiin (ja sama vaatimus pätee tietysti myös toiseen suuntaan), koska niin nainen kuin mieskin on Jumalan kuvaksi luotu eikä Jumala tahdo, että miesten ja naisten välillä on seksuaalisten rajojen rikkomista ja kunnioittamatonta asennoitumista – ei avioliiton sisällä eikä sen ulkopuolella.

Uskovaisena naisena minulla on oikeus, ja velvollisuuskin, ylläpitää korkeaa vaatimustasoa siinä, miten miesten tulee asennoitua naisiin.

Seurakunta: niin kuin ruumiin jäsenet tarvitsevat toisiaan

"Ei silmä voi sanoa kädelle: 'Minä en tarvitse sinua', eikä liioin pää jaloille: 'Minä en tarvitse teitä.'" (1. Kor. 12:21)

  Edellä kirjoitin kristinuskon ihmiskäsityksestä, jossa mies ja nainen täydentävät ja tarvitsevat toisiaan sen sijaan, että he tavoittelisivat riippumattomuutta, "vapautta" toisistaan. Raamatussa seurakuntaa, eli uskovien yhteisöä, kutsutaan Kristuksen ruumiiksi (1. Kor. 12:12). Kaikki uskovaiset sukupuolesta riippumatta ovat tärkeitä ja tarpeellisia toisilleen, aivan niin kuin ruumiin jäsenet tarvitsevat toisiaan.

Tehtävät seurakunnassa vaihtelevat yksilöittäin ja ovat joiltain osin sukupuolisidonnaiset. Jotkut näkevät viimeksi mainitun seikan sukupuolten tasa-arvon vastaisena. Mielestäni näkemys ei kuitenkaan ole perusteltu, koska tehtävienjako ei perustu ihmisarvoon (eli erilaiset tehtävät eivät ole seurausta erilaisesta ihmisarvosta), vaan Jumalan asettamaan järjestykseen: "Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi." (1. Kor. 12:18).

Jotta ruumis olisi ehjä ja toimintakykyinen, sen jäsenten tulee täydentää toisiaan. Jos joku havittelee tehtävää, johon Jumala on asettanut jäseneksi jonkun toisen, niin silloinhan hän tulee paitsi häirinneeksi tuon toisen jäsenen tehtävänhoitoa, myös laiminlyöneeksi oman tehtävänsä, joka yhtä lailla on koko ruumiin toimintakyvyn kannalta välttämätön!

Ihmisarvon, tärkeyden ja pelastuksen osalta kaikki ovat samalla viivalla ja ovat yhtä Kristuksessa:

"Sillä te olette kaikki uskon kautta Jumalan lapsia Kristuksessa Jeesuksessa. Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet. Ei ole tässä juutalaista eikä kreikkalaista, ei ole orjaa eikä vapaata, ei ole miestä eikä naista; sillä kaikki te olette yhtä Kristuksessa Jeesuksessa." (Gal. 3:26-28; 1938)

 
                                                                         .....

 Entä sitten maailman moninaiset epäkohdat ja vääryydet, joihin aiemmin viittasin? Koska ne johtuvat ihmiskunnan langenneesta tilasta, feminismillä tai millään muullakaan aatteella tai liikkeellä ei ole niihin parantavaa lääkettä. Vääryys koskettaa kaikkia ihmisiä kahdella tavalla: me kaikki olemme itse tehneet syntiä ja toisaalta olemme kaikki joutuneet kärsimään toisten tekemien syntien takia.

Tähän kaksipuoliseen ongelmaan on parantava lääke Jumalalla. Ensinnäkin Jeesus sovitti ihmisten synnit ristillä (1. Joh. 4:10), ja toiseksi Jeesus on meille jokaiselle esikuva: joka uskoo Jeesukseen ja rakastaa Häntä, auttaa tarvitsevia, niin kuin Hän on auttanut meitä (1. Joh. 4:19).

Jumala lohduttaa kärsivää

Kristinuskossa kärsimys ei ole tabu, vaan ohittamaton osa itse evankeliumia.

Jumala haluaa lohduttaa ihmistä, joka on jäänyt yksin vastoinkäymisten ja kärsimyksen keskellä, sekä avata jälleen yhteyden muihin.

Kärsimys osana evankeliumia

  Silloin tällöin kuulee kysymyksen "miksi uskovaiset ovat aina niin negatiivisia?". Ymmärrän, miksi sellainen vaikutelma saattaa syntyä. Ajattelen itsekin melko paljon ihmisen vajavaisuutta, syntisyyttä, maailman kurjuutta, kärsimystä, kuolemaa – ja ihan mielelläni puhunkin näistä synkistä asioista. Blogissanikin olen vähän väliä kirjoittanut esim. sairastamisesta, ja tässä kirjoituksessa palaan taas yhden lempiaiheistani, kärsimyksen, pariin. Tästä huolimatta en koe olevani "negatiivinen" ihminen, vaan oikeastaan aika iloinen ja hyväntuulinen.

Yksi asia, joka minuun vetosi kristinuskossa alun perin on se, ettei siinä julisteta sitä mikä on hyvää ennen kuin on tunnustettu se mikä on pahaa. Ilo ja myönteisyys ilman, että on kohdattu myös ikävät tosiasiat, on pinnallista, feikki-iloa.

Evankeliumissa, joka on kristinuskon ydinasia, syntien sovitusta Jeesuksen ristinkuoleman kautta ja sitä myöten Jumalan anteeksiantoa, ei julisteta ennen kuin on tunnustettu, että olemme syntisiä ja armon tarpeessa. Mikä järki ilosanomalla syntien anteeksiannosta sitäpaitsi edes olisi, ellei olisi jotain anteeksi annettavaa? Sehän olisi vain tyhjää puhetta.

Eikä Jeesuksen ylösnousemuksestakaan, siitä että Hän voitti kuoleman ristillä, voi iloita ennen kuin kohtaa sen, että Hän ensin kärsi ja kuoli. "Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti", niin kuin ortodoksisessa pääsiäisyön jumalanpalveluksessa veisataan.

"Negatiivisuus"-kritiikkiin voikin vastata muistuttamalla siitä kaikesta hyvästä, mitä Jumala meille Jeesuksessa tarjoaa. Jeesus ei jäänyt ristille roikkumaan eikä kuolleena hautaan makaamaan, vaan Hän nousi kuolleista, ja sama tulee tapahtumaan jokaiselle, joka uskoo Vapahtajanaan ja Herranaan tähän ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Jeesukseen.

Jeesus ja kärsivä uskova

 Raamatussa kerrotun perusteella uskon, ettei kukaan toinen ihminen ole kärsinyt niin paljon kuin Jeesus. Hän kärsi monin tavoin jo ennen Golgatan tapahtumia, mutta ristillä kaikkien ihmisten kaikki synnit laitettiin Hänen kannettavakseen ja Hän tuli puolestamme Isän Jumalan hylkäämäksi. Tällainen kärsimys ei edes ole mahdollista kenellekään meistä, vaikka joutuisimme kokemaan paljonkin pahaa.

Edelleen uskon, ettei kukaan toinen ihminen ole yhtä säälivä ja myötätuntoinen kuin Jeesus. Hän antoi itsensä alttiiksi mm. kaikelle edellä sanotulle meidän takiamme. Jeesus, jos kuka, ymmärtää kärsivää ja haluaa olla hänen kanssaan silloinkin, kun kukaan muu ei halua, jaksa tai välitä.

"Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli." (Ps. 34:19)

Kärsimyksen tarkoitusta ei tietenkään tarvitse erityisesti pohtia. Voi vain elää luottaen ja turvaten Jumalaan sen kummemmin Hänen mahdollisia tarkoituksiaan kyselemättä ja erittelemättä.

Itse asiassa ajattelen, että käytännössä se meneekin juuri niin, ainakin enimmäkseen. Kun olin sairaana, en pohdiskellut enkä kysellyt syitä sille, mitä koin (en edes olisi jaksanut), vaan olin vain, ja Jumala oli kanssani. Kun parannuin oireistani ja voimani alkoivat palautua, rupesin ajattelemaan kokemaani evankeliumin valossa.

Ymmärsin kokemukseni olleen kahtalainen: siihen sisältyi yhtä aikaa sekä kärsimystä että sisäistä rauhaa. Rauhan perustana oli usko siihen, että mitä tahansa minulle täällä maailmassa tapahtuukin, kaikki tulee lopulta päättymään hyvin. Jeesus on ristillä voittanut syntiin langenneen maailman kärsimyksineen ja ansainnut meille ikuisen elämän. Taivaassa ei enää ole vaivaa, murhetta, sairauksia. Jokainen Jeesukseen uskova tulee Taivaasta osalliseksi, ja "Jumala pyyhkii heidän silmistään kaikki kyyneleet" (Ilm. 7:17).

Koska sairauteni (aaltomaisesti etenevä MS-tauti) on lääketieteen mukaan parantumaton – tilastollisesti arvioituna on luultavaa, että vielä tulevaisuudessa joudun kärsimään sen takia – minua lohduttaa tieto, että kokemuksen ei tarvitse olla pelkästään paha, vaan siihen voi sisältyä myös hyvää, joka on lähtöisin Jumalan lohduttavasta läsnäolosta. Voin sanoa tietäväni tämän varmuudella, koska olen jo kokenut sen. Monien muidenkin uskovaisten olen kuullut kertovan samaa.

Omasta puolestanikin haluan rohkaista kaikkia turvaamaan Jeesukseen ja ajattelemaan runsaasti evankeliumin totuutta jo silloin, kun kaikki on hyvin. Tuskinpa kukaan tulee kokonaan säästymään kärsimykseltä tämän elämän aikana – rohkaisuni on siis suunnattu kaikille ihmisille.

Kaikenlaisessa muussakin kärsimyksessä, ei vain sairaudesta johtuvassa, Jumala haluaa auttaa. Myös ja erityisesti sellaisessa, joka on seurausta omista vääristä valinnoista. Jos joku kääntyy Jumalan puoleen syntinsä tunnustaen ja hyläten, Jumala ottaa hänet avosylin vastaan. Juuri sitä varten Hän lähetti Poikansa Jeesuksen maailmaan.




Kärsimys eristää – Jumala kohtaa intiimisti ja yhdistää


Raamatussa Jobin kärsimyksessä oli merkittävä sosiaalinen ulottuvuus: hänelle oli tapahtunut järkyttäviä vastoinkäymisiä, kuten kaikkien lasten kuolema luonnonkatastrofissa sekä vakava sairastuminen, ja vielä niiden seurauksena, lisätaakkana, häntä alettiin karttaa. Ilmeisesti monet erehtyivät pitämään häntä Jumalan hylkäämänä ja pelkäsivät hänen seuraansa ja onnetonta tilaansa.

"Oma ystäväpiirini inhoaa minua, nekin, joita minä rakastin, torjuvat minut." (Job 19:19)

Ei kärsivän ihmisen yksin jääminen tietenkään aina johdu siitä, että muut karttavat häntä, vaan sosiaalisen eristyksiin joutumisen syynä voi olla myös oma häpeän tunne tai se, ettei ole voimia sosiaaliseen vuorovaikutukseen tai edes toisen ihmisen läsnäoloon.Tämän olen itsekin kokenut.

Kärsimyksen mukana tulleesta yksinäisyydestä puhutaan myös lukuisissa psalmeissa. Niistä käy kirkkaasti ilmi, että yksin jäänyt ihminen turvaa Jumalaan, koska hänellä ei ole muita. Monesti sanotaan kärsimyksen tarkoituksen olevan juuri sen, että ihminen joutuisi turvaamaan Jumalaan. Raamatun äärellä ja omien kokemusteni perusteella minäkin uskon sen olevan keskeinen syy. Yksi lempikristityistäni, hollantilainen nainen Corrie ten Boom, kirjoitti: "Et voi oppia, että Kristus on ainoa, jonka tarvitset, ennen kuin Kristus on ainoa, joka sinulla on."

"Minut on unohdettu kuin olisin kuollut, minut on hylätty kuin särkynyt ruukku." (Ps. 31:13)

"Mutta minä turvaan sinuun, Herra, ja sanon: "Sinä olet minun Jumalani!"" (Ps. 31:15)

Jumala kohtaa yksin jääneen kärsivän intiimillä tavalla, ja se on ainutlaatuista ja ihanaa, mutta ei Hän halua, että kukaan meistä jää yksinäisyyteen, eristyksiin muista. Monista psalmeista ilmenee, että Jumalalta avun saanut tuntee vastustamatonta halua ylistää Häntä ja kertoa muille Jumalan hyvyydestä ja armollisuudesta. Kärsimys usein eristää, mutta Jumala avaa yhteyden muihin.

"Minun huuleni avautuvat ilohuutoon. Minä laulan sinulle kiitosta, koska sinä lunastit minut. Lakkaamatta minun kieleni kertoo vanhurskaudestasi." (Ps. 71:23-24)

"Levitköön sanoma sinun hyvyytesi runsaudesta, kiitettäköön sinun vanhurskauttasi riemuiten." (Ps. 145:7)

Oletko kaunis vai turhamainen?

Turhamainen ihminen on sellainen, joka kantaa huolta kauneudestaan... vai onko? Mitä on todellinen kauneus?

Katoavaisesta ikuiseen

Millainen ihminen on turhamainen? Minun ymmärtääkseni sellainen, joka keskittyy ajalliseen ja katoavaiseen yli sen, mikä on ikuista – yli Jumalan.

Jokainen meistä tarvitsee kohtuullisesti ajallisia hyödykkeitä kuten ruokaa, vaatteita ja katon päänsä päälle (Matt. 6:31-33), mutta turhamaiselle katoavaiset asiat ovat kaiken mitta: mm. oman arvon ja elämän tarkoituksen. Raha ja tavara, omat kyvyt ja suoritukset, ihmiskunnia, monenlaiset yhteiskunnallista statusta lisäävät asiat, muiden ihmisten mielipiteet ja näkemykset itsestä jne. ovat katoavaisia asioita.

Ulkonäkökeskeisyys ja siitä johtuva ruumiillisen ikääntymisen pelko on yksi merkittävimmistä turhamaisuuden ilmenemismuodoista. Voin myöntää, että se on ollut oma ns. helmasyntini eli sitkeä väärä asenne, jota vastaan olen joutunut taistelemaan.

Vaikken ikinä menisikään "kauneusleikkauksiin", olen silti taipuvainen suremaan ja tuntemaan pientä ahdistusta, jos näen peilistä esim. juonteita silmieni ympärillä, en ehdi meikata (edes kevyesti) kotoa lähtiessäni tai olen tyytymätön siihen, miltä näytän jonkun ottamassa valokuvassa. Väärää asennetta vastaan taisteleminen (keskittymällä enemmän siihen, mikä on pysyvästi arvokasta) on silti auttanut: olen nykyään vähemmän ulkonäkökeskeinen kuin nuorempana.


Ahdistuksen aiheet

Koska katoavainen maailma on jatkuvassa muutoksen tilassa ja kaiken siihen kuuluvan voi menettää hetkenä minä hyvänsä, turhamaisella ihmisellä lienee alituinen menettämisen pelko: hän voi menettää turvansa, sen minkä varaan on laskenut omanarvontuntonsa, kaiken mikä on tehnyt hänen elämästään mielekästä hänelle itselleen.

"Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä. Ja maailma himoineen katoaa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy iäti." (1. Joh. 2:16-17)

Katoavaiseen ja muuttuvaiseen keskittyminen synnyttää rauhattomuutta ja ahdistusta – Jumalan todellisuus, pysyvä ja ikuinen, on sisäisen rauhan perusta.

Ovatko uskovaiset sitten vapaita ahdistuksesta? Omasta puolestani vastaan kieltävästi. Uskovainenkin joutuu elämään jatkuvassa muutoksessa olevan maailman ja erilaisten uhkien keskellä. Jokainen kärsii esim. sairastuessaan, ihmissuhderistiriidoissa tai rahavaikeuksissa. Jo ei-toivottujen muutosten uhka aiheuttaa pelkoa, ahdistusta. Tänä päivänä koen ahdistuksen silti radikaalisti eri tavoin kuin ennen.

Uskovaisena nimittäin ymmärrän, että tämä muuttuvainen ja katoavainen maailma uhkineen on vain väliaikaista. Vapahtajaan Jeesukseen uskovan tie tulee päättymään ikuiseen elämään Jumalan luona, ja siellä kaikki on pysyvästi niin kuin pitää. Koen siis joskus edelleen ahdistusta, mutta nyt, kun minulla on lisäksi suhde Jeesukseen, kokonaiskokemus on toisenlainen.

Yksi lempiraamatunopettajistani kertoi ystävästään, joka vastaa aina kuulumisten kyselyyn "Hyvin menee – täällä olosuhteiden yläpuolella". Hän elää katoavan maailman olosuhteissa, joihin vääjäämättä liittyy muutosta ja uhkia, mutta samanaikaisesti hänen sydämensä keskittyy Jumalaan, joka on katoavan maailman yläpuolella.

Todellinen kauneus

"Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita. Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista." (1. Piet. 3:3-4)

Todellinen kauneus on sydämen ominaisuus. Katoava maailmamme tykittää väsymättömästi toisenlaista viestiä, minkä vuoksi sitä saattaa olla vaikea uskoa.

Toisaalta kumpi on sinusta uskottavampi tiedon lähde: turhamaiset ja pinnalliset ihmiset, jotka epätoivoisesti takertuvat ulkokuoreensa, äärimmillään turvautuvat hämmästyttäviin hullutuksiin sen nuorekkuutta ylläpitääkseen, mutta sukupolvi sukupolvelta joutuvat vääjäämättä pettymään viimeistään iän myötä – vai ikuisen Jumalan sana?

Taistelen katoavan maailman vakuutteluja vastaan mm. siten, etten enää käytä sanaa kauneus pelkästä ulkonäöstä ollenkaan, vaan käytän tarvittaessa ilmausta "ulkoisesti viehättävä". Viehättävyys on subjektiivista, se riippuu kokijasta: mikä viehättää ketäkin. Kauneus sen sijaan on objektiivista, vaihtelevista mielipiteistä riippumatonta, se on jotain tiettyä, pysyvää, ja Jumala on sen määrittäjä.

Kuitenkin todellinen kauneus vaikuttaa myös ulkoiseen olemukseen. Sydämen kauneus näkyy eleissä, ilmeissä, hymyssä, katseessa, käytöksessä... Jos ojentaudut sydämessäsi sen mukaan, mikä on Jumalan silmissä arvokasta ja annat sen näkyä ulospäin, olet todellisesti kaunis, pitivätpä muut sinua viehättävänä tai eivät.

Edellä mainitsemani raamatunopettaja kertoi tavanneensa vanhan naisen, jolla oli poikkeuksellisen kauniit kasvot. Nainen kertoi, ettei ollut ollut nuorena kovin viehättävä, vaan oli yleensä jäänyt tanssiaisten seinäruusuksi, mutta vanhuusiässä monet olivat huomauttaneet hänen kauneudestaan. Nainen kertoi kauneutensa salaisuudeksi Jeesuksen: "Ihminen alkaa muistuttaa sitä, jota rakastaa."

Todellinen kauneus on sydämen ominaisuus, ja sen lähde on Herra Jeesus. Turhamainen ihminen on kiinnittänyt sydämensä katoavaiseen, mutta kauniin ihmisen sydän on kiinnittyneenä Jeesukseen.

"Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon." (Matt. 11:29)